Miten te muut sinkut kestätte ystävien etenemisen elämässä? (lapset, kihlaukset jne)

Itse olen 30 ja minulta löytyy ihana mies kotoota. 10 vuotta ollaan oltu yhdessä ja lapsia toivottu jo vuosia. Ystävät tekevät toista ja kolmattaan mutta meillä edes hoidot ei tuota tulosta. Takana vain 1 keskenmeno ja pajon itkua ja surua. Lapsettomuus vie suurimmam osan ajatuksistani ja hoidot ovat kamalia ja rankkoja. Masentaa, olen vihainen ja kateellinen toisten perhe elämälle. En osaa elää ilman omaa lasta, sitä kohti kaikki tämä muu on rakennettu:( ostettiim ihana iso perheasuntokin vuosia sitten ja huoneet ovat vieläkin tyhjät.;(

Pointti se, että kaikilla taitaa olla omat haasteensa. Ja esim itse en osaa tästä syystä (lapsettomuus) iloita omasta hyvästä parisuhteesta ja alkoi ihan hävettää:/ Aikani käytän vaan murehtimiseen.

Vierailija kirjoitti:

nainen 47 v. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä sinulle! Olet varmasti jo tehnyt töitä asian eteen, mutta älä luovuta! Pidä pää kylmänä äläkä hermoile. Sinulle on se joku jossain ja se tulee vielä vastaan.

Tai sitten ei tule. Miksi pitää aina hokea näitä älyttömiä mantroja?

Netti on keksitty. Löysin 35-vuotiaana netistä kumppanin. Epätodennäköinen valinta ja ihmeellistä että päädyimme oikeasti yhteen. Jos odotat että unelmien prinssi tai komea rikas yrityajohtaja löytää sinut niin luultavasti niin ei tule käymään. Kirjaa vaikka ylös asiat joita arvostat kumppanissa; mieluummin vähemmän pinnallisia esimerkiksi ei alkoholiongelmaa ja luotettava, välittävä mies. Oma mieheni ei ole täydellinen, mutta olen tyytyväinen.

Kylläpä olet ylimielinen. Luuletko todella, että kaikki naiset (tai ap edes) etsivät unelmien prinssiä tai komeaa rikasta yritysjohtajaa? Se seikka, että sinä olet löytänyt oman kumppanisi (joka ei ole täydellinen mutta etpä ole itsekään!) ei tarkoita sitä, että kaikki löytävät. Juuri tällaisia ohjeita antavia ihmisiä inhoan sydämeni pohjasta. 

Kyllä tuolla edellisellä kommentaattorilla on pointtinsa. Todella monessa viestissä saa lukea, että mies ei sitten pitänytkään perhe-elämästä tai miestä ei sitten kiinnostanutkaan jakaa kodinhoitoa tai mies ei ollutkaan kiinnostunut olemaan lastensa kanssa.

Eli priorisoikaa ainakin te kolmeakymppiä lähestyvät tai jo sen ylittäneet naiset juuri nuo luonteenpiirteet: luotettava ja välittävä! Jos vähänkin on ihmistuntemusta, niin muutamassa kuukaudessa todellakin selviää, onko mies luotettava ja välittävä. Heittäkää ulkonäkövaatimukset, varakkuus, hauskuus jne romukoppaan ja kiinnittäkää huomio em. ominaisuuksiin, jos tahdotte löytää luotettavan ja mukavan kumppanin.

Ja ei, en väitä, että kaikki sen löytävät, mutta tehkää änäin joka tapauksessa.

Pointtina tässä oli se, että miksi tuo ylimielinen ihminen olettaa heti, että ap ei etsi luotettavaa ja välittävää miestä, vaan unelmien prinssiä tai yritysjohtajaa. Eli asettaisi maineen luonteen edelle. Kyllä suurin osa ihmisistä etsii itselleen sopivaa puoliskoa luonteen perusteella. Ei sillä, ettei unelmien prinssi tai yritysjohtajakin voisi olla luotettava ja välittävä. Ylimielisyys tulee esiin nimenomaan siinä, että kirjoittaja oletti heti naisen vaatimuksien olevan ylimitoitettuja ja mainosti miten hän on löytänyt oman kumppaninsa - mutta joka ei valitettavasti ole täydellinen. Voi voi. Eikä ihmisestä voi etukäteen tietää minkälainen perheenisä tai -äiti hänestä tulee. Viitteitä voi olla, mutta aikahan sen näyttää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä sinulle! Olet varmasti jo tehnyt töitä asian eteen, mutta älä luovuta! Pidä pää kylmänä äläkä hermoile. Sinulle on se joku jossain ja se tulee vielä vastaan.

Tai sitten ei tule. Miksi pitää aina hokea näitä älyttömiä mantroja?

Siksi, että päättäväisyydellä ja sinnikkyydellä on monesti päästy eteenpäin.

Niin? Tuo mantrahan ei sisällä kumpaakaan tippaakaan. Se nimenomaan vaatii olettamaan täysin tyhjiä satuja. Sen mukaan mitään ei edes tarvitse tehdä, koska jokaiselle on joku, jonka satavarmasti tapaa ja joka tulee satavarmasti elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheen kaipuu oli niin suuri että nappasin naisen joka oli minusta kiinnostunut ja itsekin näin perhe-elämän hänen kanssaan mahdolliseksi. Nopeaan tahtiin tehtiin lapset. Yhdessä olo ei ole ruusuista ja mietin eroaako nyt vai odotanko kymmenen vuotta kun lapset muuttaa kotoa.

Tämä oli osaltani harkittu siirto koska halusin perheen enkä halunnut jäädä odottelemaan mitään elämää suurempaa rakkautta jota ei ehkä koskaan tulisi.

Olet vastenmielinen toisten ihmisten hyväksikäyttäjä ja ilmeisesti et itse edes tajua miten moraaliton olet.

Syvässä on prinsessasadut kun aiheuttaa noin suuren raivon kun joku kertoo että valitsi puolison järki- eikä tunnesyistä.

Järkisyissä sinänsä ei ole vikaa, mutta siinä on, että toista käytetään hyväksi vain omien tavoitteiden saavuttamiseksi ja lempataan menemään heti kun ne saavutettu (lapset saatu ja kasvatettu tarpeeksi vanhaksi). Samaan aikaan toinen on ehkä luullut olevansa oikeassa parisuhteessa ja tuhlannut väärässä uskossa vuosia elämästään.

Minuakin surettaa, etten koskaan löytänyt perheenperustamiseen ja elämääni miestä, jota rakastaisin. Joutuin tyytymään hyvään mieheen, joka tunsi enemmän minua kohtaan, kuin itse häntä kohtaan. Valitsin siis hänet siksi, että oli kunnollinen, mutta tunnepuolella ei ole koskaan tuntunut oikein miltään.

En halunnut mennä naimisiinkaan, koska se olisi tuntunut aivan hölmöltä, koska en rakasta. Varallisuutta on omasta takaa, siihenkään en avioliittoa tarvitse. "Onneksi" oli kuitenkin mahdollista toimia edes näin, yksin sinkkuna olisi varmaankin vielä kurjempaa. Juurikin se ulkopuolelle jäämisen olo, ja se, ettei itsestä ole kenenkään mielestä mihinkään, koska parhaimmista naisista on sekä perustamaan perhe (kelpaavat joillekin), että voivat tehdä muutenkin elämässään sitä, mitä heitä huvittaa.

Se on eri asia, jos ei halua perhettä, eihän sen puute silloin tietenkään alenna osakkeitasi, koska saattaisit sen saada, jos haluaisit kuitenkin.

Juu, hymyssä suin olen seurannut noita etenemisiä: penskat, tappelut, pettämiset ja lopulta erot. Työurat akoilta yksinhuoltajina ohi ja ukkojen vit tuunnuksissaan maksavat lapsilisät ex-muijan rilluihin ja viikonloppu pallo jalkaan -iskäily viikonloput.

On kyllä tosi kade olo, kun en itse maalannut itseäni samaan nurkkaan.

M44

No en tiiä, sain keh.vammaisen lapsen 7-v sitten. Mies jätti meidät heti kun lapsi syntyi. Olen vasta nyt palannut koulun penkille, asumme kaupungin vuokra-asunnossa... 😆että mun elämä nyt vaan menee eri latuja kun (entisten) ystävieni ja nyt jälkeenpäin olen siitä erittäin onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Mukavahan se on okt:sta, miehestä ja lapsista haaveilla. Todellisuudessa murheen aiheet muuttaa muotoaan.

Usealla kaverilla on em. asiat hankittuna ja valitus senkun jatkuu, se helpottaa ikisinkun elämää :) Kannattaa olla onnellinen siitä, mitä sulla jo on.

Joo, mutta entä jos on tilanteessa, että ei ole juuri mitään? Pieni vuokrakaksio ja yksinäisyys? Läheisyyttä ja välittämistä saa lähinnä tyynyltä, seksielämä tarkoittaa omia sormia tai baarireissulta pokattuja epätoivoisia yhden illan juttuja.. koko elämä ja toimeentulo oman jaksamisen varassa?

On eri asia valittaa silloin, kun on oma perhe, lapsia, asuu omakotitalossa tai tilavassa omistusasunnossa.. ja seksielämä kunnossa, luotettava parisuhde kivijalkana, hellyyttä ja rakkautta, välittämistä, taloudellista turvallisuutta (kaksi tulonsaajaa).. sanalla sanoen normaali perhe-elämä. Sellaisia asioita, joiden saamisesta on jäänyt osattomaksi - ja tuntee sen joka päivä.

Toki hyvässä parisuhteessa perhe-elämää elävä voi valittaa ihan mistä tahansa pikku ongelmasta, mutta silloin asetelma on vähän samanlainen kuin länsimaalainen, joka valittelee jostakin elämänsä pikkujutusta kehitysmaan köyhälle asukkaalle.

Sinkkuna ollessa muiden lisääntymiset tai pariutumiset, ei tuntunut mitenkään erityisen pahalta. Ehkä syystä, että oli vielä mahdollisuus siihen kaikkeen itse.. Mutta nyt 30 -vuotiaana, 3 vuotta parisuhdetta takana, jossa mies EI halua naimisiin.. Se tuntuu älyttömältä ja vaikea päästä yli. Mietin jo eroa tämän takia. Mielummin sinkku, kuin suhteessa mikä ei etene..

88: Juuri tämä! Totta kai tiedostan sen, että ei perheellisten ihmisten elämä ole mitään ruusuilla tanssimista tai että asiat jotenkin mystisesti olisivat aina kunnossa. On huonoja suhteita, miehiä, naisia, sairauksia, talousongelmia, riitoja, ihan kaikkea mahdollista. Silti sillä on eroa, että sureeko surunsa jonkun kainalossa kotona vai yksin vuodesta toiseen ilman mitään tukea. Tietysti ystäviltä sitä tulee, mutta se ei ole sama asia, koska ei ystävän kanssa jaeta ensinnäkään sitä fyysistä läheisyyttä, jota myös kaipaa. 

Mielestäni on hölmöä ajatella, että perhe-elämä olisi automaattisesti ihan kamalaa. Varmasti siinä on omat vaikeutensa ja ongelmansa, mutta mielestäni oma vika jos tyytyy mieheen, jonka kanssa on huono olla tai ei oikeasti edes rakasta. Onhan sillä varmasti eronsa, että onko sellaisen ihmisen kanssa, jota aidosti rakastaa ja jonka kanssa on hyvä olla, kuin suhteessa, jossa tietää, että on tyytynyt.

Oma ystäväni valittaa jatkuvasti lasten kiukuttelusta, syömisistä, miehestään, kodista ja kaikesta, vaikka hänellä on kaikki, mitä voisin ikinä toivoa. En vähättele hänen huoliaan, mutta joskus tuntuu, että hän ei edes tajua arvostaa sitä, mitä hänellä on. Sitä, että ei joka ilta mene nukkumaan yksin, herää yksin, kuuntele hiljaisuutta ja sitä, että tuntee olevansa ulkopuolinen. Tätä ei ehkä voi edes ymmärtää jos ei ole ollut pitkiä aikoja yksin. 

-ap

Vierailija kirjoitti:

Jos tuo on etenemistä, niin ovatko erot ja huoltajuuskiistat sitten takapakkia? Jos näin on, niin en kyllä koe menettäväni mitään.

En millään suostu uskomaan, että keskimäärin elämä voisi olla ruusuilla tanssimista liitossa ja perheellisenä sen enempää kuin sen ulkopuolellakaan, joillakin jopa päin vastoin (haluaisivat erota ja tekisivätkin sen jos olisivat nuoria ja vapaita, mutta talous, lapset tms mukavuudenhalu pitävät yhdessä).

Olet täysin oikeassa. Ymmärrän hyvin perhekaipuutaan kipuilevia sinkkuja (Olen itsekin ollut sellainen) mutta fakta on se, että jos sen parisuhteen löytää ja perheen saa, on siinäkin aina omat ongelmansa ja usein paljon suuremmat kuin sinkulla. En usko että on montaakaan parisuhdetta joka ei aika ajoin kriisiytyisi. Lisäksi lapset moninkertaistavat huolet, ja jos lapsella on terveydellisiä ongelmia niin koko elämä saattaa olla yhtä huolta (se on käsittämättömän hirveää) silloin saattaa jopa kaiholla ajatella sinkkuaikojaan.

Itse olen löytänyt puolisoni ulkomailla töissä ollessani kun olin 27 v. Monta mutkaa ja murhetta on ollut mutta lähdin tähän siten että yritän kaikkeni enkä luovuta ellei ole pakko. 20 vuotta ja 2 lasta myöhemmin totean että sinkkuna olisi varmaan ollut helpompaa, lisäksi olisin nyt huomattavasti varakkaampi ja pystyisin tekemään enemmän asioita kuin nyt. Silti en vaihtaisi päiväkään pois. Pointtini on se että nauttikaa siitä mitä teillä On ja tehkää asioita joista nautitte, täysillä. Ihmisellä on aina taipumus haluta sitä mitä hänellä ei ole

91: Mielestäni tuo on vähän nyt sinkkujen vähättelyä. Itse olen kärsinyt paljonkin terveysongelmista ja vaikka tietystikään se ei ole sama asia kuin lapsen elämästä huolehtiminen, ei sekään mitään helppoa ole, kun sen tekee yksin. Jokainen asia käsitellään yksin, itketään yksin, surraan yksin. Sä et ole kenellekään tärkein. 

Ei mielestäni voi arvottaa, että kenen elämä on helpointa tai että kenellä on isoimmat murheet. Siksi en lähtisi suorilta käsin sanomaan, että sinkun elämä on helpompaa. Se vaatii nimittäin myös aika helkkaristi tahtoa ja voimaa, että selviytyy ihan jokaisesta elämän kriisistä yksin. Taloudellinen tilannekin on mielestäni vähän niin ja näin, koska jos asuu yksin niin sitä tosiaankin maksaa ihan kaiken yksin eikä ole ketään, joka jakaisi yhtään mitään, kuten vaikka henkistä taakkaa. 

-ap

Hmm.. en ole parisuhteissa koskaan ollut toiselle se tärkein, vaan kyllä se mies itse on ollut tärkein itselleen. Taitaa olla aika tyypillistä :D

havaintoja elämästä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

nainen 47 v. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä sinulle! Olet varmasti jo tehnyt töitä asian eteen, mutta älä luovuta! Pidä pää kylmänä äläkä hermoile. Sinulle on se joku jossain ja se tulee vielä vastaan.

Tai sitten ei tule. Miksi pitää aina hokea näitä älyttömiä mantroja?

Netti on keksitty. Löysin 35-vuotiaana netistä kumppanin. Epätodennäköinen valinta ja ihmeellistä että päädyimme oikeasti yhteen. Jos odotat että unelmien prinssi tai komea rikas yrityajohtaja löytää sinut niin luultavasti niin ei tule käymään. Kirjaa vaikka ylös asiat joita arvostat kumppanissa; mieluummin vähemmän pinnallisia esimerkiksi ei alkoholiongelmaa ja luotettava, välittävä mies. Oma mieheni ei ole täydellinen, mutta olen tyytyväinen.

Kylläpä olet ylimielinen. Luuletko todella, että kaikki naiset (tai ap edes) etsivät unelmien prinssiä tai komeaa rikasta yritysjohtajaa? Se seikka, että sinä olet löytänyt oman kumppanisi (joka ei ole täydellinen mutta etpä ole itsekään!) ei tarkoita sitä, että kaikki löytävät. Juuri tällaisia ohjeita antavia ihmisiä inhoan sydämeni pohjasta. 

Kyllä tuolla edellisellä kommentaattorilla on pointtinsa. Todella monessa viestissä saa lukea, että mies ei sitten pitänytkään perhe-elämästä tai miestä ei sitten kiinnostanutkaan jakaa kodinhoitoa tai mies ei ollutkaan kiinnostunut olemaan lastensa kanssa.

Eli priorisoikaa ainakin te kolmeakymppiä lähestyvät tai jo sen ylittäneet naiset juuri nuo luonteenpiirteet: luotettava ja välittävä! Jos vähänkin on ihmistuntemusta, niin muutamassa kuukaudessa todellakin selviää, onko mies luotettava ja välittävä. Heittäkää ulkonäkövaatimukset, varakkuus, hauskuus jne romukoppaan ja kiinnittäkää huomio em. ominaisuuksiin, jos tahdotte löytää luotettavan ja mukavan kumppanin.

Ja ei, en väitä, että kaikki sen löytävät, mutta tehkää änäin joka tapauksessa.

Pointtina tässä oli se, että miksi tuo ylimielinen ihminen olettaa heti, että ap ei etsi luotettavaa ja välittävää miestä, vaan unelmien prinssiä tai yritysjohtajaa. Eli asettaisi maineen luonteen edelle. Kyllä suurin osa ihmisistä etsii itselleen sopivaa puoliskoa luonteen perusteella. Ei sillä, ettei unelmien prinssi tai yritysjohtajakin voisi olla luotettava ja välittävä. Ylimielisyys tulee esiin nimenomaan siinä, että kirjoittaja oletti heti naisen vaatimuksien olevan ylimitoitettuja ja mainosti miten hän on löytänyt oman kumppaninsa - mutta joka ei valitettavasti ole täydellinen. Voi voi. Eikä ihmisestä voi etukäteen tietää minkälainen perheenisä tai -äiti hänestä tulee. Viitteitä voi olla, mutta aikahan sen näyttää. 

Kenestäkään ei voi olla 100% varma, mutta kyllä toisen historian, lapsuuden ja aiemmat suhteet sekä kaveripiirin läpi käytyään osaa jo luoda aika selkeän kuvan, onko mies empaattinen, luotettava ja osallistuva ihminen. Taitaa usein olla, että nainen ei vain syty tai rakastu liian kunnolliseen tavikseen. Pitää olla särmää, ja siitähän se homma sitten karahtaakin usein kiville, kun sitä särmää löytyy lasten synnyttyä vähän liikaakin.

Vierailija kirjoitti:

91: Mielestäni tuo on vähän nyt sinkkujen vähättelyä. Itse olen kärsinyt paljonkin terveysongelmista ja vaikka tietystikään se ei ole sama asia kuin lapsen elämästä huolehtiminen, ei sekään mitään helppoa ole, kun sen tekee yksin. Jokainen asia käsitellään yksin, itketään yksin, surraan yksin. Sä et ole kenellekään tärkein. 

Ei mielestäni voi arvottaa, että kenen elämä on helpointa tai että kenellä on isoimmat murheet. Siksi en lähtisi suorilta käsin sanomaan, että sinkun elämä on helpompaa. Se vaatii nimittäin myös aika helkkaristi tahtoa ja voimaa, että selviytyy ihan jokaisesta elämän kriisistä yksin. Taloudellinen tilannekin on mielestäni vähän niin ja näin, koska jos asuu yksin niin sitä tosiaankin maksaa ihan kaiken yksin eikä ole ketään, joka jakaisi yhtään mitään, kuten vaikka henkistä taakkaa. 

-ap

Juuri näin. Sinkkuna hoidat kaiken yksin, parisuhteessa ainakin teoriassa sulla on se puoliso tukena ja peilinä.

Sinun katse on hyvin lyhyt näköistä, olen sinua 10V vanhempi ja lähes kaikki tuttuni ovat nyt eronneet. Ei se arki 2-3 lapsen kanssa ja työelämän ja asuntovelan kanssa niin hauskaa ole ja varsinainen helvetti alkaa eron jälkeen, vuoroviikot, asunnon myynti, muutto vuokralle asuntoon joka on liian pieni kaikille, lasten harrastuksia, koulunkäyntiä, uusia mies virityksiä.....pahimmillaan mennään yhteen jonkun toisen YH kanssa ja pyöritetään sitten 4 perhee arkea....jne kierrettä jatkuu kunnes lapset muuttaa pois...

Itse en ainakaan, enää, halua edes moista.....vaan olen nykyään erittäin onnellinen omasta ajastani ja siitä että olen vapaa menemääm ja tulemaan miten vaan :))))

Vierailija kirjoitti:

Sinun katse on hyvin lyhyt näköistä, olen sinua 10V vanhempi ja lähes kaikki tuttuni ovat nyt eronneet. Ei se arki 2-3 lapsen kanssa ja työelämän ja asuntovelan kanssa niin hauskaa ole ja varsinainen helvetti alkaa eron jälkeen, vuoroviikot, asunnon myynti, muutto vuokralle asuntoon joka on liian pieni kaikille, lasten harrastuksia, koulunkäyntiä, uusia mies virityksiä.....pahimmillaan mennään yhteen jonkun toisen YH kanssa ja pyöritetään sitten 4 perhee arkea....jne kierrettä jatkuu kunnes lapset muuttaa pois...

Itse en ainakaan, enää, halua edes moista.....vaan olen nykyään erittäin onnellinen omasta ajastani ja siitä että olen vapaa menemääm ja tulemaan miten vaan :))))

Ei se ero tarkoita aina jotain helvettiä. Itse asun leppoisasti tilavassa asunnossa. Olen eronnut ja lapset asuvat luonani vuoroviikoin. Joka toinen viikko voin keskittyä enemmän töihin ja omiin juttuihini. Ei ole pakko löytää ketään uutta, mutta välillä tapailen, jos sattuu löytymään sopiva tyyppi.

96: Toisaalta jos on sellainen asenne, että ero tässä kuitenkin tulee ja kaikki on perseestä, niin varmasti se silloin tuleekin. Musta on vain tyhmää, että ihmiset, joilla on se kokemus pitkistä parisuhteista, avioliitoista tai jopa perhe-elämästä, sanelevat, mitä se olisi esimerkiksi mun tapauksessani. Että ihan kuin mun ei tarvitsisi sitä kokea, koska sinä tai joku muu kokee, ettei siinä ole järkeä. Ei se mun unelmia auta, että joku muu elää sen. Ehkä mä haluankin kokea sen kaiken, meni syteen tai saveen. 

Oma aika ja vapaus on erittäin jees, mutta on hieman eri asia kokea sitä perhe-elämän jälkeen kuin niin, että tekee sitä lähes joka helkkarin päivä koko elämänsä ajan.  

Mulla ei ole ruusuisia kuvia avioliitosta, olenhan itsekin avioerolapsi. Kuitenkaan en suostu siihen ajattelutapaan, että perseelleen se menee kuitenkin tai että se ei silti voisi olla arvokasta ja hienoa. Unohtamatta niitä kakkavaippoja, riitoja ja kriisejä.

-ap

Tuntuu että puolet tässä ketjussa tarvitsee vaan jonkun maksamaan omakotitaloasumisen koska itse ei ole saanut aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että puolet tässä ketjussa tarvitsee vaan jonkun maksamaan omakotitaloasumisen koska itse ei ole saanut aikaan.

Niinpä. Mä ostin omakotitalon sinkkuna. Samoin mies. Sitä sitten mietittiin, kumman talo menee myyntiin ja kummassa asutaan. Helpompi niin kun alkaa rakentaa taloa kun perhe kasvaa ja jaksaminen muutenkin tiukilla. Kuten idiooteimmat tekee.