Lue keskustelun säännöt.
Toipuminen pettämisestä (Toinen nainen osa 2)
01.08.2018 |
Haluaisin viedä aiemman aloitukseni toisille urille ja siirtyä draaman spekuloinnista selviytymiseen.
Olen saanut nyt jo hyviä ohjeita,joissa kehoitetaan hellimään itseä ja elämään hetki kerrallaan. Pohtimaan asioita itsestä käsin ja tekemään uudenlaisesta elämästä pienillä asioilla siedettävää.
Tuntuisi kuitenkin lohduttavalta kuulla lisää tapoja ja keinoja selviytyä uuden arjen edessä.
Olen itse tällä hetkellä tilanteessa,jossa jatkan elämääni suhteen ollessa "tauolla" , pettämisen selviämisestä on vielä niin vähän aikaa. Ainoa päätös tulevaisuuden suhteen on, että minä jatkan asumista kotona jota olemme 15v asuttaneet yhdessä ja mies siirtyy tänään toiseen osoitteeseen.
Mitään lopullista eroa emme ole tehneet, minun tahdostani elämme kuitenkin erillämme toistaiseksi, ehkä lopullisesti. Sen näyttää aika.
Mies haluaisi jatkaa suhdettamme, hän on alun (ensimmäisen päivän) jatkuvan pommittamisen jälkeen onneksi hieman rauhoittunut.
Ajattelen tänä aamuna, että naiseuteni ei sinänsä ole kokenut suurta kolausta,uskon olevani edelleen viehättävä. Tunnen vain kipeää tekevää riittämättömyyttä lapsettomuuden vuoksi, mies kun oli hetken suhteessa äiti-ihmisen kanssa.
En tiedä olenko jotenkin sekaisin ajatellessani, että itse suhdetta ja seksiä pahempaa on se, että nainen on äiti.
Jotenkin kirpeältä tuntuvaa on juuri se fakta, että tämä toinen on osaksi sitä mitä itse en voi olla.
Olen itse pitänyt elämäämme hyvänä. Tulemme taloudellisesti hyvin toimeen, harrastamme paljon yhdessä. Meillä on yhteisiä projekteja. Pidämme samanlaisista asioista. Olemme olleet toistemme parhaimmat ystävät ja tehneet paljon asioita yhdessä,matkustaneet ja nähneet maailmaa. Onnistuneet työelämässä molemmat omalta osaltamme ja varmasti kyllä myös hukuttaneet lapsen menetystä ja lapsettomuutta siihen osa-alueeseen elämässä.
Tuntuu hyvin oudolta nukkua yöt erillään ja olla toisesta kaukana, se on 15v aikana ollut hyvin harvinaista. Joitain satunnaisia matkoja tai sukulaisissa piipahtamisia lukuunottamatta.
Miten tästä eteenpäin, päivä kerrallaan kai.
Tiedän pärjääväni, mutta ymmärrän jo nyt ettei tästä tule helppoa.
Kommentit (445)
Ap kysyi tuolla ylempänä jotenkin niin, että onko tuntunut siltä, että pettämisen jälkeen se pettäjä olisikin kuin ihan vieras ihminen. Todellakin tuntui juuri siltä! Ja ihmettelin suuresti miten oma rakas voi muuttua yhdessä päivässä niin toisenlaiseksi, kaikki lämpö ja hyvyys oli kadonnut ja minua vastapäätä seisoi muuttunut mies, kylmäkiskoinen ja etäinen, töksäyttelevä moukka, joka tuntui olevan loukkaantunut, vaikka itse oli toiminut törkeästi ja täysin väärin mua kohtaan.
Lisäksi miehellä tuntui olevan jokin ihme kohtaus päällä, en osaa oikein muuten kuvata sitä tilannetta, mies oli aivan omissa maailmoissaan, ei pystynyt keskittymään, liikkui hermostuneesti paikasta toiseen, puheenaiheet tempoilivat ja oikein mitään järkevää ei tyypistä saanut irti. Normaalista miehestä oli tullut outo hyypiö, joka silminnähden kyllä häpesi toimintaansa, mutta ehkä vielä sitä häpeää enemmän olisi halunnut väistää koko tilanteen ja minun kohtaamiseni, pestä kätensä koko paskasta, jos nyt ihan suoraan sanotaan. Ikävää vaan, että se ei sille kultaressukalle ollut mahdollista, kun juurikin itse oli järjestänyt sen paskan, meille molemmille. Oli todella hankalaa sopia käytännön asioista, kun miehellä meni kukkoilu- ja vittuiluvaihe päälle, tämä tuli ensishokin ja -reaktioiden jälkeen. Ilmeisesti osittain sen takia, kun hän huomasi, että minun ylitseni ei niin vain kävelläkään enkä suostu jäämään suhteeseen, jonka hän peruuttamattomasti pilasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te jotka olette vain lasten takia yhdessä, oletteko miettineet millaisen parisuhteen mallin lapsenne saavat?
Erittäin hyvä kysymys. Itse tuollaisessa perheessä varttuneen lapsena sanoisin, että ei kovin hyvää.
Jos perheessä ei riidellä eikä huudeta, niin onko siitä niin kovin haittaa, että toinen ei kykene luottamaan toiseen? Kun pitää sen itsellään sen tunteen.
Ei lapsilta voi tuollaisia asioista peittää. Lapsi vaistoaa sen aina, vaikka vain jonain epämääräisenä "jokin on pielessä" tunteena. Minäkään en pitkään aikaan tiennyt, mikä lapsuudenperheeni ilmapiirissä oli vialla. Kun kuulin aikuisena, mitä oli ollut (isäni petti äitiäni, suhde ei koskaan korjautunut), se selvitti mulle mikä oli se asia, jonka vuoksi olin aina tuntenut, ettei kaikki ole hyvin... ja sen selittämättömän epäluottamuksen muihin ihmisiin, jota olin lapsesta saakka tuntenut.
Vierailija kirjoitti:
Apna huomioisin sen, että mies jäi kiinni. Kuinka kauan suhde olisi jatkunut ilman kiinnijääntiä?
Niinpä. Olisi tullut kotiin kuin ei mitään ja suunnitellut jo seuraavaa mökkireissua. Jatkanut seksielämää molempien kanssa.
Koska se mökki oli vuokrattu? Eli oliko kaunkin suunnitteilla mennä sinne?
Vierailija kirjoitti:
Revenge is all we want kirjoitti:
Lapset aistii yllättävän paljon asioita. Kyllä ne huomaa jos vanhemmat eivät aidosti välitä toisistaan. Mä muistan omasta lapsuudestani todella tarkasti tunnelmia, en välttämättä sanottuja asioita vaan nimenomaan tunnelmia. Vaikka ikää on jo 38v, niin ei ne unohdu. Että pitäkää isät ja äidit tämä mielessä.
Oma isäni petti äitiäni kymmenien eri naisten kanssa. Kyllä muistan tunnelman, riitoja heillä ei ollu. En itse mitenkään kärsi lapsuudestani. Vanhempani eivät koskaan eronneet.
Mun avioliitossa valinta ei ollu se, että mies menee ja pettää. Mä en eroa toisen mokailun takia, koska haluan asua ja elää tekemieni lasteni kanssa joka ikinen päivä ja yö. Eroan sitten, kun ovat lukionsa käyneet. Aistikoot mitä aistivat. Uusperhekuvioita ja kahta perhettä en ikinä halua. Piste.
Ok. Lapsuudessa saamasi parisuhdemalli selittääkin varsin hyvin sekä sen miksi olet alunperin päätynyt suhteeseen pettäjätyypin kanssa että sen miksi olet edelleen siinä suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä pettämisen jälkeen toinen tuntui ventovieraalta ja joskus huonoina hetkinä mietti, että parempi kun ois kuollut...
No hyvä että ei kuitenkaan 😣😁
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Eli et ole itse sen parempi kuin mieskään, vaikka itsellesi niin uskotteletkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sellainen äiti joka jää liittoon jossa mies ei arvosta, välittää lapsistaan todella paljon.
Vaikka äiti ei olisikaan kestohymy kasvoilla koko ajan niin tunteet on niin kuopattu yleensä pettämisen jälkeen ettei mitään riitoja tai tunnelmiakaan tarvita. Itse koen olevani ihan neutraali/ iloinenkin usein. Tärkeää on myös hymy lapsen kasvoilla.
Päätös erosta kun lapsi on esim.lukiossa on silti jo tehty.. Ainoat hetket jolloin lapsikin voi nähdä tuskan minussa on kun isänsä on aina eroamassa ja haukkumassa. Joudun Anelka häntä takaisin. Poikamies elämähän häntä houkuttaisi vaikka keskittyy minun syyttelyyn kaikesta..esim.lapsi on ollut todella tempperamenttinen aina.Kyse ei hänestä ole luonteesta vaan äidin kasvatuksesta vaikka parhaani yrittänyt. Uskon että mies lähtee piankin enkä vain mahda mitään mutta on hampaat irvessä vaatimassa viikkoviikkoa.
Muuten elämä on mukavaa, mieskin hymyilee ja on rento, mutta jos suuttuu tai huono päivä sanoo heti Nyt riittää!Minä lähden.
Tosi sairaalta kuviolta kuulostaa tuo teidän parisuhde- ja perhe-elämänne. Ihan kokonaisuutena.
Vierailija kirjoitti:
Revenge is all we want kirjoitti:
Lapset aistii yllättävän paljon asioita. Kyllä ne huomaa jos vanhemmat eivät aidosti välitä toisistaan. Mä muistan omasta lapsuudestani todella tarkasti tunnelmia, en välttämättä sanottuja asioita vaan nimenomaan tunnelmia. Vaikka ikää on jo 38v, niin ei ne unohdu. Että pitäkää isät ja äidit tämä mielessä.
Oma isäni petti äitiäni kymmenien eri naisten kanssa. Kyllä muistan tunnelman, riitoja heillä ei ollu. En itse mitenkään kärsi lapsuudestani. Vanhempani eivät koskaan eronneet.
Mun avioliitossa valinta ei ollu se, että mies menee ja pettää. Mä en eroa toisen mokailun takia, koska haluan asua ja elää tekemieni lasteni kanssa joka ikinen päivä ja yö. Eroan sitten, kun ovat lukionsa käyneet. Aistikoot mitä aistivat. Uusperhekuvioita ja kahta perhettä en ikinä halua. Piste.
Tällä helteellä kylmät väreet meni selkää pitkin. Siis sua ei kiinnosta, miltä lapsista tuntuu ja mitä aistivat ja ajattelevat, kunhan sun perhekuvio on sellainen, jonka olet päättänyt haluta ja pitää?
Sanonpa vaan, että älä hämmästy sitten, jos lapsista ei aikuistuttua kamalasti kuulu eikä heitä näy. He ehkä ajattelevat, että olkoon äiti nyt onnellinen omine kuvioineen, piste. Aistikoon siellä itsekseen ihan rauhassa tämän hyvän palveluksen, jonka meille kaikille teki. Piste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Apna huomioisin sen, että mies jäi kiinni. Kuinka kauan suhde olisi jatkunut ilman kiinnijääntiä?
Mies oli jo ehtinyt siittää lapsen tatuoidulle nuorelle kaunottarelle
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Revenge is all we want kirjoitti:
Lapset aistii yllättävän paljon asioita. Kyllä ne huomaa jos vanhemmat eivät aidosti välitä toisistaan. Mä muistan omasta lapsuudestani todella tarkasti tunnelmia, en välttämättä sanottuja asioita vaan nimenomaan tunnelmia. Vaikka ikää on jo 38v, niin ei ne unohdu. Että pitäkää isät ja äidit tämä mielessä.
Oma isäni petti äitiäni kymmenien eri naisten kanssa. Kyllä muistan tunnelman, riitoja heillä ei ollu. En itse mitenkään kärsi lapsuudestani. Vanhempani eivät koskaan eronneet.
Mun avioliitossa valinta ei ollu se, että mies menee ja pettää. Mä en eroa toisen mokailun takia, koska haluan asua ja elää tekemieni lasteni kanssa joka ikinen päivä ja yö. Eroan sitten, kun ovat lukionsa käyneet. Aistikoot mitä aistivat. Uusperhekuvioita ja kahta perhettä en ikinä halua. Piste.Tällä helteellä kylmät väreet meni selkää pitkin. Siis sua ei kiinnosta, miltä lapsista tuntuu ja mitä aistivat ja ajattelevat, kunhan sun perhekuvio on sellainen, jonka olet päättänyt haluta ja pitää?
Sanonpa vaan, että älä hämmästy sitten, jos lapsista ei aikuistuttua kamalasti kuulu eikä heitä näy. He ehkä ajattelevat, että olkoon äiti nyt onnellinen omine kuvioineen, piste. Aistikoon siellä itsekseen ihan rauhassa tämän hyvän palveluksen, jonka meille kaikille teki. Piste.
hip hei hullu..mene varjoon
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Eli et ole itse sen parempi kuin mieskään, vaikka itsellesi niin uskotteletkin.
En ole mitenkään kannustamassa ketään tuollaiseen kuvioon, mutta kyllä minusta se joka leikin aloitti on pahempi osapuoli. Surullista naisen kannalta, että tuossa suhteessa on. Ja tietysti miehenkin kannalta, mutta petturia en jotenkaan osaa empatiseerata samoin.
Jos arki sujuu ok, eikä riidellä eikä koskaan huudeta, lapsille on parempi yksi koti, kuin reissata kahta kotia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Eli et ole itse sen parempi kuin mieskään, vaikka itsellesi niin uskotteletkin.
En ole mitenkään kannustamassa ketään tuollaiseen kuvioon, mutta kyllä minusta se joka leikin aloitti on pahempi osapuoli. Surullista naisen kannalta, että tuossa suhteessa on. Ja tietysti miehenkin kannalta, mutta petturia en jotenkaan osaa empatiseerata samoin.
Silmä silmästä ja hammas hampaasta. Näin se menee. Pettäjä valitsee tietoisesti sen, että kaikki menee murskaksi eikä siitä ehjää saa. Ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Eli et ole itse sen parempi kuin mieskään, vaikka itsellesi niin uskotteletkin.
En ole mitenkään kannustamassa ketään tuollaiseen kuvioon, mutta kyllä minusta se joka leikin aloitti on pahempi osapuoli. Surullista naisen kannalta, että tuossa suhteessa on. Ja tietysti miehenkin kannalta, mutta petturia en jotenkaan osaa empatiseerata samoin.
Samanlainen petturi ja itsekeskeinenhän sinäkin olet kerta et uskalla erota (vaikka sydämessäsi koet sen olevan se mitä olisi pitänyt tehdä) vaan esität vuositolkulla jotain muuta kunnes pääset maksamaan pahan pahalla. Mutta omapa on elämäs.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Revenge is all we want kirjoitti:
Lapset aistii yllättävän paljon asioita. Kyllä ne huomaa jos vanhemmat eivät aidosti välitä toisistaan. Mä muistan omasta lapsuudestani todella tarkasti tunnelmia, en välttämättä sanottuja asioita vaan nimenomaan tunnelmia. Vaikka ikää on jo 38v, niin ei ne unohdu. Että pitäkää isät ja äidit tämä mielessä.
Oma isäni petti äitiäni kymmenien eri naisten kanssa. Kyllä muistan tunnelman, riitoja heillä ei ollu. En itse mitenkään kärsi lapsuudestani. Vanhempani eivät koskaan eronneet.
Mun avioliitossa valinta ei ollu se, että mies menee ja pettää. Mä en eroa toisen mokailun takia, koska haluan asua ja elää tekemieni lasteni kanssa joka ikinen päivä ja yö. Eroan sitten, kun ovat lukionsa käyneet. Aistikoot mitä aistivat. Uusperhekuvioita ja kahta perhettä en ikinä halua. Piste.Tällä helteellä kylmät väreet meni selkää pitkin. Siis sua ei kiinnosta, miltä lapsista tuntuu ja mitä aistivat ja ajattelevat, kunhan sun perhekuvio on sellainen, jonka olet päättänyt haluta ja pitää?
Sanonpa vaan, että älä hämmästy sitten, jos lapsista ei aikuistuttua kamalasti kuulu eikä heitä näy. He ehkä ajattelevat, että olkoon äiti nyt onnellinen omine kuvioineen, piste. Aistikoon siellä itsekseen ihan rauhassa tämän hyvän palveluksen, jonka meille kaikille teki. Piste.
Joo. Mäkin kysyin (isäni jo kuoltua) äidiltäni, miksi ihmeessä jäi siihen suhteeseen, jossa isäni petti häntä todella törkeällä tavalla ja jossa suhde ei koskaan korjautunut. Vastaus oli jotain tuollaista. Oli sanonut isälleni (joka usein oli halunnut erota), että tässä ollaan ja erota ei. Piste. Viis siitä, mitä se meille lapsillle aiheutti. No silti en ole äitiini välejä katkaissut... säälittää vain se tapa, jolla heitti monta vuotta omasta elämästään ja meidän lastenkin elämästä hukkaan vain omien periaatteidensa vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Revenge is all we want kirjoitti:
Lapset aistii yllättävän paljon asioita. Kyllä ne huomaa jos vanhemmat eivät aidosti välitä toisistaan. Mä muistan omasta lapsuudestani todella tarkasti tunnelmia, en välttämättä sanottuja asioita vaan nimenomaan tunnelmia. Vaikka ikää on jo 38v, niin ei ne unohdu. Että pitäkää isät ja äidit tämä mielessä.
Oma isäni petti äitiäni kymmenien eri naisten kanssa. Kyllä muistan tunnelman, riitoja heillä ei ollu. En itse mitenkään kärsi lapsuudestani. Vanhempani eivät koskaan eronneet.
Mun avioliitossa valinta ei ollu se, että mies menee ja pettää. Mä en eroa toisen mokailun takia, koska haluan asua ja elää tekemieni lasteni kanssa joka ikinen päivä ja yö. Eroan sitten, kun ovat lukionsa käyneet. Aistikoot mitä aistivat. Uusperhekuvioita ja kahta perhettä en ikinä halua. Piste.Tällä helteellä kylmät väreet meni selkää pitkin. Siis sua ei kiinnosta, miltä lapsista tuntuu ja mitä aistivat ja ajattelevat, kunhan sun perhekuvio on sellainen, jonka olet päättänyt haluta ja pitää?
Sanonpa vaan, että älä hämmästy sitten, jos lapsista ei aikuistuttua kamalasti kuulu eikä heitä näy. He ehkä ajattelevat, että olkoon äiti nyt onnellinen omine kuvioineen, piste. Aistikoon siellä itsekseen ihan rauhassa tämän hyvän palveluksen, jonka meille kaikille teki. Piste.
Sain kuulla vasta aikuisena, että tällaisia pettämisiä oli lapsuudenkodissani ollut.
Meillä ei riidellä eikä huudeta. Ihan normaalia arkea eletään. Mutta olen surullinen siitä, että suhde ei koskaan ole entisensä. Siltikin paras minusta on lapsille yksi koti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Eli et ole itse sen parempi kuin mieskään, vaikka itsellesi niin uskotteletkin.
En ole mitenkään kannustamassa ketään tuollaiseen kuvioon, mutta kyllä minusta se joka leikin aloitti on pahempi osapuoli. Surullista naisen kannalta, että tuossa suhteessa on. Ja tietysti miehenkin kannalta, mutta petturia en jotenkaan osaa empatiseerata samoin.
Silmä silmästä ja hammas hampaasta. Näin se menee. Pettäjä valitsee tietoisesti sen, että kaikki menee murskaksi eikä siitä ehjää saa. Ikinä.
Ei tällä kostonhimolla edes kannata yrittää jatkaa suhdetta
Ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vastaava tausta. Miehen uskottomuudesta 5 vuotta ja meillä lapsia, olen 42v.
Vasta nyt koen eläväni siedettävää elämää. Pystyn vasta nyt nauttimaan asioista joista nautin 5v sitten, esim marjojen poiminnasta.
Tällä kokemuksellani suosittelen eroa ja totaalista yhteyden katkaisemista mieheen. Kun et näe ja kuule hänestä niin pääset paremmin uuteen elämään. Ja varmasti joku tulee nyt sanomaan että ”ei ole pakko erota , rakentakaa jotain parempaa”. En usko että sellainen on kokenut uskottomuutta oikeasti . Uskottomuus tuhoaa luottamuksen ja toisen kunnioituksen. Jos toiseen ei luota ei toista kunnioita niin eihän silloin ole mitään jäljellä.
Saanko kysyä,mitkä asiat vaikuttivat päätökseesi jatkaa yhteistä elämäänne? Oliko perheenne yksi syy siihen ja jos oli, olisitko ehkä valinnut toisin jos kyseessä olisi ollut vain kaksi aikuista ihmistä?
Tulen surulliseksi rivejäsi lukiessa, järkyttävää kuinka pitkäksi aikaa toisen hairahdus voi tuhota toisen ihmisen kyvyn nauttia elämästä. Olen niin pahoillani puolestasi.
Ap💛Mies aneli jäämään, mutta sillä ei varsinaisesti ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.
Tein puhtaasti järkipäätöksen jäämisestä. Lapsemme olivat tuolloin alle kouluikäisiä enkä ollut valmis siihen että erossa menettäisin puolet ajasta lasten kanssa ja että jossain vaiheessa ehkä joku vieras nainen eli äitipuoli alkaisi hoitamaan _minun_lapsiani.
Lisäksi taloudelliset seikat vaikuttivat. En halunnut että minä lapsemme joutuisimme eron myötä muuttamaan uudesta omakotitalosta pienehköön kertostaloasuntoon, sillä en olisi voinut lunastaa itselleni omakotitaloamme koska palkkani ei olisi riittänyt siihen.
Olisinko eronnut jos meillä ei olisi ollut lapsia? Kyllä, ehdottomasti ja vielä viiden vuoden jälkeenkin olen sitä mieltä.
Koen, että mies on minulle nykyään asuinkumppani. Valitettavasti kaikki rakkaus on hiljalleen kuollut viiden vuoden aikana osaltani. Emme kuitenkaan riitele arjessa , olemme hyvin toimiva tiimi. En usko että minun puoleltani enää muodostuu rakkauden tunteita miestä kohtaan, mutta meneehän tämä näinkin toistaiseksi. Pian lapset ovat lukioikäisiä ja koen että minulla on mahdollisuus tehdä päätökset avioliittomme osalta. Oletan, että jos ilmoittaisin haluavani eron niin se olisi yllätys miehelle - mutta niin oli hänen uskottomuutensa minullekin.
Eli et ole itse sen parempi kuin mieskään, vaikka itsellesi niin uskotteletkin.
En ole mitenkään kannustamassa ketään tuollaiseen kuvioon, mutta kyllä minusta se joka leikin aloitti on pahempi osapuoli. Surullista naisen kannalta, että tuossa suhteessa on. Ja tietysti miehenkin kannalta, mutta petturia en jotenkaan osaa empatiseerata samoin.
Samanlainen petturi ja itsekeskeinenhän sinäkin olet kerta et uskalla erota (vaikka sydämessäsi koet sen olevan se mitä olisi pitänyt tehdä) vaan esität vuositolkulla jotain muuta kunnes pääset maksamaan pahan pahalla. Mutta omapa on elämäs.
En minä ole tuo henkilö enkä kokenut petetyksi tulemista. Symppasin vain petettyä sivusta ja ilmaisin, että minä pidän pettäjää pahempana. Mihinkäs kohtaan sinua tuo kommenttini kolahti?
Apna huomioisin sen, että mies jäi kiinni. Kuinka kauan suhde olisi jatkunut ilman kiinnijääntiä?