Traumatisoituneen ihmisen elämässä pahinta eivät ole traumat.

Pointti oli, että äärimmäisellä empatialla pääsee aika pitkälle sekä eläinten että ihmisten kanssa, mutta aina se ei kannata.

Trauma trauma trauma yhyy🙄🙄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu asiasta. Kun sotaveteraani kertaa vuosilukuja ja korsun mutkia, hänen muistiaan ihaillaan, vaikka kyse saattaa olla traumamuistista. Kun oli tsunami, siitä selvinneet oli kahvipöytien staroja, he saivat jauhaa kokemansa ja heitä kuunneltiin. Varsinkin suurta onnettomuuden kokeneiden joukkoa yhdistää kollektiivinen suru ja asiaa on helppo käsitellä.

Mutta annas olla, kun lapsuuden aikainen hyväksikäyttö alkaa häiritä. Voi sitä paskan määrää mitä joutuu kuulemaan. On ymmärrettävää että läheisen kaverin voi olla vaikea kuunnella. Mutta kaikkein kauheinta, kun hakee apua terveyskeskuksesta, psykpolilta tai soittaa Mielenterveysseuran ym puhelimeen. Näillä auttajiksi alkaneille tulee huono olo, kun joutuvat kuulemaan ikävää asiaa. Päästelevät suustaan aivan mitä sattuu. Erittäin yleistä on tumpata keskustelu heti alkuunsa, jolloin avun

On varmasti helpompi toipua luonnonkatastrofista joka vain tapahtui, kuin se että joku tekee TAHALLAAN pahaa pienelle lapselle eikä kukaan usko eikä auta. Että jokainen tapaus on erilainen kyllä.

Niin, jokainen tapaus on erilainen eikä näitä siksi kannatakaan vertailla. Näissä tapauksissa ne miksi -kysymykset ja pohdinnat on täysin erilaisia. Omaan kokemukseeni tsunamista ei myöskään liittynyt varsinaista traumaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla ihmisillä on jotain traumoja. Uskottomuus, uusperhe, läheisen kuolema, läheisen päihdeongelma jne...  Osalla voi olla tosi  pahojakin.

Minua ei pelota toisten traumat. En myöskään katsele, jos joku turruttaa tunteitaan alkoholilla, liiallisella syömisellä tms.. 

Kaikesta selviää. Ne traumat ei tee kenestäkään huonompaa. 

Trauma ei ole yhtä kuin vastoinkäyminen. Kaikilla ihmisillä ei todellakaan ole traumaa.

Totta, trauman synty ei myöskään ole mitenkään yksinkertaista vaan olosuhteet ratkaisee. Olen saanut trauman työelämään liittyvässä tilanteessa, missä jäin ihan yksin enkä voinut puhua siitä.

Tätäkin ketjua lukiessa huomaa, miten itsekeskeisiä ja ilkeitä ihmisistä on tullut. Ketju on aloitettu vuonna 2018 ja tuolta vuodelta olevat kirjoitukset ovat asiallisempia kuin tämän päivän tekstit. Tänne tullaan vaan haukkumaan ja pilkkaamaan, helppoahan se on kun voi anonyyminä aukoa päätään. Koronavuodet tekivät ihmisistä ilkeitä, vain itseään ajattelevia kusipäitä. Tämän huomaa myös ihan arkipäivän kohtaamisissa esimerkiksi asiakaspalvelutilanteissa. Järkyttävää.

Vierailija kirjoitti:

Tätäkin ketjua lukiessa huomaa, miten itsekeskeisiä ja ilkeitä ihmisistä on tullut. Ketju on aloitettu vuonna 2018 ja tuolta vuodelta olevat kirjoitukset ovat asiallisempia kuin tämän päivän tekstit. Tänne tullaan vaan haukkumaan ja pilkkaamaan, helppoahan se on kun voi anonyyminä aukoa päätään. Koronavuodet tekivät ihmisistä ilkeitä, vain itseään ajattelevia kusipäitä. Tämän huomaa myös ihan arkipäivän kohtaamisissa esimerkiksi asiakaspalvelutilanteissa. Järkyttävää.

Onhan tuolla hyvin itsekeskeisiä ja ilkeitä kirjoituksia vuodelta 2018.

Trollaus on yleistynyt viime vuosina. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä siitä, millaisia traumat ovat. Toinen vahingoittui pahasti ja oli hukkua tsunamissa ja toinen kertoo, kuinka äiti sanoi kerran pahasti, kun hän oli kolmevuotias.

Onneksi on ammattiauttajia, jotka voivat tukea traumoja kokeneita ihmisiä.

 

Niin. En tarkoittanut, että muiden pitäisi suotta pyrkiä ottamaan ammattiauttajan roolia itselleen. Tarkoitin sitä, että monesti traumaattisista kokemuksista avoimesti puhuva ihminen yksinkertaisesti hylätään tai hänen kokemuksiaan mitätöidään kuulijan hämmennyksen takia.

No näistä avoimesti kertova tyrkyttää muille sitä traumaterapeutin roolia. Miksi pitää elää kaikkea trauman kautta ja olettaa että muutkin haluaa siitä jatkuvasti kuulla? Elämässä on muutakin kun jatkuvaa trauman kertaamista. Sitä varten on ammattiapu olemassa. Itsekin traumataustaisena en todellakaan jaksa, kun joku alkaa tekemään minusta terapeuttia kun sä kuunetelet niin kivasti ja sulle on helppo avautua. Jatkuvasti traumaa pinnalla pitävä jatkuvasti elää sitä läpi uudelleen ja vahvistaa neuroyhteyksiä päässä siihen. Toki tämä tulee saamaan hitosti alapeukkuja kun "et voi ymmärtää muiden traumoja". Monet tuntemani menestyneet tyypit ovat aika karuista taustoista, mutta ovat päättäneet olla antamatta traumojen määrittää loppuelämäänsä, sillä siitä kärsii ainoastaan traumatisoitunut itse.

Kaikkihan riippuu ihan siitä, millä tyylillä se ihminen puhuu niistä traumoistaan. Että alkaako kesken iloisen illanvieton surkuttelemaan sitä miten hänen isänsä kuoli hänen ollessa 12v. tai että alkaako kesken kaverin lapsen ristiäisten kertoa miten monta keskenmenoa hänellä on ollut ja miten vaikeaa on endometrioosin kanssa.

Mietin että millaisiakohan tilanteita ap tarkoittaa. 

Millä tavalla traumat estää?

Minua ei haittaa kenenkään traumat, en suhtaudu sen kummemmin kehenkään riippumatta hänen traumoistaan. Voi olla vaikka joku aivan karmea väkivalta-päihde-insesti-pedofilia-seksikauppa-lapsuus, ei minua todellakaan haittaa ja olen tietysti sellaisen ihmisen kaveri, jos vaan viihdyn sen ihmisen seurassa! Autankin tarvittaessa, kunhan se ihminen ei ole sellainen pohjaton kaivo. 

Mun kokemuksen mukaan se on se ihmisen käytös, rajat/rajattomuus ja vastuunotto omasta itsestään ja elämästään, mikä ratkaisee.

Voi olla vaikka miten pahasti traumatisoitunut ihminen, jolla on nuo asiat kunnossa ja hän on hyvää seuraa. Voidaan välillä puhua niistä hänen traumoistaan, mutta se on sellaista satunnaista ja tyyliltään hyvin luontevaa, ei vaativaa. 

Sit on aivan hyvän elämän eläneitä ihmisiä joilla ei ole edes mitään kummempia traumoja, mutta asenne aivan pielessä, ovat rajattomia, vastuuttomia verenimijöitä ja pohjattomia kaivoja. Yritetään keksimällä keksiä edes jotain mistä traumatisoitua, ja asenne elämään on sellainen vastenmielinen Minä Olen Uhri. Sellaisia mä en jaksa ollenkaan, ja kierrän kaukaa. Mutta tämä ei tosiaan liity siihen, kuinka traumatisoitunut se ihminen on ja millaisia asioita oikeasti on taustalla. Se liittyy johonkin aivan muuhun. 

Mutta pointtina: minä en säikähdä, vaikka ihmisen elämäntarina olisi mikä. Ja oman tarinansa saa kertoa, en mene rikki. Käytös, asenne ja luonne on ne mitkä ratkaisee, ja se synkkaako meillä, onko mukavaa yhdessä. 

Traumoista kannattaa mennä puhumaan terapiaan, niin tarve keskustella niistä tuttujen kanssa vähenee. 

Niin, ihmiset suojelevat itseään välttämällä asioita, joita eivät kestä. Näin se vain menee. Traumat kannattaa käsitellä ammattilaisten ja vertaistuen avulla. Muille kertoo sitten vain sen verran, jos vaikuttaa arjessa jotenkin konkreettisesti ja tarvitsee erityisjärjestelyjä selviytyäkseen elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Niin, ihmiset suojelevat itseään välttämällä asioita, joita eivät kestä. Näin se vain menee. Traumat kannattaa käsitellä ammattilaisten ja vertaistuen avulla. Muille kertoo sitten vain sen verran, jos vaikuttaa arjessa jotenkin konkreettisesti ja tarvitsee erityisjärjestelyjä selviytyäkseen elämästä.

Joo, mutta näissäkin on eroja. 

Toiset kestää, eikä todellakaan haittaa jos muut kertoo elämästään nurjempiakin puolia. Tyyli ratkaisee, ei sisältö. Ja jotkut on raskaita ihmisiä ihan ilman traumoja ja kertomuksia. Toiset taas hyvinkin kepeitä, älykkäitä ja hauskoja, hyvää seuraa, vaikka olisi maksimaalisen traumaattinen tausta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, ihmiset suojelevat itseään välttämällä asioita, joita eivät kestä. Näin se vain menee. Traumat kannattaa käsitellä ammattilaisten ja vertaistuen avulla. Muille kertoo sitten vain sen verran, jos vaikuttaa arjessa jotenkin konkreettisesti ja tarvitsee erityisjärjestelyjä selviytyäkseen elämästä.

Joo, mutta näissäkin on eroja. 

Toiset kestää, eikä todellakaan haittaa jos muut kertoo elämästään nurjempiakin puolia. Tyyli ratkaisee, ei sisältö. Ja jotkut on raskaita ihmisiä ihan ilman traumoja ja kertomuksia. Toiset taas hyvinkin kepeitä, älykkäitä ja hauskoja, hyvää seuraa, vaikka olisi maksimaalisen traumaattinen tausta. 

Lisäisin vielä, että nimenomaan se trauma ei välttämättä aina ole mukana. Vaikeat kokemukset elämässä voivat sisältää trauman tai olla sisältämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, ihmiset suojelevat itseään välttämällä asioita, joita eivät kestä. Näin se vain menee. Traumat kannattaa käsitellä ammattilaisten ja vertaistuen avulla. Muille kertoo sitten vain sen verran, jos vaikuttaa arjessa jotenkin konkreettisesti ja tarvitsee erityisjärjestelyjä selviytyäkseen elämästä.

Joo, mutta näissäkin on eroja. 

Toiset kestää, eikä todellakaan haittaa jos muut kertoo elämästään nurjempiakin puolia. Tyyli ratkaisee, ei sisältö. Ja jotkut on raskaita ihmisiä ihan ilman traumoja ja kertomuksia. Toiset taas hyvinkin kepeitä, älykkäitä ja hauskoja, hyvää seuraa, vaikka olisi maksimaalisen traumaattinen tausta. 

Nimenomaan se tyyli merkitsee. Omassa elämässäni on tapahtunut sellainen asia, mikä oli tapahtuessaan ja on aina vuosipäivinä esillä mediassa. En yleensä nykyään ota sitä asiaa esille tuntemattomien seurassa tai esimerkiksi töissä, koska tiedän että siihen voi olla vaikeaa suhtautua ja se voisi aiheuttaa turhia vaikeita tilanteita, niille toisille nimittäin. En kuitenkaan koe tämän olevan pois minulta, ei minulla ole tarvettakaan käsitellä sitä asiaa kaikissa yhteyksissä, esimerkiksi töissä.

Sattumalta tämä asia kuitenkin tuli opiskeluaikana esiin ja silloisten opiskelukaverien tietoon, osasivat yhdistää tapahtuman minuun. He suhtautuivat kuitenkin ihan ok, jotkut oli ehkä enemmän järkyttyneitä, minkä toki ymmärrän ihan hyvin. En minäkään tiedä, mitä pitäisi sanoa jos kuulisin tai saisin tietää jotain sellaista. En usko, että olisi olemassa mitään tiettyä suhtautumista tai tiettyjä sanoja.

Itse ymmärsin aloituksen niin, ettei kyse ole välttämättä siitä että traumatisoituneella olisi erityisemmin tarve puhua traumastaan vaan juurikin toisin päin, että asioistaan on vaikea puhua mikäli ei halua puhua traumastaan.

Minulla on vaikeista kasvuolosuhteista johtuva traumatausta ja samaistun tuohon aloitukseen kyllä, että joutuu keksimään kaikkia kiertoilmaisuja tavallisista, omaan elämään liittyvistä arkisista asioista niille ihmissuhteille (esim. työyhteisö, kaukaisemmat kaverit jne.) joille ei halua avata menneisyyttään. Kun elämäsi on ollut aluksi avain sekaisin ja sen jälkeen itse olet ollut sekaisin, löydät itsesi siitä tilanteesta että menneisyytesi on pelkkä kaaos mistä ei voi puhua juuri mitään. Ainakaan siten, ettei se muuttuisi kaikille osapuolille kiusalliseksi traumadumppaukseksi.

Ymmärrän sen yksinäisyyden kokemuksen, kun muiden keskustellessa et voi puhua oikein mitään lapsuudestasi, et nuoruuden ensikokemuksista, opiskeluista, inttikokemuksista ja vastaavista elämän varrelle mahtuvista asioista. Osallistumisesi keskusteluun on muiden juttujen komppaamista ja jos sinulta kysytään suoraa jotain, pystyt vastaamaan jotain epämääräistä. Tästä taas seuraa se, että ihmiset pitävät sinua yksityisenä ihmisenä ja toisaalta tylsänä seurana, kun et puhu mitään. Tämän takia on myös vaikea alkaa muodostamaan mitään syvempiä ihmissuhteita.

Olisi niin helpottavaa jos voisi vain sanoa, että minulla on huono menneisyys ja sen takia minulla ei ole mitään sellaista mitä pystyisin tähän aiheeseen sanomaan. Kuuntelen silti mielelläni ja otan osaa keskusteluun sen mukaan mitä pystyn ja sitten taas enemmän, kun puhumme asioista joiden kannalta menneisyyteni on epäolennainen asia.

Vierailija kirjoitti:

Itse ymmärsin aloituksen niin, ettei kyse ole välttämättä siitä että traumatisoituneella olisi erityisemmin tarve puhua traumastaan vaan juurikin toisin päin, että asioistaan on vaikea puhua mikäli ei halua puhua traumastaan.

Minulla on vaikeista kasvuolosuhteista johtuva traumatausta ja samaistun tuohon aloitukseen kyllä, että joutuu keksimään kaikkia kiertoilmaisuja tavallisista, omaan elämään liittyvistä arkisista asioista niille ihmissuhteille (esim. työyhteisö, kaukaisemmat kaverit jne.) joille ei halua avata menneisyyttään. Kun elämäsi on ollut aluksi avain sekaisin ja sen jälkeen itse olet ollut sekaisin, löydät itsesi siitä tilanteesta että menneisyytesi on pelkkä kaaos mistä ei voi puhua juuri mitään. Ainakaan siten, ettei se muuttuisi kaikille osapuolille kiusalliseksi traumadumppaukseksi.

Ymmärrän sen yksinäisyyden kokemuksen, kun muiden keskustellessa et voi puhua oikein mitään lapsuudestasi, et nuoruuden ensikoke

Mä tarkoitin nimenomaan tätä, että ei mua järkytä eikä haittaa ollenkaan, jos ihmiset puhuu luontevasti elämästään. 

En pidä sitä minään ahdistavana traumadumppauksena, jos ihminen vaan juttelee ja kertoo asioista, jos ne tulee puheeksi. 

Ymmärrän toki tuon, ettei etäisemmille tutuille halua puhua. En minäkään tykkää puhua yksityisasioistani ties kelle, vaikkei niissä mitään ihmeellistä olekaan. Niiden asioiden perusteella susta kuitenkin rakennetaan kuvaa, jos muuta tietoa ei vielä ole. Ja ne asiat ei välttämättä kerro sun persoonasta oikein mitään. Eli parempi tutustua ensin paremmin, ennen kuin alkaa kertomaan enemmän elämästään.