Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut sinkut kestätte ystävien etenemisen elämässä? (lapset, kihlaukset jne)
Adalmina
06.08.2018 |
Miten te muut kolmea kymppiä lähestyvät tai sen jo ylittäneet kestätte sen, että muut etenevät elämässään ja sinä et? Jos siis oma elämäntilanteesi on täysin erilainen ja kuitenkin haluaisitte niitä samoja asioita saavuttaa itsekin.
Olen 28-vuotias ja sinkkuna ollut lähes aina eikä vain oikeaa miestä tunnu löytyvän. Olen jopa harkinnut lapsen hankkimista yksin, jos ei miestä tarpeeksi ajoissa löydy. Haluan nimenomaan kunnollisen miehen, jonka kanssa olisi niin hyvä olla, että perheen perustaminen tulisi kyseeseen. Tuntuu vain joskus niin pahalta, kun muut löytävät kumppaneita, menevät kihloihin ja naimisiin, saavat lapsia ja ostavat taloja. Itse on aina vain sinkku, asuu vuokrakaksiossa ja on niin kaukana tuosta kaikesta. Minäkin haluaisin kokea noita asioita, mutta pelottaa, ettei sitä tule koskaan tapahtumaan.
Jos teillä on minkäänlaisia lohdun sanoja, omia kokemuksia tai muuta niin saa jakaa. Kiitän jo nyt! :) Ja ei, en ole katkera ystävilleni vaan todellakin ovat onnensa ansainneet, siitä ei ole nyt kyse. :)
Kommentit (104)
Elämässä kun ei aina kaikki mene niin kuin suunnittelee. Jos kaikki on yhden kortin varassa, koko elämä menee uusiksi. Yksi sekunti voi muuttaa kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En miettinyt noita juttuja juurikaan. Olisin kyllä halunnut miehen ja lapsia, mutta mulle se ei ollut mikään ihan pakko, ajattelin että jos ei, niin sitten ei, ei mun elämäni siitä pilalle mene. Ennen 40 ikää tuli hetkeksi ihan kauhea pariutumis- ja vauvakuume, biologisen kellon muistutellessa että nyt tai sitten ihan oikeasti ei koskaan. Deittailin jonkin verran, kyllästyin, surin läpi suruni siitä että minä nyt en saa miestä ja lapsia, ja sen jälkeen olen ollut erittäin tyytyväinen elämääni ilman miestä ja lapsia.
Mutta tosiaan, nuorempana en juuri asiaa ajatellut, ainoa tuo keski-iän kriisi joka kesti ehkä vuoden.
Tsemppiä sinulle! Olet varmasti jo tehnyt töitä asian eteen, mutta älä luovuta! Pidä pää kylmänä äläkä hermoile. Sinulle on se joku jossain ja se tulee vielä vastaan.
Juu nimenomaan siksi siis tuntuu sellaiselta etenemiseltä, kun nuo ovat asioita, joita haluaisin. :) Muuten en siis koe missään nimessä, että noiden pitäisi olla jokaisen tavoittelemia asioita.
Ja kyllä, oon yrittänyt. :( Yksi lyhyt seurustelusuhde ollut, jossa mies jätti. Muuten todella surkeita treffejä ja epäonnisia juttuja. Oon yrittänyt keskittyä vain omaan elämään ja tehdä itselleni tärkeitä juttuja, mutta kaipaus sitä omaa perhettä kohtaan on silti koko ajan taustalla ja hyvin voimakas.
-ap
Se kannattaa muistaa, että olet vasta 28-vuotias. Vaikka ympärillä muut pariutuu, niin sinulla on oikeasti vielä jopa 10 vuottakin aikaa lastenkin tekoon. Kyllä se sieltä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en pidä noita elämässä etenemisenä. Ylipäätään elämässä ei voi edetä koska aina tulee joku sairaus tai kuolema joka keskeyttää tämän "etenemisen". Silloin nuo on etenemistä jos itsellä on päässä suorituskaava jonka mukaan pitää elää.
Mutta jos haluaa miehen ja lapsia niin toki on ikävää katsella sivusta kun toiset saa mitä itse haluaisi. Omalla kohdalla kun muut saa asioita mitä minä haluaisin niin kadehdin ka kiristelen hampaitani. En vain tiedä mitä tekemistä sillä on minkään etenemisen kanssa.. jos lapsi tai mies kuolee niin onko sitten jäänyt luokalle, palannut lähtöruutuun vai mitä.
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en pidä noita elämässä etenemisenä. Ylipäätään elämässä ei voi edetä koska aina tulee joku sairaus tai kuolema joka keskeyttää tämän "etenemisen". Silloin nuo on etenemistä jos itsellä on päässä suorituskaava jonka mukaan pitää elää.
Mutta jos haluaa miehen ja lapsia niin toki on ikävää katsella sivusta kun toiset saa mitä itse haluaisi. Omalla kohdalla kun muut saa asioita mitä minä haluaisin niin kadehdin ka kiristelen hampaitani. En vain tiedä mitä tekemistä sillä on minkään etenemisen kanssa.. jos lapsi tai mies kuolee niin onko sitten jäänyt luokalle, palannut lähtöruutuun vai mitä.
Minä ymmärrän nuo ap:n tavoin etenemisenä. Onhan se aika tyypillinen ajatuskuvio meidän yhteiskunnassamme, että ensin käydään peruskoulu, sitten opiskellaan, saadaan ammattia vastaava työpaikka, vakiinnutaan parisuhteeseen, saadaan lapsia.
Tietenkään elämä ei aina mene noin, ja asioita voi tehdä eri tavalla, mutta tuo on useimmille se normaaliksi koettu eteneminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kotoota kukaan ei hae. Piste.
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä sinulle! Olet varmasti jo tehnyt töitä asian eteen, mutta älä luovuta! Pidä pää kylmänä äläkä hermoile. Sinulle on se joku jossain ja se tulee vielä vastaan.
Tai sitten ei tule. Miksi pitää aina hokea näitä älyttömiä mantroja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän sitä kestäkään masentumatta ja katkeroitumatta. Täällä 30-v vanha piika. En ole koskaan seurustellut. Ihastunut olen kyllä, mutten ole saanut vastakaikua tunteilleni.
Oikeesti pahinta paskaa mitä voi kuulla että kyllä sinäkin löydät vielä jonkun. Niin monesti kuullut nuo sanat ja aluksi hölmönä uskoin. Ei ole totta, ettäjokaiselle olisi joku. Kusipäämiehiä on ollut ja turhia haaveita. Kaunis olin pari-kolmekymppisenä, nykyään tavis. Lapset olivat suurin haave, mutta koskaan en niitä saanut. N39
Sisältö jatkuu mainoksen alla
katkomalla välit ja seuraamiset
ei ole muuta
No ei kannata kadehtia. Itse kyllä sain ne lapset ja miehet, mutta herkkua ei ole ollut tämäkään. Mies osoittautui vähemmän vastuuntuntoiseksi, kämmäsi perheen raha-asiat, loisti poissaolollaan lasten ollessa pieniä ja keskittyi itseensä, uraansa ja harrastuksiinsa. Lapsilla ollut sairauksia yms. Elämä oli oikeasti ihan kivaa sinkkuna. Nyt painaa suuri vastuu perheestä ja omat tarpeet pitää koko ajan jättää sivummalle. Pystyn tähän perherumbaan juuri ja juuri (sinkkuna luulin että olisin mahtava ja jaksava äiti) ja usein olo on tympääntynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole itse enää sinkku, mutta voin omasta elämänhistoriastani kertoa... Seurustelin vakavasti 16-20-vuotiaana. Oltiin kihloissa ja asuttiin yhdessä. Sitten avomies vain kyllästyi. 4 vuotta yhdessä ja toinen jättää yhtäkkiä. En pystynyt seurustelemaan kenenkään kanssa 6 vuoteen. Oli aina sellainen olo, että en minä kelpaa kuitenkaan ja tulen hylätyksi.
Kunnes 26-vuotiaana tapasin ihanan, vähän vanhemman miehen. Hän sanoi ensitapaamisella, että ei lapsia koskaan, ei edes naimisiin tai avoliittoa. Silloin se tuntui minusta hyvältä suunnitelmalta. Asuttiin eri paikkakunnilla, hänellä oli omat työkuviot ja aikaa vievät harrastukset. Hyvät ystäväni hankkivat perhettä yms. Minusta alkoi jossain vaiheessa tuntua pahalta. Ajattelin, että ehkä olisi kuitenkin mukavaa, kun kotona olisi joku, jotain elämää. Parhaat ystävät eivät enää lähteneet ulos, kun ei ollut aikaa tai tekivät jotain yhdessä perheen kesken. Hankin maalta navettakissan, mikä osoittautui huonoksi valinnaksi. Ensinnäkään se ei ollut sisäsiisti. Joka toinen yö oli pissannut joko sohvalle tai sänkyyn (pehmoiseen paikkaan). Kukaan ei suostunut ottamaan sitä hoitoon, kun olisin lähtenyt ulkomaille. Lopulta sille tuli suolistotulehdus, jonka takia sille tehtiin 1500 € leikkaukset ja suoli alkoi falskata. Se kärsi itsekin, ja piti lopettaa vain 2,5-vuotiaana.
Sen surun keskellä sain vahingossa tietää, että miesystäväni tapaili muitakin naisia. Erään naisen luona vietti öitä säännöllisesti joka viikko. Minun kanssani ei siis halunnut lapsia tai yhdessä asumista, mutta käytännössä lähes asui toisen naisen luona. Lopetin suhteen siihen paikkaan, ja olin jälleen yksin 30-vuotiaana.
Tapailin/deittailin miehiä pari vuotta aktiivisesti, kunnes kyllästyin yrittämään. Tapasin sattumalta nykyisen mieheni 34-vuotiaana, esikoinen syntyi kun olin 36 ja kuopus kun olin 38v. Välissä ehdittiin mennä naimisiinkin. Olen ihan tyytyväinen nykyisin. Ehkä elämän oli tarkoitus mennä näin. Eikä koskaan tiedä, mitä huominen tuo.
- äippä 42 v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä sinulle! Olet varmasti jo tehnyt töitä asian eteen, mutta älä luovuta! Pidä pää kylmänä äläkä hermoile. Sinulle on se joku jossain ja se tulee vielä vastaan.
Tai sitten ei tule. Miksi pitää aina hokea näitä älyttömiä mantroja?
Siksi, että päättäväisyydellä ja sinnikkyydellä on monesti päästy eteenpäin.
Vaihda kaveripiiriä? Mun 87-92 syntyneiden tuttavajoukossa ei kukaan ole vielä naimisissa vaikka parisuhteita onkin ja vasta yhdelle tulossa eka lapsi, useimmat eivät edes aio hankkia lapsia :D
Outo ajattelutapa että parisuhde tai lapset koetaan elämässä etenemiseksi.
Elämä etenee myös muilla tavoin. Itseäni ei ole koskaan mitenkään häirinnyt ystävien ja tuttavien suhteet tai mahdolliset lisääntymiset. Oma mies löytyi myöhään ja lapsia ei ole. Päivääkään en vaihtaisi pois eli ihan mukavasti on elämä edennyt. Sanoisin että aplla on enemmänkin kyse siitä mitä hän elämältä toivoo ja haluaa ja hän kadehtii kenties muita.
Vierailija kirjoitti:
Outo ajattelutapa että parisuhde tai lapset koetaan elämässä etenemiseksi.
Elämä etenee myös muilla tavoin. Itseäni ei ole koskaan mitenkään häirinnyt ystävien ja tuttavien suhteet tai mahdolliset lisääntymiset. Oma mies löytyi myöhään ja lapsia ei ole. Päivääkään en vaihtaisi pois eli ihan mukavasti on elämä edennyt. Sanoisin että aplla on enemmänkin kyse siitä mitä hän elämältä toivoo ja haluaa ja hän kadehtii kenties muita.
Ei ollenkaan outo. Lue edellisen sivun viestit.
Kannattaa opetella pitämään itsestään ja elämästään sellaisena kuin se on. On hyvä tiedostaa, että haluaisi perustaa perheen, mutta ei kannata jäädä vain voivottelemaan ja surkuttelemaan. Nauti elämästäsi ja tee asioita, joista nautit. Kun on itsevarma ja ensin tyytyväinen itseensä, onnistuu parisuhdekin paremmin. Ei kannata ajatella niin, että sitten kun löydän miehen, kaikki muuttuu hyväksi ja ihanaksi ja elämäni on täydellistä. Kyllä se mieskin varmasti sieltä jossain vaiheessa vastaan tulee.
No minun mielestä tuo ei ole "etenemistä", mutta tietysti jos tuollaista haluaa, eikä saa, se varmaan masentaa. Sun kannattaa keskittää ajatukset kaikkeen siihen hyvään mitä sulla on, ja miettiä vähemmän sitä mitä ei ole.