Miten te muut sinkut kestätte ystävien etenemisen elämässä? (lapset, kihlaukset jne)

Olin vähän alle 25v kun sairastuin vakavasti. En kuoleman sairaasti mutta elämä muuttui kuitenkin kertaheitolla kun kunto romahti täysin ja olinkin eläkkeellä jo ennen kuin juhlin kolmekymppisiäni. Oli karmea seurata vierestä kun muut meni elämässä eteenpäin ja lopulta unohtivat minut täysin ja jäin yksin, koska oma elämäni pysähtyi eikä mitään yhteistä enää ollut. En saanut edes opintoja loppuun, en päässyt kokemaan työelämää, en mitään. Luulin täysin myös että se suurin unelmani perheestä olisi mahdoton. Syrjäydyinkin varsin pahasti kun en itsekään kestänyt muiden seuraa enkä uskaltanut etsiä uusia kavereita koska tuntui vain niin pahalta katsoa vieressä kun muut saa vaikka mitä ja minä en.

Sitten kokeiltiin uutta hoitoa, uusia lääkkeitä, sain uuden fysioterapeutinkin ja jotenkin kuntoutumista alkoi tapahtua vaikka lääkärit ei olleet antaneet sille aiemmin juurikaan toivoa. Lopulta 33v olin siinä kunnossa että aloin saada taas elämästä kiinni. Sairas edelleen ja työkyvytön kuten tulen aina olemaan, mutta silti kaikki oli kuntoni puolesta aivan toisin. En silti uskonut että kukaan minua huolisi kun aina on terveitäkin vaihtoehtoja. Liityin kuitenkin vähän vitsillä nettitreffi-sivulle ja muutaman ääliön kansa kirjoiteltuani eteen osui ihan jotain muuta. Tapasin hänet ja siitä lähtien olemme olleet yhdessä. Nykyään naimisissa. Vieläkin välillä ihmettelen sitä miten ihmeessä hän halusi juuri minut vaikka olen sairas, eikä hän ole moksiskaan sairauteni suhteen. Esikoisemme syntyi kun olin 35v ja kuopus kun olin 38v. En olisi silloin alle 30-vuotiaana ikinä uskonut miten elämäni tulee vielä muuttumaan.

Älä ap heitä kirvestä kaivoon. Sinulla on vielä aikaa reilusti jäljellä saada se mitä toivot. Kukaan ei tietenkään voi luvata että niin käy mutta pidä silmät ja sydän avoimena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheen kaipuu oli niin suuri että nappasin naisen joka oli minusta kiinnostunut ja itsekin näin perhe-elämän hänen kanssaan mahdolliseksi. Nopeaan tahtiin tehtiin lapset. Yhdessä olo ei ole ruusuista ja mietin eroaako nyt vai odotanko kymmenen vuotta kun lapset muuttaa kotoa.

Tämä oli osaltani harkittu siirto koska halusin perheen enkä halunnut jäädä odottelemaan mitään elämää suurempaa rakkautta jota ei ehkä koskaan tulisi.

Olet vastenmielinen toisten ihmisten hyväksikäyttäjä ja ilmeisesti et itse edes tajua miten moraaliton olet.

Syvässä on prinsessasadut kun aiheuttaa noin suuren raivon kun joku kertoo että valitsi puolison järki- eikä tunnesyistä.

Ap. Lapsen voi hyvinkin tehdä nykyisin yksin. Näin kahden eri miehen kanssa lapsia tehneenä voin kertoa, etteivät ainakaan nämä kaksi miestä ole ollenkaan olleet kiinnostuneita perheelämästä. Eikä kyseessä ole ihan "alimman tason luuserit": toinen hyvässä hommassa insinöörinä ja toinen valkokaulustoimari isommassa yrityksessä. Ei kiinnostanut perhe-elämä ei, kumpaakaan.

Helpommalla olisin päässyt tekemällä pari lasta yksin: eniten paineita on tuottanut se, että luulin/oletin/kuvittelin/haaveilin, että lapsiasiaa viedään yhdessä eteenpäin. On rankkaa työpäivän jälkeen käydä parin lapsen kanssa yksin kaupassa, yksin tehdä ruoat, yksin syöttää lapset, yksin syöttää iltapalat ja tehdä muutkin hommat yksin siten, että takaraivossa koko ajan soi, että kuulushan nää hommat tolle toisellekkin. 15v on mennyt ja nytkin olen yksin kotona lapsien kanssa, enää en kylläkään odotakaan miestä kotiin: eihän se kuitenkaan tee mitään pyytämättä. Ainoastaan vinkuu seksiä rättiväsyneeltä vaimoltaan.

Helpompaa olisi ollut yksin.

Älkää hyvät ihmiset jääkö odottelemaan sitä prinssi uljasta jos sellaista ei näköpiirissä ole, ja ikää alkaa karttua ja haluatte lapsia! Nykyään pääsee helposti hoitoihin yksinkin ja saa toteutettua haaveensa jos sitä oikeasti haluaa.

Erosin itse 23 vuotiaana ensimmäisen lapseni isästä kun lapsi oli 5v, ja päätin heti että mikäli ei sopivaa miestä näy kun saan opintoni loppuun, niin teen lisää lapsia yksin. Olen kyllä kaunis ym ja tarjontaa oli, mutta tiesin olevani älyttömän kranttu joten sopivaa ei välttämättä löytyisi. No sattui kuitenkin löytymään ja nykyään olen 28v, naimisissa ja raskaana. Mutta en kuitenkaan olisi jäänyt kovin pitkäksi aikaa odottelemaan sopivaa miestä.

nainen 47 v. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä sinulle! Olet varmasti jo tehnyt töitä asian eteen, mutta älä luovuta! Pidä pää kylmänä äläkä hermoile. Sinulle on se joku jossain ja se tulee vielä vastaan.

Tai sitten ei tule. Miksi pitää aina hokea näitä älyttömiä mantroja?

Netti on keksitty. Löysin 35-vuotiaana netistä kumppanin. Epätodennäköinen valinta ja ihmeellistä että päädyimme oikeasti yhteen. Jos odotat että unelmien prinssi tai komea rikas yrityajohtaja löytää sinut niin luultavasti niin ei tule käymään. Kirjaa vaikka ylös asiat joita arvostat kumppanissa; mieluummin vähemmän pinnallisia esimerkiksi ei alkoholiongelmaa ja luotettava, välittävä mies. Oma mieheni ei ole täydellinen, mutta olen tyytyväinen.

Kylläpä olet ylimielinen. Luuletko todella, että kaikki naiset (tai ap edes) etsivät unelmien prinssiä tai komeaa rikasta yritysjohtajaa? Se seikka, että sinä olet löytänyt oman kumppanisi (joka ei ole täydellinen mutta etpä ole itsekään!) ei tarkoita sitä, että kaikki löytävät. Juuri tällaisia ohjeita antavia ihmisiä inhoan sydämeni pohjasta. 

Kyllä tuolla edellisellä kommentaattorilla on pointtinsa. Todella monessa viestissä saa lukea, että mies ei sitten pitänytkään perhe-elämästä tai miestä ei sitten kiinnostanutkaan jakaa kodinhoitoa tai mies ei ollutkaan kiinnostunut olemaan lastensa kanssa.

Eli priorisoikaa ainakin te kolmeakymppiä lähestyvät tai jo sen ylittäneet naiset juuri nuo luonteenpiirteet: luotettava ja välittävä! Jos vähänkin on ihmistuntemusta, niin muutamassa kuukaudessa todellakin selviää, onko mies luotettava ja välittävä. Heittäkää ulkonäkövaatimukset, varakkuus, hauskuus jne romukoppaan ja kiinnittäkää huomio em. ominaisuuksiin, jos tahdotte löytää luotettavan ja mukavan kumppanin.

Ja ei, en väitä, että kaikki sen löytävät, mutta tehkää änäin joka tapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä sinulle! Olet varmasti jo tehnyt töitä asian eteen, mutta älä luovuta! Pidä pää kylmänä äläkä hermoile. Sinulle on se joku jossain ja se tulee vielä vastaan.

Tai sitten ei tule. Miksi pitää aina hokea näitä älyttömiä mantroja?

Siksi, että päättäväisyydellä ja sinnikkyydellä on monesti päästy eteenpäin.

Mikään määrä yksipuolista päättäväisyyttä ja sinnikkyyttä ei muutu parisuhteeksi. Aivan älytöntä uskotella, että jokaiselle on jossakin se oikea (tai edes joku) jonka kohtaa aikanaan. Mitä pikemmin ymmärtää ja hyväksyy elävänsä sinkkuna lopun ikää niin sen parempi.

N42

Loppu tekstistäsi oli soopaa. 

Ei todellakaan ole järkevää jo esim. 16-vuotiaana päättää ja hyväksyä, että on sinkku lopun ikää, jos ei sitä oikeasti halua. Tuo kuulostaa ihan katkeran ihmisen puheelta, eikä ollenkaan sellaiselta, joka on hyväksynyt asian. 

Ihminen ehtii tehdä vaikka mitä elämänsä aikana. Parisuhdetta ei ehkä saa, mutta päätöksen tekeminen  nuorena on naurettavinta ikinä.

Vai ihanko tosissasi menisit 12-vuotiaille teineille kouluihin opettamaan, että älkää edes yrittäkö? Sanoisitko heille esim., että 6-kymppisenä parisuhteen löytäneet ovat idiootteja ja harhaisia?

Vierailija kirjoitti:

Älkää hyvät ihmiset jääkö odottelemaan sitä prinssi uljasta jos sellaista ei näköpiirissä ole, ja ikää alkaa karttua ja haluatte lapsia! Nykyään pääsee helposti hoitoihin yksinkin ja saa toteutettua haaveensa jos sitä oikeasti haluaa.

Erosin itse 23 vuotiaana ensimmäisen lapseni isästä kun lapsi oli 5v, ja päätin heti että mikäli ei sopivaa miestä näy kun saan opintoni loppuun, niin teen lisää lapsia yksin. Olen kyllä kaunis ym ja tarjontaa oli, mutta tiesin olevani älyttömän kranttu joten sopivaa ei välttämättä löytyisi. No sattui kuitenkin löytymään ja nykyään olen 28v, naimisissa ja raskaana. Mutta en kuitenkaan olisi jäänyt kovin pitkäksi aikaa odottelemaan sopivaa miestä.

Voi v*ttu tuo on säälittävää touhua. Minkä haaveensa? Lapset pitäisi olla parisuhteen tulos ja lapsella oikeus myös isään. Joo tiedetään, että kaikki isät ei osallistu, mutta valitkaa sitten kunnollisia miehiä, niin todennäköisyys osallistuvaan isään maksimoituu.

En koe tuota etenemisenä, ikäänkuin ne olisivat saavutuksia jotka saavutettava että elämä olisi hyvää, mielekästä, arvostettavaa. Tosin ap itse haluaa noita asioita, joten vähän eri juttu.

Kyllähän hyvistä parisuhteista joskus tulee kade olo. Ei lapsista, heitä en tahdo, eikä taloista, koska olen kokenut omakotiasumisen hyvine ja huonoine puolineen. Ajattelen vaan että ehkä vielä tapaan jonkun.

Mä olen ajatellut, että yksin en lasta halua. En ole ihan varma haluanko ollenkaan, mutta koska en ikinä pääse edes seurusheluasteelle, niin päätös on tavallaan tehty mun puolesta.

Ulkopuolinen olen, mietin monesti miksi minua on niin vaikea rakastaa. Miten ihmiset löytävät kerta toisensa jälkeen kumppanin?

Toisaalta ystävieni parisuhteita en kadehdi. Suurella osalla on luonteeltaan sellainen mies , ja parisuhde sellainen mitä en itse ikinä haluaisi.

On se silti surullista. Ymmärrän Ap sua täysin.

Kiitos paljon teille! Haluaisin kuitenkin oikaista sen käsityksen, että olisin nirso tai mulla olisi hullut kriteerit ja että mies olisi mulle vain väylä lapsiin. Valitettavasti tosiasia on vain se, että naisella se biologinen kello tikittää ja sen takia tulee mietittyä sitä, että miehen kautta voisi lapsiakin mahdollisesti tulla. En todellakaan ryhtyisi seurustelemaan kenenkään kanssa vain siksi, että hän olisi jokin vauvantekomasiina enkä huonoon suhteen haluaisi edes lapsia. :D Ja todellakin näen elämän mielekkäämpänä yksin kuin huonossa suhteessa. On kai silti normaalia miettiä miehiä ajatellessa myös niitä perhehaaveita. Siksi nimenomaan olen miettinytkin sitä, että jos ei sitä elämäni rakkautta löydy niin sitten voisin ehkä hankkia lapsen/lapsia yksin, jos se vain on kohdallani mahdollista.

En ole myöskään nirso. Mun eksä oli aivan ihana ihminen, ei varmastikaan monien mielestä mikään "unelmamies", mutta mulle hän oli sitä kaikkine virheineen. Kunnollisella en tarkoita menetystä työelämässä tai rahaa. Sillä ei ole niin väliä, koska osaan kyllä elättää itse itseni. Ihmisen luonne, arvot ja se, millainen hän on muita kohtaan, merkkaa miljoona kertaa enemmän. En harrasta yhden illan juttuja, mutta treffeillä olen käynyt ja tehnyt myös monta kertaa aloitteita niihin itsekin. 

Mutta varmasti pitää nyt keskittyä vielä enemmän vain niihin omiin unelmiin ja elää elämää. Ehkä nämä paineet tulevat siitä, kun nyt on lähiaikoina niin monet ystävät "edenneet" noissa asioissa ja itse jumittaa tässä samassa sinkkuudessa. 

-ap

Tällä elämänkokemuksella voisin hyvin hankkia lapsen yksin koska päädyin totaaliyksinhuoltajaksi kun mies pesi kätensä koko perhehommasta ja jäin yksin lasten kanssa. Hyvää elämää eletään.

up

Vierailija kirjoitti:

Kiitos paljon teille! Haluaisin kuitenkin oikaista sen käsityksen, että olisin nirso tai mulla olisi hullut kriteerit ja että mies olisi mulle vain väylä lapsiin. Valitettavasti tosiasia on vain se, että naisella se biologinen kello tikittää ja sen takia tulee mietittyä sitä, että miehen kautta voisi lapsiakin mahdollisesti tulla. En todellakaan ryhtyisi seurustelemaan kenenkään kanssa vain siksi, että hän olisi jokin vauvantekomasiina enkä huonoon suhteen haluaisi edes lapsia. :D Ja todellakin näen elämän mielekkäämpänä yksin kuin huonossa suhteessa. On kai silti normaalia miettiä miehiä ajatellessa myös niitä perhehaaveita. Siksi nimenomaan olen miettinytkin sitä, että jos ei sitä elämäni rakkautta löydy niin sitten voisin ehkä hankkia lapsen/lapsia yksin, jos se vain on kohdallani mahdollista.

En ole myöskään nirso. Mun eksä oli aivan ihana ihminen, ei varmastikaan monien mielestä mikään "unelmamies", mutta mulle hän oli sitä kaikkine virheineen. Kunnollisella en tarkoita menetystä työelämässä tai rahaa. Sillä ei ole niin väliä, koska osaan kyllä elättää itse itseni. Ihmisen luonne, arvot ja se, millainen hän on muita kohtaan, merkkaa miljoona kertaa enemmän. En harrasta yhden illan juttuja, mutta treffeillä olen käynyt ja tehnyt myös monta kertaa aloitteita niihin itsekin. 

Mutta varmasti pitää nyt keskittyä vielä enemmän vain niihin omiin unelmiin ja elää elämää. Ehkä nämä paineet tulevat siitä, kun nyt on lähiaikoina niin monet ystävät "edenneet" noissa asioissa ja itse jumittaa tässä samassa sinkkuudessa. 

-ap

Olisin onnellinen noin fiksusta naisystävästä.

M

Vaihtelevasti kestän. Välillä oma elämä tuntuu olevan ihan ok, välillä ahdistaa.

Se kyrsii, kun joskus kokee suoraa syrjintää siksi ettei ettei ole perheellinen. Esim työpaikkojen yt-neuvotteluissa raskasta olevissa ei saa irtisanoa, vastaan suojaa ei ole muilla.

Vierailija kirjoitti:

Älkää hyvät ihmiset jääkö odottelemaan sitä prinssi uljasta jos sellaista ei näköpiirissä ole, ja ikää alkaa karttua ja haluatte lapsia! Nykyään pääsee helposti hoitoihin yksinkin ja saa toteutettua haaveensa jos sitä oikeasti haluaa.

Erosin itse 23 vuotiaana ensimmäisen lapseni isästä kun lapsi oli 5v, ja päätin heti että mikäli ei sopivaa miestä näy kun saan opintoni loppuun, niin teen lisää lapsia yksin. Olen kyllä kaunis ym ja tarjontaa oli, mutta tiesin olevani älyttömän kranttu joten sopivaa ei välttämättä löytyisi. No sattui kuitenkin löytymään ja nykyään olen 28v, naimisissa ja raskaana. Mutta en kuitenkaan olisi jäänyt kovin pitkäksi aikaa odottelemaan sopivaa miestä.

Ihmiset ajattelevat asioista eri tavalla. Minusta lapsella on oikeus isään ja äitiin. Lapsella on juuret. En vastusta sitä, että lapseton pariskunta adoptoi lapsen, mutta lähtökohtaisesti lapsen hankkiminen yksin on minusta aika itsekästä.

Itselläni ei ollut läsnä olevaa isää lapsena, mutta oli kuitenkin suku. Äiti antoi minun tutustua myös isän puolen sukuun. Mummo ja ukki (äidin vanhemmat) veivät minut isän vanhempien luokse, kun olin 8-vuotias. Matka oli pitkä, joten ei se heillekään kevyt ollut. Oli eheyttävää katsoa valokuvia, nähdä, mistä oma nenä tulee tai ketä sukulaista muistutan. Lähettelin heille kirjeitä ja kortteja matkan jälkeen, ja sain aina syntymäpäivälahjan. Vanhempana otin itse yhteyttä sisarpuoliini, jotka ottivat avosylin vastaan. Isän vanhemmat kuolivat, kun olin alle 15-vuotias, mutta se hyväksyntä, jota heiltä olin saanut, auttoi todella paljon oman identiteettini hyväksymisessä. Minä uskon, että ihmisellä on tarve tietää, missä juuret on.

Voi ap ymmärrän täysin mitä mietit ja koet!

Olen itse 33-v, ollut jo vuosikausia ystäväpiirini ainut sinkku. Muut kihlautuvat, menevät naimisiin, saavat lapsia, käyvät yhteisillä lomilla, jakavat arkensa jonkun ihanan kanssa ja nukkuvat yönsä rakkaan kylkeä vasten. Olen ollut 26-vuotiaasta asti sinkku, olen kokeillut tinderiä ja useampaa eri treffipalstaa mutta sitä oikeaa ei vaan löydy. Olen hieman introvertti ja minun on vaikea kiinnostua kenestäkään. Ja moni mies tuntuu odottavan jotain nopeaa ja räjähtävää suhdetta, eivätkä jaksa tutustua hitaasti ja rauhassa.

Yksinäisyys on välillä niin musertavaa, että olen miettinyt päivieni päättämistäkin. Lapsiasia on myös todella todella hankala, sillä vaikka osa minusta haluaisi hankkia lapsen yksin, niin ei se todellakaan ole sama juttu kun on mies siinä rinnalla kokemassa ne kaikki asiat yhdessä. Olisi ihanaa kasvattaa lapsi jonkun vastuullisen ja mukavan miehen kanssa, ihmetellä lapsen kasvua ja kehitystä, miettiä mikä piirre on tullut mitä puolelta sukua, entä millainen suku miehellä olisi ja nauttisivatko he lapsen kanssa olemisesta? Nyt en todellakaan tiedä olisiko minusta yksin hoitamaan kaikkia lapsen asioita. Musertava vastuu, yksin. Toki se lapsi kasvaa, ja ei ole enää niin riippuvainen myöhemmin. 

Nyt olen yrittäny panostaa elämässäni mahdollisimman paljon harrastuksiin. Harrastan monena iltana viikossa, luen paljon, liikun metsässä, tarkkailen luonnonilmiöitä, lenkkeilen. Yhdessä harrastuksessani yritän mahdollisimman systemaattisesti kehittyä eteenpäin. Yksin matkusteleminen ei ole minua kiinnostanut, eikä siihen ole myöskään rahaa ollut. Minulla oli joskus lemmikki, olen harkinnut uuden hankkimista. Joskin lemmikin kuoltua se oma yksinäisyys on sitten taas entistäkin painostavampaa ja murskaavampaa. 

Hanki lapsi yksin kun tuntuu että hetki on sopiva. Ei tosiaan kannata tyytyä epäsopivaan kumppaniin vaikka olisi kuinka kiva ihminen. Olisin ennemmin yksin - ja olinkin vuosia - kuin "ihan okei"-suhteessa.

28 on vielä kyllä tosi nuori.

Vierailija kirjoitti:

Voi ap ymmärrän täysin mitä mietit ja koet!

Olen itse 33-v, ollut jo vuosikausia ystäväpiirini ainut sinkku. Muut kihlautuvat, menevät naimisiin, saavat lapsia, käyvät yhteisillä lomilla, jakavat arkensa jonkun ihanan kanssa ja nukkuvat yönsä rakkaan kylkeä vasten. Olen ollut 26-vuotiaasta asti sinkku, olen kokeillut tinderiä ja useampaa eri treffipalstaa mutta sitä oikeaa ei vaan löydy. Olen hieman introvertti ja minun on vaikea kiinnostua kenestäkään. Ja moni mies tuntuu odottavan jotain nopeaa ja räjähtävää suhdetta, eivätkä jaksa tutustua hitaasti ja rauhassa.

Yksinäisyys on välillä niin musertavaa, että olen miettinyt päivieni päättämistäkin. Lapsiasia on myös todella todella hankala, sillä vaikka osa minusta haluaisi hankkia lapsen yksin, niin ei se todellakaan ole sama juttu kun on mies siinä rinnalla kokemassa ne kaikki asiat yhdessä. Olisi ihanaa kasvattaa lapsi jonkun vastuullisen ja mukavan miehen kanssa, ihmetellä lapsen kasvua ja kehitystä, miettiä mikä piirre on tullut mitä puolelta sukua, entä millainen suku miehellä olisi ja nauttisivatko he lapsen kanssa olemisesta? Nyt en todellakaan tiedä olisiko minusta yksin hoitamaan kaikkia lapsen asioita. Musertava vastuu, yksin. Toki se lapsi kasvaa, ja ei ole enää niin riippuvainen myöhemmin. 

Nyt olen yrittäny panostaa elämässäni mahdollisimman paljon harrastuksiin. Harrastan monena iltana viikossa, luen paljon, liikun metsässä, tarkkailen luonnonilmiöitä, lenkkeilen. Yhdessä harrastuksessani yritän mahdollisimman systemaattisesti kehittyä eteenpäin. Yksin matkusteleminen ei ole minua kiinnostanut, eikä siihen ole myöskään rahaa ollut. Minulla oli joskus lemmikki, olen harkinnut uuden hankkimista. Joskin lemmikin kuoltua se oma yksinäisyys on sitten taas entistäkin painostavampaa ja murskaavampaa. 

On vaikea olla se "ainut sinkku"!

Tsemppistä!

Ota vaan uusi lemmikki, nehän on parempaa seuraa kuin ihmiset.

Sori, en kelpuuttaisi tinderin tai muidenkaan nettideittien hyväksikäyttäjiä. Jos ei ole selkärankaa lähestyä oikeassa elämässä, mikään ei ole aitoa.

Unelmamies (varattu)

Jos tuo on etenemistä, niin ovatko erot ja huoltajuuskiistat sitten takapakkia? Jos näin on, niin en kyllä koe menettäväni mitään.

En millään suostu uskomaan, että keskimäärin elämä voisi olla ruusuilla tanssimista liitossa ja perheellisenä sen enempää kuin sen ulkopuolellakaan, joillakin jopa päin vastoin (haluaisivat erota ja tekisivätkin sen jos olisivat nuoria ja vapaita, mutta talous, lapset tms mukavuudenhalu pitävät yhdessä).