Traumatisoituneen ihmisen elämässä pahinta eivät ole traumat.

Tästäkin ketjusta käy ilmi, miten itsekeskeisiä jotkut traumatisoituneet ihmiset ovat. Ei se, että ihminen ei ole kokenut jotain rankkaa elämässään tee hänen elämästään jotenkin merkityksetöntä ja pinnallista. Nyt haloo. Ja on nimenomaan itsekästä vaatia toiselta jotain suhtautumista, tukea tai ymmärrystä, jota hän on kykenemätön antamaan. Ammattilaisilta voi vaatia tukea ja ymmärrystä, kavereilta ja tutuilta ei.

Juu, eivät tunnu olevan. Traumatisoituneen elämässä tuntuvat olevan pahinta ystävät, jotka koittavat pitää yhteyttä ja olla tekemisissä. 

No joo, ei ehkä läheskään aina näin, mutta itse olen kokenut, että en osaa tehdä mitään fiksua tai kivaa traumatisoituneen eteen. Vikaa on aina. Varmaan hän huokaisisi helpotuksesta, jos muuttaisin ulkomaille tmv. Tragikoomista on se, että lopulta tällainen traumatisoituneen torjuva käytös vie toisen henkilön lähes trauman äärelle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärsin aloituksen pointin kyllä ja itselläni on myös raskaita kokemuksia takana, ja olen sen lisäksi kroonisesti sairas, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, MUTTA olen alkanut myös ymmärtää sitä, että se ei vaan ole reilua dumpata sitä omaa taakkaa toisten niskaan. Ihmiset hakevat toisista ihmisistä iloa, hyvää fiilistä ja aitoa yhteyttä (niinkuin minäkin), eikä kukaan halua toimia toiselle ilmaisena terapeuttina, tai likasankona, johon voi kaataa kaiken epämieluisan ja vaikean. Ne raskaat asiat toisessa kestetään sen kaiken hyvän takia, mikä siinä ihmissuhteessa on.

Tajusin tämän asian ihan konkreettisesti kun omaan elämääni tuli henkilö, joka ihan aivan ensimmäisenä alkoi kaataa kaikkea omaa negatiivisuuttaan ja kaikkia omia ongelmiaan minun niskaani. Kyseessä oli varmasti jollain tavalla vaikeasti traumatisoitunut henkilö, mutta jouduin kuulemaan paljon sellaisia asioita, joista en rehellisesti sanoen olisi halunnut tietää mitään ja jokaisen kohtaamisen jälkeen ahdistuin moneksi päiväksi. Tämän lisäksi oma sairauteni oli vaikeassa vaiheessa silloin ja olin muutenkin fyysiesti ja henkisesti heikossa kunnossa ja minulla ei vaan ollut voimia kestää kyseistä ihmistä. Lopetin sen ihmissuhteen kokonaan, enkä hetkeäkään ole katunut. Oli pakko suojella itseäni ja terveyttäni. Eli miettikää ihan oikeasti vähän kuinka aikaisin, kenelle ja missä olosuhteissa oletatte, että toisen on pakko vain jaksaa, kuunnella läpi kaikki rankat asianne, kokemuksenne ja negatiiviset olotilanne.

Luovutan! En saa perille sitä viestiä, ettei kyse ollut ilmaisen terapeutin etsinnästä. Kyse ei ollut mistään tarpeesta avautua, vaan siitä, että olisi mukavaa, jos omasta elämästä pystyisi puhumaan ihan normaaliin tapaan. Ei voi ihmisten reaktioiden takia, vaikka ne traumaattiset kokemukset on pääosin jo kauan sitten käsitelty ammattilaisen kanssa. Ei ole tarvetta enää aktiivisesti työstää niitä. Sen sijaan olisi kiva, ettei omasta elämästä tarvitsisi kertoa kauhean kaunisteltua versiota sen takia, ettei kenellekään tule paha mieli.

Varmaan ymmärrät sen, että vaikka sinä olisit käsitellyt ne asiat kauan sitten ja pystyt suhtautumaan niihin "normaaliin tapaan", niin ventovieraalle ihmisille ne ovat vieraita, vaikeita ja rankkoja asioita, joista sellaisia kokematon ihminen ahdistuu hyvin helposti. Ja vaikka se ihminen olisi kokenut jotain rankkaa, niin silti saattaa ahdistua toisten traumoista. Eihän sitä itse voi määritellä ja päättää, mitä toisen pitää kestää, jaksaa ja osata käsitellä ahdistumatta.

Totta. Rankempaa on silti elää trauman kanssa kuin vain kuulla jonkun kertovan siitä.

Varmaan. Mutta se sin trauma ei kuulu muille. Eikä muilla ole mitään velvollisuutta sitä kuulla.

Ellei olla tarpeeksi läheisiä.

Se voi herättää myös ärsytystä jos väärässä paikassa tuo itseän liikaa esille. Se voi antaa kertojasta vastenmielisen kuvan ym

Olet kevytversio ihmisestä. Syvyys puuttuu, ymmärrys elämästä ilojen ja surujen vaihtelevana kudelmana. Juuri se tekee elämästä huikean kaunista ja ainutlaatuista.

Ohiksena.... kumpi sinusta on itsekkäämpää: hakea muilta jatkuvaa tukea vai se, että ei semmoista tukea suostu muille jatkuvasti jakamaan?

Minusta kenelläkään ei ole mitään velvollisuutta toimia ilmaisterapeuttina muille. En ainakaan omien elämäni vastoinkäymisten kanssa edes HALUA sellaista ystäviltäni, vaan haen ystävyyssuhteilta vuorovaikutusta, siis kahdensuuntaista.

Jos joku sen sijaan toteavaan tapaan kertoo omista jutuistaan, se on ok - mutta ei sellaisia ole tapana muille tyrkyttää kysymättä - on sitten kyse hyvistä tai huonoista menneisyyden kokemuksista.

Minusta vähän tuntuu, että joillakin vakavia traumoja kokeneilta on hävinnyt - aika ymmärrettävää ja inhimillistä kyllä - käsitys siitä, miten normaalissa kanssakäymisessä toimitaan. He kokevat, että heidän kokemuksensa on karuutensa takia voittamattoman tärkeää ja pitäisi kiinnostaa kaikkia, koska "mulla on ollut niin vaikeaa, ettei muilla ole voinut olla mitään tällaista". Mutta mistä sinä tai kukaan voi tietää, mitä muilla on elämässään ollut? Eikä kokemukset muutenkaan ole mikään kilpailuasia, jokaiselle on oma elämä tärkein, vaikka olisi ollutkin päällisin puolin tapahtumatonta ja tylsähkön tasaista.

70

Ne eivät ole oikeita ystäviä sellaiset, joille ei voi kaikesta puhua. Itse ainakin karsastan pinnallisia ihmis/kaveruussuhteita, joissa ei voi olla oma itsensä ja puhua myös niistä negatiivisista asioista ja tunteista. Lisäksi pinnalliset kaveruussuhteet syövät enemmän energiaa kuin antavat sitä. Joutuu kokoajan miettiä, onko nyt soveliasta sanoa/käyttäytyä näin.. Itse en tarvitse ympärilleni suurta joukkoa kavereita, vaan muutama hyvä ystävä riittää, joille voi sitten ulista ja valittaa ja he ymmärtävät eivätkä tuomitse. Olen tosin huomannut, että tällaisia ihmisiä on hankala enää tavata vanhemmalla iällä ja rakentaa sitä syvempää ystävyyttä. Itsellä esimerkiksi ne parhaimmat ystävät ovat sellaisia, jotka olen tuntenut yli 15 vuotta, sen jälkeen olen tutustunut satoihin ihmisiin, mutta juuri kukaan ei ole samalla tavalla jäänyt elämääni, hyvällä tuurilla ehkä yksi..

Vierailija kirjoitti:

Ne eivät ole oikeita ystäviä sellaiset, joille ei voi kaikesta puhua. Itse ainakin karsastan pinnallisia ihmis/kaveruussuhteita, joissa ei voi olla oma itsensä ja puhua myös niistä negatiivisista asioista ja tunteista. Lisäksi pinnalliset kaveruussuhteet syövät enemmän energiaa kuin antavat sitä. Joutuu kokoajan miettiä, onko nyt soveliasta sanoa/käyttäytyä näin.. Itse en tarvitse ympärilleni suurta joukkoa kavereita, vaan muutama hyvä ystävä riittää, joille voi sitten ulista ja valittaa ja he ymmärtävät eivätkä tuomitse. Olen tosin huomannut, että tällaisia ihmisiä on hankala enää tavata vanhemmalla iällä ja rakentaa sitä syvempää ystävyyttä. Itsellä esimerkiksi ne parhaimmat ystävät ovat sellaisia, jotka olen tuntenut yli 15 vuotta, sen jälkeen olen tutustunut satoihin ihmisiin, mutta juuri kukaan ei ole samalla tavalla jäänyt elämääni, hyvällä tuurilla ehkä yksi..

Hyvä että on oikeita ystäviä.

Eri asia on tosiaan uudet tuttavuudet. Tai ihmiset töissä ym.

Itsellä kriisi aiheutui lähipmaisen kuolemasta. Sillä hetkellä en puhunut mitään kenellekään. Mutta olin täysin poissa kaikesta pitkän aikaa. Myöhrmmin siitä on voinut puhua. Tämäkin on s3llainen ok aihe.

Mistään vaikeammista asioista en puhu.

Ystävät tpki toetää. Mutta ei minulla ole tarvetta enää niistä puhua. Olen määritellyt itseni kausn sitten tpisella tavalla. Tiedän kyllä että välillä haavat näkyy käytöksessä.

Tavallaan ymmärrän, mitä tässä ehkä saatettiin hakea. Ei ehkä niinkään sitä, että pitäisi saada avautua missä hyvänsä, vaan sitä, että on ikävää kun tavallaan pakotetaan tilanteisiin joissa on joko avauduttava, väistettävä kysymys tai valehdeltava. Miettikää vaikka tilannetta, jossa muistellaan jotain monien menneisyyteen liittyvää kokemusta, vaikkapa vanhojen tansseja. Sitten kysytään, että mites ne sinulla meni, vastaat että en tanssinut, ja kysytään syytä. Ja jos se todellinen syy sattuu olemaan se, että oli sillon mielisairaalassa suljetulla osastolla, niin pitäisikö se oikeasti vaan sanoa? Miettikää millainen tilanne vaikka uuden työpaikan kahvitauolla. Etenkin kun tuollainen vastaus tulisi kysyjälle aivan puun takaa ja pilaisi koko tunnelman (itseltäkin). Totta kai siihen voi selittää epämääräisesti jotakin, että ei se vaan ollut mun juttu, ja toivoa että kukaan ei tartu siihen ja keskustelun aihe vaihtuu mahdollisimman nopeasti. Usein kannattaakin tehdä näin. Mutta kun näitä tilanteita vaan tulee ja tulee vuosien ajan, sitä alkaa jossain vaiheessa ahdistua ja murehtia sitä, että nuo vastaukset eivät ole totta. Vaikka siinä jossain määrin harjaantuu, on pitemmän päälle raskasta valehdella, selitellä tai väistellä, vaikka kertominenkin on vaikeaa. Tuo tragedia syntyy siis siitä, että mukavalta tuntuvia vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole, eikä sitä pohjimmiltaan haluaisi rakentaa itsestään mitään valheellista julkisivua. Juuri se etäännyttää muista, ei välttämättä itse trauma.

Kokonaan eri juttu on sitten se, pitäisikö kaikkialla saada vaan avautua rehellisesti. Mielestäni missään nimessä ei. Eikä ainakaan kannattaisi syyllistää muita siitä, jos ihmiset eivät osaa reagoida juuri oikein, kun mitään kaikille toimivaa oikeaa tapaa ei ole, ja muiden ihmisten traumoista ahdistuvat ihmiset usein tietävät tämän ja ahdistuvat lisää. Traumatisoitunut ihminen on pahimmillaan hirveä miinakenttä. Minullakin on melko vaikea tausta, mutta se ei suojele minuakaan tältä ahdistukselta eikä tuo mitään valmiuksia kohdata muiden ihmisten traumoja. Ihmiset taustoineen ovat niin erilaisia. Koen siis nähneeni tästä ilmiöstä molemmat puolet.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan ymmärrän, mitä tässä ehkä saatettiin hakea. Ei ehkä niinkään sitä, että pitäisi saada avautua missä hyvänsä, vaan sitä, että on ikävää kun tavallaan pakotetaan tilanteisiin joissa on joko avauduttava, väistettävä kysymys tai valehdeltava. Miettikää vaikka tilannetta, jossa muistellaan jotain monien menneisyyteen liittyvää kokemusta, vaikkapa vanhojen tansseja. Sitten kysytään, että mites ne sinulla meni, vastaat että en tanssinut, ja kysytään syytä. Ja jos se todellinen syy sattuu olemaan se, että oli sillon mielisairaalassa suljetulla osastolla, niin pitäisikö se oikeasti vaan sanoa? Miettikää millainen tilanne vaikka uuden työpaikan kahvitauolla. Etenkin kun tuollainen vastaus tulisi kysyjälle aivan puun takaa ja pilaisi koko tunnelman (itseltäkin). Totta kai siihen voi selittää epämääräisesti jotakin, että ei se vaan ollut mun juttu, ja toivoa että kukaan ei tartu siihen ja keskustelun aihe vaihtuu mahdollisimman nopeasti. Usein kannattaakin tehdä näin. Mutta kun näitä tilanteita vaan tulee ja tulee vuosien ajan, sitä alkaa jossain vaiheessa ahdistua ja murehtia sitä, että nuo vastaukset eivät ole totta. Vaikka siinä jossain määrin harjaantuu, on pitemmän päälle raskasta valehdella, selitellä tai väistellä, vaikka kertominenkin on vaikeaa. Tuo tragedia syntyy siis siitä, että mukavalta tuntuvia vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole, eikä sitä pohjimmiltaan haluaisi rakentaa itsestään mitään valheellista julkisivua. Juuri se etäännyttää muista, ei välttämättä itse trauma.

Kokonaan eri juttu on sitten se, pitäisikö kaikkialla saada vaan avautua rehellisesti. Mielestäni missään nimessä ei. Eikä ainakaan kannattaisi syyllistää muita siitä, jos ihmiset eivät osaa reagoida juuri oikein, kun mitään kaikille toimivaa oikeaa tapaa ei ole, ja muiden ihmisten traumoista ahdistuvat ihmiset usein tietävät tämän ja ahdistuvat lisää. Traumatisoitunut ihminen on pahimmillaan hirveä miinakenttä. Minullakin on melko vaikea tausta, mutta se ei suojele minuakaan tältä ahdistukselta eikä tuo mitään valmiuksia kohdata muiden ihmisten traumoja. Ihmiset taustoineen ovat niin erilaisia. Koen siis nähneeni tästä ilmiöstä molemmat puolet.

Todella hyvin mietitty tätä asiaa monelta kantilta.

Toisen ihmisen kohtaaminen ihmisenä vaatii silti toisinaan sitä, että kuulija on ainakin joskus valmis astumaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ei jatkuvasti eikä oman mielenterveytensä kustannuksella toki, mutta tunteakseen toinen ihminen ihminen on kuunneltava kaikenlaisia hänen kertomiaan juttuja. Muuten käsitys toisesta ihmisestä jää hyvin pintapuoliseksi. Kohtaamista ei tapahdu, ellei koskaan ole valmis hetkeksi hyppäämään toisen nahkoihin ja tutustumaan hänen tapaansa nähdä maailma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärsin aloituksen pointin kyllä ja itselläni on myös raskaita kokemuksia takana, ja olen sen lisäksi kroonisesti sairas, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, MUTTA olen alkanut myös ymmärtää sitä, että se ei vaan ole reilua dumpata sitä omaa taakkaa toisten niskaan. Ihmiset hakevat toisista ihmisistä iloa, hyvää fiilistä ja aitoa yhteyttä (niinkuin minäkin), eikä kukaan halua toimia toiselle ilmaisena terapeuttina, tai likasankona, johon voi kaataa kaiken epämieluisan ja vaikean. Ne raskaat asiat toisessa kestetään sen kaiken hyvän takia, mikä siinä ihmissuhteessa on.

Tajusin tämän asian ihan konkreettisesti kun omaan elämääni tuli henkilö, joka ihan aivan ensimmäisenä alkoi kaataa kaikkea omaa negatiivisuuttaan ja kaikkia omia ongelmiaan minun niskaani. Kyseessä oli varmasti jollain tavalla vaikeasti traumatisoitunut henkilö, mutta jouduin kuulemaan paljon sellaisia asioita, joista en rehellisesti sanoen olisi halunnut tietää mitään ja jokaisen kohtaamisen jälkeen ahdistuin moneksi päiväksi. Tämän lisäksi oma sairauteni oli vaikeassa vaiheessa silloin ja olin muutenkin fyysiesti ja henkisesti heikossa kunnossa ja minulla ei vaan ollut voimia kestää kyseistä ihmistä. Lopetin sen ihmissuhteen kokonaan, enkä hetkeäkään ole katunut. Oli pakko suojella itseäni ja terveyttäni. Eli miettikää ihan oikeasti vähän kuinka aikaisin, kenelle ja missä olosuhteissa oletatte, että toisen on pakko vain jaksaa, kuunnella läpi kaikki rankat asianne, kokemuksenne ja negatiiviset olotilanne.

Luovutan! En saa perille sitä viestiä, ettei kyse ollut ilmaisen terapeutin etsinnästä. Kyse ei ollut mistään tarpeesta avautua, vaan siitä, että olisi mukavaa, jos omasta elämästä pystyisi puhumaan ihan normaaliin tapaan. Ei voi ihmisten reaktioiden takia, vaikka ne traumaattiset kokemukset on pääosin jo kauan sitten käsitelty ammattilaisen kanssa. Ei ole tarvetta enää aktiivisesti työstää niitä. Sen sijaan olisi kiva, ettei omasta elämästä tarvitsisi kertoa kauhean kaunisteltua versiota sen takia, ettei kenellekään tule paha mieli.

Kukaan ei halua vähätellä traumojasi. Ja ilman muuta itse kokeminen on iso juttu verrattuna vain traumasta kuulemiseen.

Sinä olet työstänyt traumasi ja olet tarvinnut sitä työstämistä. On aika armoton ajatus, että muiden pitää kyetä kuulla ja ymmärtää traumasi ilman, että hekin saisivat työstää ja käsitellä kuulemaansa. Eivät muut ihmiset ole koneita, joita mikään ei hetkauta. Vaikka sinun mielestäsi järkyttävien asioiden kuuleminen ei saisi tuntua missään, niin kyllä se normaalin tunne-elämän omaavalle tuntuu jossain. Vaikka sinulle tulee siitä paha mieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärsin aloituksen pointin kyllä ja itselläni on myös raskaita kokemuksia takana, ja olen sen lisäksi kroonisesti sairas, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, MUTTA olen alkanut myös ymmärtää sitä, että se ei vaan ole reilua dumpata sitä omaa taakkaa toisten niskaan. Ihmiset hakevat toisista ihmisistä iloa, hyvää fiilistä ja aitoa yhteyttä (niinkuin minäkin), eikä kukaan halua toimia toiselle ilmaisena terapeuttina, tai likasankona, johon voi kaataa kaiken epämieluisan ja vaikean. Ne raskaat asiat toisessa kestetään sen kaiken hyvän takia, mikä siinä ihmissuhteessa on.

Tajusin tämän asian ihan konkreettisesti kun omaan elämääni tuli henkilö, joka ihan aivan ensimmäisenä alkoi kaataa kaikkea omaa negatiivisuuttaan ja kaikkia omia ongelmiaan minun niskaani. Kyseessä oli varmasti jollain tavalla vaikeasti traumatisoitunut henkilö, mutta jouduin kuulemaan paljon sellaisia asioita, joista en rehellisesti sanoen olisi halunnut tietää mitään ja jokaisen kohtaamisen jälkeen ahdistuin moneksi päiväksi. Tämän lisäksi oma sairauteni oli vaikeassa vaiheessa silloin ja olin muutenkin fyysiesti ja henkisesti heikossa kunnossa ja minulla ei vaan ollut voimia kestää kyseistä ihmistä. Lopetin sen ihmissuhteen kokonaan, enkä hetkeäkään ole katunut. Oli pakko suojella itseäni ja terveyttäni. Eli miettikää ihan oikeasti vähän kuinka aikaisin, kenelle ja missä olosuhteissa oletatte, että toisen on pakko vain jaksaa, kuunnella läpi kaikki rankat asianne, kokemuksenne ja negatiiviset olotilanne.

Luovutan! En saa perille sitä viestiä, ettei kyse ollut ilmaisen terapeutin etsinnästä. Kyse ei ollut mistään tarpeesta avautua, vaan siitä, että olisi mukavaa, jos omasta elämästä pystyisi puhumaan ihan normaaliin tapaan. Ei voi ihmisten reaktioiden takia, vaikka ne traumaattiset kokemukset on pääosin jo kauan sitten käsitelty ammattilaisen kanssa. Ei ole tarvetta enää aktiivisesti työstää niitä. Sen sijaan olisi kiva, ettei omasta elämästä tarvitsisi kertoa kauhean kaunisteltua versiota sen takia, ettei kenellekään tule paha mieli.

Kukaan ei halua vähätellä traumojasi. Ja ilman muuta itse kokeminen on iso juttu verrattuna vain traumasta kuulemiseen.

Sinä olet työstänyt traumasi ja olet tarvinnut sitä työstämistä. On aika armoton ajatus, että muiden pitää kyetä kuulla ja ymmärtää traumasi ilman, että hekin saisivat työstää ja käsitellä kuulemaansa. Eivät muut ihmiset ole koneita, joita mikään ei hetkauta. Vaikka sinun mielestäsi järkyttävien asioiden kuuleminen ei saisi tuntua missään, niin kyllä se normaalin tunne-elämän omaavalle tuntuu jossain. Vaikka sinulle tulee siitä paha mieli.

En ole kirjoittaja jolle vastasit, mutta haloo- trauman KOKEMINEN on ihan eri asia kuin traumasta KUULEMINEN! Ei kuulemista varten tarvitse mitään vuosien psykoterapiaa, vaan ihan normaalia empatiaa, joka on tosin kyllä useimmilla hukassa. Jos jonkun vaikeasta aiheesta kuuleminen on vaikeaa, niin kannattaa käyttää suhteellisuudentajua- sinä joudut vain kuulemaan siitä, toinen on joutunut kokemaan sen. Oma tilanne on siis miljardi kertaa helpompi kuin toisen, jolloin voi osoittaa myötätuntoa sille, jolla on vaikeampaa.

En tiedä lukeeko kukaan tätä ketjua enää.

Minusta se ettei ihmiset halua ja kykene kuulla ja olla empaattinen ja kiinnostunut toisen ihmisen suhteen ja "nähdä ja validoida" toista ihmistä

kokonaisuutena elämänhistorioineen.. eli ei osata nähdä toista jos on sen pahempia asioita kuin flunssaa ja lasten korvatulehduksia tai perusjuttuja..Siinä on taustalla että näin on syitä ja tämä kuvio ei ole "kaunis" minun nähdäkseni.. ne syyt tähän ja kuvio ..ne ei ole kauniita ne syyt ja kuvio.

Tästä riittäisi pitkääkin pohdintaa. Mutta yksi osa on että ihmiset elää kuplassa ja se on ihnisikke ilmeisen tärkeä että voi kokea itae turvaa ja ettei järky ja voi jatkaa ilman "vastuuta" myös toisten ihmisten kohtaamisesta. Kunhan minut kohdataan niin olen tyytyväinen. Tästä voisi paljon ottaa eri syitä esiin mytwta osaltaan näin. Lisäksi yhteiskuntamme on muotoutunut hyvin erikoisesti jossa ajatelkaan että jos jollain on vaikeaa tai ongelmia tai haluaa puhua niin se ei kuulu kenellekään ympärillä olevalle vaan jonnekin rakennetuille instituutioille eli terveydenhuoltoon. Hyvin erikoista että vain hyvä ja ilo kuuluu yhteiskuntaan mutta ikävät asiat suljettujen ovien taa terveydenhuoltoon jossa valitettavasti ymmärrys on myös heikkoa ja jopa lähellä olevat ihmiset voisi nähdä tilanteen paremmin ihmisen tuntien jos kiinnostus vain riittäisi . Mutta en missään nimessä yarkoita että ympäriillä olevat ihmiset voisivat hoitas toisrn traumab ykfin..mytta ihmeellisuä ajayiksia että ..miksi ympäriilä olevat ihmiset eivät voisi olla toisyensa tuki ja nähdä ja vakidoida toisten ihnisten olemassaoloa. Tabu ja kielletyt aiheet kieltää sellaisten ihmisten olemassaolon joilla on vaikeita asioita..Ja kuitenkin koko ajan jauhetaan siitä ettei saisi olla isolaatiota ja eristäytymistä yhteiskunnasta ja kun toiset yrittää olla osa sitä omana itsenään niin se on todellinen kirosana..pitäisikö jalattoman pyörätuolipotilaankin peittää jalattomuutensa ..häntä ei haluta nähdä kaikkine puolineen ja validoida. Ihminen pystyy kyllä mitä kummallisimpiin asioihin ja kuvioihin ..ja vielä osaa selittää ne pois että näille on jotkut hyvät selitykset..no niin onkin..selityksiä on näille ja ne ei ole kauniita ne selitykset.

Laitan korjaten saman viestini koska oli kirjoitusvirheitä! Eli:

En tiedä lukeeko kukaan tätä ketjua enää.

Minusta se ettei ihmiset halua ja kykene kuulla ja olla empaattinen ja kiinnostunut toisen ihmisen suhteen ja "nähdä ja validoida" toista ihmistä

kokonaisuutena elämänhistorioineen.. eli ei osata nähdä toista jos on sen pahempia asioita kuin flunssaa ja lasten korvatulehduksia tai perusjuttuja..Siinä on taustalla että näihin on syitä ja tämä kuvio ei ole "kaunis" minun nähdäkseni.. ne syyt tähän ja kuvio ..ne ei ole kauniita ne syyt ja kuvio.

Tästä riittäisi pitkääkin pohdintaa. Mutta yksi osa on että ihmiset elää kuplassa ja se on ihmisille ilmeisen tärkeä että voi kokea itse turvaa ja ettei järky ja voi jatkaa ilman "vastuuta" myös toisten ihmisten kohtaamisesta. Kunhan minut kohdataan niin olen tyytyväinen! Tästä voisi paljon ottaa eri syitä esiin mutta osaltaan näin. Lisäksi yhteiskuntamme on muotoutunut hyvin erikoisesti jossa ajatelkaan että jos jollain on vaikeaa tai ongelmia tai haluaa puhua niin se ei kuulu kenellekään ympärillä olevalle vaan jonnekin rakennetuille instituutioille eli terveydenhuoltoon. Hyvin erikoista että vain hyvä ja ilo kuuluu yhteiskuntaan mutta ikävät asiat suljettujen ovien taa terveydenhuoltoon jossa valitettavasti ymmärrys on myös heikkoa ja jopa lähellä olevat ihmiset voisi nähdä tilanteen paremmin ihmisen tuntien jos kiinnostus vain riittäisi. Mutta en missään nimessä tarkoita että ympärillä olevat ihmiset voisivat hoitaa toisen trauman yksin..mutta ihmeellisiä ajatuksia että ..miksi ympärillä olevat ihmiset eivät voisi olla toistensa tuki ja nähdä ja validoida toisten ihmisten olemassaoloa. Tabu ja kielletyt aiheet..ne kieltää sellaisten ihmisten olemassaolon joilla on vaikeita asioita..Ja kuitenkin koko ajan jauhetaan siitä ettei saisi olla isolaatiota ja eristäytymistä yhteiskunnasta ja kun toiset yrittää olla osa sitä omana itsenään niin se on todellinen kirosana..pitäisikö jalattoman pyörätuolipotilaankin peittää jalattomuutensa ..häntä ei haluta nähdä kaikkine puolineen ja validoida. Ihminen pystyy kyllä mitä kummallisimpiin asioihin ja kuvioihin ..ja vielä osaa selittää ne pois että näille on jotkut hyvät selitykset..no niin onkin..selityksiä on näille ja ne ei ole kauniita ne selitykset.

Toivottavasti nyt ei ollut kirjoitusvirheitä.

Eihän kokemusten vertailussa ole yhtään mitään järkeä, lopulta et voi tietää mikä on ollut traumaattista kenellekin, kaikki kun eivät edes kerro niistä rankoista kokemuksistaan.

Riippuu kuinka ilmaiset asian. Jos itkien kerrot ja olet surullinen se on raskas taakka sivullisellekin, mutta jos traumat kantaa hymysuin eika niiden Anna lannistaa niin mikas siina.

Yksi tuttu samasta harrastusporukasta oli traumatisoitunut kun menetti teininä vanhempansa, siinä oli kaikkea säätöä, muutto kodista, ongelmia sosiaaliviranomaisten ja sijoituksen jatkumisen kanssa ja sellaista. Hänellä oli aina tapana tuoda tätä traumaansa esiin, esimerkiksi just sanomalla toisia pumpulissa eläneiksi. Meidän porukassa oli toisiakin jotka olivat menettäneet lapsena toisen vanhempansa, kokeneet kotona pelottavia asioita ja sellaista. Tietty tämän käytös aiheutti toisinaan aika noloja tilanteita, kun yritti keulia omalla orvoksi jäämisellään ja todistella miten toiset on vaan eläneet pumpulissa, kun hän on selviytynyt rankasta elämästään niin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahempia minusta on kyllä ne traumat ja niiden aiheuttamat vauriot, mutta onhan muiden ihmisten suhtautuminen myös ihan perseestä. Ihmiset on niin pumpulissa kasvaneita 99 prosenttisesti.

 

Riippuu toki varmasti traumastakin. Itse vain huomaan muiden ihmisten suhtautumisen merkittävästi syventäneen traumojani.

Tämä on niin totta. Itse en ole uskaltanut kertoa kenellekään mutta jotkut tietysti tietävät.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahempia minusta on kyllä ne traumat ja niiden aiheuttamat vauriot, mutta onhan muiden ihmisten suhtautuminen myös ihan perseestä. Ihmiset on niin pumpulissa kasvaneita 99 prosenttisesti.

 

Riippuu toki varmasti traumastakin. Itse vain huomaan muiden ihmisten suhtautumisen merkittävästi syventäneen traumojani.

Tämä on niin totta. Itse en ole uskaltanut kertoa kenellekään mutta jotkut tietysti tietävät.  

Miksi et?

Vierailija kirjoitti:

Riippuu asiasta. Kun sotaveteraani kertaa vuosilukuja ja korsun mutkia, hänen muistiaan ihaillaan, vaikka kyse saattaa olla traumamuistista. Kun oli tsunami, siitä selvinneet oli kahvipöytien staroja, he saivat jauhaa kokemansa ja heitä kuunneltiin. Varsinkin suurta onnettomuuden kokeneiden joukkoa yhdistää kollektiivinen suru ja asiaa on helppo käsitellä.

Mutta annas olla, kun lapsuuden aikainen hyväksikäyttö alkaa häiritä. Voi sitä paskan määrää mitä joutuu kuulemaan. On ymmärrettävää että läheisen kaverin voi olla vaikea kuunnella. Mutta kaikkein kauheinta, kun hakee apua terveyskeskuksesta, psykpolilta tai soittaa Mielenterveysseuran ym puhelimeen. Näillä auttajiksi alkaneille tulee huono olo, kun joutuvat kuulemaan ikävää asiaa. Päästelevät suustaan aivan mitä sattuu. Erittäin yleistä on tumpata keskustelu heti alkuunsa, jolloin avunhakijalle vahvistuu se olo, ettei minulla ollut väliä silloin (kun hyväksikäyttö jatkui) eikä ole v

Eihän noita ole mitään järkeä vertailla, koska tsunami ja koettu hyväksikäyttö ovat ihan eri asioita. Lisäksi tässä keskustelussa oli kyse traumasta, traumatisoitumiseen vaikuttaa useat tekijät eivätkä kaikki traumatisoidu, kaikki kokemukset ovat subjektiivisia.

Menetin tsunamissa kolme perheenjäsentäni mutta selvisin itse, varsinaista traumaa en kuitenkaan saanut. En kuitenkaan koe tätä miksikään kahvipöytäkeskusteluksi, vaikka omien läheisten kesken tapahtuneesta paljon puhuttiinkin ihan alusta alkaen, koska oli tarve puhua ja se tuntui helpottavalta, ja ne tilanteet oli aika arkisiakin.

Mistä asioista ja mihin tyyliin sitten haluaisit puhua?