Lue keskustelun säännöt.
Olen 41-vuotias, ja tuntuu että kaikki on jo nähty
20.08.2018 |
En saa mielihyvää enää mistään. En kirjoista, elokuvista, käsitöistä, luonnosta. Kirjojen ja elokuvien ihmissuhdeongelmat tuntuvat täysin merkityksettömältä piiperrykseltä kaiken katoavaisuuden näkökulmasta. Jos saan esimerkiksi kudottua sukat, mieleni valtaa tyhjyys ja ajatus siitä, että jonain päivänä nämäkin sukat ovat risat ja päätyvät kaatopaikalle ja sieltä poltettavaksi.
Luonnossa näen syksyn ja hiljalleen kuihtuvat lehdet, mätänevät marjat ja apean tuulen. Mikä minua vaivaa? Olen aina pitänyt itseäni optimistina jolla ei ole koskaan tylsää. Nyt tuntuu, että kaikki on koettu enkä osaa innostua mistään.
Kommentit (52)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
masennus. Olen 45v ja täynnä energiaa, olen hyvännäköinen, liikunnallinen, innostuva, aktiivinen. Ei tietoakaan noista oireista.
Unohdit mainita vaatimattomuuden.
Juu, en todellakaan ole vaatimaton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
”.. mielestäni ihmisen merkitystä maailmassa ei kannata etsiä mielestäni mistään hirveän kaukaa.”
Hmm. Tuossa ajattelemisen aihetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
masennus. Olen 45v ja täynnä energiaa, olen hyvännäköinen, liikunnallinen, innostuva, aktiivinen. Ei tietoakaan noista oireista.
Kiva että on kivaa, mutta 45-vuotiaana ei ehkä enää kauheasti kannata laskea tulevaisuuttaan tuon hyvän ulkonäön varaan.
Öö.. miksi laskisin sen varaan tulevaisuuttani?
Vierailija kirjoitti:
Keski- iän kriisi.
Joka ei siis tule automaattisesti kaikille. Mutta itselläni on ollut kaikenlaisia kriisejä ja säännöllisesti myös ikäkriisit, ja kyllä selkeästi niihin liittyy omat ominaispiirteet. Esim kolmikymppisenä liittyi nuoruuden katoamiseen ja työelämään, neljääkymppiä lähestyessä juuri siihen että mitä väliä on millään nuoruudella tai työelämällä jne..
Mulla vähän samoja fiiliksiä. Mietin elämän rajallisuuttakin ja sitä, että vaikka kuolisin tänään, niin tuolla kadulla ihmisistä yksikään ei välitä. Vain läheisiä se koskisi. Jotenkin elämän lyhyys ja ihmiselämän merkityksettömyys isommassa mittakaavassa alkaa valjeta. Lisäksi koen välillä tympääntymistä siitä, kuinka samat asiat kiertää kehää. "Tää on niin nähty.." alkaa olla usein fiilis.
Toisaalta on paljon haaveita, joita en ole ehtinyt toteuttaa. Teen niiden eteen töitä koko ajan. Lisäksi olen rohkeampi tekemään asioita sen sijaan, että jahkailisin. Meni syteen tai saveen, nyt on tehtävä, jos en ole tyytyväinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, olen 50 ja alan tunnistaa vähän samaa. Vähän aikaa sitten järkytti se, miten monia asioita ei elämänsä aikana ehdi kokea. Nyt se alkaa helpottaa, kun kaikesta ei enää välitäkään niin paljon :( Tätä vauhtia sitä voi sitten ehkä vanhana olla oikeasti valmis kuolemaan?
On ollut samoja fiiliksia, viimeiset pari vuotta tosin ei fiiliksiä. Olen 25 vuotias. Näet sentään sen syksyn ja hiljalleen kuihtuvat lehdet jne. Tuonhan ympärille saa ties mitä synkkää romantisointia. Vakavasti puhuen sinussa sentään on jäljellä jotain inhimilisyyttä ja tunnetta.
Itse elin tuon kauden, olin kiinnostunut visuaalisista asioista, kunnes siirryin puhtaaseen järkeilyyn. Miten tylsää sitä onkin tajuta, että et ole oikeutettu tekemään täällä oikein mitään. T. Ilmastonmuutos
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai 😢
Mä puolestani juuri viikonloppuna juttelin 17-vuotiaan poikani kanssa iästä ja vanhenemisesta.
Sanoinkin hänelle, että vaikka hänen varmasti on nuoruuden hurmassaan mahdoton uskoa, niin mä ihan oikeasti viihdyn iässäni ja keski-ikäisenä ja että niin ihanaa kuin se nuoruus kai oli, niin en missään nimessä haluaisi olla enää parikymppinen.
Kaikki se rimpuilu opiskelujen, työelämään pääsemisten, parisuhteiden, pikkulapsiperheköyhäilyjen, asuntoasioiden ja oman itsensä ja paikkansa löytämisen kanssa, jne. niin huh, onneksi se on taaksejäänyttä aikaa. Näin on oikein hyvä!
Voisitko sä kuitenkin olla masentunut? Sun tilanteesi kuulostaa surulliselta 😪
Vierailija kirjoitti:
Mulla vähän samoja fiiliksiä. Mietin elämän rajallisuuttakin ja sitä, että vaikka kuolisin tänään, niin tuolla kadulla ihmisistä yksikään ei välitä. Vain läheisiä se koskisi. Jotenkin elämän lyhyys ja ihmiselämän merkityksettömyys isommassa mittakaavassa alkaa valjeta. Lisäksi koen välillä tympääntymistä siitä, kuinka samat asiat kiertää kehää. "Tää on niin nähty.." alkaa olla usein fiilis.
Toisaalta on paljon haaveita, joita en ole ehtinyt toteuttaa. Teen niiden eteen töitä koko ajan. Lisäksi olen rohkeampi tekemään asioita sen sijaan, että jahkailisin. Meni syteen tai saveen, nyt on tehtävä, jos en ole tyytyväinen.
No tämä :-)
Jos nelikymppisenä on ikäkriisi, niin odotapa kun täytät 60.
Kaikki on niin ennen koettua ja ihmisiä voi lukea kuin avointa kirjaa, eikä ole enää mitään uutta näe auringon alla.
Koko ihmiselämän merkityksettömyys paljastuu koko karmeudessaan ja kun katselee ihmisiä kaupungin kaduilla, jotka persereikä kireänä kuvittelevat olevansa jotenkin erinomaisia ja tärkeitä, menemässä tärkeisiin toimiinsa, tajuaa ettei yksikään heistä ole hyttysen pierun arvoinen maailmankaikkeuden mittakaavassa ja on aivan yhdentekevää poistuuko tuosta kuviosta joku heistä tai minä.
Aina vain jatkuu sama elämän kiertokulku, ennennähty, ennenkoettu, kevyeksi havaittu ja haudattu yhdeksi kokemukseksi elämän varrella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
14 lisää vielä, että minusta ei kannata rimpuilla tuota elämän "sisään päin kääntymisen" kehitystä kohtaan alkamalla kauheasti puuhata ulkomaailmassa ja yrittää palauttaa vanhan ajan merkityksen tunnetta. Se on vain pakoon juoksemista lopulta, ja vääjäämättömän lykkäämistä. Ikävintä siinä on, että se voi estää kokemasta suurempaa onnea, joka pystyy sisältämään myös kärsimyksen sisällään, ja joka voi viedä vanhenemisen ja kuoleman pelon pois kokonaan kuten itselleni kävi.
Minäkin saman ikäinen, ja olen viime aikoina kääntynyt nimenomaan ulkomaailmaan päin, vietettyäni vuosikaudet itseeni käpertyneenä. Eli riippuu niin elämäntilanteista...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
masennus. Olen 45v ja täynnä energiaa, olen hyvännäköinen, liikunnallinen, innostuva, aktiivinen. Ei tietoakaan noista oireista.
Kiva että on kivaa, mutta 45-vuotiaana ei ehkä enää kauheasti kannata laskea tulevaisuuttaan tuon hyvän ulkonäön varaan.
Tuskin tuo kirjoittaja pelkän ulkonäön varaan oli laskemassa elämäänsä...Urheilullisuus kantaa pitkälle, niin kauan kuin vain pystyy liikkumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoha fiiliksiä minulla. Ei jaksa haaveilla jostain maailmanympärimatkoista kuten nuoremmat, kun melkein joka paikassa on tullut jo käytyä. Työelämästäkään ei jaksa innostua kuten nuorena kun ei sekään nyt niin tärkeää ole. Rakkautta ei taida enää löytyä. Yritän nauttia kuitenkin pienistä asioista ja ajatella että tässä sitä nyt taaperretaan mutta ei koskaan tiedä kuinka kauan. N43v
Olen suunnilleen samanikäinen. Joskus minustakin on tuntunut vähän siltä, että olen jo kokenut kaiken mitä elämässä voi kokea, mutta olen ollut väärässä siinä. Elämä kun on yllätyksiä täynnä. Sitä en osaa sanoa mikä sinua vaivaa, mutta minulla ei ole samanlainen olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä haaveita pullollaan kirjoitti:
Joko olet masentunut tai mielikuvitukseton.
... tai luonnollisessa kehitysvaiheessa, jossa huomio alkaa kiinnittyä ulkomaailmasta sisäiseen ja henkiseen. Muistan kun itse aikanaan opiskelin sivuaineena psykologiaa yliopistolla, ja siellä oli kurssi jossa käsiteltiin ihmisen psyykkistä kehittymistä eri ikäkausina. Siellä mainittiin keski-iässä tulevan tällainen kausi, ja että se on ihan luonnollinen kehitystehtävä jolla on onnistuneesti läpikäytynä hyviä vaikutuksia ihmisen henkiselle kypsyydelle ja onnellisuudelle.
En oikein usko kehitystehtäviin...Kuten joku kirjoitti, ehkä se on kovempaa niille joilla niitä saavutuksia on. Minä en ole saavuttanut juuri mitään elämässäni tähän mennessä, uskon että suurimmat asiat ovat vielä edessäpäin...ja itseni sijasta olen viimein avautunut ulkomaailmalle. Kuoleman todellisuus on ollut aina selvä.
Mulla on sama tunne nyt 42-vuotiaana. Tuntuu, että elämä oli nyt tässä. Tosin muistelen, että ajattelin tismalleen samalla tavalla 13-vuotiaana ja vähän kaikenlaista on sen jälkeen tapahtunut ;)
Mutta jos yhtäkkiä sairastuisitte kuolemantautiin, niin sitten alkaisi puheet siitä kuinka joka hetki on merkittävä ja kuinka ette millään haluaisi luopua elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Mutta jos yhtäkkiä sairastuisitte kuolemantautiin, niin sitten alkaisi puheet siitä kuinka joka hetki on merkittävä ja kuinka ette millään haluaisi luopua elämästä.
Ei alkanut. Minä sairastuin. Salaa olen tyytyväinen - ainoastaan kipuja on vaikea kestää. Muuten joudan hyvin pois.
N45
Ilmeisesti ei lapsia ap:llä? Lasten kautta kun tulee todella paljon sisältöä elämään sitten kun se ”oma me, myself and I-elämä” on jo niin nähty.
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti ei lapsia ap:llä? Lasten kautta kun tulee todella paljon sisältöä elämään sitten kun se ”oma me, myself and I-elämä” on jo niin nähty.
Joo, pikkulapsiarjen ajan. Sen jälkeen ei lasten kautta voi terveesti elää. Kyllä sen elämänhalun juuren ja tarkoitusten tulee tulla itsestä ja kohdistua itseen. Muutoin läheisriippuvuutta.
Keski- iän kriisi.