Lue keskustelun säännöt.
Olen 41-vuotias, ja tuntuu että kaikki on jo nähty
20.08.2018 |
En saa mielihyvää enää mistään. En kirjoista, elokuvista, käsitöistä, luonnosta. Kirjojen ja elokuvien ihmissuhdeongelmat tuntuvat täysin merkityksettömältä piiperrykseltä kaiken katoavaisuuden näkökulmasta. Jos saan esimerkiksi kudottua sukat, mieleni valtaa tyhjyys ja ajatus siitä, että jonain päivänä nämäkin sukat ovat risat ja päätyvät kaatopaikalle ja sieltä poltettavaksi.
Luonnossa näen syksyn ja hiljalleen kuihtuvat lehdet, mätänevät marjat ja apean tuulen. Mikä minua vaivaa? Olen aina pitänyt itseäni optimistina jolla ei ole koskaan tylsää. Nyt tuntuu, että kaikki on koettu enkä osaa innostua mistään.
Kommentit (52)
Joko olet masentunut tai mielikuvitukseton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ollut nyt vuoden vähän samaa vikaa. Mikään ei sytytä ja innosta ja niinpä jään kauniillakin kelillä sisälle sohvannurkkaan ihmettelemään. Työ vie aikaa, eikä sen väsymyksen kourista paljoa jaksele innostua.
Mutta ehdotan silti:
* Mene mukaan Suomen Ladun toimintaan ja kokeile mitä sillä on tarjottavana.
* Osallistu jollekin kansalaisopiston kurssille.
Noissa näet samalla ihmisiä ja tulet ehkä kokeilleeksi itsellesi jotain uutta.
N43
Sama vika Rahikaisella. Siihen tottuu. Älä stressaa tyhjästä.
Olen itse samanikäinen ja aika erikoiselta kuulostaa. Jos liittyy ikään, liittynee sitten varmaan vaikka hormonitoiminnan muutoksiin, jotka sulle aiheuttaa jonkunlaista alakuloa/masennusta.
masennus. Olen 45v ja täynnä energiaa, olen hyvännäköinen, liikunnallinen, innostuva, aktiivinen. Ei tietoakaan noista oireista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se hyvä puoli tässä on, että suhtaudun kuolemaan kiihkottomasti enkä pelkää sitä, koska kenenkään kuolemalla ei lopulta ole mitään merkitystä. Olisi vain mukava innostua elämästä taas. Tarvitsen luultavasti enemmän ihmiskontakteja.
Vierailija kirjoitti:
masennus. Olen 45v ja täynnä energiaa, olen hyvännäköinen, liikunnallinen, innostuva, aktiivinen. Ei tietoakaan noista oireista.
Unohdit mainita vaatimattomuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama vika täälläkin, kaikki on jotenkin pers*estä ja nähtyä, pil*uakaan en saa.
Minä olen 41 ja tiedostan kaiken katoavaisuuden, niin kuin tähän ikään kuuluukin.
Mutta sitä ihmeellisemmältä tuntuu, kun kolme lastani - pienin vielä vauva - kasvavat, oppivat ja kehittyvät joka päivä. Joka ikinen päivä joku oppii jonkin uuden taidon. Ei voi kuin olla kiitollinen elämälle, että saa nähdä tämän kaiken ja vielä ymmärtää sen isossa kokonaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
masennus. Olen 45v ja täynnä energiaa, olen hyvännäköinen, liikunnallinen, innostuva, aktiivinen. Ei tietoakaan noista oireista.
Kiva että on kivaa, mutta 45-vuotiaana ei ehkä enää kauheasti kannata laskea tulevaisuuttaan tuon hyvän ulkonäön varaan.
En usko, että iästä johtuu. Olen vanhempi ja oivaltanut, että kaikki on vielä edessäpäin! Valtavan innoissani. Sanon siksi, ettet jää ajattelemaan et liittyy suoraan vanhenemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koita vaikka jotain vapaaehtoistyötä, tästä voi saada sisältöä omaan elämään ja samalla tehdä jonkun toisen onnelliseksi.
Ikäkausikriisi. Mulla oli myös tuollainen vaihe 39-41 vuoden paikkeilla. Ahdisti koko elämä ja olemassaolo. Joka puolella oli minusta vain kärsimystä ja kuolemaa, luontokin, jota ennen olin rakastanut, oli pelkkä julma loisten, sairauksien, loukkaantumisten, poikasten hylkäämisten ja tappamisten, kaikenlaisen tuskallisen ruma näyttämö. Ja kaikki ihmisten kärsimys mistä kuuli ja luki koko ajan - tuntui kuin tämä maailma olisi jonkun todella kieroutuneen jumalolennon luoma kamala simulaattori, ja se katselisi sivusta miten nuo hahmot selviytyy kaaoksen ja kärsimyksen keskellä. Ainoa vika tässä simulaatiossa oli että me hahmot ollaan tietoisia, mutta ehkäpä se luoja siitä juuri nauttikin, kärsimyksestä...
Nyt ikää 44 ja tuollainen on mennyt ohi. Hyväksyn täysin kärsimyksen ja kuoleman, ne eivät tuota minussa mitään ahdistusta. En välitä enää tavoitella mitään ihmeempää, en elämyksiä, en uusia taitoja, en saavutuksia. Minä olen vaan ilman mitään syytä onnellinen kuin pieni eläin pienessä, tavallisessa arjessani. Nautin kun on nautittavaa, kärsin kun on kärsittävää, mutta mitään en vastusta, kaikki saa tulla, kaikki on osa kokonaisuutta ja se on hyvä niin. Jos elämää ajattelee räsymatoksi, niin en edes haluaisi kutoa sitä pelkillä hempeillä väreillä vaan minun omakin tahtoni on seassa tummat sävyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
14 lisää vielä, että minusta ei kannata rimpuilla tuota elämän "sisään päin kääntymisen" kehitystä kohtaan alkamalla kauheasti puuhata ulkomaailmassa ja yrittää palauttaa vanhan ajan merkityksen tunnetta. Se on vain pakoon juoksemista lopulta, ja vääjäämättömän lykkäämistä. Ikävintä siinä on, että se voi estää kokemasta suurempaa onnea, joka pystyy sisältämään myös kärsimyksen sisällään, ja joka voi viedä vanhenemisen ja kuoleman pelon pois kokonaan kuten itselleni kävi.
Elämä haaveita pullollaan kirjoitti:
Joko olet masentunut tai mielikuvitukseton.
... tai luonnollisessa kehitysvaiheessa, jossa huomio alkaa kiinnittyä ulkomaailmasta sisäiseen ja henkiseen. Muistan kun itse aikanaan opiskelin sivuaineena psykologiaa yliopistolla, ja siellä oli kurssi jossa käsiteltiin ihmisen psyykkistä kehittymistä eri ikäkausina. Siellä mainittiin keski-iässä tulevan tällainen kausi, ja että se on ihan luonnollinen kehitystehtävä jolla on onnistuneesti läpikäytynä hyviä vaikutuksia ihmisen henkiselle kypsyydelle ja onnellisuudelle.
Niinhän se sitten on kun kaikesta katsoo vain sen rumemman puolen.
Minä ole 64, enkä ole nähnyt läheskään kaikkea mitä haluan tässä elämässä!
Tiedostan että suurin osa elämää on takana, valtavasti koettu ja nähty, mutta kova halu nähdä vielä paljon lisää! Elämäntaipaleen alku lapsuudesta pitkälle nuoruuteen oli ankeaa ja koettelevaa, sitten aloin sisulla hilata sitä ylöspäin. Ja ylöspäin nousin, enkä tarkoita pelkästään maallista hyvää. Paljon harha-askeleita tuli ja hulluja päätöksiä, mutta nekin on sitä elämän rikkautta jota ilman en nyt jälkikäteen haluaisi olla. Olen asunut nyt tähän mennessä kolmessa eri maassa kun nuorena lähdin. Tällä hetkellä luulen jääväni tänne missä olen, mutta koskaan ei saa sanoa ei koskaan! Mistäpä tietää..
En ole rikas, kaunis enkä kuuluisa. Suurimman osan aikuisiästäni elänyt lasteni kanssa ja nyt myöhemmin yksin. Meillä on ollut hieno elämä ja lapset on löytäneet paikkansa maailmassa. Olen heistä ylpeä.
Elämä on uskomattoman hieno ja jännittävä asia ja se pitää elää täysillä. Sääliksi käy ihmiset jotka jämähtävät harmaaseen uraansa pyörimään, näkemättä ja tajuamatta että ympärillä on valtava maailma!
Mietin myös sitä, että johtuuko tämä osaltaan lapsettomuudestani? En ole vastoin tahtoani lapseton, enkä ole lapsista koskaan haaveillut. Mutta silti tulee mieleen, etten kenties samalla tavalla näe elämän jatkuvuutta kuin perheelliset?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mietin myös sitä, että johtuuko tämä osaltaan lapsettomuudestani? En ole vastoin tahtoani lapseton, enkä ole lapsista koskaan haaveillut. Mutta silti tulee mieleen, etten kenties samalla tavalla näe elämän jatkuvuutta kuin perheelliset?
Ap
Ei välttämättä. Olen itse 42-vuotias kolmen lapsen äiti ja ihan samoissa ajatuksissa. Kaikki tuntuu jotenkin niin merkityksettömältä. Olen itse miettinyt, että tämä johtuu siitä, että lapset ovat jo koululaisia ja "isoja", vaikka totuus on, että kyllä lapset kaipaavat äitiä vielä kauan.
Nuorena sitä piti itseään niin tärkeänä. Oli tärkeää tehdä kaikenlaista, opiskella, tehdä töitä, mennä naimisiin, saada lapsia, harrastaa, olla sosiaalinen. Nyt alkaa miettiä, että mitä merkitystä minulla ja minun elämälläni noin syvällisemmin on. Tuskin mitään? Minulla on merkitystä itselleni ja läheisilleni ja hoidan osani tämän yhteiskunnan rattaana. Mutta noin isommassa mittakaavassa? En tiedä. Näitä kun kelailee, niin ei siinä paljoa kansalaisopiston keramiikkapiirit auta.
Vierailija kirjoitti:
Niinhän se sitten on kun kaikesta katsoo vain sen rumemman puolen.
Minä ole 64, enkä ole nähnyt läheskään kaikkea mitä haluan tässä elämässä!
Tiedostan että suurin osa elämää on takana, valtavasti koettu ja nähty, mutta kova halu nähdä vielä paljon lisää! Elämäntaipaleen alku lapsuudesta pitkälle nuoruuteen oli ankeaa ja koettelevaa, sitten aloin sisulla hilata sitä ylöspäin. Ja ylöspäin nousin, enkä tarkoita pelkästään maallista hyvää. Paljon harha-askeleita tuli ja hulluja päätöksiä, mutta nekin on sitä elämän rikkautta jota ilman en nyt jälkikäteen haluaisi olla. Olen asunut nyt tähän mennessä kolmessa eri maassa kun nuorena lähdin. Tällä hetkellä luulen jääväni tänne missä olen, mutta koskaan ei saa sanoa ei koskaan! Mistäpä tietää..
En ole rikas, kaunis enkä kuuluisa. Suurimman osan aikuisiästäni elänyt lasteni kanssa ja nyt myöhemmin yksin. Meillä on ollut hieno elämä ja lapset on löytäneet paikkansa maailmassa. Olen heistä ylpeä.
Elämä on uskomattoman hieno ja jännittävä asia ja se pitää elää täysillä. Sääliksi käy ihmiset jotka jämähtävät harmaaseen uraansa pyörimään, näkemättä ja tajuamatta että ympärillä on valtava maailma!
Olen 41 ja tausta on ollut myös kaikkea muuta kuin hyvä: ensimmäiset 20 vuotta olivat kauheaa aikaa. En ole edelleenkään päässyt esim. taloudellisesti millään lailla turvattuun asemaan sairauksien vuoksi ja ammatillisesti pitää ponnistella jos aikoo pysyä mukana. Teen vapaaehtoistyötä, liikun, luen, ihmettelen maailmaa.
Tuntuu, että helpoimmalla päässeet putoavat keski-iässä syvimmälle: ei tullut mitään suurta ja ihmeellistä tai se oma elämä onkin arkista puurtamista eikä jotain (mitä sitten pitäisi olla, en tajua) ihmeellistä?
En ole menettänyt terapiassa aikuisena hankkimaani elämäniloa ja kiinnostusta asioihin, vaikka vaikeuksia riittää. Ei varmaan vähiten siksi, että mielestäni ihmisen merkitystä maailmassa ei kannata etsiä mielestäni mistään hirveän kaukaa. Onnettomuutta paljon kokeneena osaan arvostaa sitä, että on pieniäkin hyviä juttuja.
Btw nykyisin neljänkympin kriisistä ei puhuta väistämättömänä vaiheena vaan kriisinä, joka liittyy tiettyihin tekijöihin. Itsellä on ollut niin paljon muita kriisejä, että ikäkriisejä ei erikseen tule. Kuolevaisuus on koko ajan läsnä, mutta ei vie elämäniloa.
Ymmärrän tuon tunteen. Olen itse 40 ja yritän löytää jotain uutta josta kiinnostua. Harvakseltaan enää mikään asia oikein tuntuu miltään, parasta on se kun päivät menee nopeasti tai "huomaamatta"...