Ambulanssilla päivystykseen, missä hoitohenkilökunta heitti läppää keskenään

1. Kiire on, mutta sitä ei näytetä potilaille.

2. Hosumalla ei potilaita hoideta. Päinvastoin, silloin jopa kohtalokkaiden virheiden riski kasvaa.

3. Hoitaminen vaatii myös ajattelutyötä.

4. Huumori ja hyvä yhteishenki auttavat jaksamaan työssä.

5. Potilaat näkevät vain murto-osan päivystyksen tapahtumista.

Mimmi kirjoitti:

- Miehen kuumeeton keuhkokuume oli kuulemma paniikkikohtaus ja annettiin ymmärtää ettei meidän tarvitse edes nähdä lääkäriä vaan hoitajan arvion mukaan mies oli kotiuttamiskuntoinen.

Lähdimme kotiin ja yöllä ambulanssin kyydissä takaisin

- Äitini UNOHDETTIIN ja vartija oli sitten löytänyt äidin, joka oli kohteliaasti päättänyt olla häiritsemättä henkilökuntaa "jolla varmasti on kiire " .

- En saanut edes kipulääkkeitä murtuneeseen nilkkaan ja katselin tuskissani miten muut potilaat menivät ohi.

Luottamukseni lääkäreiden, ,ainakin päivystyksess on rikki.

Sekavaa ja räyhäävää ihmistä on vaikea hoitaa.

Mimmi kirjoitti:

- Miehen kuumeeton keuhkokuume oli kuulemma paniikkikohtaus ja annettiin ymmärtää ettei meidän tarvitse edes nähdä lääkäriä vaan hoitajan arvion mukaan mies oli kotiuttamiskuntoinen.

Lähdimme kotiin ja yöllä ambulanssin kyydissä takaisin

- Äitini UNOHDETTIIN ja vartija oli sitten löytänyt äidin, joka oli kohteliaasti päättänyt olla häiritsemättä henkilökuntaa "jolla varmasti on kiire " .

- En saanut edes kipulääkkeitä murtuneeseen nilkkaan ja katselin tuskissani miten muut potilaat menivät ohi.

Luottamukseni lääkäreiden, ,ainakin päivystyksess on rikki.

Ihan mielenkiinnosta. Mistä vartija löysi äitisi? Yritän vain hahmottaa, että missä kohtaa sairaalassa on paikka, mihin voi potilaan hävittää niin, että kukaan ei näe sitä ja vasta vartija kierroksellaan löytää sen. 

Murtuneesta nilkasta sen verran, että ehkä se ei ollut kiireellisyysjonossa ensimäisenä ja kiireellisemmät meni ohitse. Ohimenevä potilas saattoi olla menossa sisätautilääkärille, joka ei sinun nilkallesi olisi voinut tehdä mitään. Särkylääkkeitä en ole itse ainakaan saanut ennen kuin lääkäri on katsonut, ellei kyse ole siis ollut ensiaputyylisestä vammasta, jolloin on jo oikeasti ollut kiire.

En siis halua vähätellä, mutta potilaana itsekin subjektiivisesti katson asioita ja koen, että juuri minua ei huomata ja miksi muut menee eteen, vaikka tiedän, että ei sille minun murtumalleni sydänlääkäri tai sisätautilääkäri oikein voi mitään, vaan joudun odottamaan sitä minulle määrättyä lääkäriä, kun hänelle onkin tullut väliin kiireellinen tapaus.

Vierailija kirjoitti:

1. Kiire on, mutta sitä ei näytetä potilaille.

2. Hosumalla ei potilaita hoideta. Päinvastoin, silloin jopa kohtalokkaiden virheiden riski kasvaa.

3. Hoitaminen vaatii myös ajattelutyötä.

4. Huumori ja hyvä yhteishenki auttavat jaksamaan työssä.

5. Potilaat näkevät vain murto-osan päivystyksen tapahtumista.

Mutta kun minun Lilja-Utareella on ollut yskää kaksi päivää, sillä on varmaan keuhkokuume. Ja minulla on alamaha kipeä, niin se on kyllä kohdunulkoinen raskaus, vaikka en ole seksiä harrastanut puoleen vuoteen.

Vierailija kirjoitti:

Mimmi kirjoitti:

- Miehen kuumeeton keuhkokuume oli kuulemma paniikkikohtaus ja annettiin ymmärtää ettei meidän tarvitse edes nähdä lääkäriä vaan hoitajan arvion mukaan mies oli kotiuttamiskuntoinen.

Lähdimme kotiin ja yöllä ambulanssin kyydissä takaisin

- Äitini UNOHDETTIIN ja vartija oli sitten löytänyt äidin, joka oli kohteliaasti päättänyt olla häiritsemättä henkilökuntaa "jolla varmasti on kiire " .

- En saanut edes kipulääkkeitä murtuneeseen nilkkaan ja katselin tuskissani miten muut potilaat menivät ohi.

Luottamukseni lääkäreiden, ,ainakin päivystyksess on rikki.

Ihan mielenkiinnosta. Mistä vartija löysi äitisi? Yritän vain hahmottaa, että missä kohtaa sairaalassa on paikka, mihin voi potilaan hävittää niin, että kukaan ei näe sitä ja vasta vartija kierroksellaan löytää sen. 

Murtuneesta nilkasta sen verran, että ehkä se ei ollut kiireellisyysjonossa ensimäisenä ja kiireellisemmät meni ohitse. Ohimenevä potilas saattoi olla menossa sisätautilääkärille, joka ei sinun nilkallesi olisi voinut tehdä mitään. Särkylääkkeitä en ole itse ainakaan saanut ennen kuin lääkäri on katsonut, ellei kyse ole siis ollut ensiaputyylisestä vammasta, jolloin on jo oikeasti ollut kiire.

En siis halua vähätellä, mutta potilaana itsekin subjektiivisesti katson asioita ja koen, että juuri minua ei huomata ja miksi muut menee eteen, vaikka tiedän, että ei sille minun murtumalleni sydänlääkäri tai sisätautilääkäri oikein voi mitään, vaan joudun odottamaan sitä minulle määrättyä lääkäriä, kun hänelle onkin tullut väliin kiireellinen tapaus.

Oli lähtenyt hortoilemaan ja mennyt kellarikerrokseen ja sieltä vartija yöllä löysi.

Isoin virhe oli omaan korvaan tuo arvausdiagnoosi ja haluttomuus tutkia perusteellisemmin. Vaikka nestehukka nyt olisikin se varma ja ainoa syy, olisi vähintään pitänyt kommunikoida teille kunnolla siitä mikä vaiva on kyseessä, miten se tiedetään, tarvitaanko jatkotoimenpiteitä yms. joka on heille ehkä itsestäänselvää, mutta teille tosi tarpeellista mielenrauhan ja tulevaisuuden kannalta. Hoidon taso on valitettavasti tosi vaihtelevaa, samassa paikassa voi saada sekä loistavaa että ala-arvoista hoitoa.

Odottelu on kyllä ihan normaalia päivystyksessä.

Ihan pöljää täällä väittää, että kaikki hoitajat ja lääkärit ovat laiskoja ilkimyksiä. Toisaalta ihan yhtä pöljää on väittää, että kaikki hoitajat ja lääkärit tekevät ahkerasti hommia ja ensiavut hoituvat tehokkaasti ja kaikkia tyydyttäen. Välillä sujuu paremmin, välillä huonommin. Hoitohenkilökunnalla on hyviä ja huonoja päiviä, mieluisia ja epämieluisia työkavereita, ennakkoluuloja suuntaan ja toiseen jne. Ihmisiä he ovat siinä kuin potilaatkin.

Itsekin tykkään siitä, että hoitajat ja lääkärit juttelevat niitä näitä ja koettavat huumorillakin saada potilasta vähän paremmalle tuulelle. Kun potilaana on kaikkein eniten peloissaan ja ahdistunut, silloin juuri kaipaa hyväntuulista ja empaattiseti suhtautuvaa henkilökuntaa. Muistan vieläkin miten lääkäri kerran sai minut, huolestuneen äidin, nauramaan kun olin vienyt jotain nurminääpiköitä syöneen taaperon ensiapuun. Lääkäri sanoi, että tuskinpa ne myrkkysieniä olivat, mutta jos lapsi vaikuttaa pian poikkeuksellisen hyväntuuliselta, ehkä ne olivat taikasieniä.

Minusta on omituista, että puolison on ängättävä sinne ambulanssiin mukaan ”ambulanssi haki meidät, me tulimme sairaalaan, me odotimme lääkäriä, me sitä ja tätä”. Herkkää🙄

Selkeästi kovinkaan monelle marttyyrimimosalle, tai puolisolle, ei näiden kuvailikin mukaan ole kovin kummia sattunut ja vaikuttaa siltä, että mitä vähäisempi sairastuminen tai vamma, sen suurempaa ääntä pitää valittaessaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihan pöljää täällä väittää, että kaikki hoitajat ja lääkärit ovat laiskoja ilkimyksiä. Toisaalta ihan yhtä pöljää on väittää, että kaikki hoitajat ja lääkärit tekevät ahkerasti hommia ja ensiavut hoituvat tehokkaasti ja kaikkia tyydyttäen. Välillä sujuu paremmin, välillä huonommin. Hoitohenkilökunnalla on hyviä ja huonoja päiviä, mieluisia ja epämieluisia työkavereita, ennakkoluuloja suuntaan ja toiseen jne. Ihmisiä he ovat siinä kuin potilaatkin.

Itsekin tykkään siitä, että hoitajat ja lääkärit juttelevat niitä näitä ja koettavat huumorillakin saada potilasta vähän paremmalle tuulelle. Kun potilaana on kaikkein eniten peloissaan ja ahdistunut, silloin juuri kaipaa hyväntuulista ja empaattiseti suhtautuvaa henkilökuntaa. Muistan vieläkin miten lääkäri kerran sai minut, huolestuneen äidin, nauramaan kun olin vienyt jotain nurminääpiköitä syöneen taaperon ensiapuun. Lääkäri sanoi, että tuskinpa ne myrkkysieniä olivat, mutta jos lapsi vaikuttaa pian poikkeuksellisen hyväntuuliselta, ehkä ne olivat taikasieniä.

Tässä on hyvä esimerkki. Ne, joille aina sattuu huonoa sairaaloissa yms. olisi tämän käsittänyt lääkärin vitt uiluksi ja vähättelyksi ja ivallisuudeksi ja ammattitaidottomuudeksi, kun ei määrännyt kokeisiin ja testeihin ja ottanut osastolle ja antanut lääkkeitä.

Kotona olisi heti menty koneelle ja haukuttu päivystykset ja lääkärit ja lasikopissa nauravat hoitajat

Sinä osasit nähdä siinä huumorin ja sen, että lääkäri yritti keventää tilannetta.

Itsellä oli vähän samankaltainen kokemus, kun lapseni sai vauvaikäisenä voimakkaan allergisen reaktion ruoasta. Meidät vietiin sairaalaan ambulanssilla ja siellä pistettiin odottamaan käytävälle, koska lapsen huudosta tiedettiin ettei ilmatiet olleet tukossa. Siinä odotellessa lapsi oksensi päälleni ja moni hoitaja käveli rauhallisesti ohi auttamatta kun yritin pyyhkiä enimpiä oksennuksia pois rinnuksiltani huutava vauva sylissäni. Kun sitten ehkä se neljäs tai viides ohi kävellyt hoitaja auttoi minua, tuli lääkärikin paikalle ja sen jälkeen kaikki meni moitteettomasti, mutta ihmetytti tuo odotuttaminen täysin hiljaisella sairaalan osastolla kun joutilaita ammattilaisia olisi ollut paikalla ja annettiin pienen vauvan kärsiä mahdollisista vatsanväänteistä ja äkäisestä ihottumasta liian pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa aina miettiä, onko se oma vaiva

A) välitön hengenvaara, tai

B) tila josta voi aiheutua merkittävää haittaa jos hakeutuu lääkäriin vasta virka-aikana.

.

Ei nyt hitto soikoon ole potilaan vastuulla tuskissaan ja sekavana miettiä, onhan tämä nyt varmasti kuolemaan johtava vaiva! Mistähän sen maallikko voisi tietää? Ottaa päähän tässä ketjussa terveydenhoitohenkilökunnan asenne todella paljon. Teillä voi olla omat käytäntönne sairaaloissa ja tarkat prosessit ym. mutta potilas ei tiedä eikä hänen tarvitse tietää niistä hittojakaan. Sairaana ihminen tarvitsee huolehtimista ja hoitoa sekä tietoa olipa sitten hengenvaarassa tai, ja te arvon hoitajat olette siellä sitä varten. Potilaita ei saa jättää yksin kivuissaan istuskelemaan tuntikausiksi ja piste. Vähintä, mitä voi tehdä, on selvittää tilannetta, tarjota särkylääkettä jos mahdollista, kertoa ohimennen väliaikatietoja (kuinka kauan mahdollisesti vielä kestää hoitoon pääsy) jne.

On kyllä pokkaa täällä mitätöidä aloitus sillä, "ettei mitään hengenvaaraa edes ollut, ihan oikein toimittu". Varmaan mieltäylentävää istua hirveissä tuskissa jossain odotusaulassa siihen asti että tippuu penkiltä kivun takia, kun toiset juttelevat niitä näitä kesäsäitä. Omia asioita ei vatvota potilaiden edessä, tämän pitäisi olla itsestään selvää. Tämä on niin järkyttävää paskaa, ettei sitä pitäisi kenenkään joutua nielemään. Uskomatonta, mihin me suomalaiset alistumme. Tämä ei voi olla hoidon taso 2000-luvulla. Ja että hoitajat pitävät tätä normaalina ja OK-asiana - en voi uskoa todeksi. Te näette sairautta ja sairaita joka päivä, mutta kaikille potilaille kipu ja sairaus ei ole mikään normitila, vaan pelottava ja lamauttava poikkeustila, joka tulee kohdata inhimillisyydellä ja auttavalla asenteella. Tämän luulisi olevan sairaanhoidon alkeiskurssilla ensimmäisenä oppina.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli vähän samankaltainen kokemus, kun lapseni sai vauvaikäisenä voimakkaan allergisen reaktion ruoasta. Meidät vietiin sairaalaan ambulanssilla ja siellä pistettiin odottamaan käytävälle, koska lapsen huudosta tiedettiin ettei ilmatiet olleet tukossa. Siinä odotellessa lapsi oksensi päälleni ja moni hoitaja käveli rauhallisesti ohi auttamatta kun yritin pyyhkiä enimpiä oksennuksia pois rinnuksiltani huutava vauva sylissäni. Kun sitten ehkä se neljäs tai viides ohi kävellyt hoitaja auttoi minua, tuli lääkärikin paikalle ja sen jälkeen kaikki meni moitteettomasti, mutta ihmetytti tuo odotuttaminen täysin hiljaisella sairaalan osastolla kun joutilaita ammattilaisia olisi ollut paikalla ja annettiin pienen vauvan kärsiä mahdollisista vatsanväänteistä ja äkäisestä ihottumasta liian pitkään.

Ehkä se hoitaja käveli rauhallisesti kohti seuraavaa toimenpidettä tai hoidettavaa ja työtä, mikä kuului hänelle. Jotenkin uskon, että päivystyksessä juokseminen ei ole oikein sallittua, vaikka potilaat haluaisivatkin, että hoitajat hölkkäävät, eivätkä kävele rauhallisesti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:ta taisi tosiaan eniten risoa se, että kiire loppui ambulanssista ulos siirtämisen jälkeen eikä mitään draamaa tullut. Oikeasti 1,5h päivystyskeikka on LYHYT kestoltaan. On ihan tavanomaista joutua odottamaan neljäkin tuntia. On ihan ymmärrettävää, ettei se tunnu kivalle, jos vaikutelma on se ettei kukaan välitä. Se oli nyt vaan tunne eikä todellisuutta. Mies oli tutkittu ja hoidettu aivan asiallisesti, hänellä ei ollut isoa hätää ja hänen hoidettiin aika nopsaan tahtiin kuitenkin vaikka oli kiireetön tapaus. Se Holby City-höstääminen ei olisi tuonut mitään muutosta asiaan, mieheltä ei silti olisi löytynyt mitään vikaa, ainoastaan joku muu olisi jäänyt hoitamatta.

Kaikki meni siis ihan oikein ja hyvin, vaikkei se ap:sta siltä tuntunutkaan.

Mulla herää kysymys, että miksi tällaisissa tapauksissa ei kerrota ystävällisesti ja suoraan, että teillä ei nyt ole mitään akuuttia hätää, asia on hoidossa, teidät otetaan vastaan vuorollanne, valitettavasti joudutte nyt odottamaan, mutta voitte olla turvallisin mielin, apu on nyt lähellä jos tilanne muuttuu?

Jokainen voi omalle kohdalleen miettiä miltä se mahtaa tuntua, jos on ambulanssilla tuotu (tarkoittaa aina sitä, että lähtökohtaisesti tilanne on ollut vakava tai syytä epäillä että tilanne on vakava) ja sen jälkeen tyystin unohdetaan. Ei kerrota mitään, kukaan ei osoita kiinnostusta, itse olet aivan ymmälläsi, että mitä minulle tapahtui ja tapahtuu. Mielessä liikkuu varmasti kuolemasta alkaen kaikki.

Meidänkin perheessä tästä on kokemusta. Mies kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan, itse jouduin jäämään lasten kanssa kotiin. Mies soitteli kotiin hämmentyneenä pitkin iltaa, että kun tilanne on ihan seis, eikä hän tiedä mistään mitään. Yöllä vasta pääsi tutkimuksiin. Onneksi kyse ei sitten ollutkaan siitä minkä takia ambulanssi otti kyytiin, mutta se epätietoisuus, mihin jätettiin moneksi tunniksi.

Tilanne seis? Siellä siis hoidettiin kiireellisiä potilaita.

Ei kai se miehesi mykkä kuitenkaan ole. Ihan voi kysyä omasta tilanteestaan hoitohenkilökunnalta.

Vierailija kirjoitti:

Tässä on lasten myötä oppinut, että en viitsi viedä lasta enää noihin arvauskeskuksiin. Diagnoosit vedetään ihan hatusta ja lääkkeet ovat mitä sattuu. 

Tätähän se tuppaa olemaan.

Jos haluaa hoitoa ja vaivoista eroon, pitää mennä yksityiselle.

Se on aina ollut sitä samaa.

Isäni kuoli 80-luvulla virheellisen diagnoosin takia. Tk-lääkäri käski vaan mennä kotiin kun isä valitti kuinka käsi puutuu aina yöllä ja voimat on vähissä. Hän hengästyi hyvin helposti, eikä jaksanut tehdä edes lumitöitä sinä talvena.

Lääkäri oli oli kuitenkin sitä mieltä, että kyseessä oli terve nuori mies, joka nyt vaan sattui nukkumaan kätensä puuduksiin. Kohtelu oli niin tylyä, että isä oli monta päivää vihainen sen lääkärin takia.

Pari kuukautta myöhemmin isän sydän pysähtyi aamuyöstä.

Ruumiinavauksessa paljastui sepelvaltimotauti.

Hän oli kuollessaan alle neljänkymmenen.

Oma kokemus on, että hoidon taso ei ole ainakaan parantunut tuon jälkeen.

Voisin uskoa, että kovin paljon ennusteita ei pystytä antamaan. Istuin yhden yön saattajana ensiavun huoneessa. Se oli tosi valaisevaa. Välillä oli rauhallista ja kaikki potilaat hoidettu ja joku pääsi välillä kahville. Toivat minullekkin kupin kahvia. Sitten alkoi rytäkkä ja hoidettavia tuli ovista ja ikkunoista. Samassa huoneessa oli sappikivipotilas, jota oltiin hoitamassa. Mutta yhtäkkiä se lääkäri joutui ottamaan vastaan yliannostuksen ottaneet potilaan, viereiseen huoneeseen vietiin aivoinfarktipotilasta, kohta oli flimmeritapaus tulossa. Se sappikivipotilas oli saanut litalgininsa ja voi minun mielestä ihan hyvin. Ääntä ainakin tuli, kun huusi, että miksi muut menee eteen häntä, kun hän on ollut täällä aikaisemmin ja hoitajat vain laiskottelee ja lääkärit ei tee työtään.

Aamuyöstä eivät ehtineet minulle kahvia enää tuoda, vaan minun silmissä homma oli ihan kaaosta. Mutta kummasti lääkärit ja hoitajat siellä sukkuloivat ja se sappipotilaskin ehdittiin kotiuttaa jossain vaiheessa. 

Mutta annas, jos sille sappikivipotilaalle olisi rauhallisena aikana sanottu, että puoli tuntia enää ja sitten se rytäkkä, niin mikä meteli se sitten olisi ollut, kun homma ei olisi mennytkään, kuten oletettiin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli vähän samankaltainen kokemus, kun lapseni sai vauvaikäisenä voimakkaan allergisen reaktion ruoasta. Meidät vietiin sairaalaan ambulanssilla ja siellä pistettiin odottamaan käytävälle, koska lapsen huudosta tiedettiin ettei ilmatiet olleet tukossa. Siinä odotellessa lapsi oksensi päälleni ja moni hoitaja käveli rauhallisesti ohi auttamatta kun yritin pyyhkiä enimpiä oksennuksia pois rinnuksiltani huutava vauva sylissäni. Kun sitten ehkä se neljäs tai viides ohi kävellyt hoitaja auttoi minua, tuli lääkärikin paikalle ja sen jälkeen kaikki meni moitteettomasti, mutta ihmetytti tuo odotuttaminen täysin hiljaisella sairaalan osastolla kun joutilaita ammattilaisia olisi ollut paikalla ja annettiin pienen vauvan kärsiä mahdollisista vatsanväänteistä ja äkäisestä ihottumasta liian pitkään.

Ehkä se hoitaja käveli rauhallisesti kohti seuraavaa toimenpidettä tai hoidettavaa ja työtä, mikä kuului hänelle. Jotenkin uskon, että päivystyksessä juokseminen ei ole oikein sallittua, vaikka potilaat haluaisivatkin, että hoitajat hölkkäävät, eivätkä kävele rauhallisesti

Mielestäni, jos tilanne on sellainen, että voi rauhassa löntystellä (eivät siis edes kävelleet reippaasti) kohti seuraavaa tehtäväänsä, niin ei se kamalasti aikaa vie ojentaa vaikka paperia oksennuksen kanssa kamppailevalle äidille? En minä olisi muuta tarvinnutkaan.

Lainaamasi

En ole lukenut koko ketjua joten voi olla, että joku on tämän aiemminkin tänne kertonut.

Kaikki sairaalassa ja päivystyksessä työskentelevät henkilöt eivät ole joko lääkäreitä tai hoitajia.

Ap:n mainitsemat läppää heittävät hoitajat saattoivat olla väkeä, jolla ei ole oikeuksia tai osaamista alkaa hoitamaan käytävällä odottelevia potilaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli vähän samankaltainen kokemus, kun lapseni sai vauvaikäisenä voimakkaan allergisen reaktion ruoasta. Meidät vietiin sairaalaan ambulanssilla ja siellä pistettiin odottamaan käytävälle, koska lapsen huudosta tiedettiin ettei ilmatiet olleet tukossa. Siinä odotellessa lapsi oksensi päälleni ja moni hoitaja käveli rauhallisesti ohi auttamatta kun yritin pyyhkiä enimpiä oksennuksia pois rinnuksiltani huutava vauva sylissäni. Kun sitten ehkä se neljäs tai viides ohi kävellyt hoitaja auttoi minua, tuli lääkärikin paikalle ja sen jälkeen kaikki meni moitteettomasti, mutta ihmetytti tuo odotuttaminen täysin hiljaisella sairaalan osastolla kun joutilaita ammattilaisia olisi ollut paikalla ja annettiin pienen vauvan kärsiä mahdollisista vatsanväänteistä ja äkäisestä ihottumasta liian pitkään.

Ehkä se hoitaja käveli rauhallisesti kohti seuraavaa toimenpidettä tai hoidettavaa ja työtä, mikä kuului hänelle. Jotenkin uskon, että päivystyksessä juokseminen ei ole oikein sallittua, vaikka potilaat haluaisivatkin, että hoitajat hölkkäävät, eivätkä kävele rauhallisesti

Mielestäni, jos tilanne on sellainen, että voi rauhassa löntystellä (eivät siis edes kävelleet reippaasti) kohti seuraavaa tehtäväänsä, niin ei se kamalasti aikaa vie ojentaa vaikka paperia oksennuksen kanssa kamppailevalle äidille? En minä olisi muuta tarvinnutkaan.

Lainaamasi

Eli mielestäsi he löntystelivät siellä joutilaina?

Olisi mukava tietää, missä sairaalassa päivystyksessä on ylimääräisiä hoitajia niin paljon, että ehtivät löntystellä joutilaina pitkin poikin odotushuonetta.

Et sitten saanut suutasi auki kuitenkaan ja huikannut, että mistä voisi saada paperia. Ehdit kuitenkin tarkkailla monen hoitajan kävelyvauhtia ja ottaa selville, että he olivat joutilaita.

Vierailija kirjoitti:

Usein hoitajat ja lääkärit eivät muista että potilaat kuulee kaiken sen läpän heiton ja turhat jorinat.

Ensiavussa yksi nukkui tuolissa, pari juorusi jonkun rakkauselämästä, joku selosti jotain ryyppyreissua ja yksi selitti koirastaan varmaan tunnin yhteen menoon. 

Kyllä muistamme. Puhumme keveitä ja hauskoja potilaiden kuullen.

Vierailija kirjoitti:

Selvensikö tämä ketju tilannetta sinulle ap?

En ole ap, mutta mulle ainakin selvensi. Nimittäin että hoitohenkilöstö on oikeasti juuri niin välinpitämätöntä potilaita kohtaan, kuin minkä kuvan olen saanutkin. Ajatelkaapa sitä tilannetta ihan oikeasti ap:n ja hänen miehensä näkökulmasta. Mies on ollut kotona niin kivulias, että on mennyt taju. Ambulanssi kiidättää heidät sairaalaan ja molemmat ovat varmasti huolissaan, että onko hengenmeno tulossa vai mikä. Sitten heidät jätetään henkilökunnan toimesta oman onnensa nojaan. Kukaan ei kerro heille, että "koska näytte hengittävän, niin ette ole ensimmäisenä pääsemässä lääkärille". On ihan luonnollista, että epätietoinen (ei ole kokemusta miten päivystyksessä toimitaan) kivulias ja hätääntynyt ihminen ihmettelee hidastempoista ja yksityisasioitaan keskenään juoruilevaa henkilökuntaa. Ja kylläpä niitä potilaiden unohtamisiakin sattuu. Itsellä on kokemusta mm. Oys:sta, jossa anoppini haavan ompelu meinasi jäädä kokonaan tekemättä. Odotettiin niin kauan, että kohta ei olisi voinut enää tikkejä laittaa. Eikä tosiaankaan ollut mikään viikonloppu tai muu kiireaika. Että jos sen läpänheiton sijaan voisi huomioida sen potilaan, osoittaa että hänen tilanteensa on hoidossa, vaikka joutuisikin jonkin aikaa odottamaan. Se jo helpottaisi sitä potilasta. Eikä siihen mene yhtään aikaa sen enempää, kuin siihen "läpänheittoon". Kyse on asenteesta.