Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Traumatisoituneen ihmisen elämässä pahinta eivät ole traumat.
01.07.2018 |
Pahinta on omasta mielestäni se, että omasta elämästään ei voi puhua kovinkaan monelle ihmiselle hyvää päivää kummempia. Ihmiset nimittäin usein ahdistuvat hyvin pahasti, jos jostain traumaattisesta kokemuksesta ohimennen vahingossa mainitsee. Ja jos joku ahdistuu seurassasi, niin hän saattaa sen jälkeen alkaa vältellä sinua.
Traumatisoitunut ihminen joutuukin siis monia ihmissuhteitaan varten keksimään loputtoman määrän kiertoilmaisuja kertoessaan elämästään. Vain niin pystyy välttämään totaalisen yksinäisyyden, mutta tämänkin toimintatavan hinta on kova: itsen ja toisten väliin kohoaa hiljaisuuden muuri. Trauman merkitys omassa elämässä kasvaa, koska kokemuksistaan ei voi avoimesti puhua.
Kommentit (139)
Tuo on totta.
Itsekin pahan trauman läpikäynyt. Päädyin siitä johtuen melkein itsemurhaan.
Traumani on sen verran tabu etten saa edes terveydenhoidossa mielenterveuspuolella puhua siitä.
Hakeuduin hoitoon sen takia. Minulla oli todella vakava post traumaattinen stressihäiriö. Diagnoosiksi terveyden huollossa laitettiin kuitenkin psykoottinen masennus. Jouduin asiasta puhumaan noin 10 eri tahon kanssa. Kerroin mikä vaivaa... lopputulema on se etten tullut kuulluksi ja käyn hoitamassa asiaa joka ei juurikaan vaivaa. Yritin kertoa, mutta aina asiani joko sivuutettiin tai vähäteltiin.
Kysessä kuitenkin todella vakava rikkomus jonka samassa asemassa oleva taho on tehnyt kuin nämä terveydenhuollon toimijat.
Lienee tabu, josta puhumiseen aika ei ole vielä kypsä.
Terveydenhuollossa on marginaalinen joukko sadisteja. Kuten lastenhuollossa... tiedättehän mitä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Työ ja opiskelupaikoissa kannattaa olla asialinjalla. Keskitytään työhön. Ei missään mimessä heti aleta kenellekään avautua omista asioista
Se herättää vain kummastusta
Näin. Ja ei pelkästään herätä kummastusta, vaan myös antaa epäammattimaisen vaikutelman. Jos on pakko avautua, niin sitten työterveydessä työpsykologille tms. Harvemmin ihmiset muutenkaan kovin syvällisesti ihmettelevät syitä jonkun työskentelytavan tai käytöksen taustalla, jollei se ole äärimmäisen häiritsevää, tai työhön vaikuttavaa. Ja silloinkin oikea osoite on ammattiauttaja, ei työkaverit.
"Loppujen lopuksi emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden"
-Martin Luther King-
Vierailija kirjoitti:
"Loppujen lopuksi emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden"
-Martin Luther King-
Niin totta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin aloituksen pointin kyllä ja itselläni on myös raskaita kokemuksia takana, ja olen sen lisäksi kroonisesti sairas, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, MUTTA olen alkanut myös ymmärtää sitä, että se ei vaan ole reilua dumpata sitä omaa taakkaa toisten niskaan. Ihmiset hakevat toisista ihmisistä iloa, hyvää fiilistä ja aitoa yhteyttä (niinkuin minäkin), eikä kukaan halua toimia toiselle ilmaisena terapeuttina, tai likasankona, johon voi kaataa kaiken epämieluisan ja vaikean. Ne raskaat asiat toisessa kestetään sen kaiken hyvän takia, mikä siinä ihmissuhteessa on.
Tajusin tämän asian ihan konkreettisesti kun omaan elämääni tuli henkilö, joka ihan aivan ensimmäisenä alkoi kaataa kaikkea omaa negatiivisuuttaan ja kaikkia omia ongelmiaan minun niskaani. Kyseessä oli varmasti jollain tavalla vaikeasti traumatisoitunut henkilö, mutta jouduin kuulemaan paljon sellaisia asioita, joista en rehellisesti sanoen olisi halunnut tietää mitään ja jokaisen kohtaamisen jälkeen ahdistuin moneksi päiväksi. Tämän lisäksi oma sairauteni oli vaikeassa vaiheessa silloin ja olin muutenkin fyysiesti ja henkisesti heikossa kunnossa ja minulla ei vaan ollut voimia kestää kyseistä ihmistä. Lopetin sen ihmissuhteen kokonaan, enkä hetkeäkään ole katunut. Oli pakko suojella itseäni ja terveyttäni. Eli miettikää ihan oikeasti vähän kuinka aikaisin, kenelle ja missä olosuhteissa oletatte, että toisen on pakko vain jaksaa, kuunnella läpi kaikki rankat asianne, kokemuksenne ja negatiiviset olotilanne.
Luovutan! En saa perille sitä viestiä, ettei kyse ollut ilmaisen terapeutin etsinnästä. Kyse ei ollut mistään tarpeesta avautua, vaan siitä, että olisi mukavaa, jos omasta elämästä pystyisi puhumaan ihan normaaliin tapaan. Ei voi ihmisten reaktioiden takia, vaikka ne traumaattiset kokemukset on pääosin jo kauan sitten käsitelty ammattilaisen kanssa. Ei ole tarvetta enää aktiivisesti työstää niitä. Sen sijaan olisi kiva, ettei omasta elämästä tarvitsisi kertoa kauhean kaunisteltua versiota sen takia, ettei kenellekään tule paha mieli.
Varmaan ymmärrät sen, että vaikka sinä olisit käsitellyt ne asiat kauan sitten ja pystyt suhtautumaan niihin "normaaliin tapaan", niin ventovieraalle ihmisille ne ovat vieraita, vaikeita ja rankkoja asioita, joista sellaisia kokematon ihminen ahdistuu hyvin helposti. Ja vaikka se ihminen olisi kokenut jotain rankkaa, niin silti saattaa ahdistua toisten traumoista. Eihän sitä itse voi määritellä ja päättää, mitä toisen pitää kestää, jaksaa ja osata käsitellä ahdistumatta.
Totta. Rankempaa on silti elää trauman kanssa kuin vain kuulla jonkun kertovan siitä.
Vierailija kirjoitti:
"Loppujen lopuksi emme muista vihollistemme sanoja, vaan ystäviemme hiljaisuuden"
-Martin Luther King-
Amen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinno.... minä hyvin harvoin puhun menneisyyden kokemuksistani noin muutenkaan. Yleensä ihmisten kanssa jutellaan sen hetkisestä tilanteesta tai yleisistä asioista, ei lapsuudesta/nuoruudesta tms.
Jos joku alkaa yhtäkkiä tilittää minulle vaikkapa lapsuuden kaltoinkohtelua, niin ei siinä minua niinkään vaivaannuta se, mitä hänelle on tapahtunut, vaan se, että hän ylipäänsä hakee minulta jonkinlaista ilmaisterapiaa ja tukea. Miksi hän niin tekee? Ei hyvästäkään lapsuudesta ole tapana yksityiskohtaisesti jorista, miksi sen kummemmin niitä traumojakaan - jos tosiaan ei siis ole kyse terapeuttisesta asioiden ruotimisesta. Eikä sitä taas ole tapana sälyttää ystävien tai tuttavien niskoille.
Minusta tuonlaisista asioista ei ylipäätään jutella jatkuvasti, ainoastaan kysyttäessä voidaan kertoa, eikä silloinkaan uppouduta yksityiskohtiin.
Jos kysyn joltakulta lapsuudesta tms., toivon hänen kertovan asiasta rehellisesti. Ei se minua kauhistuta, lähinnä voin todeta lyhyesti, että olipa sinulla kurja kokemus, mutta ihailtavasti olet siitä selvinnyt. Se, että en enempää kysele, ei ole merkki nolotumisesta, vaivaantumisesta tms., en vain halua tungetella kyselemällä aiheesta liikoja. Kerro, jos halut, mutta älä hae terapiaa, jos kyse ei ole todella läheisestä ja pitkäaikaisesta ystävästä. Sellaistakaan ei yksipuolisesti kannata liikaa kuormittaa, vaan hakea mieluummin ammattilaiselta apua.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu asiasta. Kun sotaveteraani kertaa vuosilukuja ja korsun mutkia, hänen muistiaan ihaillaan, vaikka kyse saattaa olla traumamuistista. Kun oli tsunami, siitä selvinneet oli kahvipöytien staroja, he saivat jauhaa kokemansa ja heitä kuunneltiin. Varsinkin suurta onnettomuuden kokeneiden joukkoa yhdistää kollektiivinen suru ja asiaa on helppo käsitellä.
Mutta annas olla, kun lapsuuden aikainen hyväksikäyttö alkaa häiritä. Voi sitä paskan määrää mitä joutuu kuulemaan. On ymmärrettävää että läheisen kaverin voi olla vaikea kuunnella. Mutta kaikkein kauheinta, kun hakee apua terveyskeskuksesta, psykpolilta tai soittaa Mielenterveysseuran ym puhelimeen. Näillä auttajiksi alkaneille tulee huono olo, kun joutuvat kuulemaan ikävää asiaa. Päästelevät suustaan aivan mitä sattuu. Erittäin yleistä on tumpata keskustelu heti alkuunsa, jolloin avunhakijalle vahvistuu se olo, ettei minulla ollut väliä silloin (kun hyväksikäyttö jatkui) eikä ole väliä nytkään.
Pimeintä on ollut, kun vanhempi naisääni on heti tekijää tuntematta tokaissut, että ei se mitään tarkoittanut. Enemmän on ollut niitä jotka ei tajua kuin niitä jotka tajuaa.
Trauma vie keskittymiskyvyn, ja moni kirjoitetaan työkyvyttömyyseläkkeelle, koska silloin Kelan ei tarvi maksaa terapiaa, joka on vain työkykyisille. Hus-ostopalvelulistalta juuri traumaterapeutit poistettiin ilman selityksiä. Vielä kun Tukinaisen ryhmä lakkautettiin Helsingissä, ei ole mitään toivoakaan siitä että apua saisi mistään. Yksin pitää selvitä.
Hyväksikäytön syyt on aina vain tekijään liittyviä, ja uhri on syytön. Ahdistavia tunteita voi käsitellä järjellä.
Jos kaveri kertoo kokemastaan, älä rupea säälimään itseäsi. Älkääkä menkö hoitoalalle, jos ette tajua mitään.
Näin varmaan on. Tällaista asiaa ei kannata monelle kertoa. Mitta alan ihmisten pitäisi kestää. Iskon ettei moni kestä ja puhe käännetään pois
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin aloituksen pointin kyllä ja itselläni on myös raskaita kokemuksia takana, ja olen sen lisäksi kroonisesti sairas, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, MUTTA olen alkanut myös ymmärtää sitä, että se ei vaan ole reilua dumpata sitä omaa taakkaa toisten niskaan. Ihmiset hakevat toisista ihmisistä iloa, hyvää fiilistä ja aitoa yhteyttä (niinkuin minäkin), eikä kukaan halua toimia toiselle ilmaisena terapeuttina, tai likasankona, johon voi kaataa kaiken epämieluisan ja vaikean. Ne raskaat asiat toisessa kestetään sen kaiken hyvän takia, mikä siinä ihmissuhteessa on.
Tajusin tämän asian ihan konkreettisesti kun omaan elämääni tuli henkilö, joka ihan aivan ensimmäisenä alkoi kaataa kaikkea omaa negatiivisuuttaan ja kaikkia omia ongelmiaan minun niskaani. Kyseessä oli varmasti jollain tavalla vaikeasti traumatisoitunut henkilö, mutta jouduin kuulemaan paljon sellaisia asioita, joista en rehellisesti sanoen olisi halunnut tietää mitään ja jokaisen kohtaamisen jälkeen ahdistuin moneksi päiväksi. Tämän lisäksi oma sairauteni oli vaikeassa vaiheessa silloin ja olin muutenkin fyysiesti ja henkisesti heikossa kunnossa ja minulla ei vaan ollut voimia kestää kyseistä ihmistä. Lopetin sen ihmissuhteen kokonaan, enkä hetkeäkään ole katunut. Oli pakko suojella itseäni ja terveyttäni. Eli miettikää ihan oikeasti vähän kuinka aikaisin, kenelle ja missä olosuhteissa oletatte, että toisen on pakko vain jaksaa, kuunnella läpi kaikki rankat asianne, kokemuksenne ja negatiiviset olotilanne.
Luovutan! En saa perille sitä viestiä, ettei kyse ollut ilmaisen terapeutin etsinnästä. Kyse ei ollut mistään tarpeesta avautua, vaan siitä, että olisi mukavaa, jos omasta elämästä pystyisi puhumaan ihan normaaliin tapaan. Ei voi ihmisten reaktioiden takia, vaikka ne traumaattiset kokemukset on pääosin jo kauan sitten käsitelty ammattilaisen kanssa. Ei ole tarvetta enää aktiivisesti työstää niitä. Sen sijaan olisi kiva, ettei omasta elämästä tarvitsisi kertoa kauhean kaunisteltua versiota sen takia, ettei kenellekään tule paha mieli.
Varmaan ymmärrät sen, että vaikka sinä olisit käsitellyt ne asiat kauan sitten ja pystyt suhtautumaan niihin "normaaliin tapaan", niin ventovieraalle ihmisille ne ovat vieraita, vaikeita ja rankkoja asioita, joista sellaisia kokematon ihminen ahdistuu hyvin helposti. Ja vaikka se ihminen olisi kokenut jotain rankkaa, niin silti saattaa ahdistua toisten traumoista. Eihän sitä itse voi määritellä ja päättää, mitä toisen pitää kestää, jaksaa ja osata käsitellä ahdistumatta.
Totta. Rankempaa on silti elää trauman kanssa kuin vain kuulla jonkun kertovan siitä.
Varmaan. Mutta se sin trauma ei kuulu muille. Eikä muilla ole mitään velvollisuutta sitä kuulla.
Ellei olla tarpeeksi läheisiä.
Se voi herättää myös ärsytystä jos väärässä paikassa tuo itseän liikaa esille. Se voi antaa kertojasta vastenmielisen kuvan ym
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin aloituksen pointin kyllä ja itselläni on myös raskaita kokemuksia takana, ja olen sen lisäksi kroonisesti sairas, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, MUTTA olen alkanut myös ymmärtää sitä, että se ei vaan ole reilua dumpata sitä omaa taakkaa toisten niskaan. Ihmiset hakevat toisista ihmisistä iloa, hyvää fiilistä ja aitoa yhteyttä (niinkuin minäkin), eikä kukaan halua toimia toiselle ilmaisena terapeuttina, tai likasankona, johon voi kaataa kaiken epämieluisan ja vaikean. Ne raskaat asiat toisessa kestetään sen kaiken hyvän takia, mikä siinä ihmissuhteessa on.
Tajusin tämän asian ihan konkreettisesti kun omaan elämääni tuli henkilö, joka ihan aivan ensimmäisenä alkoi kaataa kaikkea omaa negatiivisuuttaan ja kaikkia omia ongelmiaan minun niskaani. Kyseessä oli varmasti jollain tavalla vaikeasti traumatisoitunut henkilö, mutta jouduin kuulemaan paljon sellaisia asioita, joista en rehellisesti sanoen olisi halunnut tietää mitään ja jokaisen kohtaamisen jälkeen ahdistuin moneksi päiväksi. Tämän lisäksi oma sairauteni oli vaikeassa vaiheessa silloin ja olin muutenkin fyysiesti ja henkisesti heikossa kunnossa ja minulla ei vaan ollut voimia kestää kyseistä ihmistä. Lopetin sen ihmissuhteen kokonaan, enkä hetkeäkään ole katunut. Oli pakko suojella itseäni ja terveyttäni. Eli miettikää ihan oikeasti vähän kuinka aikaisin, kenelle ja missä olosuhteissa oletatte, että toisen on pakko vain jaksaa, kuunnella läpi kaikki rankat asianne, kokemuksenne ja negatiiviset olotilanne.
Luovutan! En saa perille sitä viestiä, ettei kyse ollut ilmaisen terapeutin etsinnästä. Kyse ei ollut mistään tarpeesta avautua, vaan siitä, että olisi mukavaa, jos omasta elämästä pystyisi puhumaan ihan normaaliin tapaan. Ei voi ihmisten reaktioiden takia, vaikka ne traumaattiset kokemukset on pääosin jo kauan sitten käsitelty ammattilaisen kanssa. Ei ole tarvetta enää aktiivisesti työstää niitä. Sen sijaan olisi kiva, ettei omasta elämästä tarvitsisi kertoa kauhean kaunisteltua versiota sen takia, ettei kenellekään tule paha mieli.
Tajuan niin mitä tarkoitat. Itse en pelkää, että joku ahdistuu vaan tiedän itse näkeväni taas kerran sen kuinka itsekkäitä ja utsekeskeisiä ihmiset ovat. En ole koskaan ollut se joka valittaa muille vaan se jolle ihmiset uskoutuvat.
Enää en lähde terapiatasolle vaan pidän ihmisten seurassa kevyttä keskustelua. Arvostan tätä todella paljon. Arvostan arkipäivän huomaavaisuutta. Syy on siinä, että syvemmät asiat ivat mitä ovat eivätkä ne muutu sillä, että niistä kerron.
Epäoikeudenmukaisuuden kokemus tulee siitä, että sitten iloisuus ja vitsailu käännetäänkin kevytmielisyydeksi ja muuksi.
Iloisuus arkipäivän koomisuudellw ei ole teeskentelyä vaan kyky nähdä huumoria.
Ja kun on oikeasti ollut vaikeita kausia eivät kaikki ongelmat tunnu sen arvoisilta, että niistä pitäisi ruikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menkää helv*ttiin miinustelemaan ellette perustele asiaa millään idi*otit.
Ei kaikkia, esimerkiksi minua, haittaa vaikka puolituttu/tuttu mainitsee jostain vaikeasta asiasta. Itseasissa olen mielissäni että ihmiset uskaltavat olla mitä ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin aloituksen pointin kyllä ja itselläni on myös raskaita kokemuksia takana, ja olen sen lisäksi kroonisesti sairas, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, MUTTA olen alkanut myös ymmärtää sitä, että se ei vaan ole reilua dumpata sitä omaa taakkaa toisten niskaan. Ihmiset hakevat toisista ihmisistä iloa, hyvää fiilistä ja aitoa yhteyttä (niinkuin minäkin), eikä kukaan halua toimia toiselle ilmaisena terapeuttina, tai likasankona, johon voi kaataa kaiken epämieluisan ja vaikean. Ne raskaat asiat toisessa kestetään sen kaiken hyvän takia, mikä siinä ihmissuhteessa on.
Tajusin tämän asian ihan konkreettisesti kun omaan elämääni tuli henkilö, joka ihan aivan ensimmäisenä alkoi kaataa kaikkea omaa negatiivisuuttaan ja kaikkia omia ongelmiaan minun niskaani. Kyseessä oli varmasti jollain tavalla vaikeasti traumatisoitunut henkilö, mutta jouduin kuulemaan paljon sellaisia asioita, joista en rehellisesti sanoen olisi halunnut tietää mitään ja jokaisen kohtaamisen jälkeen ahdistuin moneksi päiväksi. Tämän lisäksi oma sairauteni oli vaikeassa vaiheessa silloin ja olin muutenkin fyysiesti ja henkisesti heikossa kunnossa ja minulla ei vaan ollut voimia kestää kyseistä ihmistä. Lopetin sen ihmissuhteen kokonaan, enkä hetkeäkään ole katunut. Oli pakko suojella itseäni ja terveyttäni. Eli miettikää ihan oikeasti vähän kuinka aikaisin, kenelle ja missä olosuhteissa oletatte, että toisen on pakko vain jaksaa, kuunnella läpi kaikki rankat asianne, kokemuksenne ja negatiiviset olotilanne.
Luovutan! En saa perille sitä viestiä, ettei kyse ollut ilmaisen terapeutin etsinnästä. Kyse ei ollut mistään tarpeesta avautua, vaan siitä, että olisi mukavaa, jos omasta elämästä pystyisi puhumaan ihan normaaliin tapaan. Ei voi ihmisten reaktioiden takia, vaikka ne traumaattiset kokemukset on pääosin jo kauan sitten käsitelty ammattilaisen kanssa. Ei ole tarvetta enää aktiivisesti työstää niitä. Sen sijaan olisi kiva, ettei omasta elämästä tarvitsisi kertoa kauhean kaunisteltua versiota sen takia, ettei kenellekään tule paha mieli.
Tajuan niin mitä tarkoitat. Itse en pelkää, että joku ahdistuu vaan tiedän itse näkeväni taas kerran sen kuinka itsekkäitä ja utsekeskeisiä ihmiset ovat. En ole koskaan ollut se joka valittaa muille vaan se jolle ihmiset uskoutuvat.
Enää en lähde terapiatasolle vaan pidän ihmisten seurassa kevyttä keskustelua. Arvostan tätä todella paljon. Arvostan arkipäivän huomaavaisuutta. Syy on siinä, että syvemmät asiat ivat mitä ovat eivätkä ne muutu sillä, että niistä kerron.
Epäoikeudenmukaisuuden kokemus tulee siitä, että sitten iloisuus ja vitsailu käännetäänkin kevytmielisyydeksi ja muuksi.
Iloisuus arkipäivän koomisuudellw ei ole teeskentelyä vaan kyky nähdä huumoria.
Ja kun on oikeasti ollut vaikeita kausia eivät kaikki ongelmat tunnu sen arvoisilta, että niistä pitäisi ruikuttaa.
Elämässäni se traumastressireagtio ei enää ole päällä. En mylskään laita elämääni ahraaseen muottiin. Kaikki diagnoosit sun muut ovat ihmisten antamia nimiä luonnollisille tunteille vaikeiden tapahtumien jälkeen ja niissä eläessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin aloituksen pointin kyllä ja itselläni on myös raskaita kokemuksia takana, ja olen sen lisäksi kroonisesti sairas, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, MUTTA olen alkanut myös ymmärtää sitä, että se ei vaan ole reilua dumpata sitä omaa taakkaa toisten niskaan. Ihmiset hakevat toisista ihmisistä iloa, hyvää fiilistä ja aitoa yhteyttä (niinkuin minäkin), eikä kukaan halua toimia toiselle ilmaisena terapeuttina, tai likasankona, johon voi kaataa kaiken epämieluisan ja vaikean. Ne raskaat asiat toisessa kestetään sen kaiken hyvän takia, mikä siinä ihmissuhteessa on.
Tajusin tämän asian ihan konkreettisesti kun omaan elämääni tuli henkilö, joka ihan aivan ensimmäisenä alkoi kaataa kaikkea omaa negatiivisuuttaan ja kaikkia omia ongelmiaan minun niskaani. Kyseessä oli varmasti jollain tavalla vaikeasti traumatisoitunut henkilö, mutta jouduin kuulemaan paljon sellaisia asioita, joista en rehellisesti sanoen olisi halunnut tietää mitään ja jokaisen kohtaamisen jälkeen ahdistuin moneksi päiväksi. Tämän lisäksi oma sairauteni oli vaikeassa vaiheessa silloin ja olin muutenkin fyysiesti ja henkisesti heikossa kunnossa ja minulla ei vaan ollut voimia kestää kyseistä ihmistä. Lopetin sen ihmissuhteen kokonaan, enkä hetkeäkään ole katunut. Oli pakko suojella itseäni ja terveyttäni. Eli miettikää ihan oikeasti vähän kuinka aikaisin, kenelle ja missä olosuhteissa oletatte, että toisen on pakko vain jaksaa, kuunnella läpi kaikki rankat asianne, kokemuksenne ja negatiiviset olotilanne.
Luovutan! En saa perille sitä viestiä, ettei kyse ollut ilmaisen terapeutin etsinnästä. Kyse ei ollut mistään tarpeesta avautua, vaan siitä, että olisi mukavaa, jos omasta elämästä pystyisi puhumaan ihan normaaliin tapaan. Ei voi ihmisten reaktioiden takia, vaikka ne traumaattiset kokemukset on pääosin jo kauan sitten käsitelty ammattilaisen kanssa. Ei ole tarvetta enää aktiivisesti työstää niitä. Sen sijaan olisi kiva, ettei omasta elämästä tarvitsisi kertoa kauhean kaunisteltua versiota sen takia, ettei kenellekään tule paha mieli.
Normaalin tapaan ei kovin kummosia avautumisia toisille tehdä. Ennenkuin tinnetaan.
En ole tuo jolle vastaat, mutta joskus voi tulla sellaisia tilanteita uusien ihmistenkin kanssa esimerkiksi uudessa työ- opiskelu- tai harjoittelupaikassa, jossa voi olla hyvä avata omaa tilannetta muille sen verran, että voisivat ymmärtää paremmin syitä sille, miksi esimerkiksi on arka, ujo tsm, miten se trauma nyt saattaakin sitten ilmetä, ettei muiden tartte ihmetellä miksi se on semmoinen tai käyttäytyy niin. Eikä tämä henkilö itsekään joutuisi kantamaan lisää taakkaa siitä, että muut pitää vaan outona kummajaisena, vaan voisi tulla ymmärretyksi oikealla tavalla. Mutta ajattelitkin asiaa ehkä eri kantilta..
Ei kannata noissa tilanteissa avautua. Ehkä melko kevyesti voi sanoa että nyt on vaikea elämäntilanne. Itseään ei kannata kokonaan avata.
No itse olen avautunut juuri sen verran kuin koin omassa tilanteessani parhaaksi. Että riippuu tilanteesta ja henkilöstä, että haluaako ja kannattaako avautua. Ja ehkä millainen asia on kyseessä. Ei se tarkoita että kaikkia alkaisi perinpohjin selittämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin aloituksen pointin kyllä ja itselläni on myös raskaita kokemuksia takana, ja olen sen lisäksi kroonisesti sairas, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, MUTTA olen alkanut myös ymmärtää sitä, että se ei vaan ole reilua dumpata sitä omaa taakkaa toisten niskaan. Ihmiset hakevat toisista ihmisistä iloa, hyvää fiilistä ja aitoa yhteyttä (niinkuin minäkin), eikä kukaan halua toimia toiselle ilmaisena terapeuttina, tai likasankona, johon voi kaataa kaiken epämieluisan ja vaikean. Ne raskaat asiat toisessa kestetään sen kaiken hyvän takia, mikä siinä ihmissuhteessa on.
Tajusin tämän asian ihan konkreettisesti kun omaan elämääni tuli henkilö, joka ihan aivan ensimmäisenä alkoi kaataa kaikkea omaa negatiivisuuttaan ja kaikkia omia ongelmiaan minun niskaani. Kyseessä oli varmasti jollain tavalla vaikeasti traumatisoitunut henkilö, mutta jouduin kuulemaan paljon sellaisia asioita, joista en rehellisesti sanoen olisi halunnut tietää mitään ja jokaisen kohtaamisen jälkeen ahdistuin moneksi päiväksi. Tämän lisäksi oma sairauteni oli vaikeassa vaiheessa silloin ja olin muutenkin fyysiesti ja henkisesti heikossa kunnossa ja minulla ei vaan ollut voimia kestää kyseistä ihmistä. Lopetin sen ihmissuhteen kokonaan, enkä hetkeäkään ole katunut. Oli pakko suojella itseäni ja terveyttäni. Eli miettikää ihan oikeasti vähän kuinka aikaisin, kenelle ja missä olosuhteissa oletatte, että toisen on pakko vain jaksaa, kuunnella läpi kaikki rankat asianne, kokemuksenne ja negatiiviset olotilanne.
Luovutan! En saa perille sitä viestiä, ettei kyse ollut ilmaisen terapeutin etsinnästä. Kyse ei ollut mistään tarpeesta avautua, vaan siitä, että olisi mukavaa, jos omasta elämästä pystyisi puhumaan ihan normaaliin tapaan. Ei voi ihmisten reaktioiden takia, vaikka ne traumaattiset kokemukset on pääosin jo kauan sitten käsitelty ammattilaisen kanssa. Ei ole tarvetta enää aktiivisesti työstää niitä. Sen sijaan olisi kiva, ettei omasta elämästä tarvitsisi kertoa kauhean kaunisteltua versiota sen takia, ettei kenellekään tule paha mieli.
Varmaan ymmärrät sen, että vaikka sinä olisit käsitellyt ne asiat kauan sitten ja pystyt suhtautumaan niihin "normaaliin tapaan", niin ventovieraalle ihmisille ne ovat vieraita, vaikeita ja rankkoja asioita, joista sellaisia kokematon ihminen ahdistuu hyvin helposti. Ja vaikka se ihminen olisi kokenut jotain rankkaa, niin silti saattaa ahdistua toisten traumoista. Eihän sitä itse voi määritellä ja päättää, mitä toisen pitää kestää, jaksaa ja osata käsitellä ahdistumatta.
Totta. Rankempaa on silti elää trauman kanssa kuin vain kuulla jonkun kertovan siitä.
Varmaan. Mutta se sin trauma ei kuulu muille. Eikä muilla ole mitään velvollisuutta sitä kuulla.
Ellei olla tarpeeksi läheisiä.Se voi herättää myös ärsytystä jos väärässä paikassa tuo itseän liikaa esille. Se voi antaa kertojasta vastenmielisen kuvan ym
Olet kevytversio ihmisestä. Syvyys puuttuu, ymmärrys elämästä ilojen ja surujen vaihtelevana kudelmana. Juuri se tekee elämästä huikean kaunista ja ainutlaatuista.
Vierailija kirjoitti:
Ei kaikkia, esimerkiksi minua, haittaa vaikka puolituttu/tuttu mainitsee jostain vaikeasta asiasta. Itseasissa olen mielissäni että ihmiset uskaltavat olla mitä ovat.
Se riippuu hyvin paljon miten kertoo. Kuinka tarvitseva on. Ei missään alkututustumisessa työpaikalla tai harjoittelussa
Silloin voi sanoa että nyt on vaikea elämäntilanne. Ei muuta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin aloituksen pointin kyllä ja itselläni on myös raskaita kokemuksia takana, ja olen sen lisäksi kroonisesti sairas, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, MUTTA olen alkanut myös ymmärtää sitä, että se ei vaan ole reilua dumpata sitä omaa taakkaa toisten niskaan. Ihmiset hakevat toisista ihmisistä iloa, hyvää fiilistä ja aitoa yhteyttä (niinkuin minäkin), eikä kukaan halua toimia toiselle ilmaisena terapeuttina, tai likasankona, johon voi kaataa kaiken epämieluisan ja vaikean. Ne raskaat asiat toisessa kestetään sen kaiken hyvän takia, mikä siinä ihmissuhteessa on.
Tajusin tämän asian ihan konkreettisesti kun omaan elämääni tuli henkilö, joka ihan aivan ensimmäisenä alkoi kaataa kaikkea omaa negatiivisuuttaan ja kaikkia omia ongelmiaan minun niskaani. Kyseessä oli varmasti jollain tavalla vaikeasti traumatisoitunut henkilö, mutta jouduin kuulemaan paljon sellaisia asioita, joista en rehellisesti sanoen olisi halunnut tietää mitään ja jokaisen kohtaamisen jälkeen ahdistuin moneksi päiväksi. Tämän lisäksi oma sairauteni oli vaikeassa vaiheessa silloin ja olin muutenkin fyysiesti ja henkisesti heikossa kunnossa ja minulla ei vaan ollut voimia kestää kyseistä ihmistä. Lopetin sen ihmissuhteen kokonaan, enkä hetkeäkään ole katunut. Oli pakko suojella itseäni ja terveyttäni. Eli miettikää ihan oikeasti vähän kuinka aikaisin, kenelle ja missä olosuhteissa oletatte, että toisen on pakko vain jaksaa, kuunnella läpi kaikki rankat asianne, kokemuksenne ja negatiiviset olotilanne.
Luovutan! En saa perille sitä viestiä, ettei kyse ollut ilmaisen terapeutin etsinnästä. Kyse ei ollut mistään tarpeesta avautua, vaan siitä, että olisi mukavaa, jos omasta elämästä pystyisi puhumaan ihan normaaliin tapaan. Ei voi ihmisten reaktioiden takia, vaikka ne traumaattiset kokemukset on pääosin jo kauan sitten käsitelty ammattilaisen kanssa. Ei ole tarvetta enää aktiivisesti työstää niitä. Sen sijaan olisi kiva, ettei omasta elämästä tarvitsisi kertoa kauhean kaunisteltua versiota sen takia, ettei kenellekään tule paha mieli.
Varmaan ymmärrät sen, että vaikka sinä olisit käsitellyt ne asiat kauan sitten ja pystyt suhtautumaan niihin "normaaliin tapaan", niin ventovieraalle ihmisille ne ovat vieraita, vaikeita ja rankkoja asioita, joista sellaisia kokematon ihminen ahdistuu hyvin helposti. Ja vaikka se ihminen olisi kokenut jotain rankkaa, niin silti saattaa ahdistua toisten traumoista. Eihän sitä itse voi määritellä ja päättää, mitä toisen pitää kestää, jaksaa ja osata käsitellä ahdistumatta.
Totta. Rankempaa on silti elää trauman kanssa kuin vain kuulla jonkun kertovan siitä.
Varmaan. Mutta se sin trauma ei kuulu muille. Eikä muilla ole mitään velvollisuutta sitä kuulla.
Ellei olla tarpeeksi läheisiä.Se voi herättää myös ärsytystä jos väärässä paikassa tuo itseän liikaa esille. Se voi antaa kertojasta vastenmielisen kuvan ym
Olet kevytversio ihmisestä. Syvyys puuttuu, ymmärrys elämästä ilojen ja surujen vaihtelevana kudelmana. Juuri se tekee elämästä huikean kaunista ja ainutlaatuista.
Onko mielestäsi oikein kirjoittaa noin ihmisestä jota et tunne lainkaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin aloituksen pointin kyllä ja itselläni on myös raskaita kokemuksia takana, ja olen sen lisäksi kroonisesti sairas, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään, MUTTA olen alkanut myös ymmärtää sitä, että se ei vaan ole reilua dumpata sitä omaa taakkaa toisten niskaan. Ihmiset hakevat toisista ihmisistä iloa, hyvää fiilistä ja aitoa yhteyttä (niinkuin minäkin), eikä kukaan halua toimia toiselle ilmaisena terapeuttina, tai likasankona, johon voi kaataa kaiken epämieluisan ja vaikean. Ne raskaat asiat toisessa kestetään sen kaiken hyvän takia, mikä siinä ihmissuhteessa on.
Tajusin tämän asian ihan konkreettisesti kun omaan elämääni tuli henkilö, joka ihan aivan ensimmäisenä alkoi kaataa kaikkea omaa negatiivisuuttaan ja kaikkia omia ongelmiaan minun niskaani. Kyseessä oli varmasti jollain tavalla vaikeasti traumatisoitunut henkilö, mutta jouduin kuulemaan paljon sellaisia asioita, joista en rehellisesti sanoen olisi halunnut tietää mitään ja jokaisen kohtaamisen jälkeen ahdistuin moneksi päiväksi. Tämän lisäksi oma sairauteni oli vaikeassa vaiheessa silloin ja olin muutenkin fyysiesti ja henkisesti heikossa kunnossa ja minulla ei vaan ollut voimia kestää kyseistä ihmistä. Lopetin sen ihmissuhteen kokonaan, enkä hetkeäkään ole katunut. Oli pakko suojella itseäni ja terveyttäni. Eli miettikää ihan oikeasti vähän kuinka aikaisin, kenelle ja missä olosuhteissa oletatte, että toisen on pakko vain jaksaa, kuunnella läpi kaikki rankat asianne, kokemuksenne ja negatiiviset olotilanne.
Luovutan! En saa perille sitä viestiä, ettei kyse ollut ilmaisen terapeutin etsinnästä. Kyse ei ollut mistään tarpeesta avautua, vaan siitä, että olisi mukavaa, jos omasta elämästä pystyisi puhumaan ihan normaaliin tapaan. Ei voi ihmisten reaktioiden takia, vaikka ne traumaattiset kokemukset on pääosin jo kauan sitten käsitelty ammattilaisen kanssa. Ei ole tarvetta enää aktiivisesti työstää niitä. Sen sijaan olisi kiva, ettei omasta elämästä tarvitsisi kertoa kauhean kaunisteltua versiota sen takia, ettei kenellekään tule paha mieli.
Varmaan ymmärrät sen, että vaikka sinä olisit käsitellyt ne asiat kauan sitten ja pystyt suhtautumaan niihin "normaaliin tapaan", niin ventovieraalle ihmisille ne ovat vieraita, vaikeita ja rankkoja asioita, joista sellaisia kokematon ihminen ahdistuu hyvin helposti. Ja vaikka se ihminen olisi kokenut jotain rankkaa, niin silti saattaa ahdistua toisten traumoista. Eihän sitä itse voi määritellä ja päättää, mitä toisen pitää kestää, jaksaa ja osata käsitellä ahdistumatta.
Totta. Rankempaa on silti elää trauman kanssa kuin vain kuulla jonkun kertovan siitä.
Varmaan. Mutta se sin trauma ei kuulu muille. Eikä muilla ole mitään velvollisuutta sitä kuulla.
Ellei olla tarpeeksi läheisiä.Se voi herättää myös ärsytystä jos väärässä paikassa tuo itseän liikaa esille. Se voi antaa kertojasta vastenmielisen kuvan ym
Olet kevytversio ihmisestä. Syvyys puuttuu, ymmärrys elämästä ilojen ja surujen vaihtelevana kudelmana. Juuri se tekee elämästä huikean kaunista ja ainutlaatuista.
En ole. Minulla on ollut vaikea lapsuus. Olen saanut osani ja noussut. Olen ollut paljon kaikkein heikoimmassa asemassa olevien kanssa. Olen ohjannut ja tukenut.
Näen masilman ihan kaikilta kannoilta. Ymmärrän myös ettei ihminen ole vain hyvä tai paha. Ja maailmassa on kaikilla omat murheensa. Ja yritämme kaikki pyrkiä kohti tasapainoa. Minun mielestäni kannattaa myös harjoitella sitä tasapainoa. Pyrkiä suojaamaan itseään erilaisissa tilanteissa
Yksi tapa on se ettei avaa itseään liikaa väärissä tilanteissa
Alue: Aihe vapaa
Varmaan ymmärrät sen, että vaikka sinä olisit käsitellyt ne asiat kauan sitten ja pystyt suhtautumaan niihin "normaaliin tapaan", niin ventovieraalle ihmisille ne ovat vieraita, vaikeita ja rankkoja asioita, joista sellaisia kokematon ihminen ahdistuu hyvin helposti. Ja vaikka se ihminen olisi kokenut jotain rankkaa, niin silti saattaa ahdistua toisten traumoista. Eihän sitä itse voi määritellä ja päättää, mitä toisen pitää kestää, jaksaa ja osata käsitellä ahdistumatta.