Lapsuudenperhe läsnä aikuisen elämässä - miksi se ei sovi länsimaissa?

Minulle ajatus yhteisöllisyydestä ja ajan viettämisestä sukulaisten kanssa on puistattava. Äitini puuttui ja arvosteli vanhempien sisarusteni tekemisiä niin kauhealla tavalla, että kun hän kuoli, lopetin hiljalleen kaiken yhteydenpidon sisaruksiin. Vanhin siskoni oli perinyt äidiltä jonkin verran taipumusta puuttua minun, perheen kuopuksen tekemisiin ja elämän valintoihin, että minulle riitti sekin. Minusta yhteisöllisyys on ylimainostettua. Jos joku haluaa elää irrallaan suvusta, on se hänelle sallittava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu varmaankin tilanteesta sekä persoonallisuuksista - ja myös arvomaailmasta. Ei mulla sinänsä ole mitään perhevierailuja tms. vastaan, mutta on valitettava tosiasia, että mieheni perhe on sellainen yltiöuskovainen ja minä taas täysin sen vastakohta, joten tämä "yhdessä hengailu" on usein kaikille osapuolille jotenkin teennäistä ja vaivaannuttavaa.

Musta on ihan tervettä, että jos joku ei tule toimeen ihmisen X kanssa (oli tämä sitten ystävä, sisko, täti, isä tms.), niin ei siihen ajanviettoon tulisi olla mitään pakkoa. Ne olkoot keskenään, jotka keskenään viihtyvät. Mua aina ahdistaa lähteä perheillallisille puolison lähisukulaisten kanssa, ja toivoisin, että minua ei niihin painostettaisi.

Niinpä. Appivanhemmat tehneet selväksi etteivät pidä minusta ja se yhdessäolo on pelkkää vittuilua, kuittailua ja nalkutusta. Silti pitäisi mennä viettämään ”leppoisaa maalaisjoulua” ja matkailla yhdessä.

Jep, samankaltainen tilanne täälläkin. Selväksi on tehty, että oma arvomaailmani sekä maailmankatsomukseni on lähinnä jotakin typerää ja säälittävää. Ei se hirveästi herätä motivaatiota lähteä kyläilemään. Puoliso ei kuitenkaan tahdo tätä ymmärtää, vaan aina yrittää maanitella lähtemään, ja sitten loukkaantuu jos olen vastahakoinen. Eli pakolliset vierailut tehdään kaikesta huolimatta, vaikka tosiasiassa kaikki olisivat varmaan tyytyväisempiä, jos tällaista "pakkoa" ei olisi... 

Minä olen helsinkiläinen, korkeasti koulutettu, enkä syö lihaa. Näistä ei päästä yli. Sitten se tapaaminen on nalkutusta ja lihan tuputtamista jne.

Mukavuussyistä, ja siitä kun täällä ollut pitkään niin köyhää, että lapset on työnnetty pois kotoa heti kun mahdollista. Siitä tuli sitten joku reippauskysymys.

Tää on samalla lailla tunnepitoinen asia kuin vaikka lapsen koti/ pk hoito että jokainen toisten valintoja katsoessaan heijastelee omia tarpeitaan.

Kylläpä tuo roikkuu äidissään! ( saatetaan olla salaa kateellisia avusta ja hyvistä väleistä) Kehtaakin hylätä vanhan appiukkonsa ! ( saatetaan olla kateellisia toisen saamasta vapaudesta ja mielenrauhasta).

Ei kuitenkaan ole sopivaa arvostella toisen valintoja jos ei hänen kengissään ole kävellyt. Sinänsä terapeuttinen ketju, itselläkin tosi kiukustuttavia sukulaisia niin omalla kuin miehen puolella. Vaativat, kyttäävät, puuttuvat ja vielä syyllistävätkin.

Vierailija kirjoitti:

Onko Keski ja Etelä-Euroopan maissa yleisempää, että jäädään asumaan samaan kaupunkiin? Eli ei muuteta työn tai koulun perässä. Minä asuisin niin mielelläni vanhempieni kanssa samassa kaupungissa. Aina harmittaa, kun miehen sukulaisia nähdään 10x enemmän kuin omiani. Omat vaan asuu pienessä kaupungissa kaukana kaikesta ja itse olen joutunut muuttamaan opiskelujen ja työn perässä. Moni kaveripiiristäkin asuu eri kaupungeissa kuin omat vanhemmat. 

Ainakin belgialaisista sanotaan, ettei ne muuta ikinä. Ostetaan talo samalta kylältä kuin missä on lapsuus asuttu ja sit ajetaan vaikka kaks tuntia suuntaansa hirveissä ruuhkissa kaupunkiin töihin :D

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitä pidetään epänormaalina? Miksei vanhemmat, sisarukset ja sisarusten lapset saa olla läsnä jokapäiväisessä elämässä?

Ilmajoella ainakin on - ja toimii ihan ookoo. Vaikuttavat onnellisilta siellä perheyhteisöissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko Keski ja Etelä-Euroopan maissa yleisempää, että jäädään asumaan samaan kaupunkiin? Eli ei muuteta työn tai koulun perässä. Minä asuisin niin mielelläni vanhempieni kanssa samassa kaupungissa. Aina harmittaa, kun miehen sukulaisia nähdään 10x enemmän kuin omiani. Omat vaan asuu pienessä kaupungissa kaukana kaikesta ja itse olen joutunut muuttamaan opiskelujen ja työn perässä. Moni kaveripiiristäkin asuu eri kaupungeissa kuin omat vanhemmat. 

Ainakin belgialaisista sanotaan, ettei ne muuta ikinä. Ostetaan talo samalta kylältä kuin missä on lapsuus asuttu ja sit ajetaan vaikka kaks tuntia suuntaansa hirveissä ruuhkissa kaupunkiin töihin :D

Belgia on silti maana kooltaan vähän toista luokkaa kuin Suomi. Suomessa turkulaiset tuntuu toteuttavan tuota "tänne synnyin, täällä kuolen mentaliteettia"...

Asun etelä-euroopassa ja täällä on aivan normaalia, että isovanhemmat ovat mukana päivittäisessä elämässä. On myös normaalia, että aikuinen sinkku asuu yhdessä iäkkäämmän vanhempanssa kanssa tai että he lomailevat yhdessä. Olen myös törmännyt moniin sisaruksiin, jotka jakavat yhteisen opiskelijaasunnon.

Mieheni on intialainen. Heillä on aivan erilainen perhekulttuuri. Neljäkerroksisessa talossa asuu neljä perhettä: alimmassa mieheni vanhemmat ja hänen (toistaiseksi) naimaton sisko sekä isän äiti, joka on leski. Yläkerrassa asuu miehen isän veli eli mieheni setä vaimonsa kanssa, sekä heidän lapsensa vaimon kanssa. Kahdessa seuraavassa asuvat sedän kaksi muuta poikaa vaimojen ja lapsien kanssa. Kaikki ovat ovat koko ajan auki ja perheet syövät yhdessä, käyvät shoppailemassa yhdessä ja ovat oikeastaan aina yhdessä. Onhan se joskus tosi rasittavaa.

Siellä ei kuitenkaan tarvitse ajatella ikinä onko liian vaivoiksi, koska kaikki pitävät automaattisena sitä että perheelle tehdään kaikki. Voimme jättää omat lapset hoitoon ja mennä illalliselle, ei ole kiire tulla takaisin ja lapset saavat riehua serkkujen kanssa.

Huono puoli on sitten se että kaikki juoruilevat kovasti toisistaan ja erimielisyyksistä ei puhuta. Ne tulevat kuitenkin vaikka perintätilaisuuksissa esiin.

Suomessa kaikki tietävät rajat, mikä on omalla tavallaan tosi mukavaa. Olen itse läheinen vanhempieni kanssa, mutta ei ole pakko olla, jos ei halua. On silti ilkeää riistää lapsilta isovanhemmat...

Suomenruotsalaisessa perheessä käytiin koko perhe sisaruksineen mummon kanssa lounaalla lauantaisin ravintolassa. Siis joka lauantai.

Muissa perheissä ei onnistuisi, koska piirretyt, salilla käynti, haluan nukkua pitkään... jne.

Ehkä he vain priorisoivat nuo muut asiat vasta mummon kanssa oleilun jälkeen. Nyt mummo on kuollut ja he pääsevät sinne salille tai muualle.

Mielestäni olisi mukavaa, jos olisi neljä sukupolvea samassa. Siinä ei ehtisi kukaan kyylätä toisiaan, kun olisi niin paljon tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitä pidetään epänormaalina? Miksei vanhemmat, sisarukset ja sisarusten lapset saa olla läsnä jokapäiväisessä elämässä?

Missä? Menet aamulla töihin,lapset hoitoon/kouluun, illalla kotiin, harrastuksia jne. Viikonloppuna pitäisi levätäkin ja nähdä ystäviä, käydä tapahtumissa jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitä pidetään epänormaalina? Miksei vanhemmat, sisarukset ja sisarusten lapset saa olla läsnä jokapäiväisessä elämässä?

Missä? Menet aamulla töihin,lapset hoitoon/kouluun, illalla kotiin, harrastuksia jne. Viikonloppuna pitäisi levätäkin ja nähdä ystäviä, käydä tapahtumissa jne.

Tähän vaikuttaa hirveän paljon asumispaikka. Olen asunut kohta 30 vuotta samassa rivitaloyhtiössä siskoni kanssa. Myös vanhempani ovat asuneet tässä taloyhtiössä yli 20 vuotta. Siskoni ja mun esikoiset olivat alakoulussa 6 vuotta samalla luokalla. Kuopuksillamme on parin vuoden ikäero ja he olivat samassa päiväkodissa. Aikoinaan oli ihan tavallista, että siskoni (jolla on auto ja joka meni myöhempään töihin) vei aamulla sekä oman että mun lapseni päiväkotiin ja minä taas töistä tullessani otin molemmat lapset mukaan, jotta siskoni ei tarvitse mennä päiväkodin kautta. Siskoni saattoi töistä tullessaan käydä myös mun puolestani kaupassa. Välillä ollaan ihan arkisinkin (erityisesti kesäisin) laitettu yhdessä ruokaa. Grillattu jomman kumman pihalla.

Kuopukseni katkaisi jalkansa samana päivänä kuin isälleni laitettiin lonkaan tekonivel, joten äidilläni oli silloin kaksi - iso ja pieni -  kainalosauvoin liikkuvaa päivisin ja minä ja siskoni taas hoidettiin heidän kauppareissunsa. Siskoni mies kuoli nuorena syöpään ja koska mulla on sairaanhoitajan koulutus, toimin aikoinaan niin henkisenä kuin ihan hoidollisenakin tukena siskolleni ja hänen miehelleen. Ja hoidin heidän lastaan silloin, kun he olivat sairaalalla. Myös vanhempani soittavat mulle, jos heillä on jotain terveysongelmia ja mä kipaisen pihan poikki katsomaan ja arvioimaan tilanteen. Joskus on pitänyt soittaa ambulanssi, useimmiten onneksi ei. Ompeleiden ja hakasten poistaminen on edelleenkin mun hommaani, vaikka en olekaan hoitsun hommia tehnyt enää vuosiin. 

Lasten ollessa vielä koululaisia oli ihan tavallista, että joutui vähän pihassa huhuilemaan, mistä huushollista mahdollisesti tällä kertaa löytyvät. En paistanut lettuja kertaakaan niinä vuosina, koska se oli mummin bravuuri ja serkukset tiesivät, mitä ovikelloa kannattaa soittaa, jos alkaa tehdä mieli lettuja ja hilloa. 

Kaikki lapset ovat jo siis aikuisia, mutta asuvat muutaman kilometrin säteellä lapsuudenkodeistaan. Siskoni poika vaimoineen haluaisi kovasti muuttaa tähän samaan rivitaloyhtiöön. Heillä on kaksi pientä lasta ja tietävät, miten kätevää on, jos perhe laajempana käsityksenä asuu samassa pihapiirissä eikä aina tarvitse lähteä autolla. Minä olen tehnyt jo vuosia etätöitä, joten jos asuisivat tässä, pystyisimme hyvin järjestämään niin, ettei lasten päiväkotipäivä olisi kovin pitkä. Mutta kuten sanoin, asuinpaikalla on ihan hirveän paljon merkitystä siihen, miten tiiviisti on mahdollista olla yhdessä. 

- Nro 56 -

Meillä ollaan tiiviisti tekemisissä lapsuudenperheeni kanssa. Käymme yhdessä matkoilla, meillä on usein perhepäivällisiä ja teemme retkiäkin yhdessä luontoon ja näemme muuten vain. Äidin kanssa lähden usein shoppailemaan kaupungille. Kaikilla on silti myös omat elämänsä. Muutenkin meillä on läheiset välit sukuun. Myös serkuillani on läheiset välit vanhempiinsa. Tiedän lähipiiristäni useita muitakin, joilla on tiiviit välit vanhempiinsa. Työkaverinikin on harvase viikko jossain luontoretkellä isolla porukalla lapsensa ja lastenlastensa kanssa. 

Ainakin minulle on rikkaus, että on läheiset välit perheeseensä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitä pidetään epänormaalina? Miksei vanhemmat, sisarukset ja sisarusten lapset saa olla läsnä jokapäiväisessä elämässä?

Missä? Menet aamulla töihin,lapset hoitoon/kouluun, illalla kotiin, harrastuksia jne. Viikonloppuna pitäisi levätäkin ja nähdä ystäviä, käydä tapahtumissa jne.

Tähän vaikuttaa hirveän paljon asumispaikka. Olen asunut kohta 30 vuotta samassa rivitaloyhtiössä siskoni kanssa. Myös vanhempani ovat asuneet tässä taloyhtiössä yli 20 vuotta. Siskoni ja mun esikoiset olivat alakoulussa 6 vuotta samalla luokalla. Kuopuksillamme on parin vuoden ikäero ja he olivat samassa päiväkodissa. Aikoinaan oli ihan tavallista, että siskoni (jolla on auto ja joka meni myöhempään töihin) vei aamulla sekä oman että mun lapseni päiväkotiin ja minä taas töistä tullessani otin molemmat lapset mukaan, jotta siskoni ei tarvitse mennä päiväkodin kautta. Siskoni saattoi töistä tullessaan käydä myös mun puolestani kaupassa. Välillä ollaan ihan arkisinkin (erityisesti kesäisin) laitettu yhdessä ruokaa. Grillattu jomman kumman pihalla.

Kuopukseni katkaisi jalkansa samana päivänä kuin isälleni laitettiin lonkaan tekonivel, joten äidilläni oli silloin kaksi - iso ja pieni -  kainalosauvoin liikkuvaa päivisin ja minä ja siskoni taas hoidettiin heidän kauppareissunsa. Siskoni mies kuoli nuorena syöpään ja koska mulla on sairaanhoitajan koulutus, toimin aikoinaan niin henkisenä kuin ihan hoidollisenakin tukena siskolleni ja hänen miehelleen. Ja hoidin heidän lastaan silloin, kun he olivat sairaalalla. Myös vanhempani soittavat mulle, jos heillä on jotain terveysongelmia ja mä kipaisen pihan poikki katsomaan ja arvioimaan tilanteen. Joskus on pitänyt soittaa ambulanssi, useimmiten onneksi ei. Ompeleiden ja hakasten poistaminen on edelleenkin mun hommaani, vaikka en olekaan hoitsun hommia tehnyt enää vuosiin. 

Lasten ollessa vielä koululaisia oli ihan tavallista, että joutui vähän pihassa huhuilemaan, mistä huushollista mahdollisesti tällä kertaa löytyvät. En paistanut lettuja kertaakaan niinä vuosina, koska se oli mummin bravuuri ja serkukset tiesivät, mitä ovikelloa kannattaa soittaa, jos alkaa tehdä mieli lettuja ja hilloa. 

Kaikki lapset ovat jo siis aikuisia, mutta asuvat muutaman kilometrin säteellä lapsuudenkodeistaan. Siskoni poika vaimoineen haluaisi kovasti muuttaa tähän samaan rivitaloyhtiöön. Heillä on kaksi pientä lasta ja tietävät, miten kätevää on, jos perhe laajempana käsityksenä asuu samassa pihapiirissä eikä aina tarvitse lähteä autolla. Minä olen tehnyt jo vuosia etätöitä, joten jos asuisivat tässä, pystyisimme hyvin järjestämään niin, ettei lasten päiväkotipäivä olisi kovin pitkä. Mutta kuten sanoin, asuinpaikalla on ihan hirveän paljon merkitystä siihen, miten tiiviisti on mahdollista olla yhdessä. 

- Nro 56 -

Mitä mieltä miehesi ja miehen suku on tästä kuviosta?

Minä ahdistun aivan valtavasti jos sukulaiseni ripustautuvat liikaa. Koen suorastaan, että en saa happea. Kaikkein eniten inhoan sitä, että jos hetkeksikään huomioni herpaantuu, perheeni ympärille on kietoutunut kuin kuristajakasvi, joka on ottanut sen haltuunsa. Parhaimmillaan äitini jakoi kotiini lastenhoitovuoroja niin, että me vanhemmat ei edes tiedetty, kuka on tulossa. Sisko ilmestyi vain ja sanoi, että "viettää laatuaikaa lasten kanssa". Öö. Kuka kutsui, kenen idea?

Samaten yhtäkkiä aina kaikista jutuista tuleekin säännöllisiä. Aina jouluna tungetaan meille, aina sunnuntaisin syödään yhdessä, aina ja aina. Lopulta ainoa ratkaisu on lähteä itse muualle.

Läheisriippuvaisia koko porukka. Sairaalloisen kiinni toisissaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitä pidetään epänormaalina? Miksei vanhemmat, sisarukset ja sisarusten lapset saa olla läsnä jokapäiväisessä elämässä?

Missä? Menet aamulla töihin,lapset hoitoon/kouluun, illalla kotiin, harrastuksia jne. Viikonloppuna pitäisi levätäkin ja nähdä ystäviä, käydä tapahtumissa jne.

Tähän vaikuttaa hirveän paljon asumispaikka. Olen asunut kohta 30 vuotta samassa rivitaloyhtiössä siskoni kanssa. Myös vanhempani ovat asuneet tässä taloyhtiössä yli 20 vuotta. Siskoni ja mun esikoiset olivat alakoulussa 6 vuotta samalla luokalla. Kuopuksillamme on parin vuoden ikäero ja he olivat samassa päiväkodissa. Aikoinaan oli ihan tavallista, että siskoni (jolla on auto ja joka meni myöhempään töihin) vei aamulla sekä oman että mun lapseni päiväkotiin ja minä taas töistä tullessani otin molemmat lapset mukaan, jotta siskoni ei tarvitse mennä päiväkodin kautta. Siskoni saattoi töistä tullessaan käydä myös mun puolestani kaupassa. Välillä ollaan ihan arkisinkin (erityisesti kesäisin) laitettu yhdessä ruokaa. Grillattu jomman kumman pihalla.

Kuopukseni katkaisi jalkansa samana päivänä kuin isälleni laitettiin lonkaan tekonivel, joten äidilläni oli silloin kaksi - iso ja pieni -  kainalosauvoin liikkuvaa päivisin ja minä ja siskoni taas hoidettiin heidän kauppareissunsa. Siskoni mies kuoli nuorena syöpään ja koska mulla on sairaanhoitajan koulutus, toimin aikoinaan niin henkisenä kuin ihan hoidollisenakin tukena siskolleni ja hänen miehelleen. Ja hoidin heidän lastaan silloin, kun he olivat sairaalalla. Myös vanhempani soittavat mulle, jos heillä on jotain terveysongelmia ja mä kipaisen pihan poikki katsomaan ja arvioimaan tilanteen. Joskus on pitänyt soittaa ambulanssi, useimmiten onneksi ei. Ompeleiden ja hakasten poistaminen on edelleenkin mun hommaani, vaikka en olekaan hoitsun hommia tehnyt enää vuosiin. 

Lasten ollessa vielä koululaisia oli ihan tavallista, että joutui vähän pihassa huhuilemaan, mistä huushollista mahdollisesti tällä kertaa löytyvät. En paistanut lettuja kertaakaan niinä vuosina, koska se oli mummin bravuuri ja serkukset tiesivät, mitä ovikelloa kannattaa soittaa, jos alkaa tehdä mieli lettuja ja hilloa. 

Kaikki lapset ovat jo siis aikuisia, mutta asuvat muutaman kilometrin säteellä lapsuudenkodeistaan. Siskoni poika vaimoineen haluaisi kovasti muuttaa tähän samaan rivitaloyhtiöön. Heillä on kaksi pientä lasta ja tietävät, miten kätevää on, jos perhe laajempana käsityksenä asuu samassa pihapiirissä eikä aina tarvitse lähteä autolla. Minä olen tehnyt jo vuosia etätöitä, joten jos asuisivat tässä, pystyisimme hyvin järjestämään niin, ettei lasten päiväkotipäivä olisi kovin pitkä. Mutta kuten sanoin, asuinpaikalla on ihan hirveän paljon merkitystä siihen, miten tiiviisti on mahdollista olla yhdessä. 

- Nro 56 -

Mitä mieltä miehesi ja miehen suku on tästä kuviosta?

Erosin exästä, kun kuopus oli vielä aika pieni. Hänelle kuitenkin tämä järjestely sopi aina oikein hyvin. Vielä eronkin jälkeen, ennenkuin hän löysi uuden vaimon, hän osallistui meidän sukujouluunkin. Ja uuden vaimonsa kanssakin on osallistunut mm vanhempieni merkkipäiville ja käynyt muuten meillä kyläilemässä. Onpa joskus ollut niinkin (lasten ollessa pienempiä), että exä tuli uuden vaimonsa kanssa käymään ja siinä aikamme turistuamme hänen vaimonsa sanoi, että tanssikenkää alkaa vähän vipattamaan, joten exä jäi lapsenvahdiksi ja minä ja hänen vaimonsa lähdimme kahdestaan ravintolaan tanssimaan. Exän vanhemmilla on varsin samanlainen tilanne eli heidän kaksi lastaan asuvat hyvin lähellä. Toinen vanhempien tontista lohkaistulla tontilla ja toinen parin sadan metrin päässä. Heillekin on ihan normaalia, että lapsia ja lapsenlapsia tulee ja menee ovista. 

Mä tykkään. Mulla on kivat vanhemmat ja sisarukset, nähdään heitä vaan harvemmin mitä miehen sukua. Miehen suku on mukavaa ja mä vietän heidän kanssa mielellään aikaa, mies viettäis varmaan vähemmän. He tappelevat välillä hyvinkin äänekkäästi, mutta sopivat aina. Ei kuulemma erimielisyyksiä pidä ottaa niin vakavasti (ero mun puolen sukuun).

Mitä tulee ihmisten lasten hoitamiseen. Mä en sun tenavia sokerilla lahjo, mutta jos mä niitä hoidan hyvää hyvyyttäni me tehdään kaikkea hauskaa ja saatetaan esim. Katsoa teeveetä. Mä en niitä ala ns. Kasvattaa, ne on mulla hoidossa sen hetken.

Meillä eletään ihan väärin. Elämme samassa taloudessa aikuisten lasteni kanssa ja osa jo pois muuttaneistakin pörrää tässä yhtenään. En mielestäni sotkeennu heidän elämään, vaan he sotkeentuvat minun elämääni, yritän kyllä sietää sitä, vaikka välistä tekee mieli laittaa ovi lukkoon. 

Mieskin ihan hämillään, kun eivät osaa aikuistua..

Vierailija kirjoitti:

Meillä eletään ihan väärin. Elämme samassa taloudessa aikuisten lasteni kanssa ja osa jo pois muuttaneistakin pörrää tässä yhtenään. En mielestäni sotkeennu heidän elämään, vaan he sotkeentuvat minun elämääni, yritän kyllä sietää sitä, vaikka välistä tekee mieli laittaa ovi lukkoon. 

Mieskin ihan hämillään, kun eivät osaa aikuistua..

Kasvatus mennyt pieleen.

Koska suomalaiset ovat melko ihmisvihamielisiä, keskimäärin muita eurooppalaisiakin vihamielisempiä. Malli kulkeutuu sukupolvelta toiselle, eikä sille kukaan mitään voi, ellei ole tietoinen omaksumastaan yhteiskunnan vaikutuksesta (opittua) oman mielensä muokkautumiseen haitalliseen suuntaan. Siinä ei ole ihmisessä mitään luonnollista, että tuntee olonsa epämieluisaksi aivan normaalien ihmisten seurassa (ellei kyse ole sitten psykiatrisesta tilasta esim. jostain ahdistusjutusta), vaan muuten mieleltään riittävän terveillä ihmisillä tämä eristäytyminen muista on häiriötila. Se on useimpien suomalaisten kollektiivinen häiriötila, joka pitäisi korjata koulusta alkain, jolloin kodin mallien vaikutus kumoutuisi.