Lue keskustelun säännöt.
Lapsen menetys muutti läheiseni sietämättämäksi k***pääksi
24.09.2018 |
Tiedän, että tämä on arka aihe, mutta kirjoitan silti. Koska tämä asia vaikuttaa merkittävästi myös minun elämääni.
Lähipiiriini kuulunut henkilö menetti vauvansa yllättäen synnytyksessä. Sen jälkeen kukaan meistä läheisistä ei ole osannut tehdä mitään oikein. Olimme kaikki järkyttyneitä ja surullisia, tottakai. Hoidimme hänen lastaan, kävimme kaupassa, laitoimme ruokaa, autoimme hautajaisten valmistelussa ja yritimme parhaamme mukaan pitää huolta siitä, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Jossain vaiheessa hän alkoi syyttää meitä siitä, ettemme välitä hänestä tai hänen lapsestaan. Mikään, mitä sanoimme tai teimme, ei ollut oikein. Mitä hän sitten olisi toivonut, sitä hän ei kertonut. Tilanne vain paheni kun aikaa kului. Emme osanneet oikealla tavalla muistaa hänen vauvansa viimeisten liikkeiden, kuoleman ja syntymän vuosipäivää. Emme valinneet oikeita sanoja silloin, kuin puhuimme vauvasta. Lisäksi hän syytti ja syyllisti meitä siitä, että emme tiedä, miltä hänestä tuntuu. Emme tietenkään, koska emme ole kokeneet lapsen menetystä. Myönsin, ettemme tiedä, enkä osannut olla pahoillani siitä. Lopulta hän ihan ääneen sanoi, että toivoo, että se olisi tapahtunut eräälle meistä.
Siinä kohdassa meni minulla raja. Minulla, ja meillä kaikilla muilla hänen lähipiirissään on omiakin lapsia ja omakin elämä. Minun on pakko ajatella omaa perhettäni, ja niinpä kun hän toivotti minut painumaan hevon v*****n, tein sen enemmän kuin mielelläni. Välillä mietin, mitä hänelle kuuluu, onko aika helpottanut hänen oloaan. Toivon niin.
Kommentit (283)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!
Sulle myös kiteytys, sun ajatus rauhassa suremisesta ei vastaa ap:n kokemusta.
Jos sureva sanoo aina "et voi ikinä ymmärtää" ja syyllistää ettei toinen itse ole menettänyt lasta niin ei tieto surevan menetyksestä auta jaksamaan jatkuvaa haukkumista, valheita, vaatimuksia, kiukuttelua, raivoa ja pahan toivomista. Jos sureva toivoo, että se olisi tapahtunut toiselle niin rajansa kaikella. Jos sureva käskee toisen painumaan hevon huttuun niin todennäköisesti niin tapahtuu.
Sen verran kylmää ja karua surutyötä että kotimaa kutsuu ihan muualle.
Voiko sinusta muu kuin saman kokenut edes lähellekään käsittää tuota kokemusta? Minä en ainakaan saa kiinni siitä millaista elämä tuollaisen menetyksen jälkeen todella on.
Tässäpä taas pääsimme asian äärelle. Ei sitä mitenkään voi käsittää jos ei ole itse kokenut. En minä ainakaan. Mutta onko se rikos?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei.
Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.
Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.
Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.
Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.
Anteeksi nyt vaan mutta sä olet jäänyt tarkoituksella katkeruuteen roikkumaan. Et haluakaan selvitä. Koska on niin helppoa pitää vihasta kiinni, työläämpää on käsitellä suru ja viha, myöntää katkeroituneensa ja tehdä töitä että elämä menee eteenpäin vaikka suru itsessä elääkin.
Käytät lapsen kuolemaa hyväksesi saadaksesi raivota ja olla antamatta anteeksi. Sinä olet katkera ja haluatkin olla. Ryvet itsesäälissä.
Nyt satelee alapeukkuja mutta sadelkoot. Pakko oli tämä tänne kirjoittaa koska niin itsekkäältä vaikutat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!
Minun puolestani jokainen surkoon juuri niin kauan kuin haluaa. Ja itse valitsemallaan tavalla. Itse kuitenkin haluaisin elää omaa elämääni joutumatta koko ajan varomaan jokaista sanaani ja tekoani, tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että saan mennä kotiin niiden elävien lasteni luo. Tai joutumatta kuulemaan, miten kiittämätön olen, jos sanonkin olevani väsynyt. Kun minun maailmani ei romahtanutkaan, vaikka sinun mielestäsi olisi pitänyt. /Ap
No sinähän pystyit vain sulkemaan oven perästäsi ja jättämään surun talon taaksesi, toisin kuin ystäväsi. Sitä en tajua, miksi vingut vielä täällä jälkikäteen. Etkö ole sinut ratkaisusi kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!
Sulle myös kiteytys, sun ajatus rauhassa suremisesta ei vastaa ap:n kokemusta.
Jos sureva sanoo aina "et voi ikinä ymmärtää" ja syyllistää ettei toinen itse ole menettänyt lasta niin ei tieto surevan menetyksestä auta jaksamaan jatkuvaa haukkumista, valheita, vaatimuksia, kiukuttelua, raivoa ja pahan toivomista. Jos sureva toivoo, että se olisi tapahtunut toiselle niin rajansa kaikella. Jos sureva käskee toisen painumaan hevon huttuun niin todennäköisesti niin tapahtuu.
Sen verran kylmää ja karua surutyötä että kotimaa kutsuu ihan muualle.
Voiko sinusta muu kuin saman kokenut edes lähellekään käsittää tuota kokemusta? Minä en ainakaan saa kiinni siitä millaista elämä tuollaisen menetyksen jälkeen todella on.
Tässäpä taas pääsimme asian äärelle. Ei sitä mitenkään voi käsittää jos ei ole itse kokenut. En minä ainakaan. Mutta onko se rikos?
Ei ole, mutta silloin ei ole oikeutta vähätellä toisen kokemusta vaatimalla "suhteuttamaan asioita, menemään jo eteenpäin jne." Toisen surutyöhön ei voi puuttua. Hän joutuu elämään loppuelämän menetyksensä kanssa ja hänen on annettava itse etsiä keinot siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka paljon siitä kuolemasta on aikaa? Vuosi, kolme vuotta, viisi vuotta? Sanotaan että noin viidessä vuodessa on saattanut pystyä alistumaan siihen, että lapsi on kuollut.
En halua tässä kertoa tarkkaa aikaa, mutta vuosia on kulunut enemmän kuin kolme. Sinä aikana, joka kului vauvan kuolemasta välien jäätymiseen, ehdin itsekin uupua täysin tämän asian takia. Joku tässä ketjussa kirjoittikin sen, mitä sain kuulla läheiseltänikin: "et voi ikinä ymmärtää". Välillä tuntui, että se juuri olikin pahin syntini, etten itse ole menettänyt lasta. En koskaan edes yrittänyt väittää ymmärtäväni, miltä se tuntuu. En minä myöskään tiedä, miltä tuntuu sairastaa synnynnäistä, parantumatonta sairautta, mutta ei sairas ystäväni siitä ole minulle vihainen.
Ja vaikka tiedän, ettei tässä ollut kyse minun tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni, vaan hänen menetyksestään, niin se tieto ei auttanut minua jaksamaan jatkuvaa haukkumista, valheita, vaatimuksia, kiukuttelua, raivoa ja pahan toivomista milloin kenellekin. Rajansa kaikella, valitsin oman perheeni, ja minun olisi pitänyt tehdä se jo paljon aikaisemmin suojellakseni itseäni. Enkä ole ainoa, joka tuon päätöksen pakon edessä teki.
Anteeksi vuodatus, vastasin tässä lainauksessa nyt moneen muuhunkin kommenttiin. /Ap
Hänelle olisi varmaan ollut suurin apu vertaistuesta, kuten yleensä. Harvalla on lähipiirissä samoja vaikeita kokemuksia ja parhaiten saa surtua kun tietää että toinen on kokenut saman. Lähipiiri on ehkä paras pitämään arjessa mukana ja tukemaan muilla tavoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ymmärrän sinua ja ymmärrän häntä, joka on lapsensa menettänyt. Kauhea menetys, jota ei koskaan voi unohtaa, mutta joka toivottavasti ajan kanssa helpottaa. Tottakai sitä muuttuu katkeraksi ja vihaiseksi ja väkisinkin pistää miettimään, miksi tuolla toisella on kaikki ja minulla ei mitään. Eihän tuo missään nimessä oikeuta purkamaan pahaa oloa muihin tai olla ilkeä, mutta tuossa kohtaa se ajatus sumenee. Terapia ja aika auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa suru eri muodoissaan pitää piilottaa. Tämä on hyvin tunnekylmä maa. Ei ihme, että ihmiset tekevät niin paljon itsemurhia, kun eivät enää kestä elämäänsä.
Eli onko ainoa tapa teidän surevien mielestä että sureva saa _vuosia_ käyttäytyä täysin holtittomasti, puhua ja huutaa mitä sylki suuhun tuo? Jos läheinen ei tätä jaksa _vuosia_ = suru pitää piilottaa?
Ehkä löytyy jotakin sen väliltä, että suru pitää piilottaa tai katkeroituu loppuelämäksi. Eikä kukaan jaksakaan kuvaamaasi vuosia, mutta siinä ei minusta ole kyse siitä, että sureva on tahallaan niin rasittava, vaan hän ei osaa käsitellä tunteitaan toisella tavalla, hänellä ei kenties ole niihin edes sellaista etäisyyttä että niitä voisi käsitellä tunteina, vaan ne ovat vallanneet koko todellisuuden. En usko, että ilman vertaistukea tai osaavaa ammattilaista tuollainen lukko aukeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!
Minun puolestani jokainen surkoon juuri niin kauan kuin haluaa. Ja itse valitsemallaan tavalla. Itse kuitenkin haluaisin elää omaa elämääni joutumatta koko ajan varomaan jokaista sanaani ja tekoani, tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että saan mennä kotiin niiden elävien lasteni luo. Tai joutumatta kuulemaan, miten kiittämätön olen, jos sanonkin olevani väsynyt. Kun minun maailmani ei romahtanutkaan, vaikka sinun mielestäsi olisi pitänyt. /Ap
No sinähän pystyit vain sulkemaan oven perästäsi ja jättämään surun talon taaksesi, toisin kuin ystäväsi. Sitä en tajua, miksi vingut vielä täällä jälkikäteen. Etkö ole sinut ratkaisusi kanssa?
Ei ole ollut tarkoitus vinkua, sorry jos se kuulostaa siltä. Minä pystyin sulkemaan oven, mutta tein sen pakon edessä eikä se ollut helppoa. Sen pakon saneli minun oma perheeni. Ehkä se on sinun mielestäsi väärin, itse olisit varmastikin sitten jäänyt ja uponnut laivan mukana. Ja vienyt lapsesi mukanasi syvyyksiin. Minä pelastin itseni ja perheeni, ehkä olen sen takia huono ihminen. Syy, miksi tämän aloituksen tein, on ihan yksinkertaisesti kaikki ne tunteet, joita eilinen kuolleiden lasten muistopäivä toi pintaan. Vaikka kuollut lapsi ei ollutkaan minun lapseni, hän vaikutti syvästi minunkin elämääni.
Kaverisuhteet eivät ole hoitosuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei.
Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.
Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.
Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.
Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.
Tämä raivoaminen kuulostaa niin tutulta. Kerronpa muutaman asian. Minä en odota anteeksipyyntöä sinulta. Ja käsitän kyllä, että minun suurin syntini on se, että en ole sinun sijastasi kokemassa tuota kauheutta. Mutta minua sinä et voi siitä syyttää. Sinä et sitä valinnut, mutta en sitä valinnut minäkään sinulle. Ja sitten se sukulaisten lätinä. Niin, heilläkin on elämä, usko tai älä, ja oikeus elää sitä sinun menetyksestäsi huolimatta. Ja omat lätinänsä. Juuri tuo oli kamalaa oman läheiseni kanssa: koskaan et tiennyt, mitä hänen seurassaan saa puhua, ettei tule raivokohtausta. Ei nyt lätistä jonninjoutavia ainakaan. Sinunkaltaisesi k***päät odottavat, että muidenkin maailma pysähtyy siihen hetkeen kun omasi pysähtyi. Ja vielä: sinulla näyttää olevan sama vamma, kuin omalla läheiselläni , tarve väristellä toisten sanoja omiin tarkoituksiin sopivaksi. Hihittele sinä vaan, mutta jos luet uudelleen ja ajatuksella, mitä tuossa viestissä luki, ja pinnistelet oikein kovasti, saatat ymmärtää. Siinä sanottiin, ettei käytös ollut asiallista. Siinä ei VAADITTU asiallista käytöstä lapsensa menettäneeltä. En tiedä, miksi alennuin vastaamaan viestiisi. Taisin tunnistaa sinut. Juuri näitä samoja lauluja lauloit silloinkin, kun me vielä olimme olemassa toisillemme. /Ap
Vai oikein tunnistit minut ☺ Joka vuosi kuolee 1000 alle täysi-ikäistä! Ja myös sinä laitat jotain höpö- lisiä: Miten minä vaatisin että muiden pitää lopettaa elämänsä, eihän minunkaan loppunut?
Enkä minä syytä yhtään läheistäni lapseni kuolemasta. Enkä missään hihittele vaan sanoin pistää hymyilyttämään ~ tarkoitan miten täysin ulalla joku on ymmärtäessään toisen kivun tunteet ja kiusata sanoilla alistaen kuten sinä. Jatkan minäkin tätä pohdintaa: Jotkut varmasti ovat noin ilkeitä.
Omalta osaltani voin vain kirjoittaa, sinä mustamaalaat "minutkin" heittämällä olevani "samanlainen" mitä sukulaisesi. Mistä johtuu tuo ymmärtämättömyys että jokainen on yksilö? En pidä sinua jossain lokerossa minäkään mutta aiheesta: -räjähtäminen- mikä yhdistää molempia meistä tarkoittaa vain sitä että toinen on joutunut nurkkaan. Omalla kohdallani minulle tultiin sanomaan miten minun pitäisi surra lastani. Se on minusta väärin. Ehkä reagoiminen siihen noin surevan on jostain liioiteltua ja hän saa tahtoa anteeksipyyntöä mutta en ole koskaan pyytänyt anteeksi, ilman että todella tarkoitan sitä ja koitin tuolla lapseni makaa haudassa osuudella avata sitä miten sinä lähdet omaan kotiisi ja unohdat kipuni. EI SILLÄ että sinun pitää lopettaa oma elämä, vaan minun kipuni ei pääty: Menet kotiin, istahdat sohvalle, unohdat ja alat väsyä kun se "yksi" jaksaa vuodesta toiseen lapsestaan.
Ilmeisesti on ideaalia jos kuollut lapsi on kuollut lapsi. Hajuton ja mauton. Hänestä ei puhuta kuin sivulauseessa ja jatketaan jollain mukavan tylsällä aiheella.
En saa ottaa liian usein puheeksi perhettäni (sisältää kuolleen lapsen), kuvien pitäminen on nounou. Eräille on liikaa se miten kuolema on normaali osa elämää, ei pelkästään muisto vaan osa arkea on kertoa sisarelle miten samankaltaisia asioita heissä on ja millaiset kukat veimme haudalle.
Sinulle tekisi hyvää ymmärtää että on muitakin kuin sinun oikea tapa. Löysää, tunnut hiukan takakireältä...
Ehkä sinä juuri siksi otat tuon niin raskaasti, että välitit ja välität ihan oikeasti eikä homma silti mennyt putkeen. Jos nyt yrittäisitte olla syyttämättä toisianne ja toteaisit vaan, että elämä heitti sellaisen kierrepallon, että ette selvinneet siitä - ainakaan tällä hetkellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sinä juuri siksi otat tuon niin raskaasti, että välitit ja välität ihan oikeasti eikä homma silti mennyt putkeen. Jos nyt yrittäisitte olla syyttämättä toisianne ja toteaisit vaan, että elämä heitti sellaisen kierrepallon, että ette selvinneet siitä - ainakaan tällä hetkellä.
Juuri näin. Teitte varmasti molemmat kaiken sen, minkä sillä hetkellä pystyitte. Armollisuutta. Ratkaisu on tehty, nyt on vain opittava elämään sen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!
Minun puolestani jokainen surkoon juuri niin kauan kuin haluaa. Ja itse valitsemallaan tavalla. Itse kuitenkin haluaisin elää omaa elämääni joutumatta koko ajan varomaan jokaista sanaani ja tekoani, tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että saan mennä kotiin niiden elävien lasteni luo. Tai joutumatta kuulemaan, miten kiittämätön olen, jos sanonkin olevani väsynyt. Kun minun maailmani ei romahtanutkaan, vaikka sinun mielestäsi olisi pitänyt. /Ap
No sinähän pystyit vain sulkemaan oven perästäsi ja jättämään surun talon taaksesi, toisin kuin ystäväsi. Sitä en tajua, miksi vingut vielä täällä jälkikäteen. Etkö ole sinut ratkaisusi kanssa?
Ei ole ollut tarkoitus vinkua, sorry jos se kuulostaa siltä. Minä pystyin sulkemaan oven, mutta tein sen pakon edessä eikä se ollut helppoa. Sen pakon saneli minun oma perheeni. Ehkä se on sinun mielestäsi väärin, itse olisit varmastikin sitten jäänyt ja uponnut laivan mukana. Ja vienyt lapsesi mukanasi syvyyksiin. Minä pelastin itseni ja perheeni, ehkä olen sen takia huono ihminen. Syy, miksi tämän aloituksen tein, on ihan yksinkertaisesti kaikki ne tunteet, joita eilinen kuolleiden lasten muistopäivä toi pintaan. Vaikka kuollut lapsi ei ollutkaan minun lapseni, hän vaikutti syvästi minunkin elämääni.
Sinun on vain opeteltava elämään ratkaisusi kanssa. Syyttely ei hyödytä ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsensa menettänyt kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeassa tilanteessa on ymmärrettävä ettei välttämättä ole ketään, jota syyttää. Eikä ole oikeuttaa syyttää muita ihmisiä tai edes purkaa suruaan ja vihaansa heihin. On pakko ymmärtää tapahtunut ja ettei se ole muiden ihmisten vika. Ja muistaa, että on elävä lapsi huollettavana, joka tarvitsee terveen kasvuympäristön, turvan ja mallin miten surua käsitellään. Vaikka itse on tyhjä kuori eikä kenenkään sylissä niin on kestettävä ja ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Kenenkään kuolema ei ole tekosyy olla ottamatta vastuuta omasta elämästään, lapsestaan ja rakentamista ihmissuhteista.
Olin hajalla kun läheinen kuoli ja minun oli turvattava hänen mahdollisimman hyvä kuolema, lasten pärjääminen tilanteessa, käsiteltävä muiden ihmisten suru ja käytännön asiat, en minä voinut murentua siihen sairaalan lattialle. En minä edes ehtinyt syventyä suruuni koska kuka sitten olisi hoitanut ihmiset ja asiat. Ja kun elämä palasi niin normaaliksi kuin mahdollista oli niin millä tekosyyllä minä olisin palannut siihen hätään ja avuttomuuden kun tilanne oli ohi? En millään niin sitten valitsin sen normaalin käytöksen. Ja en minä ole ainoa, näitä tarinoita riittää tässä maailmassa.
Selviytyjät eivät ole erityisen vahvoja ihmisiä mutta heillä on ymmärtääkseni taito tulla pois minä minä minä alueelta ja itsekkyydestä, taito ajatella muita ihmisiä ja nähdä tilanne laajemmin. Ymmärtää elämää ja hyväksyä kuolema. Nostaisin kyllä perseeni rivakasti ylös surun penkistä jos elävä lapseni tarvitsisi äitiään.
MInullakin on kuollut läheinen ja olen joutunut järjestelemään jälkeenjäävien elämää. Voin myös omakohtaisesta kokemuksesta kertoa että se oli lastenleikkiä mitä koin kun lapseni kuoli, suorastaan valovuosien päässä. Olet ilmeisimmin jättänyt surun surematta. Vaan älä huoli, kyllä se jossain vaiheessa muistuttaa olemassaolostaan. Näistä tunnejutuista kun ei tahdo selvitä vain Niskavuorimaisella päättäväisyydellä. Padotut tunteet tahtovat myös voimistua ajan kanssa. Onnea käsittelyyn.
Lapsensa menettäneen pitäisi siis olla näkymätön ja kuulumaton ja mahdollisimman pian kätevänä osana yhteiskuntaa? Asiasta ei ole hyvä edes mainita, voi työkaverilla mennä pulla väärään kurkkuun ja katkaisee ikävästi kahvipöytäkeskustelun. Ainahan voi pyöräyttää uuden veronmaksajan.
Se elossa oleva lapsi/lapset ovat koko elämän tarkoitus. Pelkää heidän menettämistään, jääkö auton alle, kaatuuko pyörällä. Yöllä pitää käydä katsomassa hengittääkö. Joten todellakin nostan perseeni penkistä lasteni vuoksi. Ymmärtämättömien vuoksi en sitten enää jaksakaan persettäni nostaa saati verenpainettani. Sanahelinää on heidän puheet ja ymmärtämöttömiä teot joilta sydämen sivistystä puuttuu. Parhaiten ymmärtää saman kokenut. Asiat ovat uudessa perspektiivissä.
Olen pahoillani, että sinunkin aviomiehesi, lastesi isä ja paras ystäväsi on kuollut, ymmärrät siis mistä puhuin. Käyttämäsi sana "lastenleikkiä" kuvaakin niitä tuntoja hyvin. Kiitos empatiastasi ja siitä, että asettauduit yläpuolelleni ja mitätöit suruni. Ymmärsit myös hyvin mitä teit, käytit et voi ymmärtää -kortin koska sillähän saat aina kaikki ihmiset hiljaiseksi. Voittamaton surussaan.
Tiedät myös hyvin kuinka tulen vielä murtumaan ja kuinka suruni on käsittelemätön., kuinka ymmärtämätön ja sydämeltäni sivistymätön olen kun surustani huolimatta huolehdin meidän kolmesta lapsesta ja en pura suruani läheisiin, kohtelemalla heitä huonosti.
Lohdutat, että minun lasten huolehtimisen lisäksi ei tarvitse huolehtia etteikö suru tulisi luokseni voimistuneena ja toivotat onnea sen käsittelyyn. Kiitos vilpittömästä onnen toivotuksesta, siitä saavat myös lapseni osansa. Nyt kerron sen pahimman, minä myös nauran lasteni kanssa lähes päivittäin koska typerästi uskon, että surussa naurusta saa voimaa.
Ymmärsit myös hyvin, että surevan pitäisi olla näkymätön osa yhteiskuntaa kun kerroin mielipiteeni ettei suru oikeuta ketään kohtelemaan muita ihmisiä huonosti. Ja ettei siitä edes saisi mainita, sitähän tarkoitinkin, hyvin ymmärretty. Olet varmasti empaattisempi ihminen kuin Pyykkö konsanaan. Hyvä, että sinussa puhuu myötätunto eikä katkeruus.
Kaikesta onnen toivotuksestasi huolimatta minä jaksan elää elämääni, eniten itseni vuoksi koska arvostan mitä minulla on. Ja olen kiitollinen myös siitä, mitä minulla joskus oli. Hyvää elämää sinulle, älä katkeroidu, se vahingoittaa eniten itseäsi. Mutta mitäpä minä elämästä ymmärtäisin Koska En Ole Kokenut Samaa Kuin Sinä, surussasi voittamaton.
Tällainen viestittely on kuin rikkinäinen puhelin, aina on mahdollisuus väärin ymmärtämiselle.
Hienosti tavoitit sarkasmin ja pilkallisuuden. Tekstiäsi oli jollain tapaa jopa nautinnollista lukea koska osaat kirjoittaa niin napakasti. Hieman ehkä liikaa toistoa mutta kestän sen :D Kiitos tilanteesi avaamisesta,
Menetykseni ovat erilaisia, en niitä halua tässä nyt avata mutta surutyötä ja työtä niiden kanssa olen tehnyt. En todellakaan ole surussani voittamaton, kaikkea muuta. Olen huomannut että reagoin nykyisin paljon kärkkäämmin kaikkeen ja olen sen verran paljon saanut taistella tämän surutyöni kanssa tekemällä sen näkyväksi että olen helposti hyökkäävä. Pahoitteluni siitä.
Surumme ovat erilaisia. Sinun surusi kohteet ovat olleet elossa ja raivanneet paikkansa maailmassa, kuten minunkin aiemmat suruni joihin viittasin. Minun lapseni eli vain kohdussa, oli olemassa silti ja syntyessään lähes täysiaikaisen vauvan kokoinen ja niin rakas.
Hienoa jos olet niin vahva että selviät surussasi hyvin ja jaksat nauraa. Minä säikähdin ensimmäistä nauruani ja koin syyllisyyttä siitä että olen hetken ns. iloinen. Nyt nauran jo helpommin, en tosin joka päivä.
Katkera? Meillä on pitkä lapsettomuustausta. Viimeiset 12 vuotta ovat menneet enemmän tai vähemmän yrittämisen ja epätoivon välimaastossa. Näiden vuosien tuloksena yksi alakoululainen ja yksi enkeli. Olen jo sen ikäinen että uusien mahdollisuuksien mahdollisuus vähenee hälyttävästi. Kärkäs olen ehkä sanomaan ja varmaan vittumainenkin tarvittaessa mutta katkeruus vaatisi sen että kokisin jonkin jääneen saamatta ja elämättä. Olen kiitollinen niistä hetkistä jotka sain enkelini kanssa viettää.
Kyllä tänne meidän kaikkien suru mahtuu. Feel free.
Ihmiset puhuvat toistensa ohi. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa miten surevan täytyy surra mutta eipä ole surevallakaan oikeutta kohdella toisia ihmisiä huonosti. Jos ei yhteydenpito onnistu niin sitten otetaan välimatkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!
Minun puolestani jokainen surkoon juuri niin kauan kuin haluaa. Ja itse valitsemallaan tavalla. Itse kuitenkin haluaisin elää omaa elämääni joutumatta koko ajan varomaan jokaista sanaani ja tekoani, tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että saan mennä kotiin niiden elävien lasteni luo. Tai joutumatta kuulemaan, miten kiittämätön olen, jos sanonkin olevani väsynyt. Kun minun maailmani ei romahtanutkaan, vaikka sinun mielestäsi olisi pitänyt. /Ap
No sinähän pystyit vain sulkemaan oven perästäsi ja jättämään surun talon taaksesi, toisin kuin ystäväsi. Sitä en tajua, miksi vingut vielä täällä jälkikäteen. Etkö ole sinut ratkaisusi kanssa?
Ei ole ollut tarkoitus vinkua, sorry jos se kuulostaa siltä. Minä pystyin sulkemaan oven, mutta tein sen pakon edessä eikä se ollut helppoa. Sen pakon saneli minun oma perheeni. Ehkä se on sinun mielestäsi väärin, itse olisit varmastikin sitten jäänyt ja uponnut laivan mukana. Ja vienyt lapsesi mukanasi syvyyksiin. Minä pelastin itseni ja perheeni, ehkä olen sen takia huono ihminen. Syy, miksi tämän aloituksen tein, on ihan yksinkertaisesti kaikki ne tunteet, joita eilinen kuolleiden lasten muistopäivä toi pintaan. Vaikka kuollut lapsi ei ollutkaan minun lapseni, hän vaikutti syvästi minunkin elämääni.
Ei. Pointti ei ole se että sinun pitää lopettaa oma elämä, vaan ymmärtää että sinä et kokoajan elä sitä sumua mitä se toinen. Hän ei voi olla kuin siinä sumussa. Siitä pääsee pois ainoastaan tehden surutyön, yksin. Mutta tahdon itse lapsen menettäneenä korostaa että te muut tulette surevan luokse, olette siinä hetken ja kiitos siitä mutta se sureva ei lähde mihinkään.
Tuo on se mitä tahdon sanoa, voi olla kurjaa seurata toista joka on vuosia ihan pohjalla ja jauhaa lapsesta, mutta se on mikä elämä on. Sen ihmisen arki on tyhjyys. Se täyttyy aikanaan mutta minua on loukannut se että sanotaan mitä surutyön pitäisi olla, hommaa terapiaa ja totuuksia mitä minä olen.
Hautasin lapseni. Se on mitä tapahtui. Ei se tapahtunut sille. En ole koskaan ajatellut Miksi Tämä Tapahtui Minulle?! Ehkä se ihminen on ajatellut niin... Aivan se ja sama, eilinen päivä oli minun lapseni muistopäivä, ei minun päiväni. Varmaan hän ajattelee että sekin on taas yksi päivä lisää hieroa suolaa haavoihin. Tuntuu pahalta että joutuu kuolemaa ja omaa kipua peitellä tai se on huomiota. Niin on sanottu. Mutta tuo ei ole minun elämäni, minusta ei voi koskaan sanoa etten ollut lapsen äiti.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset puhuvat toistensa ohi. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa miten surevan täytyy surra mutta eipä ole surevallakaan oikeutta kohdella toisia ihmisiä huonosti. Jos ei yhteydenpito onnistu niin sitten otetaan välimatkaa.
Tiettyyn rajaan asti surevalta pitäisi kyllä sietää erikoista käytöstä, koska hän ei ole normaalissa olotilassa. Kukin määrittää sitten itse miten pitkään ja millaista käytöstä on valmis sietämään. Sureva kun voi käyttäytyä surunsa takia kummallisesti hyvinkin pitkään. Isot menetykset jättävät aina ihmiseen jäljen. Surutyö voi jatkua loppuelämän, vaikkei aina olisikaan yhtä aktiivista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!
Minun puolestani jokainen surkoon juuri niin kauan kuin haluaa. Ja itse valitsemallaan tavalla. Itse kuitenkin haluaisin elää omaa elämääni joutumatta koko ajan varomaan jokaista sanaani ja tekoani, tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että saan mennä kotiin niiden elävien lasteni luo. Tai joutumatta kuulemaan, miten kiittämätön olen, jos sanonkin olevani väsynyt. Kun minun maailmani ei romahtanutkaan, vaikka sinun mielestäsi olisi pitänyt. /Ap
No sinähän pystyit vain sulkemaan oven perästäsi ja jättämään surun talon taaksesi, toisin kuin ystäväsi. Sitä en tajua, miksi vingut vielä täällä jälkikäteen. Etkö ole sinut ratkaisusi kanssa?
Ei ole ollut tarkoitus vinkua, sorry jos se kuulostaa siltä. Minä pystyin sulkemaan oven, mutta tein sen pakon edessä eikä se ollut helppoa. Sen pakon saneli minun oma perheeni. Ehkä se on sinun mielestäsi väärin, itse olisit varmastikin sitten jäänyt ja uponnut laivan mukana. Ja vienyt lapsesi mukanasi syvyyksiin. Minä pelastin itseni ja perheeni, ehkä olen sen takia huono ihminen. Syy, miksi tämän aloituksen tein, on ihan yksinkertaisesti kaikki ne tunteet, joita eilinen kuolleiden lasten muistopäivä toi pintaan. Vaikka kuollut lapsi ei ollutkaan minun lapseni, hän vaikutti syvästi minunkin elämääni.
Sinun on vain opeteltava elämään ratkaisusi kanssa. Syyttely ei hyödytä ketään.
Sitähän tämä on, opettelua läpi elämän. Olen jo mielestäni aika pitkällä asian opettelussa, vaikka välillä onkin raastava ikävä tuota ennen niin läheistä ja rakasta ihmistä. Mutta elämä vei meidät erilleen, ja siihen taitaa olla nyt vain tyytyminen. Onhan minulla kuitenkin nuo rakkaista rakkaimmat lapset, joista olen kiitollinen jokaisena päivänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!
Minun puolestani jokainen surkoon juuri niin kauan kuin haluaa. Ja itse valitsemallaan tavalla. Itse kuitenkin haluaisin elää omaa elämääni joutumatta koko ajan varomaan jokaista sanaani ja tekoani, tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että saan mennä kotiin niiden elävien lasteni luo. Tai joutumatta kuulemaan, miten kiittämätön olen, jos sanonkin olevani väsynyt. Kun minun maailmani ei romahtanutkaan, vaikka sinun mielestäsi olisi pitänyt. /Ap
No sinähän pystyit vain sulkemaan oven perästäsi ja jättämään surun talon taaksesi, toisin kuin ystäväsi. Sitä en tajua, miksi vingut vielä täällä jälkikäteen. Etkö ole sinut ratkaisusi kanssa?
Ei ole ollut tarkoitus vinkua, sorry jos se kuulostaa siltä. Minä pystyin sulkemaan oven, mutta tein sen pakon edessä eikä se ollut helppoa. Sen pakon saneli minun oma perheeni. Ehkä se on sinun mielestäsi väärin, itse olisit varmastikin sitten jäänyt ja uponnut laivan mukana. Ja vienyt lapsesi mukanasi syvyyksiin. Minä pelastin itseni ja perheeni, ehkä olen sen takia huono ihminen. Syy, miksi tämän aloituksen tein, on ihan yksinkertaisesti kaikki ne tunteet, joita eilinen kuolleiden lasten muistopäivä toi pintaan. Vaikka kuollut lapsi ei ollutkaan minun lapseni, hän vaikutti syvästi minunkin elämääni.
Ei. Pointti ei ole se että sinun pitää lopettaa oma elämä, vaan ymmärtää että sinä et kokoajan elä sitä sumua mitä se toinen. Hän ei voi olla kuin siinä sumussa. Siitä pääsee pois ainoastaan tehden surutyön, yksin. Mutta tahdon itse lapsen menettäneenä korostaa että te muut tulette surevan luokse, olette siinä hetken ja kiitos siitä mutta se sureva ei lähde mihinkään.
Tuo on se mitä tahdon sanoa, voi olla kurjaa seurata toista joka on vuosia ihan pohjalla ja jauhaa lapsesta, mutta se on mikä elämä on. Sen ihmisen arki on tyhjyys. Se täyttyy aikanaan mutta minua on loukannut se että sanotaan mitä surutyön pitäisi olla, hommaa terapiaa ja totuuksia mitä minä olen.
Hautasin lapseni. Se on mitä tapahtui. Ei se tapahtunut sille. En ole koskaan ajatellut Miksi Tämä Tapahtui Minulle?! Ehkä se ihminen on ajatellut niin... Aivan se ja sama, eilinen päivä oli minun lapseni muistopäivä, ei minun päiväni. Varmaan hän ajattelee että sekin on taas yksi päivä lisää hieroa suolaa haavoihin. Tuntuu pahalta että joutuu kuolemaa ja omaa kipua peitellä tai se on huomiota. Niin on sanottu. Mutta tuo ei ole minun elämäni, minusta ei voi koskaan sanoa etten ollut lapsen äiti.
Hieno kuvaus siitä, mitä surun kanssa eläminen on. Osaottoni menetyksesi johdosta. Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Täysin tyypillinen vaihe surutyötä tehdessä. Läheisen kuolemasta seuranneen shokkivaiheen jälkeen alkaa tuo vaihe. Se on juuri myöskin läheisille raskasta, mutta ajallaan se kyllä menee ohi! Nyt vain teidän pitää tsempata ja yrittää jaksaa olla tukena. Tuollaisesta menetyksestä toipuminen vie kauan aikaa.