Olen 41-vuotias, ja tuntuu että kaikki on jo nähty

Vierailija kirjoitti:

Ikäkausikriisi. Mulla oli myös tuollainen vaihe 39-41 vuoden paikkeilla. Ahdisti koko elämä ja olemassaolo. Joka puolella oli minusta vain kärsimystä ja kuolemaa, luontokin, jota ennen olin rakastanut, oli pelkkä julma loisten, sairauksien, loukkaantumisten, poikasten hylkäämisten ja tappamisten, kaikenlaisen tuskallisen ruma näyttämö. Ja kaikki ihmisten kärsimys mistä kuuli ja luki koko ajan - tuntui kuin tämä maailma olisi jonkun todella kieroutuneen jumalolennon luoma kamala simulaattori, ja se katselisi sivusta miten nuo hahmot selviytyy kaaoksen ja kärsimyksen keskellä. Ainoa vika tässä simulaatiossa oli että me hahmot ollaan tietoisia, mutta ehkäpä se luoja siitä juuri nauttikin, kärsimyksestä...

Nyt ikää 44 ja tuollainen on mennyt ohi. Hyväksyn täysin kärsimyksen ja kuoleman, ne eivät tuota minussa mitään ahdistusta. En välitä enää tavoitella mitään ihmeempää, en elämyksiä, en uusia taitoja, en saavutuksia. Minä olen vaan ilman mitään syytä onnellinen kuin pieni eläin pienessä, tavallisessa arjessani. Nautin kun on nautittavaa, kärsin kun on kärsittävää, mutta mitään en vastusta, kaikki saa tulla, kaikki on osa kokonaisuutta ja se on hyvä niin. Jos elämää ajattelee räsymatoksi, niin en edes haluaisi kutoa sitä pelkillä hempeillä väreillä vaan minun omakin tahtoni on seassa tummat sävyt.

Koen juuri noin raskaasti elämän miten kuvasit. Olen nyt 36v. Miten tuo on ikäkriisiä en ihan ymmärrä, eikö se ole asioiden tiedostamista. Miten yhtäkkiä lakata tiedostamasta, pitäisikö vain taantua? Olen aina ollut tuollainen ja tämä vain pahenee. En usko että tämä tunne tästä mihinkään lähtee. Joo ja haluan vain kuolla.

Eiks tuollainen ole selvä eksistentialistinen kriisi? Mulla on ollut tuollainen koko elämäni. Silti haluan elää ja kokea tätä elämää. Vaikkei mun elämällä loppupeleissä ole mitään merkitystä universumin mittakaavassa (tai ehkä juuri siksi), koen, että olen saanut jonkinlaisena lahjana elämän ja mahdollisuuden päästä tänne "seikkailemaan". Olen kuitenkin utelias luonteeltani pohjimmiltaan. Mua on aina kiinnostanut esim. eri kulttuurit, kielet, musiikki (kun sitä pääsee itse toteuttamaan). Myös lapsen saaminen on ollut mielenkiintoista, kaikki muutkin ihmissuhteet... ihmismieli on mielenkiintoinen. En ainakaan vielä haluaisi kuolla, vaan jatkaa tätä tutkimusmatkaa. :)

Te 6-kymppiset! Toiko aikaväli 40-60 jotain uutta ja yllättävää, vai oliko yhtä ja samaa taaperrusta? Eniten pelkään jumiutuvani tiettyihin ajatuskaavoihin ja pelkoihin.

Huh jos mulle tulisi tuollainen tunne kivuista ja ongelmista huolimatta olisin valmis hautuumaalle!

Mä odotan jo sitä hetkeä kun kuopus on omillaan ja saamme miehen kanssa tehdä mitä haluamme ja koska haluamme! Niin paljon suunnitelmia ja haaveita. Nyt toteutetaan pienempiä juttuja näillä resursseilla mutta vielähän tässä on parikymmentä vuotta jäljellä - ehkä enemmänkin.

n 58v

Mä elän ihan täyttä elämää ja on paljon haaveita, mutta tunnistan hyvin tuon merkityksettömyyden tunteen. Miehelle sanoin taannoin vapputorilla, että kun tässä on varmaan tuhat ihmistä, niin näille olisi täysin sama, vaikka kuolisin matkalla tästä kotiin. Mitään ei jäisi tässä yhteiskunnassa tekemättä, vaikka katoaisin. Minulla on merkitystä vain muutamalle ihmisille oikeasti.

Samalla sitä miettii, että kuinka nopeasti tämä elämä menee... Nauratti, kun eräs 18v. sanoi Porschesta, että mullakin on tommoinen kolmekymppisenä. Mietin mielessäni, että joo, ja kolmekymppisenä miettii, että sitten viisikymppisenä. Ja viisikymppisenä antaa periksi, ei ole koskaan sitä Porschea. Elämän kuuluukin mennä näin, mutta aika vähän tässä aikaiseksi saa ja yhtäkkiä huomaa, että keski-iässä, arki on samaa puurtamista ja mitään suurta rikasta glooriaa ei olekaan vaan elämä vain soljuu kiihtyvää vauhtia. Lapset kasvaa, sekin oudoksuttaa, että vauva on pian 17-vuotias ja melkein "aikuinen", vaikka itse on vielä täysin keskeneräinen ja ei ole saanut edes mitään aikaiseksi oikein.

Vierailija kirjoitti:

En saa mielihyvää enää mistään. En kirjoista, elokuvista, käsitöistä, luonnosta. Kirjojen ja elokuvien ihmissuhdeongelmat tuntuvat täysin merkityksettömältä piiperrykseltä kaiken katoavaisuuden näkökulmasta. Jos saan esimerkiksi kudottua sukat, mieleni valtaa tyhjyys ja ajatus siitä, että jonain päivänä nämäkin sukat ovat risat ja päätyvät kaatopaikalle ja sieltä poltettavaksi.

Luonnossa näen syksyn ja hiljalleen kuihtuvat lehdet, mätänevät marjat ja apean tuulen. Mikä minua vaivaa? Olen aina pitänyt itseäni optimistina jolla ei ole koskaan tylsää. Nyt tuntuu, että kaikki on koettu enkä osaa innostua mistään.

Kuvasit juuri täydellisesti sen, miltä minusta on myös jo jonkin aikaa tuntunut. Tosin olen vasta 24, pitäisikö huolestua?

Huh huh, kiva huomata, etten suinkaan ole ainoa, jolla on vastaavat ajatukset. Olen myös jo omasta mielestäni niin valmis, että tämä riittäisi minulle jo ihan hyvin. Ehkä olisin voinut matkustella enemmän, mutta minulla ei ole ollut siihen varallisuutta riittävästi ja enää en viitsi. Haaveilin nuorempana talon remontista, mutta nyt 43 vuotiaana, silläkään ei ole enää niin merkitystä. Saavutin haaveilemani palkkatason ammatissani, mutta sekään ei enää tunnu miltään. Millään ei ole enää oikeastaan mitään merkitystä. Rupesin harrastamaan liikuntaa aktiivisesti 40 vuotiaana. Liikunta auttoi tyhjyyteen aluksi, mutta nyt sekään ei tunnu enää auttavan. Työ ei enää tyydytä kuten nuorempana, kun töitä tehtiin kelloa katsomatta myös viikonloppuna. Enää en jaksa tehdä töitä yhtään enempää kuin on pakko. Tähän tyhjyyteen vaikuttaa paljon, että menetin aiemmin niin tärkeän ja ainoan ystävyyden, meille tuli riita, jota emme saaneet selvitettyä. Minulla on kuitenkin perhe ja yksi lapsi, mikä tuo sisältöä arkeen. Kaipaan sosiaalisuutta, mutta luulen, etten jaksa enää tutustua keneenkään, kun olen pettynyt jo niin moneen ihmiseen, pettynyt siihen, ettei mikään ihmissuhde kestä ja siihen että kaikki pitää olla niin pinnallista. Annan olla, toivottavasti se loppu tulee pian, ehkä huomenna.

Elämässä on erilaisia kausia, vuodenaikoja. Jotkut tosin eivät ikinä masennu tai alakuloidu, tämä on mielestäni käsittämätöntä!

Vaikka tuntuu ap ettei jaksa, ja että kaikki on merkityksetöntä, kannattaisi ehkä yrittää pakottaa itsensä jonkunlaiseen projektiin. Vaikka pienen siirtolapuutarhamökin kunnostukseen. Aika menee kivemmin kun on jotain puuhasteltavaa, ei sen tarvi niin hirveen merkityksellistä olla.

Mutta ymmärrän kyllä että tuntuu ihan hölmöltä kaikki. Itselläni on kuukaudessa pari tällaista päivää, johtuu hormoneista ihan selvästi myös.

Onko tämä näitä ”western problems” -juttuja? Elämässämme ei varsinaisesti ole enää sen tyyppistä kamppailua elämästä ja kuolemasta kuin vaikka 100v. sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En saa mielihyvää enää mistään. En kirjoista, elokuvista, käsitöistä, luonnosta. Kirjojen ja elokuvien ihmissuhdeongelmat tuntuvat täysin merkityksettömältä piiperrykseltä kaiken katoavaisuuden näkökulmasta. Jos saan esimerkiksi kudottua sukat, mieleni valtaa tyhjyys ja ajatus siitä, että jonain päivänä nämäkin sukat ovat risat ja päätyvät kaatopaikalle ja sieltä poltettavaksi.

Luonnossa näen syksyn ja hiljalleen kuihtuvat lehdet, mätänevät marjat ja apean tuulen. Mikä minua vaivaa? Olen aina pitänyt itseäni optimistina jolla ei ole koskaan tylsää. Nyt tuntuu, että kaikki on koettu enkä osaa innostua mistään.

Kuvasit juuri täydellisesti sen, miltä minusta on myös jo jonkin aikaa tuntunut. Tosin olen vasta 24, pitäisikö huolestua?

Syötkö e-pillereitä? Kun lopetin ne, sain elämänhaluni takaisin mutta ilmeisesti jokin hormonitoiminta alkoi vinksahtamaan tällä iällä. Yhdistettynä lievään erakoitumiseen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikäkausikriisi. Mulla oli myös tuollainen vaihe 39-41 vuoden paikkeilla. Ahdisti koko elämä ja olemassaolo. Joka puolella oli minusta vain kärsimystä ja kuolemaa, luontokin, jota ennen olin rakastanut, oli pelkkä julma loisten, sairauksien, loukkaantumisten, poikasten hylkäämisten ja tappamisten, kaikenlaisen tuskallisen ruma näyttämö. Ja kaikki ihmisten kärsimys mistä kuuli ja luki koko ajan - tuntui kuin tämä maailma olisi jonkun todella kieroutuneen jumalolennon luoma kamala simulaattori, ja se katselisi sivusta miten nuo hahmot selviytyy kaaoksen ja kärsimyksen keskellä. Ainoa vika tässä simulaatiossa oli että me hahmot ollaan tietoisia, mutta ehkäpä se luoja siitä juuri nauttikin, kärsimyksestä...

Nyt ikää 44 ja tuollainen on mennyt ohi. Hyväksyn täysin kärsimyksen ja kuoleman, ne eivät tuota minussa mitään ahdistusta. En välitä enää tavoitella mitään ihmeempää, en elämyksiä, en uusia taitoja, en saavutuksia. Minä olen vaan ilman mitään syytä onnellinen kuin pieni eläin pienessä, tavallisessa arjessani. Nautin kun on nautittavaa, kärsin kun on kärsittävää, mutta mitään en vastusta, kaikki saa tulla, kaikki on osa kokonaisuutta ja se on hyvä niin. Jos elämää ajattelee räsymatoksi, niin en edes haluaisi kutoa sitä pelkillä hempeillä väreillä vaan minun omakin tahtoni on seassa tummat sävyt.

Koen juuri noin raskaasti elämän miten kuvasit. Olen nyt 36v. Miten tuo on ikäkriisiä en ihan ymmärrä, eikö se ole asioiden tiedostamista. Miten yhtäkkiä lakata tiedostamasta, pitäisikö vain taantua? Olen aina ollut tuollainen ja tämä vain pahenee. En usko että tämä tunne tästä mihinkään lähtee. Joo ja haluan vain kuolla.

Ei niitä asioita toki lakkaa tiedostamasta. Mutta itse olen jotenkin hyväksynyt ne niin, etten henkisesti rimpuile niitä vastaan, en sano sisäisesti ettei niin saisi olla. Näin siksi, että minun vastustamiseni ei muuta yhtään mitåän, vain ahdistaa minua. Jos sillä saisi muutettua maailman vähemmän kärsiväksi, niin olisin valmis olemaan ahdistunut loppuikäni, mutta koska se ahdistelu menee täysin hukkaan, en tahdo sitä ja osaan tässä iässä jo itse valita miten asioihin suhtaudun. 

Ajattelen siis että elämä on merkityksetöntä, että se on täynnä tuskaa joka on myös merkityksetöntä (ei siis esim. jalosta), pieniä iloja jotka ovat merkityksettömiä, mutta enää tämä asia ei ahdista minua ollenkaan, vaan tuo jonkinlaisen pienen hymyntapaisen huulille - turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta kuten Raamatussa sanotaan, mutta antaa olla sitten turhuutta, minä näyttelen näytelmässä osani siihen asti kun tätä elämää riittää eikä se ahdista yhtään kun hyväksyy näytelmän absurdiuden eikä vastusta sitä.

Vierailija kirjoitti:

Onko tämä näitä ”western problems” -juttuja? Elämässämme ei varsinaisesti ole enää sen tyyppistä kamppailua elämästä ja kuolemasta kuin vaikka 100v. sitten.

Tavallaan joo, mutta se ei tarkoita että nämä olisivat huono asia. On nimittäin niin, että tarvehierarkian akuutimmat tarpeet kuten ruoan ja suojan tarve toki menevät eksistentiaalisten kriiseilyjen ja psyykkisten prosessien ohi - ei sellaisiin ole energiaa jos elämä menee hengissä selviämiseen.

Mutta taitaa olla niin, että siinä jää myös jotain henkistä kasvua kokematta, jos koskaan ei ole mahdollisuutta antaa vaan kaiken mielen pohjalla pyörivän ahdistavan ja masentavan ja katkeran tulla tietoisuuteen ja tulla nähdyksi ja käsitellyksi.