Lapsen menetys muutti läheiseni sietämättämäksi k***pääksi

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset puhuvat toistensa ohi. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa miten surevan täytyy surra mutta eipä ole surevallakaan oikeutta kohdella toisia ihmisiä huonosti. Jos ei yhteydenpito onnistu niin sitten otetaan välimatkaa.

Olen yhtämieltä välimatkasta. Paritkin eroaa joskus lapsen kuoltua.

Minusta jokainen suree ja käyttäytyy kuten tekee. Ei kaikki sovi ja joskus loukkaa vaikkei tarkoita ja sureva on todella herkkä loukkaantumaan.

Siinä minusta on ero että sureva elää niin hurjaa vaihetta että häntä pitäisi pystyä ymmärtää pidemmälle kuin jotain toista.

Toki saa siis loukkaantua surevastakin eikä aina loputtomiin kuunnella mutta niin ei tuota tilannetta ole kenellekään muulla niin pahana mitä hänellä. Ei tuota näköjään voi ymmärtää ellei lasta itse menetä. Ei kukaan voi sanoa lapsen menettäneelle että tiedän kyllä mitä tunnet.

Lapsikuolleisuus on nykyään vähäisempää kuin koskaan. Ennen joka naisella kuoli vähintään yksi lapsi, ainakin jos lasketaan keskenmenotkin enkelilapsiksi kuten nykyään tehdään. Jollakulla saattoi mennä kaikki pojat sodassa ja mies myös.

Ihmiset osasi silti käyttäytyä ja olla muuttumatta hirviöiksi. Jaksoivat huolehtia niistä elävistä lapsista ja muusta elämästään.

Ihminen saa tuntea ihan mitä haluaa, mutta aikuisen ihmisen on kyllä osattava käyttäytyä. Useimmat esim. hanskaa sen lapsensa hautajaiset heittäytymättä hautaan arkun päälle ulvomaan. Jos pystyy hillitsemään itsensä hautajaisissa, vaikka sitten bentsojen voimalla, pystyy kyllä muussakin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Läheisiltä ei ihan oikeasti voi vaatia ihan mitä hyvänsä jaksamista siksi että MINÄMINÄMINÄ on kohdannut jotain josta miljoonat naiset ovat ennenkin selvinneet.

Mulla muuttui rintasyövästä selvinnyt ihminen. Hän oli ennen lämmin ja herttainen ihminen ja nyttemmin niin saakelin kiukkuinen ja katkera kaikille. "terveen paperit" hän sai jo kuusi vuotta sitten ja yhä ilkeily jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.

Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.

Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.

On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.

Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.

Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.

Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.

Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.

Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.

Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.

Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.

On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.

Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.

Ei kukaan ole sanonut ettei vihaa saisi tuntea tai ettei se olisi normaali osa surutyötä. Läheisten ei kuitenkaan ole pakko jaksaa sitä vihaista ihmistä oman olonsa kustannuksella.

Juuri noin. Jokainen on yhtä tärkeä, myös ne sutevan läheiset. Eivät hekään ole mitään jätesankoja johon voi loputtomasti kaataa kaiken paskan.

Minulla tuli raja kerran vastaan kun lapsensa menettänyt sukulainen taas kerran yli kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen taas alkoi jauhaa samaa raskasta laulua. Sanoin jo vihaisesti että siitä.on jo kymmenen vuotta enkä jaksa enää.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset puhuvat toistensa ohi. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa miten surevan täytyy surra mutta eipä ole surevallakaan oikeutta kohdella toisia ihmisiä huonosti. Jos ei yhteydenpito onnistu niin sitten otetaan välimatkaa.

No mutta itse koin monesta kommentista että surevan on oikeus kohdella toisia huonosti (jopa toivoa ääneen toisen lapsen kuolemaa) ja ei tarvitse edes pyytää anteeksi. Ja että ap on nyt epäempaattinen kun hän otti välimatkaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsikuolleisuus on nykyään vähäisempää kuin koskaan. Ennen joka naisella kuoli vähintään yksi lapsi, ainakin jos lasketaan keskenmenotkin enkelilapsiksi kuten nykyään tehdään. Jollakulla saattoi mennä kaikki pojat sodassa ja mies myös.

Ihmiset osasi silti käyttäytyä ja olla muuttumatta hirviöiksi. Jaksoivat huolehtia niistä elävistä lapsista ja muusta elämästään.

Ihminen saa tuntea ihan mitä haluaa, mutta aikuisen ihmisen on kyllä osattava käyttäytyä. Useimmat esim. hanskaa sen lapsensa hautajaiset heittäytymättä hautaan arkun päälle ulvomaan. Jos pystyy hillitsemään itsensä hautajaisissa, vaikka sitten bentsojen voimalla, pystyy kyllä muussakin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Läheisiltä ei ihan oikeasti voi vaatia ihan mitä hyvänsä jaksamista siksi että MINÄMINÄMINÄ on kohdannut jotain josta miljoonat naiset ovat ennenkin selvinneet.

Ketjun ehdottomasti epäempaattisin kommentti. Kuinka moni onkaan entisaikoina seonnut pysyvästi tai ottanut hengen itseltään tuossa tilanteessa?

Lapsensa menettänyt kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsensa menettänyt kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeassa tilanteessa on ymmärrettävä ettei välttämättä ole ketään, jota syyttää. Eikä ole oikeuttaa syyttää muita ihmisiä tai edes purkaa suruaan ja vihaansa heihin. On pakko ymmärtää tapahtunut ja ettei se ole muiden ihmisten vika. Ja muistaa, että on elävä lapsi huollettavana, joka tarvitsee terveen kasvuympäristön, turvan ja mallin miten surua käsitellään. Vaikka itse on tyhjä kuori eikä kenenkään sylissä niin on kestettävä ja ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Kenenkään kuolema ei ole tekosyy olla ottamatta vastuuta omasta elämästään, lapsestaan ja rakentamista ihmissuhteista.

Olin hajalla kun läheinen kuoli ja minun oli turvattava hänen mahdollisimman hyvä kuolema, lasten pärjääminen tilanteessa, käsiteltävä muiden ihmisten suru ja käytännön asiat, en minä voinut murentua siihen sairaalan lattialle. En minä edes ehtinyt syventyä suruuni koska kuka sitten olisi hoitanut ihmiset ja asiat. Ja kun elämä palasi niin normaaliksi kuin mahdollista oli niin millä tekosyyllä minä olisin palannut siihen hätään ja avuttomuuden kun tilanne oli ohi? En millään niin sitten valitsin sen normaalin käytöksen. Ja en minä ole ainoa, näitä tarinoita riittää tässä maailmassa.

Selviytyjät eivät ole erityisen vahvoja ihmisiä mutta heillä on ymmärtääkseni taito tulla pois minä minä minä alueelta ja itsekkyydestä, taito ajatella muita ihmisiä ja nähdä tilanne laajemmin. Ymmärtää elämää ja hyväksyä kuolema. Nostaisin kyllä perseeni rivakasti ylös surun penkistä jos elävä lapseni tarvitsisi äitiään.

MInullakin on kuollut läheinen ja olen joutunut järjestelemään jälkeenjäävien elämää. Voin myös omakohtaisesta kokemuksesta kertoa että se oli lastenleikkiä mitä koin kun lapseni kuoli, suorastaan valovuosien päässä.  Olet ilmeisimmin jättänyt surun surematta. Vaan älä huoli, kyllä se jossain vaiheessa muistuttaa olemassaolostaan. Näistä tunnejutuista kun ei tahdo selvitä vain Niskavuorimaisella päättäväisyydellä. Padotut tunteet tahtovat myös voimistua ajan kanssa. Onnea käsittelyyn.

Lapsensa menettäneen pitäisi siis olla näkymätön ja kuulumaton ja mahdollisimman pian kätevänä osana yhteiskuntaa? Asiasta ei ole hyvä edes mainita, voi työkaverilla mennä pulla väärään kurkkuun ja katkaisee ikävästi kahvipöytäkeskustelun. Ainahan voi pyöräyttää uuden veronmaksajan.

Se elossa oleva lapsi/lapset ovat koko elämän tarkoitus. Pelkää heidän menettämistään, jääkö auton alle, kaatuuko pyörällä. Yöllä pitää käydä katsomassa hengittääkö. Joten todellakin nostan perseeni penkistä lasteni vuoksi. Ymmärtämättömien vuoksi en sitten enää jaksakaan persettäni nostaa saati verenpainettani. Sanahelinää on heidän puheet ja ymmärtämöttömiä teot joilta sydämen sivistystä puuttuu. Parhaiten ymmärtää saman kokenut. Asiat ovat uudessa perspektiivissä. 

Olen pahoillani, että sinunkin aviomiehesi, lastesi isä ja paras ystäväsi on kuollut, ymmärrät siis mistä puhuin. Käyttämäsi sana "lastenleikkiä" kuvaakin niitä tuntoja hyvin. Kiitos empatiastasi ja siitä, että asettauduit yläpuolelleni ja mitätöit suruni. Ymmärsit myös hyvin mitä teit, käytit et voi ymmärtää -kortin koska sillähän saat aina kaikki ihmiset hiljaiseksi. Voittamaton surussaan.

Tiedät myös hyvin kuinka tulen vielä murtumaan ja kuinka suruni on käsittelemätön., kuinka ymmärtämätön ja sydämeltäni sivistymätön olen kun surustani huolimatta huolehdin meidän kolmesta lapsesta ja en pura suruani läheisiin, kohtelemalla heitä huonosti.

Lohdutat, että minun lasten huolehtimisen lisäksi ei tarvitse huolehtia etteikö suru tulisi luokseni voimistuneena ja toivotat onnea sen käsittelyyn. Kiitos vilpittömästä onnen toivotuksesta, siitä saavat myös lapseni osansa. Nyt kerron sen pahimman, minä myös nauran lasteni kanssa lähes päivittäin koska typerästi uskon, että surussa naurusta saa voimaa.

Ymmärsit myös hyvin, että surevan pitäisi olla näkymätön osa yhteiskuntaa kun kerroin mielipiteeni ettei suru oikeuta ketään kohtelemaan muita ihmisiä huonosti. Ja ettei siitä edes saisi mainita, sitähän tarkoitinkin, hyvin ymmärretty. Olet varmasti empaattisempi ihminen kuin Pyykkö konsanaan. Hyvä, että sinussa puhuu myötätunto eikä katkeruus.

Kaikesta onnen toivotuksestasi huolimatta minä jaksan elää elämääni, eniten itseni vuoksi koska arvostan mitä minulla on. Ja olen kiitollinen myös siitä, mitä minulla joskus oli. Hyvää elämää sinulle, älä katkeroidu, se vahingoittaa eniten itseäsi. Mutta mitäpä minä elämästä ymmärtäisin Koska En Ole Kokenut Samaa Kuin Sinä, surussasi voittamaton.

Tällainen viestittely on kuin rikkinäinen puhelin, aina on mahdollisuus väärin ymmärtämiselle.

Hienosti tavoitit sarkasmin ja pilkallisuuden. Tekstiäsi oli jollain tapaa jopa nautinnollista lukea koska osaat kirjoittaa niin napakasti. Hieman ehkä liikaa toistoa mutta kestän sen :D Kiitos tilanteesi avaamisesta,

 

Menetykseni ovat erilaisia, en niitä halua tässä nyt avata mutta surutyötä ja työtä niiden kanssa olen tehnyt. En todellakaan ole surussani voittamaton, kaikkea muuta. Olen huomannut että reagoin nykyisin paljon kärkkäämmin kaikkeen ja olen sen verran paljon saanut taistella tämän surutyöni kanssa tekemällä sen näkyväksi että olen helposti hyökkäävä. Pahoitteluni siitä. 

Surumme ovat erilaisia. Sinun surusi kohteet ovat olleet elossa ja raivanneet paikkansa maailmassa, kuten minunkin aiemmat suruni joihin viittasin. Minun lapseni eli vain kohdussa, oli olemassa silti ja syntyessään lähes täysiaikaisen vauvan kokoinen ja niin rakas.  

Hienoa jos olet niin vahva että selviät surussasi hyvin ja jaksat nauraa. Minä säikähdin ensimmäistä nauruani ja koin syyllisyyttä siitä että olen hetken ns. iloinen.  Nyt nauran jo helpommin, en tosin joka päivä. 

Katkera? Meillä on pitkä lapsettomuustausta. Viimeiset 12 vuotta ovat menneet enemmän tai vähemmän yrittämisen ja epätoivon välimaastossa. Näiden vuosien tuloksena yksi alakoululainen ja yksi enkeli. Olen jo sen ikäinen että uusien mahdollisuuksien mahdollisuus vähenee hälyttävästi. Kärkäs olen ehkä sanomaan ja varmaan vittumainenkin tarvittaessa mutta katkeruus vaatisi sen että kokisin jonkin jääneen saamatta ja elämättä.  Olen kiitollinen niistä hetkistä jotka sain enkelini kanssa viettää. 

Kyllä tänne meidän kaikkien suru mahtuu. Feel free. 

Sinulla on täysi oikeus määrittää surusi näkyväksi, myös minä inhoan hyssyttelyä ja ettei saisi tuntea niin kuin tuntee. Ja naura ihmeessä aina kuin mahdollista, se on merkki toivosta ja osittain myös jonkun sortin paranemisesta. Hyökkäävyys voi olla sinun panssarisi tai temperamentistasi riippuen panssaridivisioonasi mutta elämä on tarpeeksi karaisevaa (oikoluku ehdottaa karmaisevaa..), että pitääkö siihen lyödä otsakin. Luovu panssaristasi, etköhän sinä ole kokenut jo tarpeeksi ja nähnyt niin paljon että harva ihminen sinua enää jyrää typeryydellään.

Se, että pystyt loogiseen ajatteluun, havainnointiin, upariin, tiedät että olet saanut, elänyt, kiitollinen, kertoo minulle, että sinä elät hyvää elämää. Vilpittömät onnittelut.

Ei haukku haavaa tee niin toivotan hyvää iltaa ja pyydän anteeksi jos kumautin sinua sanoillani kuin Lalli piispaa, mutta muistaakseni hiirilauma ajoi Lallin puuhun ja hän putosi järveen ja hukkui. Noin kuvaannollisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!

Minun puolestani jokainen surkoon juuri niin kauan kuin haluaa. Ja itse valitsemallaan tavalla. Itse kuitenkin haluaisin elää omaa elämääni joutumatta koko ajan varomaan jokaista sanaani ja tekoani, tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että saan mennä kotiin niiden elävien lasteni luo. Tai joutumatta kuulemaan, miten kiittämätön olen, jos sanonkin olevani väsynyt. Kun minun maailmani ei romahtanutkaan, vaikka sinun mielestäsi olisi pitänyt. /Ap

No sinähän pystyit vain sulkemaan oven perästäsi ja jättämään surun talon taaksesi, toisin kuin ystäväsi. Sitä en tajua, miksi vingut vielä täällä jälkikäteen. Etkö ole sinut ratkaisusi kanssa?

Ei ole ollut tarkoitus vinkua, sorry jos se kuulostaa siltä. Minä pystyin sulkemaan oven, mutta tein sen pakon edessä eikä se ollut helppoa. Sen pakon saneli minun oma perheeni. Ehkä se on sinun mielestäsi väärin, itse olisit varmastikin sitten jäänyt ja uponnut laivan mukana. Ja vienyt lapsesi mukanasi syvyyksiin. Minä pelastin itseni ja perheeni, ehkä olen sen takia huono ihminen. Syy, miksi tämän aloituksen tein, on ihan yksinkertaisesti kaikki ne tunteet, joita eilinen kuolleiden lasten muistopäivä toi pintaan. Vaikka kuollut lapsi ei ollutkaan minun lapseni, hän vaikutti syvästi minunkin elämääni.

Sinun on vain opeteltava elämään ratkaisusi kanssa. Syyttely ei hyödytä ketään.

Sitähän tämä on, opettelua läpi elämän. Olen jo mielestäni aika pitkällä asian opettelussa, vaikka välillä onkin raastava ikävä tuota ennen niin läheistä ja rakasta ihmistä. Mutta elämä vei meidät erilleen, ja siihen taitaa olla nyt vain tyytyminen. Onhan minulla kuitenkin nuo rakkaista rakkaimmat lapset, joista olen kiitollinen jokaisena päivänä.

Muuten hyvä, mutta olisin jättänyt viimeisen lauseen pois. Vaikuttaa nyt ylimieliseltä ketjun aiheen huomioon ottaen.

Juuri noin. Jokainen on yhtä tärkeä, myös ne sutevan läheiset. Eivät hekään ole mitään jätesankoja johon voi loputtomasti kaataa kaiken paskan.

Minulla tuli raja kerran vastaan kun lapsensa menettänyt sukulainen taas kerran yli kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen taas alkoi jauhaa samaa raskasta laulua. Sanoin jo vihaisesti että siitä.on jo kymmenen vuotta enkä jaksa enää.[/quote]

Minulle kävi niin että esimiehenä töissä yksi työuupumiseen vaikuttava asia oli se että alaisella aikuinen lapsi kuoli. Hän ripustautui minuun, ei ollut aggressiivinen mutta vaativa. Vaikka ohjasin hänet terapiaan, vaati paljon voimia irrottautua henkisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsikuolleisuus on nykyään vähäisempää kuin koskaan. Ennen joka naisella kuoli vähintään yksi lapsi, ainakin jos lasketaan keskenmenotkin enkelilapsiksi kuten nykyään tehdään. Jollakulla saattoi mennä kaikki pojat sodassa ja mies myös.

Ihmiset osasi silti käyttäytyä ja olla muuttumatta hirviöiksi. Jaksoivat huolehtia niistä elävistä lapsista ja muusta elämästään.

Ihminen saa tuntea ihan mitä haluaa, mutta aikuisen ihmisen on kyllä osattava käyttäytyä. Useimmat esim. hanskaa sen lapsensa hautajaiset heittäytymättä hautaan arkun päälle ulvomaan. Jos pystyy hillitsemään itsensä hautajaisissa, vaikka sitten bentsojen voimalla, pystyy kyllä muussakin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Läheisiltä ei ihan oikeasti voi vaatia ihan mitä hyvänsä jaksamista siksi että MINÄMINÄMINÄ on kohdannut jotain josta miljoonat naiset ovat ennenkin selvinneet.

Lääketiede kehittyy, se on loistava asia! Saadaan tehtyä sairauksista aikaisin diagnooseja ja on jos mitä lääkettä.

Ihmiset pääsevät helposti lääkäriin, on neuvola ja raskauden seuranta ja monia asioita voidaan tehdä erilailla. Syntyvällä heikolla lapsella on hyvät edellytykset jäädä henkiin!

Mielenterveys on nykyään paremmalla tolalla. Lapsikuolemastakin voidaan puhua ääneen ja on tarjolla droppia ja jutteluapua, ennenvanhaan oltiin raskaana aina kun mahdollista ja lapsikuolleisuus kukoisti. Oli perheväkivaltaa, mielenterveyspalveluista kukaan ei osannut haaveilla.

Ei tiedetty missä kunnossa lapsi syntyy ja keskosten hoito oli alkeellista.

Lapsia kuolee liikenteessä entistä vähemmän, kiitos hätäkeskuksen, hyvän ensiapuymmärryksen ja lääketieteen laadun parantuessa! On turvavälineitä autoissa ja pyöräilijöille on kypäriä, lamppuja, heijastimia jne.

Kerrassaan mainiota edistystä!

Aika monelle tuntuu olevan todella vaikea ymmärtää, että lupa tuntea ei ole sama asia kuin lupa tehdä. Jokainen saa tuntea ihan mitä tahansa, mutta ei se oikeuta kaikkia tekoja. On muitakin tapoja käsitellä tunteitaan kuin tehdä just se juttu, mikä ekana mieleen juolahtaa. Eikä se ole välttämättä mitään sairasta tukahduttamista.

Itse olen sivusta seurannut, kun menetyksen kokenut vuosia mm. riitatilanteissa omien (lähes aikuisten) lasten kanssa vetää mukaan surunsa, uhkailee väkivallalla ja itsemurhalla, mutta kieltäytyy terapiasta, kun "ei se mitään auta eikä kukaan ymmärrä" (ei ole kokeillut). Kyllä myönnän, että välillä olen tuntenut ja tunnen häntä kohtaan vihaa ja on tehnyt mieli sanoa ja tehdä yhtä ja toista (mm. siitä, että on se niiden lastenkin suru, eikä heidän tapansa surra ole väärä, vaikka se ei ole hysteerinen raivoaminen). En ole sanonut ja tehnyt, koska kykenen käsittelemään tunteitani muutenkin. Toistaiseksi en ole myöskään ko. ihmiseen välejäni katkaissut, vaikka myönnän, että enemmän tunnen empatiaa hänen lapsiaan kohtaan ja heidän kanssaa olen enemmän tekemisissä. 

Vaikka jokainen saa hoitaa surunsa omalla tavallaan, niin esimerkiksi tuo riitojen yhteydessä itsemurhalla uhkailu yhdistettynä terapiasta kieltäytymiseen on minusta julmaa vallankäyttöä ja väärin, eikä sitä voi oikeuttaa sillä, että "mutku mun suruprosessi ja mä nyt vaan ilmaisen itseäni näin". Ei esimerkiksi se lapsi, joka samalla käy läpi omaa suruprosessiaan, välttämättä kykene luottamaan siihen, että äiti tässä nyt vaan vähän tuulettaa luonnollisesti tunteitaan eikä tätä pidä ottaa niin kirjaimellisesti. 

Lapsensa menettänyt kirjoitti:

Omasta kokemuksestani vastaan. Kohta on kaksi vuotta siitä kun vauvamme kuoli kohtuun raskauden viime metreillä,  lähes täysiaikaisena. Lapsen kuolemasta sanotaan että se on ihmisen suurin kriisinpaikka, menee ohi avioerosta tai mistään muusta kriisistä.

Ystäväsi on ollut onnekas kun hänellä on ollut tukijoukkoa. Totta on että kukaan ei voi ymmärtää miltä lapsen menettäminen tuntuu. Onko ystäväsi saanut ammattiapua? On mahdollista hakeutua terveysaseman kautta tai mielenterveystoimiston kautta ammattilaisen juttusille. Myös KÄPY ry:ltä saa apua. 

Ystäväsi on selvästi jumissa tunteittensa kanssa. Muiden syytteleminen ja jopa se että toivoisi saman tapahtuneen jollekin toiselle on inhimillistä ja voi kuulua suruprosessiin. Viha antaa tilaa muille tunteille. MInäkin koen vihaa ja raivoa välillä siitä että tämä on tapahtunut juuri minulle ja meidän perheelle.  Olen kateellinen niille jotka saavat elää siinä lintukodossa kun kaikki on hyvin. Olen kateellinen jopa niille joiden lapsi on kuollut myöhemmin kuin minun lapseni koska sen myötä näillä vanhemmilla on enenmmän muistoja lapsestaan. Raivo ja viha antaa voimia selvitä ja pitää jo hormonitasolla kehoa käynnissä. Ystäväsi on ollut rohkea kun on uskaltanut vihansa näyttää. Ja mitä sinä teet? Hylkäät kun tarve on ehkä suurin? Tokihan ystävän tehtävä ei ole toimia vuosikausia henkisenä roskakorina, ystävä voi silti välittää ja kysyä kuulumisia. Minulle lapsensa menettäminen jakoi ystäväpiirin rankasti ja ne joiden luuli olevan tukena katosivat kuin pieru saharaan,sukulaisia myöten. 

Lapsen kuolema muuttaa ihmista pohjamutia myöten. MInä, ystäväsi eikä kukaan lapsensa menettänyt ole enää se sama ihminen kuin ennen menetystä.  Onko hän ollut kusipää ennen lapsen kuolemaa? 

Toivottavasti ystäväsi saa apua, koska lapsensa menettäneillä on suurempi itsemurhan ja varhaisemman kuoleman riski kuin muilla. Ja jos äiti on noin pikseleinä, miten hän jaksaa hoitaa eläväistään. 

Tämä on hyvä kirjoitus. Itsekin olen vuorokauden ikäisen vauvan menettänyt. Peukuista päätellen täällä enemmistö ei onneksi ole lastaan menettänyt. Minä vihasin kaikkia raskaanaolevia ja heidän syntymättömiä vauvojaan. Tunsin siitä syyllisyyttä ja koetin torjua niitä. Terapeuttini mukaan ne olivat normaaleja surutyön tunteita ja niiden kuuluu antaa tulla jotta surutyö voi edetä. Jokainen tuntee surun tavallaan. Kukaan ei voi sanoa mikä on oikea tai väärä tapa. Pääasia ettei oikeasti satuta ketään ja surutyö etenee. Mäkin olen eri ihminen kuin ennen lapsen kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.

Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei. 

Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.

Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.

Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.

Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.

Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.

Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.

Kuulostaa pahalta. Sinuna menisin hoitoon, että pääsisit tuon katkeruuden yli. Tunnen kaksi lapsensa menettänyttä eikä kumpikaan puhu noin. Jos mietteesi ovat tosiaan tuollaisia niin ei kuulosta terveeltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.

Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.

Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.

On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.

Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.

Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.

Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.

Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.

Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.

Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.

Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.

On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.

Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.

Ei kukaan ole sanonut ettei vihaa saisi tuntea tai ettei se olisi normaali osa surutyötä. Läheisten ei kuitenkaan ole pakko jaksaa sitä vihaista ihmistä oman olonsa kustannuksella.

Juuri noin. Jokainen on yhtä tärkeä, myös ne sutevan läheiset. Eivät hekään ole mitään jätesankoja johon voi loputtomasti kaataa kaiken paskan.

Minulla tuli raja kerran vastaan kun lapsensa menettänyt sukulainen taas kerran yli kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen taas alkoi jauhaa samaa raskasta laulua. Sanoin jo vihaisesti että siitä.on jo kymmenen vuotta enkä jaksa enää.

Miten yhdentekevä asia oma lapsi on sinulle?

Onko ok siis puhua elossa olevasta lapsesta mutta kuollut pitää unohtaa? Sinä taidat olla sellainen ihminen, joka ei muistele mummoa tai Aune-tätiäsi? 😂 Koska sehän nyt on kuollut!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.

Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei. 

Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.

Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.

Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.

Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.

Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.

Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.

Kuulostaa pahalta. Sinuna menisin hoitoon, että pääsisit tuon katkeruuden yli. Tunnen kaksi lapsensa menettänyttä eikä kumpikaan puhu noin. Jos mietteesi ovat tosiaan tuollaisia niin ei kuulosta terveeltä.

Omasta kivusta voi puhua juuri niiden oikeilla sanoilla. Olen puhunut lapsen kuolemasta varmaan satojen ihmisten kanssa.

Sinä et voi määritellä tervettä. Olen terve ja terapiassa käynyt vuosia. Tiedän omat tapani olla ja elää. Ehkä sinun kuuluu hakeutua terapiaan, minusta sinä kuulostat rajoittuneelta etkä ymmärrä ettei tapasi ole oikea laatuaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.

Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei. 

Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.

Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.

Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.

Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.

Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.

Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.

Kuulostaa pahalta. Sinuna menisin hoitoon, että pääsisit tuon katkeruuden yli. Tunnen kaksi lapsensa menettänyttä eikä kumpikaan puhu noin. Jos mietteesi ovat tosiaan tuollaisia niin ei kuulosta terveeltä.

Ahaa. Minulla ei ole kuollut lapsi, vaan puoliso. Tunnistan silti tuonkaltaisen pohdinnan. Ehkä tuttavasi eivät ole vain luottaneet sinuun riittävästi puhuakseen tunteistaan avoimesti? En ihmettele!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!

Minun puolestani jokainen surkoon juuri niin kauan kuin haluaa. Ja itse valitsemallaan tavalla. Itse kuitenkin haluaisin elää omaa elämääni joutumatta koko ajan varomaan jokaista sanaani ja tekoani, tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että saan mennä kotiin niiden elävien lasteni luo. Tai joutumatta kuulemaan, miten kiittämätön olen, jos sanonkin olevani väsynyt. Kun minun maailmani ei romahtanutkaan, vaikka sinun mielestäsi olisi pitänyt. /Ap

No sinähän pystyit vain sulkemaan oven perästäsi ja jättämään surun talon taaksesi, toisin kuin ystäväsi. Sitä en tajua, miksi vingut vielä täällä jälkikäteen. Etkö ole sinut ratkaisusi kanssa?

Ei ole ollut tarkoitus vinkua, sorry jos se kuulostaa siltä. Minä pystyin sulkemaan oven, mutta tein sen pakon edessä eikä se ollut helppoa. Sen pakon saneli minun oma perheeni. Ehkä se on sinun mielestäsi väärin, itse olisit varmastikin sitten jäänyt ja uponnut laivan mukana. Ja vienyt lapsesi mukanasi syvyyksiin. Minä pelastin itseni ja perheeni, ehkä olen sen takia huono ihminen. Syy, miksi tämän aloituksen tein, on ihan yksinkertaisesti kaikki ne tunteet, joita eilinen kuolleiden lasten muistopäivä toi pintaan. Vaikka kuollut lapsi ei ollutkaan minun lapseni, hän vaikutti syvästi minunkin elämääni.

Sinun on vain opeteltava elämään ratkaisusi kanssa. Syyttely ei hyödytä ketään.

Sitähän tämä on, opettelua läpi elämän. Olen jo mielestäni aika pitkällä asian opettelussa, vaikka välillä onkin raastava ikävä tuota ennen niin läheistä ja rakasta ihmistä. Mutta elämä vei meidät erilleen, ja siihen taitaa olla nyt vain tyytyminen. Onhan minulla kuitenkin nuo rakkaista rakkaimmat lapset, joista olen kiitollinen jokaisena päivänä.

Muuten hyvä, mutta olisin jättänyt viimeisen lauseen pois. Vaikuttaa nyt ylimieliseltä ketjun aiheen huomioon ottaen.

Tämä oli hauska, kiitos nauruista. Parissakin viestissä on kehotettu vaan menemään kotiin ja olemaan kiitollinen niistä lapsista jotka elävät. Kuvaa hyvin tätä kuolleiden lasten vanhempien asennetta, oman läheiseni myös: jos sanot, että olet kiitollinen, on se ylimielistä aihe huomioon ottaen, älä sano sitä, niin teet väärin silloinkin etkä varmaankaan ymmärrä mitä sinulla on ennenkuin menetät sen. Väärin tehty joka tapauksessa. Minä nyt kuitenkin olen lapsistani kiitollinen, ylimielisen kuuloista tai ei.

Siis tällä ap:n aloituksen äidillä on selvästi psykoottinen masennus, eikä siitä selviä kuin omakohtaisen hoidon avulla, eikä välttämättä sittenkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!

Minun puolestani jokainen surkoon juuri niin kauan kuin haluaa. Ja itse valitsemallaan tavalla. Itse kuitenkin haluaisin elää omaa elämääni joutumatta koko ajan varomaan jokaista sanaani ja tekoani, tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että saan mennä kotiin niiden elävien lasteni luo. Tai joutumatta kuulemaan, miten kiittämätön olen, jos sanonkin olevani väsynyt. Kun minun maailmani ei romahtanutkaan, vaikka sinun mielestäsi olisi pitänyt. /Ap

No sinähän pystyit vain sulkemaan oven perästäsi ja jättämään surun talon taaksesi, toisin kuin ystäväsi. Sitä en tajua, miksi vingut vielä täällä jälkikäteen. Etkö ole sinut ratkaisusi kanssa?

Ei ole ollut tarkoitus vinkua, sorry jos se kuulostaa siltä. Minä pystyin sulkemaan oven, mutta tein sen pakon edessä eikä se ollut helppoa. Sen pakon saneli minun oma perheeni. Ehkä se on sinun mielestäsi väärin, itse olisit varmastikin sitten jäänyt ja uponnut laivan mukana. Ja vienyt lapsesi mukanasi syvyyksiin. Minä pelastin itseni ja perheeni, ehkä olen sen takia huono ihminen. Syy, miksi tämän aloituksen tein, on ihan yksinkertaisesti kaikki ne tunteet, joita eilinen kuolleiden lasten muistopäivä toi pintaan. Vaikka kuollut lapsi ei ollutkaan minun lapseni, hän vaikutti syvästi minunkin elämääni.

Sinun on vain opeteltava elämään ratkaisusi kanssa. Syyttely ei hyödytä ketään.

Sitähän tämä on, opettelua läpi elämän. Olen jo mielestäni aika pitkällä asian opettelussa, vaikka välillä onkin raastava ikävä tuota ennen niin läheistä ja rakasta ihmistä. Mutta elämä vei meidät erilleen, ja siihen taitaa olla nyt vain tyytyminen. Onhan minulla kuitenkin nuo rakkaista rakkaimmat lapset, joista olen kiitollinen jokaisena päivänä.

Muuten hyvä, mutta olisin jättänyt viimeisen lauseen pois. Vaikuttaa nyt ylimieliseltä ketjun aiheen huomioon ottaen.

Tämä oli hauska, kiitos nauruista. Parissakin viestissä on kehotettu vaan menemään kotiin ja olemaan kiitollinen niistä lapsista jotka elävät. Kuvaa hyvin tätä kuolleiden lasten vanhempien asennetta, oman läheiseni myös: jos sanot, että olet kiitollinen, on se ylimielistä aihe huomioon ottaen, älä sano sitä, niin teet väärin silloinkin etkä varmaankaan ymmärrä mitä sinulla on ennenkuin menetät sen. Väärin tehty joka tapauksessa. Minä nyt kuitenkin olen lapsistani kiitollinen, ylimielisen kuuloista tai ei.

Minulla ei ole kuollutta lasta. Silti tässä yhteydessä tuo pisti silmään. Ihan kuin haluaisit tarkoituksella vähän ärsyttää surevia?

Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.

Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.