Lapsuudenperhe läsnä aikuisen elämässä - miksi se ei sovi länsimaissa?

Ei siinä sinänsä mitään vikaa ole, mutta kuten joku mainitsikin niin yhteisöllisissä kulttuureissa elävien/vanhempien suomalaisten (naisten) kertoman mukaan se yhteisöllisyys ei ole aina mitään auvoa, varsinkaan nuorille äideille, joita vanhemmat naiset määräilevät ym.

Toisekseen joskus (Suomessa) tuollaisen yhteisöllisyyden varjolla saatetaan käyttää taloudellisesti tai muuten hyväksi niitä vanhempia sukupolvia, jotka eivät kehtaa sanoa etteivät jaksa hoitaa tai että ei olisi varaa maksaa jotain.

Kolmanneksi, minulla on hyvät, mutta asialliset välit vanhempiini. Johtuen siitä millaisia ihmisiä he ja minä olemme, en halua heihin hirveän läheisiä ja luottavaisia välejä. Ihanaa jos joillain on toisin, mutta minä haen  (joudun hakemaan) yhteisöni jostain muualta kuin lapsuudenperheestä.

Meillä lapaettomilla siskoillani hämärtyy rajat. Aina. Heistä tulee lasteni äitejä ja minä muutun kokki/siivoojaksi. Joka kerta mökkimme/kotimme on kaaoksessa ja aina kun lapsilta pitää kieltää jotain, minut kutsutaan tekemään se. Näin itse ollaan aina se leppoisa ja kiva aikuinen johon verrattuna äiti on kireä ja ikävä. Samaten pyritään pitämään yhteyttä ohi vanhempien, sopimaan lasten kanssa ja kehitettiin jopa salakieli, jolla minut voidaan sulkea pois.

Ei tällaista kenenkään trvitse sietää.

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitan, että käytäisiin yhdessä kaupassa, harrastuksissa, matkoilla jne. Eikä vain ydinperheen kesken. Ap

Siis kysytkö sinä ventovierailta ihmisiltä lupaa lähteä reissuun tuollaisella porukalla? Vai mitä ihmettä ajat takaa?

Ex-puolisoni suku oli tuollainen ja yhdelle sukumatkalla erehdyin itsekin lähtemään. Totesin, että ei ole minun juttuni enkä lähtenyt toiste, mutta ei mikään estänyt heitä muita jatkamasta ryhmämatkojaan.

Suomalaiset eivät ole arjessa yhtä sukukeskeisiä kuin esim. etelä-eurooppalaiset. Tähän on varmaan monia käytännön syitä, esim. yhteiskuntarakenteesta johtuvia: muutetaan pois kotikonnuilta opiskelemaan (sekä naiset että miehet), avioparista molemmat ovat töissä ja yhteiskunta tarjoaa päivähoidon lapsille asuinkaupungissa (joka aika usein on eri kuin lasten isovanhempien).

Kun ei ole käytännön syitä viettää aikaa yhdessä, hakeudutaan vapaa-ajalla ystävien pariin ja suvun kanssa kokoonnutaan jouluna, pääsiäisenä jne. Suvusta etäännytään ja yhteiset mielenkiinnon kohteet ja elämäntyyli (eli se mikä jaetaan ikätovereiden kanssa) korvaavat käytännön tarpeet ihmissuhteiden solmimisen pääperusteena.

Ihmisillä on sosiaaliselle kanssakäymisellekin yleensä "kiintiö", eli tarvitaan aikaa myös yksin olemiselle. Jos tämän kiintiön käyttää ystävien kanssa olemiseen, on ihan ymmärrettävää, ettei jaksa kauheasti sosialisoida esim. omien tai appivanhempien kanssa vielä siihen päälle.

Kyllähän sukulaisten kanssa silti voi länsimaalainenkin, jopa suomalainen, olla tekemisissä arjessaan, jos valitsee niin.

Vierailija kirjoitti:

Läsnä millä lailla? Esim. Etelä-Euroopassa ne on niin läsnä, että sekaantuvat aikuisten lasten asioihin koko suvun voimin. Ei kiitos.

No täällä Italian Etelä-Euroopassa tunnen paljonkin ihmisiä, joiden vanhemmat tai suvut sekaannu mitenkään häiritsevästi. Apua annetaan tietenkin paljon enemmän kun Suomessa tarvittaessa ja monet asuvat samassa talossa, mutta eri asunnoissa. Silti se on todella harvinaista kuulla, että valitetaan anopin tai oman äidin sekaantumisesta, puhumatta suvun sekaantumisesta. Perhe on perhe ja kai se kuulostaisi yhtä hassulta täällä ettei äiti tietäisi miten sinulla (aikuisena lapsena) menee, kuin Suomessa alaikäisillä lapsilla ei olisi hajuakaan miten omilla vanhemmilla sujuu.

Vierailija kirjoitti:

En ole kertaakaan törmännyt terveeseen tapaan olla läsnä. Miehen vanhemmat esim kuvittelivat että voivat törmätä meille aamukuudelta, sekaantua ihan kaikkiin asioihimme ja jakavansa taloutemmekin. Eli kun he sössivät asiansa (vaikka varoitimme), minulle raivostuttiin, kun ”en antanut” miehen panna rahojaan vanhempiensa talo-ostoksiin.

Oma äitini ei tajua rajoja ollenkaan. Tällä hetkellä on mykkäkoulussa, koska esikoiseni haki hänen mielestään vääriin kouluihin.

"Kertaakaan"? Really?

Lähupiirisi vaikuttaa oudolta. Mutta ihan yhtä outoa on yleistää oma sukusi koskemaan muitakin.

Mukavia, jäsenten omaa päätösvaltaa kunnioittavia sukuja on vaikka kuinka. Siksi voisit tunnistaa, että läheiset siteet lapsuuden perheeseen ovat ok, jos suhteet pelaavat hyvin.

Sulla ei pelaa, sääli, mutta ei ole yleistettävissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheen läsnäolo aikuisen elämässä vaatii paljon. Meillä Suomessa on hyvin pitkälti kasvatustapana ollut eräänlainen moitteen kulttuuri ja sen vuoksi kaikki, mitä sanotaan, otetaan moitteena, arvosteluna tai suoranaisena v*tuiluna. Mitä läheisempi ihminen, sitä vähemmän aikuisena siedämme heiltä mitään, minkä voisi edes kolmen promillen kännissä tulkita arvosteluksi. Siedämme myös varsin huonosti erilaisuutta. Ärsyynnymme, jos joku tuo esille erilaisen tavan tehdä jokin asia kuin miten itse teemme. Koemme sen vaatimuksena tehdä samalla tavalla kuin tämä toinenkin ja asetumme sekunnin sadasosassa puolustuskannalle. 

Kuulun perheeseen ja sukuun, jossa on aloittajan kuvaamaa yhteisöllisyyttä useammassa sukupolvessa. Tämä toimii, koska jokainen kunnioittaa toistensa mielipiteitä ja toimintatapoja. Ymmärrämme, että olemme geeneistämme huolimatta yksilöitä. Annamme toisillemme tilaa emmekä tuppaudu pyytämättä seuraan. Kuitenkin varsin usein pyydämme toisiamme seuraksemme erilaisiin asioihin. Teen välillä asioita kahdestaan miniäni ja välillä myös siskoni miniän kanssa eli yhteisöllisyys ei rajoitu ainoastaan lapsuudenperheeseeni. Jouluaattoa pyritään viettämään kaikki yhdessä, mutta muut juhlapyhät vaihtelevalla kokoonpanolla. Perusperiaate on, ettei kenenkään tarvitse olla juhlapäivinä yksin, jos ei halua eikä yleensä kukaan halua. Autamme toisiamme aina tarvittaessa. Lastenhoitoapua saa varmasti, koska aina jollekin sopii. Samoin lemmikkien hoitoapua, kyytejä, kaupassakäyntiapua, remonttiapua yms. Mulla ei ole vielä itselläni lapsenlapsia, mutta todella mielelläni otan siskoni lapsenlapsia välillä luokseni. Saatan siis laittaa vain viestiä, että koskas taaperot haluaisivat tulla naurattamaan isotätiä. 

Minusta tuntuu, että itse siedän kyllä kohtalaisen hyvin arvostelua ja neuvojen tuputtamistakin (toisin kuin vasta esikoisen synnyttyä :)), mutta mahdottomaksi läheisen ja tiiviin kanssakäymisen tekee isoäidin kyvyttömyys ymmärtää ettei hän pysty määräämään meidän perheessä ja ettei hän muutu yhtäkkiä lasteni äidiksi jos viettää parituntia heidän kanssaan. Eikä hän muutu poikansa kumppaniksi ja minä hetken hairahdukseksi jos mieheni ulkoilee lastensa kanssa niin, että äitinsä on mukana.

Ehkä tässä tulee se suuri ero Suomeen ja vaikka Italiaan. Suomessa nuo roolit ovat niin tärkeitä. Kaikilla on se rooli ja sitten pelätään, kuinka joku tunnin ulkoilun jälkeen saattaa sen kuvitella itselleen. Joten mielummin ei anneta lasten mennä edes ulos, ettei vaan anoppi kuvittele olevansa äiti tai sanoisi mitään siihen äidin rooliin kuuluvia lauseita. Anopin/isoäidin rooliin kuuluu olla "hiljaa osaamisen" taito ja jos sitä ei osata ei saa olla anoppi tai isoäiti.

Ehkä Italiassa se on juuri tuo puhuminen joka auttaa. puhutaan tarpeeksi, jotta kaikesta voisi ottaa itseensä tai vetää herneet nenään. Sen lisäksi yhteiskunta on järjestetty niin, että on opittava joko ottamaan apua vastaan tai luovutta jostain. Kuten vaikka työpaikasta tai jostain muusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheen läsnäolo aikuisen elämässä vaatii paljon. Meillä Suomessa on hyvin pitkälti kasvatustapana ollut eräänlainen moitteen kulttuuri ja sen vuoksi kaikki, mitä sanotaan, otetaan moitteena, arvosteluna tai suoranaisena v*tuiluna. Mitä läheisempi ihminen, sitä vähemmän aikuisena siedämme heiltä mitään, minkä voisi edes kolmen promillen kännissä tulkita arvosteluksi. Siedämme myös varsin huonosti erilaisuutta. Ärsyynnymme, jos joku tuo esille erilaisen tavan tehdä jokin asia kuin miten itse teemme. Koemme sen vaatimuksena tehdä samalla tavalla kuin tämä toinenkin ja asetumme sekunnin sadasosassa puolustuskannalle. 

Kuulun perheeseen ja sukuun, jossa on aloittajan kuvaamaa yhteisöllisyyttä useammassa sukupolvessa. Tämä toimii, koska jokainen kunnioittaa toistensa mielipiteitä ja toimintatapoja. Ymmärrämme, että olemme geeneistämme huolimatta yksilöitä. Annamme toisillemme tilaa emmekä tuppaudu pyytämättä seuraan. Kuitenkin varsin usein pyydämme toisiamme seuraksemme erilaisiin asioihin. Teen välillä asioita kahdestaan miniäni ja välillä myös siskoni miniän kanssa eli yhteisöllisyys ei rajoitu ainoastaan lapsuudenperheeseeni. Jouluaattoa pyritään viettämään kaikki yhdessä, mutta muut juhlapyhät vaihtelevalla kokoonpanolla. Perusperiaate on, ettei kenenkään tarvitse olla juhlapäivinä yksin, jos ei halua eikä yleensä kukaan halua. Autamme toisiamme aina tarvittaessa. Lastenhoitoapua saa varmasti, koska aina jollekin sopii. Samoin lemmikkien hoitoapua, kyytejä, kaupassakäyntiapua, remonttiapua yms. Mulla ei ole vielä itselläni lapsenlapsia, mutta todella mielelläni otan siskoni lapsenlapsia välillä luokseni. Saatan siis laittaa vain viestiä, että koskas taaperot haluaisivat tulla naurattamaan isotätiä. 

Minusta tuntuu, että itse siedän kyllä kohtalaisen hyvin arvostelua ja neuvojen tuputtamistakin (toisin kuin vasta esikoisen synnyttyä :)), mutta mahdottomaksi läheisen ja tiiviin kanssakäymisen tekee isoäidin kyvyttömyys ymmärtää ettei hän pysty määräämään meidän perheessä ja ettei hän muutu yhtäkkiä lasteni äidiksi jos viettää parituntia heidän kanssaan. Eikä hän muutu poikansa kumppaniksi ja minä hetken hairahdukseksi jos mieheni ulkoilee lastensa kanssa niin, että äitinsä on mukana.

Ehkä tässä tulee se suuri ero Suomeen ja vaikka Italiaan. Suomessa nuo roolit ovat niin tärkeitä. Kaikilla on se rooli ja sitten pelätään, kuinka joku tunnin ulkoilun jälkeen saattaa sen kuvitella itselleen. Joten mielummin ei anneta lasten mennä edes ulos, ettei vaan anoppi kuvittele olevansa äiti tai sanoisi mitään siihen äidin rooliin kuuluvia lauseita. Anopin/isoäidin rooliin kuuluu olla "hiljaa osaamisen" taito ja jos sitä ei osata ei saa olla anoppi tai isoäiti.

Ehkä Italiassa se on juuri tuo puhuminen joka auttaa. puhutaan tarpeeksi, jotta kaikesta voisi ottaa itseensä tai vetää herneet nenään. Sen lisäksi yhteiskunta on järjestetty niin, että on opittava joko ottamaan apua vastaan tai luovutta jostain. Kuten vaikka työpaikasta tai jostain muusta.

Voisiko olla ettei esimerkiksi siellä italiassa isovanhemmat saa kauheita marttyyri-loukkaantumiskohtauksia jos lapsenlapsen vanhemmat sanovat vaikka etteivät halua viedä vastasyntynyttä makaamaan aurinkoon alasti kun eivät halua polttaa vauvan ihoa (vaikka palamisesta ei mummon mukaan ole mitään haittaa), tai jos vanhemmat itse haluavat päättää missä vauva nukkuu, missä lapsi harrastaa, mitä vauva/lapsi syö, mitä lapselle puetaan päälle tai vaikka mihin vanhemmat itse haluavat omat rahansa pistää ja missä perhe asuu?

Siellä varmaan isovanhemman rooli on niin tärkeä ja täynnä tehtävää ettei perheen äidin tai isän rooli ole mitenkään houkutteleva joten samankaltaista ongelmaa ei synny.

Itse olen syntynyt perheeseen jossa on juurettomuutta ollut jo parin sukupolven ajan. Olen kasvanut pikkukaupungeissa, joista nuoret muuttavat muualle. Minäkin muutin nuorena pk-seudulle. Tuntuu että täällä kyllä on monilla ihan tiiviit siteet omaan perheeseen aikuisina. Perheet ovat tiivisti yhteydessä lapsuudenperheisiinsä, sisarukset tapaavat toisiaan yms. Tiivistä ainakin verrattuna siihen mihin minä olen kasvanut.

Mutta jos ap mietti vielä tiivimpää päivittäistä, arkista yhteiseloa..no, minä ajattelen että se on kuitenkin sitten joku perhe/suku/kulttuuri jonka mukaan toimitaan, ja ne tietyt säännöt sitten hyväksytään. Minusta on ihan kiva että appivanhemmat ovat viikottaisella tasolla mukana meidän elämässä, mutta päivittäisessä yhteiselossa (kenen kanssa tahansa) pitäisi ratkaista kenen "kulttuurilla" mennään...

Kyllä ne italialaisetkin on mulle monta kertaa valittaneet niistä kaikkeen sekaantuvista, paapovista mammoistaan ja naapurien juoruiluista. Aikuisenakin pitäisi asua samassa talossa. Jotkut myös sen takia muuttaneet ulkomaillekin.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt perheeseen jossa on juurettomuutta ollut jo parin sukupolven ajan. Olen kasvanut pikkukaupungeissa, joista nuoret muuttavat muualle. Minäkin muutin nuorena pk-seudulle. Tuntuu että täällä kyllä on monilla ihan tiiviit siteet omaan perheeseen aikuisina. Perheet ovat tiivisti yhteydessä lapsuudenperheisiinsä, sisarukset tapaavat toisiaan yms. Tiivistä ainakin verrattuna siihen mihin minä olen kasvanut.

Mutta jos ap mietti vielä tiivimpää päivittäistä, arkista yhteiseloa..no, minä ajattelen että se on kuitenkin sitten joku perhe/suku/kulttuuri jonka mukaan toimitaan, ja ne tietyt säännöt sitten hyväksytään. Minusta on ihan kiva että appivanhemmat ovat viikottaisella tasolla mukana meidän elämässä, mutta päivittäisessä yhteiselossa (kenen kanssa tahansa) pitäisi ratkaista kenen "kulttuurilla" mennään...

Jatkan vielä..ei voi valita vain rusinoita pullasta. Jos haluaa tiiviit yhteydet, ne yhteydet pitää asettaa tärkeämmäksi kuin muut asiat. Esim viime kädessä asuinpaikka ja sen antamat mahdollisuudet valitaan sen mukaan onko perhe lähellä. Ja sitten toisaalta, jos kulttuuri on sellainen, että perhe on tärkein ja perheen kanssa ollaan paljon, niin monissa perheissä sitten pitää sietää hankaliakin asioita. Kaikki ihmiset eivät ole joustavia ja mukavia..

Jaa kyllä mä oman perheeni kanssa ennemmin olen ku kaverien..

Entäpä kun kaveri(ei mulle perhettä eikä sukua) yrittää olla liian läsnä elämässä? Tunkee mun suvun juhliin, jouluisinkin yrittää väkisin tulla "kylään"(viivyttelee niin pitkään että pakko yöksi ottaa..) omiin sukujuhliinsa kutsuu ja hirveesti pitäis päivittäin olla tekemisissä... väsyttää

Minä en todellakaan halua niin paljoa mitä se, omaa perhettä ja sukua jaksan 24/7

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheen läsnäolo aikuisen elämässä vaatii paljon. Meillä Suomessa on hyvin pitkälti kasvatustapana ollut eräänlainen moitteen kulttuuri ja sen vuoksi kaikki, mitä sanotaan, otetaan moitteena, arvosteluna tai suoranaisena v*tuiluna. Mitä läheisempi ihminen, sitä vähemmän aikuisena siedämme heiltä mitään, minkä voisi edes kolmen promillen kännissä tulkita arvosteluksi. Siedämme myös varsin huonosti erilaisuutta. Ärsyynnymme, jos joku tuo esille erilaisen tavan tehdä jokin asia kuin miten itse teemme. Koemme sen vaatimuksena tehdä samalla tavalla kuin tämä toinenkin ja asetumme sekunnin sadasosassa puolustuskannalle. 

Kuulun perheeseen ja sukuun, jossa on aloittajan kuvaamaa yhteisöllisyyttä useammassa sukupolvessa. Tämä toimii, koska jokainen kunnioittaa toistensa mielipiteitä ja toimintatapoja. Ymmärrämme, että olemme geeneistämme huolimatta yksilöitä. Annamme toisillemme tilaa emmekä tuppaudu pyytämättä seuraan. Kuitenkin varsin usein pyydämme toisiamme seuraksemme erilaisiin asioihin. Teen välillä asioita kahdestaan miniäni ja välillä myös siskoni miniän kanssa eli yhteisöllisyys ei rajoitu ainoastaan lapsuudenperheeseeni. Jouluaattoa pyritään viettämään kaikki yhdessä, mutta muut juhlapyhät vaihtelevalla kokoonpanolla. Perusperiaate on, ettei kenenkään tarvitse olla juhlapäivinä yksin, jos ei halua eikä yleensä kukaan halua. Autamme toisiamme aina tarvittaessa. Lastenhoitoapua saa varmasti, koska aina jollekin sopii. Samoin lemmikkien hoitoapua, kyytejä, kaupassakäyntiapua, remonttiapua yms. Mulla ei ole vielä itselläni lapsenlapsia, mutta todella mielelläni otan siskoni lapsenlapsia välillä luokseni. Saatan siis laittaa vain viestiä, että koskas taaperot haluaisivat tulla naurattamaan isotätiä. 

Minusta tuntuu, että itse siedän kyllä kohtalaisen hyvin arvostelua ja neuvojen tuputtamistakin (toisin kuin vasta esikoisen synnyttyä :)), mutta mahdottomaksi läheisen ja tiiviin kanssakäymisen tekee isoäidin kyvyttömyys ymmärtää ettei hän pysty määräämään meidän perheessä ja ettei hän muutu yhtäkkiä lasteni äidiksi jos viettää parituntia heidän kanssaan. Eikä hän muutu poikansa kumppaniksi ja minä hetken hairahdukseksi jos mieheni ulkoilee lastensa kanssa niin, että äitinsä on mukana.

Ehkä tässä tulee se suuri ero Suomeen ja vaikka Italiaan. Suomessa nuo roolit ovat niin tärkeitä. Kaikilla on se rooli ja sitten pelätään, kuinka joku tunnin ulkoilun jälkeen saattaa sen kuvitella itselleen. Joten mielummin ei anneta lasten mennä edes ulos, ettei vaan anoppi kuvittele olevansa äiti tai sanoisi mitään siihen äidin rooliin kuuluvia lauseita. Anopin/isoäidin rooliin kuuluu olla "hiljaa osaamisen" taito ja jos sitä ei osata ei saa olla anoppi tai isoäiti.

Ehkä Italiassa se on juuri tuo puhuminen joka auttaa. puhutaan tarpeeksi, jotta kaikesta voisi ottaa itseensä tai vetää herneet nenään. Sen lisäksi yhteiskunta on järjestetty niin, että on opittava joko ottamaan apua vastaan tai luovutta jostain. Kuten vaikka työpaikasta tai jostain muusta.

Oletko rajat häilyttävä mummo tai lapseton käly/sisko?

Itselläni on kaksi lasta minkä takia olen paljon myös heidän kaveriensa kanssa tekemisissä. On kummallista että se sujuu ihan helposti ja vastaavasti heidän äideiltään minun lasteni kanssa, mutta sitten taas äitini/siskoni ei kykene lainkaan olemaan lasteni kanssa ilman että aletaan talloa yli rajojen niin että soi.

Olen ihmetellyt näitä ihan samoja asioita. Joskus tuntuu, että sisimmältämme me suomalaiset turjotamme yhä metsän keskellä pikku mökeissämme ja kyttäämme, ettei kukaan vain tule lähelle. Mitä olen automatkaillut Euroopassa, maaseutu tarkoittaa pieniä kyliä, joissa talot ovat vierekkäin ja kylän ympärillä ovat pellot. Suomessa maaseutu on sitä, että talot on ammuttu sinne tänne haulikolla ja naapuria ei vahingossa näe.

Tietysti eroja on sukujen välillä. Oma sukuni on juuri sellainen kyttäävä ja kaunainen, kun taas miehen suvussa ollaan yhdessä ja tehdään asioita yhdessä ilman, että kukaan laskee voittoja ja tappioita. Appivanhemmat asuvat samalla tontilla meidän kanssa, eikä ole mitään kiistoja. Sen sijaan kun äitini aikanaan asui tässä lähellä, hän oli jatkuvasti moittimassa ties mitä väärässä paikassa olevaa haravaa ja haisevaa pensasta.

Omat vanhempani muuttivat aikanaan kauas kotiseudultaan, enkä todellakaan ole ollut mummolassa hoidossa tms. Aikuisena oli jotenkin yllätys tajuta, kuinka yleistä on, että mummot hoitavat lapsenlapsia. Samaten itselleni oli ihan selvää, että muutan pois kotipaikkakunnaltani ja täällä aikuisena vasta tajusin, että tosi moni saattaa opiskella muualla, mutta palaa sitten takaisin (kuten mieheni). Joka tapauksessa tuntuu, että monissa suvuissa lastenhoidosta on enemmän kiistaa kuin iloa, siksi tarkkaan mummon pitää osata hoitaa lapsi prikulleen niin kuin äiti sanoo ja jousto ja suvaitsevaisuus ovat ihan vieraita asioita. Tai sitten mummon pyrkimyksenä on vain vallankäyttö, mikä on sekin sairasta. Jotenkin se luonteva, tavallinen yhdessäolo on vain niin vaikeaa. Pienten lasten kanssakin toitotetaan aina, kuinka tärkeää on viettää aikaa vain oman perheen kesken kaikessa rauhassa. No joo, tärkeää sekin, mutta sillä luodaan lapsellekin se mielikuva, että koti on turvasatama ja muut ihmiset ovat väsyttäviä tai suorastaan pelottavia.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheen läsnäolo aikuisen elämässä vaatii paljon. Meillä Suomessa on hyvin pitkälti kasvatustapana ollut eräänlainen moitteen kulttuuri ja sen vuoksi kaikki, mitä sanotaan, otetaan moitteena, arvosteluna tai suoranaisena v*tuiluna. Mitä läheisempi ihminen, sitä vähemmän aikuisena siedämme heiltä mitään, minkä voisi edes kolmen promillen kännissä tulkita arvosteluksi. Siedämme myös varsin huonosti erilaisuutta. Ärsyynnymme, jos joku tuo esille erilaisen tavan tehdä jokin asia kuin miten itse teemme. Koemme sen vaatimuksena tehdä samalla tavalla kuin tämä toinenkin ja asetumme sekunnin sadasosassa puolustuskannalle. 

Kuulun perheeseen ja sukuun, jossa on aloittajan kuvaamaa yhteisöllisyyttä useammassa sukupolvessa. Tämä toimii, koska jokainen kunnioittaa toistensa mielipiteitä ja toimintatapoja. Ymmärrämme, että olemme geeneistämme huolimatta yksilöitä. Annamme toisillemme tilaa emmekä tuppaudu pyytämättä seuraan. Kuitenkin varsin usein pyydämme toisiamme seuraksemme erilaisiin asioihin. Teen välillä asioita kahdestaan miniäni ja välillä myös siskoni miniän kanssa eli yhteisöllisyys ei rajoitu ainoastaan lapsuudenperheeseeni. Jouluaattoa pyritään viettämään kaikki yhdessä, mutta muut juhlapyhät vaihtelevalla kokoonpanolla. Perusperiaate on, ettei kenenkään tarvitse olla juhlapäivinä yksin, jos ei halua eikä yleensä kukaan halua. Autamme toisiamme aina tarvittaessa. Lastenhoitoapua saa varmasti, koska aina jollekin sopii. Samoin lemmikkien hoitoapua, kyytejä, kaupassakäyntiapua, remonttiapua yms. Mulla ei ole vielä itselläni lapsenlapsia, mutta todella mielelläni otan siskoni lapsenlapsia välillä luokseni. Saatan siis laittaa vain viestiä, että koskas taaperot haluaisivat tulla naurattamaan isotätiä. 

Kuulostaa ihanalta. Olen kateellinen, koska vanhempani ovat kuolleet, ei ole sisaruksia ja loput suvusta joko alkoholisoituneita tai asuu toisella puolella Suomea. Onneksi on sentään oma lapsi ja mies. Tuollainen yhdessä oleminen olisi kuitenkin ihanaa.

Riippuu varmaankin tilanteesta sekä persoonallisuuksista - ja myös arvomaailmasta. Ei mulla sinänsä ole mitään perhevierailuja tms. vastaan, mutta on valitettava tosiasia, että mieheni perhe on sellainen yltiöuskovainen ja minä taas täysin sen vastakohta, joten tämä "yhdessä hengailu" on usein kaikille osapuolille jotenkin teennäistä ja vaivaannuttavaa.

Musta on ihan tervettä, että jos joku ei tule toimeen ihmisen X kanssa (oli tämä sitten ystävä, sisko, täti, isä tms.), niin ei siihen ajanviettoon tulisi olla mitään pakkoa. Ne olkoot keskenään, jotka keskenään viihtyvät. Mua aina ahdistaa lähteä perheillallisille puolison lähisukulaisten kanssa, ja toivoisin, että minua ei niihin painostettaisi.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu varmaankin tilanteesta sekä persoonallisuuksista - ja myös arvomaailmasta. Ei mulla sinänsä ole mitään perhevierailuja tms. vastaan, mutta on valitettava tosiasia, että mieheni perhe on sellainen yltiöuskovainen ja minä taas täysin sen vastakohta, joten tämä "yhdessä hengailu" on usein kaikille osapuolille jotenkin teennäistä ja vaivaannuttavaa.

Musta on ihan tervettä, että jos joku ei tule toimeen ihmisen X kanssa (oli tämä sitten ystävä, sisko, täti, isä tms.), niin ei siihen ajanviettoon tulisi olla mitään pakkoa. Ne olkoot keskenään, jotka keskenään viihtyvät. Mua aina ahdistaa lähteä perheillallisille puolison lähisukulaisten kanssa, ja toivoisin, että minua ei niihin painostettaisi.

Niinpä. Appivanhemmat tehneet selväksi etteivät pidä minusta ja se yhdessäolo on pelkkää vittuilua, kuittailua ja nalkutusta. Silti pitäisi mennä viettämään ”leppoisaa maalaisjoulua” ja matkailla yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu varmaankin tilanteesta sekä persoonallisuuksista - ja myös arvomaailmasta. Ei mulla sinänsä ole mitään perhevierailuja tms. vastaan, mutta on valitettava tosiasia, että mieheni perhe on sellainen yltiöuskovainen ja minä taas täysin sen vastakohta, joten tämä "yhdessä hengailu" on usein kaikille osapuolille jotenkin teennäistä ja vaivaannuttavaa.

Musta on ihan tervettä, että jos joku ei tule toimeen ihmisen X kanssa (oli tämä sitten ystävä, sisko, täti, isä tms.), niin ei siihen ajanviettoon tulisi olla mitään pakkoa. Ne olkoot keskenään, jotka keskenään viihtyvät. Mua aina ahdistaa lähteä perheillallisille puolison lähisukulaisten kanssa, ja toivoisin, että minua ei niihin painostettaisi.

Niinpä. Appivanhemmat tehneet selväksi etteivät pidä minusta ja se yhdessäolo on pelkkää vittuilua, kuittailua ja nalkutusta. Silti pitäisi mennä viettämään ”leppoisaa maalaisjoulua” ja matkailla yhdessä.

Jep, samankaltainen tilanne täälläkin. Selväksi on tehty, että oma arvomaailmani sekä maailmankatsomukseni on lähinnä jotakin typerää ja säälittävää. Ei se hirveästi herätä motivaatiota lähteä kyläilemään. Puoliso ei kuitenkaan tahdo tätä ymmärtää, vaan aina yrittää maanitella lähtemään, ja sitten loukkaantuu jos olen vastahakoinen. Eli pakolliset vierailut tehdään kaikesta huolimatta, vaikka tosiasiassa kaikki olisivat varmaan tyytyväisempiä, jos tällaista "pakkoa" ei olisi... 

Hm. Omaa äitiäni siedän vain pieninä annoksina. Hän omii lapseni itselleen ja alkaa leikkiä äitiä. On jopa yrittänyt ajaa minut huoneesta, kun lapsi satutti itsensä ja halusin ottaa syliin; minä olin kuulemma siinä tilanteessa turha. Syöttää lapsille salaa suklaata ja karkkia, kun olen sanonut että se yksi jäätelö riittää. On sanonut lapsille mm. "Eikö ookin täällä mummon luona paljon kivempi uimaranta kuin se tyhmä siellä teillä" ja monta muuta asiaa samalla kaavalla.

Anoppini sen sijaan on Piru itse. Isommalla porukalla hymyilee maireasti kädet sylissä, kahden kesken v***uilee ihan suoraan ja kaikesta, selän takana levittää aivan perättömiä juttuja kaikista meistä miniöistä - ei vaan ole vielä keksinyt, että me miniät puhumme toisillemme.

Sisaruksista en edes aloita... Juu. Lisää vaan ihanaa sukulointia, kun se on niin rentouttavaa ja tärkeää.