Lapsuudenperhe läsnä aikuisen elämässä - miksi se ei sovi länsimaissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Appivanhemmat ovat tehneet poikansa aviopuolison avio-oikeuden mitätöivän testamentin.

Kavereita ollaan, mutta ei tasa-arvoista perhettä jonka kanssa jakaa elämänsä.

Meillä tuo on ollut suvussa ihan tapana ja testamentit tehty jo ennenkuin lapset ovat olleet pariutumisiässä eli ei ole ollut mikään henkilökohtainen epäluottamuslause kenellekään. 

Joitain kuitenkin suositaan toisten kustannuksella, vaikka ei muutoin henkilökohtaista olekaan. Ymmärrän kyllä, että kun nykyään eroillaan niin herkästi, sitä halutaan edes jotenkin varautua pettymyksiin.

Tarkoitatko, että tuo testamentin avio-oikeuskohta koskee vain tämän yhden pojan puolisoa? Silloinhan kyseessä on pikemminkin epäluottamus tätä poikaa kohtaan. Ts vanhemmat olettaa, että juuri tämä heidän lapsistaan hurahtaisi helposti johonkin golddiggeriin tai olisi muuten helposti höynäytettävissä. 

En, mutta jos noin ajattelee, niin sehän olisi kai loukkaus molempia kohtaan. Mutta siten siis ei ole.

Saatan itsekin tehdä vastaavan testamentin lastemme hyväksi, mutta silloin en odota miniöiden ja vävyjen kohtelevan minua täysin kuin omana äitinään. Täytyy vielä harkita ja punnita asioita rauhassa.

En pidä loukkauksena, että suvun omaisuus halutaan säilyttää suvussa. Itse hankkimansa omaisuuden jokainen voi tietenkin puolittaa erossa, jos niin on halunnut tehdä. Mutta ymmärrän tuon, että haluaisit miniöidesi ja vävyjesi kohtelevan sinua täysin kuin omaa äitiään. Silloin sun tietenkin pitää kohdella heitä kuin omia lapsiasi. Mulle riittää oikein hyvin, että olen omien lasteni äiti ja että miniöilläni ja vävyilläni on omat äitinsä. En siis edes halua ottaa mitään äidin roolia suhteessani lasteni puolisoihin. Olen ihan mielelläni mukava anoppi ja erittäin mielelläni suon lasteni puolisoille sen, että heillä on erittäin hyvät ja läheiset välit omiin vanhempiinsa. Sun kannattaa muistaa, että vaikka et mitään testamenttia tekisikään, lastesi puolisot saattavat siltikin jopa inhota sinua. 

Juu, kyllä minä haluaisin olla sellainen "En menetä lastani puolisolle, vaan saan lapseni puolisossa perheenjäsenen" anoppi. Raha on kivaa, mutta ihmissuhteet kivempia.

Mutta en tiedä miten realistista tuo kulttuurissamme on. Ilman muuta kuitenkin toivoisin miniöistä ja vävyistä perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Appivanhemmat ovat tehneet poikansa aviopuolison avio-oikeuden mitätöivän testamentin.

Kavereita ollaan, mutta ei tasa-arvoista perhettä jonka kanssa jakaa elämänsä.

Niin olivat minunkin isäni ja äitini tehneet ja minä olen tehnyt samoin. Se on vain viisasta asioiden hoitoa ja oman lapsen perinnön suojaamista. Erot ovat niin nyleisiä. Eikö sinun vanhempasi ole tehneet samoin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Appivanhemmat ovat tehneet poikansa aviopuolison avio-oikeuden mitätöivän testamentin.

Kavereita ollaan, mutta ei tasa-arvoista perhettä jonka kanssa jakaa elämänsä.

Niin olivat minunkin isäni ja äitini tehneet ja minä olen tehnyt samoin. Se on vain viisasta asioiden hoitoa ja oman lapsen perinnön suojaamista. Erot ovat niin nyleisiä. Eikö sinun vanhempasi ole tehneet samoin?

Miksi miniän tai vävyn pitäisi periä jotakin puolison vanhemmilta? Jää laosillekin enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Appivanhemmat ovat tehneet poikansa aviopuolison avio-oikeuden mitätöivän testamentin.

Kavereita ollaan, mutta ei tasa-arvoista perhettä jonka kanssa jakaa elämänsä.

Meillä tuo on ollut suvussa ihan tapana ja testamentit tehty jo ennenkuin lapset ovat olleet pariutumisiässä eli ei ole ollut mikään henkilökohtainen epäluottamuslause kenellekään. 

Joitain kuitenkin suositaan toisten kustannuksella, vaikka ei muutoin henkilökohtaista olekaan. Ymmärrän kyllä, että kun nykyään eroillaan niin herkästi, sitä halutaan edes jotenkin varautua pettymyksiin.

Tarkoitatko, että tuo testamentin avio-oikeuskohta koskee vain tämän yhden pojan puolisoa? Silloinhan kyseessä on pikemminkin epäluottamus tätä poikaa kohtaan. Ts vanhemmat olettaa, että juuri tämä heidän lapsistaan hurahtaisi helposti johonkin golddiggeriin tai olisi muuten helposti höynäytettävissä. 

En, mutta jos noin ajattelee, niin sehän olisi kai loukkaus molempia kohtaan. Mutta siten siis ei ole.

Saatan itsekin tehdä vastaavan testamentin lastemme hyväksi, mutta silloin en odota miniöiden ja vävyjen kohtelevan minua täysin kuin omana äitinään. Täytyy vielä harkita ja punnita asioita rauhassa.

En pidä loukkauksena, että suvun omaisuus halutaan säilyttää suvussa. Itse hankkimansa omaisuuden jokainen voi tietenkin puolittaa erossa, jos niin on halunnut tehdä. Mutta ymmärrän tuon, että haluaisit miniöidesi ja vävyjesi kohtelevan sinua täysin kuin omaa äitiään. Silloin sun tietenkin pitää kohdella heitä kuin omia lapsiasi. Mulle riittää oikein hyvin, että olen omien lasteni äiti ja että miniöilläni ja vävyilläni on omat äitinsä. En siis edes halua ottaa mitään äidin roolia suhteessani lasteni puolisoihin. Olen ihan mielelläni mukava anoppi ja erittäin mielelläni suon lasteni puolisoille sen, että heillä on erittäin hyvät ja läheiset välit omiin vanhempiinsa. Sun kannattaa muistaa, että vaikka et mitään testamenttia tekisikään, lastesi puolisot saattavat siltikin jopa inhota sinua. 

Juu, kyllä minä haluaisin olla sellainen "En menetä lastani puolisolle, vaan saan lapseni puolisossa perheenjäsenen" anoppi. Raha on kivaa, mutta ihmissuhteet kivempia.

Mutta en tiedä miten realistista tuo kulttuurissamme on. Ilman muuta kuitenkin toivoisin miniöistä ja vävyistä perhettä.

Minä koen lasteni puolisoiden olevan perheenjäseniäni, vaikka en odotakaan heidän pitävän minua äitinään enkä koe olevani heidän äitinsä. Siskoni ja hänenkin lapsensa ovat perheenjäseniäni, vaikka en ole heidänkään äitinsä. 

Koska voidaan. Niissä maissa joissa mm talous pakottaa liian tiiviiseen kanssakäymiseen, tulee ongelmia nuorten parisuhteeseen. Se on sitä biologiaa, että vanhemmat alkavat ärsyttää ja heistä haluaa muuttaa kauemmaksi, luonnon tapa välttää sukurutsaa.

Oma juoppo äitini ei sopisi perheeni elämään, ei olisi hyvä malli lapsillekaan.

Vierailija kirjoitti:

Miniä, aiotko itse noudattaa omaa neuvoasi ja olla tapaamatta omia lapsiasi ja lapsenlapsiasi, kun he aikuistuvat.

Höh, yritin etsiä ketjusta tuota neuvoa mutta en löydä. Oliko Miniä antanut mitään perusteita neuvolle?

Olin alussa ihastunut kun miehen äidin iso suku tuntui nyhjäävän paljon yhdessä. Aattelin että ihanaa! Itselläni ei sukua ole. Sitten aloin huomata, että he on yhdessä lähinnä tavan vuoksi. Selän takana haukkuvat toisiaan koko ajan, kateus rehottaa ja aina jos joku yrittää menestyä, muu lauma vetää alas jne.

Anoppi ja appi kiltisti menee sinne miehen mummolaan, ahtautuu kaksioon ja kuuntelee nalkutusta monta päivää. En tajua.

36 vuotias sinkku pitää lapsuudenperhettään ikään kuin vieläkin "omana" perheenään.

Puhuukin heistä että minun porukka, kuulostaa jotenkin hassulta.

Kyllä meillä ainankin pidetään yhteyttä viikoittain useamman kerran. Jouluna ja juhannuksena kokoonnutaan yhteen. Ollaan tehty ulkomaanreissuja yhdessä. Veljien ja puolisoiden kanssa saatetaan käydä iltaa viettämässä. Kälyn kanssa lenkillä yms.

Mun mielestä tärkein asia maailmassa on perhe. Kuitenkin niin,että jokaisella on myös se oma elämä ja sitä kunnioitetaan.

Vierailija kirjoitti:

36 vuotias sinkku pitää lapsuudenperhettään ikään kuin vieläkin "omana" perheenään.

Puhuukin heistä että minun porukka, kuulostaa jotenkin hassulta.

"Minun porukka" kieltämättä kuulostaa oudolta, itse sanon "mun porukat", joka on siis tavallinen puhekielinen ilmaus vanhemmista. Käytän ilmausta vaikka minulla on jo omakin perhe esim. "Mun porukat on jo lähtenyt mökille niin täytyy käydä kastelee niiden kukat."

Vierailija kirjoitti:

[

Jatkan vielä..ei voi valita vain rusinoita pullasta. Jos haluaa tiiviit yhteydet, ne yhteydet pitää asettaa tärkeämmäksi kuin muut asiat. Esim viime kädessä asuinpaikka ja sen antamat mahdollisuudet valitaan sen mukaan onko perhe lähellä. Ja sitten toisaalta, jos kulttuuri on sellainen, että perhe on tärkein ja perheen kanssa ollaan paljon, niin monissa perheissä sitten pitää sietää hankaliakin asioita. Kaikki ihmiset eivät ole joustavia ja mukavia..

Pääsin aikoinaan aitiopaikalta seuraamaan, miten tällainen "hankalien sietämis" - meininki onnistuu.

Ei se pitkällä tähtäimellä oikein toiminut.

Toki riippuu, minkälaisista hankaluuksista puhutaan.

Mutta pahimmassa tapauksessa se, jolla on valta, heittäytyy hankalaksi vain koska voi. Esim isä käyttää fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Tämän seurauksena äidillä on marttyyrin ote lapsiinsa jopa vuosikymmeniä eron jälkeen. Kiusaamiseen taipuvaiselle ihmiselle tällaiseen sukuun liittyminen tuntuu siltä kuin kotiin tulisi.  Pääsee pelailemaan perheen valmiiksi sairaalla dynamiikalla. Manipuloidaan ja hankaloitetaan yhteisiä kohtaamisia ensin raskaudella, sitten suvun "lasten parhaalla", ja mm. yleisesti kaikenlaisella "huolestumisella".  Avoimen keskustelun puuttuessa on helppo kieroilla itselleen etuja, selän takana muiden perheiden valintoja arvostellen.

Vasta jos huomaa, ettei "pärjää" jollekin vielä taitavammalle pelurille, yrittää tulla toimeen. Muussa tapauksessa niiden ei-hankalien vastuulla on toimeentuleminen. 

Homma toimii, kunnes ne rauhaan pyrkivät suvun jäsenet kyllästyvät. (Tai kun se, jonka heikompaa asemaa käytettiin hyväksi, aikuistuu henkisesti tai muuten saa tilanteensa kuntoon.)

Perheillä, joissa lapsille on näytetty oikeudenmukaisemman elämisen malli, on paremmat mahdollisuudet läheiseen kanssakäymiseen lasten aikuistuessa. On opetettu, ettei ole OK jyrätä asioita vahvemman ylivaltaa käyttäen. Vaan tarvittaessa pyritään löytämään ratkaisuja kaikkien henkisen hyvinvoinnin ja viihtymisen puolesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me jutellaan päivittäin miehen vanhempien ja sisarusten kanssa ja anoppi on kuin paras ystäväni, samoin miehen pari vuotta nuoremmat siskot. Itse olen menettänyt omat vanhempani nuorina ja miehen perhe on minulle nyt se tavallinen perhe, jota en koskaan saanut. Tehdään paljon yhdessä ja mennään kesäisin isolla sakilla matkustelemaan. En voisi kuvitella mitään muuta, mutta joidenkin kavereiden mielestä se on sairasta, että olemme niin läheisiä. Koskaan eivät ole sekaantuneet asioihin, mutta joskus olen kyllä esimerkiksi miehen kanssa riidellessä tukeutunut anoppiin, joka on maailman ihanin ja lämminsydämisin ihminen. 

Toivon, että voisimme asua mieheni vanhempien kanssa esim. paritalossa kun he ovat niin vanhoja, etteivät enää pärjää yksin. Olen varmaan myös kauhea kun joskus mietin, että jos miehen siskot eivät mene naimisiin, hekin voisivat ihan hyvin viettää elämänsä meidän kanssamme. :D

Oleellista on vain se, että kaikki nauttivat tästä järjestelystä. Ketään ei pakoteta mihinkään eikä pahoiteta mieltä, jos joku haluaa tehdä muuta. Teemme myös itse päätöksiä omasta elämästämme, eivätkä miehen vanhemmat päätä asioistamme. He ovat kuin hyvin läheisiä ystäviä.

Herranjestas! Ei kummankaan vanhempia pidä millään tavalla sotkea mukaan pariskunnan riitoihin.

Olipas hurjaa sotkemista, kun anoppi ei edes tiennyt mistä riita on alkuisin, eikä käynyt esim. viestinviejänä kumminkaan päin. Kunhan purin omaa pahaa oloa ja anoppi lohdutti kuin ystävänä, jota hän onkin. No, ei ollut iso juttu ja elämä jatkui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me jutellaan päivittäin miehen vanhempien ja sisarusten kanssa ja anoppi on kuin paras ystäväni, samoin miehen pari vuotta nuoremmat siskot. Itse olen menettänyt omat vanhempani nuorina ja miehen perhe on minulle nyt se tavallinen perhe, jota en koskaan saanut. Tehdään paljon yhdessä ja mennään kesäisin isolla sakilla matkustelemaan. En voisi kuvitella mitään muuta, mutta joidenkin kavereiden mielestä se on sairasta, että olemme niin läheisiä. Koskaan eivät ole sekaantuneet asioihin, mutta joskus olen kyllä esimerkiksi miehen kanssa riidellessä tukeutunut anoppiin, joka on maailman ihanin ja lämminsydämisin ihminen. 

Toivon, että voisimme asua mieheni vanhempien kanssa esim. paritalossa kun he ovat niin vanhoja, etteivät enää pärjää yksin. Olen varmaan myös kauhea kun joskus mietin, että jos miehen siskot eivät mene naimisiin, hekin voisivat ihan hyvin viettää elämänsä meidän kanssamme. :D

Oleellista on vain se, että kaikki nauttivat tästä järjestelystä. Ketään ei pakoteta mihinkään eikä pahoiteta mieltä, jos joku haluaa tehdä muuta. Teemme myös itse päätöksiä omasta elämästämme, eivätkä miehen vanhemmat päätä asioistamme. He ovat kuin hyvin läheisiä ystäviä.

Herranjestas! Ei kummankaan vanhempia pidä millään tavalla sotkea mukaan pariskunnan riitoihin.

Olipas hurjaa sotkemista, kun anoppi ei edes tiennyt mistä riita on alkuisin, eikä käynyt esim. viestinviejänä kumminkaan päin. Kunhan purin omaa pahaa oloa ja anoppi lohdutti kuin ystävänä, jota hän onkin. No, ei ollut iso juttu ja elämä jatkui.

Eikö sulla ole oikeita ystäviä? Sukulaisille ei todellakaan kannata aviohuoliaan vuodattaa.

Vierailija kirjoitti:

[. Jos haluaa tiiviit yhteydet, ne yhteydet pitää asettaa tärkeämmäksi kuin muut asiat. Esim viime kädessä asuinpaikka ja sen antamat mahdollisuudet valitaan sen mukaan onko perhe lähellä. .

No tässä onkin yksi syy suomalaiseen sukujen hajanaisuuteen. 

On hienoa, jos voi valita töitä vanhempien paikkakunnalta.  Suomessa työmarkkinat ovat kuitenkin voimakkaasti keskittyneet muutamaan etelän suureen kaupunkiin, jonne iso osa on muuttanut maakunnista. 

Nykyajan Suomen huonot työmarkkinat ajavat porukkaa ulkomaillekin.  

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitan, että käytäisiin yhdessä kaupassa, harrastuksissa, matkoilla jne. Eikä vain ydinperheen kesken. Ap

Miksi kaupassa pitää käydä koko suvun voimin? Ei kyllä ole järkeä raahata esim pikkulapsia marketteihin. Mieluummin vanhemmat tekevät ostoksensa yksinään tai kahdestaan ja vaikka se ” suku” vahtii lapset kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me jutellaan päivittäin miehen vanhempien ja sisarusten kanssa ja anoppi on kuin paras ystäväni, samoin miehen pari vuotta nuoremmat siskot. Itse olen menettänyt omat vanhempani nuorina ja miehen perhe on minulle nyt se tavallinen perhe, jota en koskaan saanut. Tehdään paljon yhdessä ja mennään kesäisin isolla sakilla matkustelemaan. En voisi kuvitella mitään muuta, mutta joidenkin kavereiden mielestä se on sairasta, että olemme niin läheisiä. Koskaan eivät ole sekaantuneet asioihin, mutta joskus olen kyllä esimerkiksi miehen kanssa riidellessä tukeutunut anoppiin, joka on maailman ihanin ja lämminsydämisin ihminen. 

Toivon, että voisimme asua mieheni vanhempien kanssa esim. paritalossa kun he ovat niin vanhoja, etteivät enää pärjää yksin. Olen varmaan myös kauhea kun joskus mietin, että jos miehen siskot eivät mene naimisiin, hekin voisivat ihan hyvin viettää elämänsä meidän kanssamme. :D

Oleellista on vain se, että kaikki nauttivat tästä järjestelystä. Ketään ei pakoteta mihinkään eikä pahoiteta mieltä, jos joku haluaa tehdä muuta. Teemme myös itse päätöksiä omasta elämästämme, eivätkä miehen vanhemmat päätä asioistamme. He ovat kuin hyvin läheisiä ystäviä.

Herranjestas! Ei kummankaan vanhempia pidä millään tavalla sotkea mukaan pariskunnan riitoihin.

Olipas hurjaa sotkemista, kun anoppi ei edes tiennyt mistä riita on alkuisin, eikä käynyt esim. viestinviejänä kumminkaan päin. Kunhan purin omaa pahaa oloa ja anoppi lohdutti kuin ystävänä, jota hän onkin. No, ei ollut iso juttu ja elämä jatkui.

Eikö sulla ole oikeita ystäviä? Sukulaisille ei todellakaan kannata aviohuoliaan vuodattaa.

Anoppi on tuossa tilanteessa saanut äidin aseman. Ihan OK minusta. Ongelmana tuossa vain on juuri tuo parisuhde. Esim erotilanteessa tilanne olisi hyvin monimutkainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me jutellaan päivittäin miehen vanhempien ja sisarusten kanssa ja anoppi on kuin paras ystäväni, samoin miehen pari vuotta nuoremmat siskot. Itse olen menettänyt omat vanhempani nuorina ja miehen perhe on minulle nyt se tavallinen perhe, jota en koskaan saanut. Tehdään paljon yhdessä ja mennään kesäisin isolla sakilla matkustelemaan. En voisi kuvitella mitään muuta, mutta joidenkin kavereiden mielestä se on sairasta, että olemme niin läheisiä. Koskaan eivät ole sekaantuneet asioihin, mutta joskus olen kyllä esimerkiksi miehen kanssa riidellessä tukeutunut anoppiin, joka on maailman ihanin ja lämminsydämisin ihminen. 

Toivon, että voisimme asua mieheni vanhempien kanssa esim. paritalossa kun he ovat niin vanhoja, etteivät enää pärjää yksin. Olen varmaan myös kauhea kun joskus mietin, että jos miehen siskot eivät mene naimisiin, hekin voisivat ihan hyvin viettää elämänsä meidän kanssamme. :D

Oleellista on vain se, että kaikki nauttivat tästä järjestelystä. Ketään ei pakoteta mihinkään eikä pahoiteta mieltä, jos joku haluaa tehdä muuta. Teemme myös itse päätöksiä omasta elämästämme, eivätkä miehen vanhemmat päätä asioistamme. He ovat kuin hyvin läheisiä ystäviä.

Herranjestas! Ei kummankaan vanhempia pidä millään tavalla sotkea mukaan pariskunnan riitoihin.

Olipas hurjaa sotkemista, kun anoppi ei edes tiennyt mistä riita on alkuisin, eikä käynyt esim. viestinviejänä kumminkaan päin. Kunhan purin omaa pahaa oloa ja anoppi lohdutti kuin ystävänä, jota hän onkin. No, ei ollut iso juttu ja elämä jatkui.

Eikö sulla ole oikeita ystäviä? Sukulaisille ei todellakaan kannata aviohuoliaan vuodattaa.

Anoppi on tuossa tilanteessa saanut äidin aseman. Ihan OK minusta. Ongelmana tuossa vain on juuri tuo parisuhde. Esim erotilanteessa tilanne olisi hyvin monimutkainen.

Ihan yhtä lailla se äiti on sukulainen. Avioliittonsa ja parisuhteensa asioita ei järkevä ihminen vuodattele sukulaisille. Se on todella asiatonta.

Voi apua, jos vielä kaupassa, harrastuksissa ja matkoillakin käytäisiin ydinperheen kesken, kuten joku ehdotti. Puolison kanssa ei vissiin ikinä tarvita mitään yhteistä aikaa ja romantiikkaa, vaan äiskä ja iskä roikkumaan niskaan vaan. Kas kun ei hotellissa vielä samaan huoneeseenkin.

Vierailija kirjoitti:

Voi apua, jos vielä kaupassa, harrastuksissa ja matkoillakin käytäisiin ydinperheen kesken, kuten joku ehdotti. Puolison kanssa ei vissiin ikinä tarvita mitään yhteistä aikaa ja romantiikkaa, vaan äiskä ja iskä roikkumaan niskaan vaan. Kas kun ei hotellissa vielä samaan huoneeseenkin.

Perhepeti saa uusia ulottuvuuksia 😂😂😂😂

Vierailija kirjoitti:

Joo, puolensa ja puolensa. Brasilialainen ystäväni on kertonut kaikenlaista "ihanan yhteisöllisestä" elämästään sukunsa kanssa kotimaassaan (vanhemmat sekaantuu ihan kaikkeen, syyllistäminen, erilaisten valintojen paheksuminen, tuputtaminen, painostaminen toimimaan heidän haluamassa tavalla...) ja on onnellinen saatuaan etäisyyttä heihin muutettuaan Suomeen. Vaikkakin yrittävät tulla puhelimen lankoja pitkin neuvomaan ja paheksumaan tänne saakka. :)

Samoja kokemuksia täälläkin.

Mieheni on syntynyt Iranissa ja perheensä asuu siellä edelleen. Hän on asunut ulkomailla jo yli kymmenen vuotta, mutta silti vanhemmat yrittävät pompottaa ja määräillä, ja itkevät kun mies ei tanssi heidän pillinsä mukaan. On kuulemma häpeä koko suvulle. Mies suhtautuu tyynesti ja ilmoittaa, että on mielellään suvun häpeäpilkkuna, jos sillä statuksella saa elää omaa elämäänsä rauhassa. :D Kovasti sieltä yritetään neuvoa ja puuttua asioihin, joista noilla ihmisillä ei ole mitään käsitystä tai tietoa. On se sen oloista menoa, että jos mieheni olisi itse piirunkaan verran tuonne päin kallellaan, en jatkaisi suhdetta. Ahdistaisi aivan liikaa. Onneksi hän suojelee minua suvultaan ja he ovat myös maantieteellisesti niin kaukana, että vaaraa ei ole.

Oma perheeni kunnioittaa yksityisyyttä ja rajoja paremmin, mutta sukuni mustana lampaana olen kyllä kärsinyt lapsuudessani siitä, että minua on yritetty ohjailla omalta kannaltani tuhoisaan suuntaan ja asioihini on puututtu ottamatta omaa mielipidettäni huomioon. Olen tietoisesti ottanut etäisyyttä, koska ongelmasta keskusteleminen ei auttanut. Äitini esimerkiksi ei vain ymmärrä, mitä se tarkoittaa, että olen hänestä erillinen ihminen, jolla on aivan toisenlainen persoonallisuus ja ajatukset kuin hänellä itsellään.

Näillä mennään.