Lapsuudenperhe läsnä aikuisen elämässä - miksi se ei sovi länsimaissa?

Me jutellaan päivittäin miehen vanhempien ja sisarusten kanssa ja anoppi on kuin paras ystäväni, samoin miehen pari vuotta nuoremmat siskot. Itse olen menettänyt omat vanhempani nuorina ja miehen perhe on minulle nyt se tavallinen perhe, jota en koskaan saanut. Tehdään paljon yhdessä ja mennään kesäisin isolla sakilla matkustelemaan. En voisi kuvitella mitään muuta, mutta joidenkin kavereiden mielestä se on sairasta, että olemme niin läheisiä. Koskaan eivät ole sekaantuneet asioihin, mutta joskus olen kyllä esimerkiksi miehen kanssa riidellessä tukeutunut anoppiin, joka on maailman ihanin ja lämminsydämisin ihminen. 

Toivon, että voisimme asua mieheni vanhempien kanssa esim. paritalossa kun he ovat niin vanhoja, etteivät enää pärjää yksin. Olen varmaan myös kauhea kun joskus mietin, että jos miehen siskot eivät mene naimisiin, hekin voisivat ihan hyvin viettää elämänsä meidän kanssamme. :D

Oleellista on vain se, että kaikki nauttivat tästä järjestelystä. Ketään ei pakoteta mihinkään eikä pahoiteta mieltä, jos joku haluaa tehdä muuta. Teemme myös itse päätöksiä omasta elämästämme, eivätkä miehen vanhemmat päätä asioistamme. He ovat kuin hyvin läheisiä ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Me jutellaan päivittäin miehen vanhempien ja sisarusten kanssa ja anoppi on kuin paras ystäväni, samoin miehen pari vuotta nuoremmat siskot. Itse olen menettänyt omat vanhempani nuorina ja miehen perhe on minulle nyt se tavallinen perhe, jota en koskaan saanut. Tehdään paljon yhdessä ja mennään kesäisin isolla sakilla matkustelemaan. En voisi kuvitella mitään muuta, mutta joidenkin kavereiden mielestä se on sairasta, että olemme niin läheisiä. Koskaan eivät ole sekaantuneet asioihin, mutta joskus olen kyllä esimerkiksi miehen kanssa riidellessä tukeutunut anoppiin, joka on maailman ihanin ja lämminsydämisin ihminen. 

Toivon, että voisimme asua mieheni vanhempien kanssa esim. paritalossa kun he ovat niin vanhoja, etteivät enää pärjää yksin. Olen varmaan myös kauhea kun joskus mietin, että jos miehen siskot eivät mene naimisiin, hekin voisivat ihan hyvin viettää elämänsä meidän kanssamme. :D

Oleellista on vain se, että kaikki nauttivat tästä järjestelystä. Ketään ei pakoteta mihinkään eikä pahoiteta mieltä, jos joku haluaa tehdä muuta. Teemme myös itse päätöksiä omasta elämästämme, eivätkä miehen vanhemmat päätä asioistamme. He ovat kuin hyvin läheisiä ystäviä.

Niin ja se vielä, että jos joku ei vaikka vastaa tms tai tulee taukoa yhteydenpitoon, kukaan ei juokse maanisena perässä. Joskus menee hetki ennen kuin taas vaihdetaan kuulumiset ja pälätetään, joskus pidetään monen tunnin videopuheluita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitä pidetään epänormaalina? Miksei vanhemmat, sisarukset ja sisarusten lapset saa olla läsnä jokapäiväisessä elämässä?

Missä? Menet aamulla töihin,lapset hoitoon/kouluun, illalla kotiin, harrastuksia jne. Viikonloppuna pitäisi levätäkin ja nähdä ystäviä, käydä tapahtumissa jne.

Tähän vaikuttaa hirveän paljon asumispaikka. Olen asunut kohta 30 vuotta samassa rivitaloyhtiössä siskoni kanssa. Myös vanhempani ovat asuneet tässä taloyhtiössä yli 20 vuotta. Siskoni ja mun esikoiset olivat alakoulussa 6 vuotta samalla luokalla. Kuopuksillamme on parin vuoden ikäero ja he olivat samassa päiväkodissa. Aikoinaan oli ihan tavallista, että siskoni (jolla on auto ja joka meni myöhempään töihin) vei aamulla sekä oman että mun lapseni päiväkotiin ja minä taas töistä tullessani otin molemmat lapset mukaan, jotta siskoni ei tarvitse mennä päiväkodin kautta. Siskoni saattoi töistä tullessaan käydä myös mun puolestani kaupassa. Välillä ollaan ihan arkisinkin (erityisesti kesäisin) laitettu yhdessä ruokaa. Grillattu jomman kumman pihalla.

Kuopukseni katkaisi jalkansa samana päivänä kuin isälleni laitettiin lonkaan tekonivel, joten äidilläni oli silloin kaksi - iso ja pieni -  kainalosauvoin liikkuvaa päivisin ja minä ja siskoni taas hoidettiin heidän kauppareissunsa. Siskoni mies kuoli nuorena syöpään ja koska mulla on sairaanhoitajan koulutus, toimin aikoinaan niin henkisenä kuin ihan hoidollisenakin tukena siskolleni ja hänen miehelleen. Ja hoidin heidän lastaan silloin, kun he olivat sairaalalla. Myös vanhempani soittavat mulle, jos heillä on jotain terveysongelmia ja mä kipaisen pihan poikki katsomaan ja arvioimaan tilanteen. Joskus on pitänyt soittaa ambulanssi, useimmiten onneksi ei. Ompeleiden ja hakasten poistaminen on edelleenkin mun hommaani, vaikka en olekaan hoitsun hommia tehnyt enää vuosiin. 

Lasten ollessa vielä koululaisia oli ihan tavallista, että joutui vähän pihassa huhuilemaan, mistä huushollista mahdollisesti tällä kertaa löytyvät. En paistanut lettuja kertaakaan niinä vuosina, koska se oli mummin bravuuri ja serkukset tiesivät, mitä ovikelloa kannattaa soittaa, jos alkaa tehdä mieli lettuja ja hilloa. 

Kaikki lapset ovat jo siis aikuisia, mutta asuvat muutaman kilometrin säteellä lapsuudenkodeistaan. Siskoni poika vaimoineen haluaisi kovasti muuttaa tähän samaan rivitaloyhtiöön. Heillä on kaksi pientä lasta ja tietävät, miten kätevää on, jos perhe laajempana käsityksenä asuu samassa pihapiirissä eikä aina tarvitse lähteä autolla. Minä olen tehnyt jo vuosia etätöitä, joten jos asuisivat tässä, pystyisimme hyvin järjestämään niin, ettei lasten päiväkotipäivä olisi kovin pitkä. Mutta kuten sanoin, asuinpaikalla on ihan hirveän paljon merkitystä siihen, miten tiiviisti on mahdollista olla yhdessä. 

- Nro 56 -

Tähän voisin vielä lisätä, että kun kaikki kunnioittavat toistensa yksityisyyttä ja ymmärtävät, että lähellä asuminen ei tarkoita samassa taloudessa asumista, homma toimii. Alle 10 kertaa olen näiden vuosikymmenten aikana käynyt etukäteen ilmoittamatta soittamassa vanhempieni tai siskoni ovikelloa (ja samoin he minun) . Nämäkin kerrat ovat olleet sellaisia, että olen ollut pihahommissa ja käynyt kysymässä, lainaavatko oksasaksia tms, joka mulla itselläni on ollut rikki enkä ole ehtinyt ostaa uutta. Muista pikavisiiteistä soiotetaan etukäteen ja sovitaan, mihin aikaan voi tulla. Harvemmin tarvittavia tavaroita emme ole enää vuosiin hankkineet kaikkiin kolmeen talouteen vaan esim mulla on kasvikuivuri ja siskollani air fryer. Lainaamme niitä tarvittaessa toisillemme. Ja muutenkin esim vain mulla on höyrypesuri ja sitä lainaavat kaikki muutkin lähisukuuni kuuluvat. 

Emme ole koskaan menneet yllätysvierailulle emmekä kutsuneet itse itseämme kylään. Se, joka kaipaa seuraa, soittaa ja pyytää muita kotiinsa. Ymmärrän hyvin, että tällainen asumisjärjestely olisi kammottava, jos jollain olisi tapana ilmaantua yks kaks paikalle ja jämähtää sohvalle istumaan ja kahvia odottamaan. 

- Nro 56 -

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitä pidetään epänormaalina? Miksei vanhemmat, sisarukset ja sisarusten lapset saa olla läsnä jokapäiväisessä elämässä?

Missä? Menet aamulla töihin,lapset hoitoon/kouluun, illalla kotiin, harrastuksia jne. Viikonloppuna pitäisi levätäkin ja nähdä ystäviä, käydä tapahtumissa jne.

Tähän vaikuttaa hirveän paljon asumispaikka. Olen asunut kohta 30 vuotta samassa rivitaloyhtiössä siskoni kanssa. Myös vanhempani ovat asuneet tässä taloyhtiössä yli 20 vuotta. Siskoni ja mun esikoiset olivat alakoulussa 6 vuotta samalla luokalla. Kuopuksillamme on parin vuoden ikäero ja he olivat samassa päiväkodissa. Aikoinaan oli ihan tavallista, että siskoni (jolla on auto ja joka meni myöhempään töihin) vei aamulla sekä oman että mun lapseni päiväkotiin ja minä taas töistä tullessani otin molemmat lapset mukaan, jotta siskoni ei tarvitse mennä päiväkodin kautta. Siskoni saattoi töistä tullessaan käydä myös mun puolestani kaupassa. Välillä ollaan ihan arkisinkin (erityisesti kesäisin) laitettu yhdessä ruokaa. Grillattu jomman kumman pihalla.

Kuopukseni katkaisi jalkansa samana päivänä kuin isälleni laitettiin lonkaan tekonivel, joten äidilläni oli silloin kaksi - iso ja pieni -  kainalosauvoin liikkuvaa päivisin ja minä ja siskoni taas hoidettiin heidän kauppareissunsa. Siskoni mies kuoli nuorena syöpään ja koska mulla on sairaanhoitajan koulutus, toimin aikoinaan niin henkisenä kuin ihan hoidollisenakin tukena siskolleni ja hänen miehelleen. Ja hoidin heidän lastaan silloin, kun he olivat sairaalalla. Myös vanhempani soittavat mulle, jos heillä on jotain terveysongelmia ja mä kipaisen pihan poikki katsomaan ja arvioimaan tilanteen. Joskus on pitänyt soittaa ambulanssi, useimmiten onneksi ei. Ompeleiden ja hakasten poistaminen on edelleenkin mun hommaani, vaikka en olekaan hoitsun hommia tehnyt enää vuosiin. 

Lasten ollessa vielä koululaisia oli ihan tavallista, että joutui vähän pihassa huhuilemaan, mistä huushollista mahdollisesti tällä kertaa löytyvät. En paistanut lettuja kertaakaan niinä vuosina, koska se oli mummin bravuuri ja serkukset tiesivät, mitä ovikelloa kannattaa soittaa, jos alkaa tehdä mieli lettuja ja hilloa. 

Kaikki lapset ovat jo siis aikuisia, mutta asuvat muutaman kilometrin säteellä lapsuudenkodeistaan. Siskoni poika vaimoineen haluaisi kovasti muuttaa tähän samaan rivitaloyhtiöön. Heillä on kaksi pientä lasta ja tietävät, miten kätevää on, jos perhe laajempana käsityksenä asuu samassa pihapiirissä eikä aina tarvitse lähteä autolla. Minä olen tehnyt jo vuosia etätöitä, joten jos asuisivat tässä, pystyisimme hyvin järjestämään niin, ettei lasten päiväkotipäivä olisi kovin pitkä. Mutta kuten sanoin, asuinpaikalla on ihan hirveän paljon merkitystä siihen, miten tiiviisti on mahdollista olla yhdessä. 

- Nro 56 -

Tähän voisin vielä lisätä, että kun kaikki kunnioittavat toistensa yksityisyyttä ja ymmärtävät, että lähellä asuminen ei tarkoita samassa taloudessa asumista, homma toimii. Alle 10 kertaa olen näiden vuosikymmenten aikana käynyt etukäteen ilmoittamatta soittamassa vanhempieni tai siskoni ovikelloa (ja samoin he minun) . Nämäkin kerrat ovat olleet sellaisia, että olen ollut pihahommissa ja käynyt kysymässä, lainaavatko oksasaksia tms, joka mulla itselläni on ollut rikki enkä ole ehtinyt ostaa uutta. Muista pikavisiiteistä soiotetaan etukäteen ja sovitaan, mihin aikaan voi tulla. Harvemmin tarvittavia tavaroita emme ole enää vuosiin hankkineet kaikkiin kolmeen talouteen vaan esim mulla on kasvikuivuri ja siskollani air fryer. Lainaamme niitä tarvittaessa toisillemme. Ja muutenkin esim vain mulla on höyrypesuri ja sitä lainaavat kaikki muutkin lähisukuuni kuuluvat. 

Emme ole koskaan menneet yllätysvierailulle emmekä kutsuneet itse itseämme kylään. Se, joka kaipaa seuraa, soittaa ja pyytää muita kotiinsa. Ymmärrän hyvin, että tällainen asumisjärjestely olisi kammottava, jos jollain olisi tapana ilmaantua yks kaks paikalle ja jämähtää sohvalle istumaan ja kahvia odottamaan. 

- Nro 56 -

Meillä sukulaiset ”sattuvat kulkemaan ohi”. Emme vain ole millään reitillä.

Monissa maissa se on ihan käytännön pakko. Kohtuuhintaista päivähoitoa ei ole, nuorilla ei ole varaa muuttaa omilleen, eikä normaaleille ihmisille ole vanhainkoteja, joten lasten, ainakin sen vanhimman, on pakko pysyä vanhempiensa elämässä länsä. Oli Suomessakin näin ennen, mutta harva vapauttaan haluaisi siihen vaihtaa.

Vierailija kirjoitti:

Paremmissa perheissä, kuten ruotsinkielisissä, tuo on aivan normaalia.

Paremmuus taitaa olla pääsi sisällä. Ruotsinkieliset perheet eivät ole sen parempia/sivistyneempiä kuin suomenkielisetkään, usein jopa päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Me jutellaan päivittäin miehen vanhempien ja sisarusten kanssa ja anoppi on kuin paras ystäväni, samoin miehen pari vuotta nuoremmat siskot. Itse olen menettänyt omat vanhempani nuorina ja miehen perhe on minulle nyt se tavallinen perhe, jota en koskaan saanut. Tehdään paljon yhdessä ja mennään kesäisin isolla sakilla matkustelemaan. En voisi kuvitella mitään muuta, mutta joidenkin kavereiden mielestä se on sairasta, että olemme niin läheisiä. Koskaan eivät ole sekaantuneet asioihin, mutta joskus olen kyllä esimerkiksi miehen kanssa riidellessä tukeutunut anoppiin, joka on maailman ihanin ja lämminsydämisin ihminen. 

Toivon, että voisimme asua mieheni vanhempien kanssa esim. paritalossa kun he ovat niin vanhoja, etteivät enää pärjää yksin. Olen varmaan myös kauhea kun joskus mietin, että jos miehen siskot eivät mene naimisiin, hekin voisivat ihan hyvin viettää elämänsä meidän kanssamme. :D

Oleellista on vain se, että kaikki nauttivat tästä järjestelystä. Ketään ei pakoteta mihinkään eikä pahoiteta mieltä, jos joku haluaa tehdä muuta. Teemme myös itse päätöksiä omasta elämästämme, eivätkä miehen vanhemmat päätä asioistamme. He ovat kuin hyvin läheisiä ystäviä.

Herranjestas! Ei kummankaan vanhempia pidä millään tavalla sotkea mukaan pariskunnan riitoihin.

Minulla ei ainakaan erikseen ole lapsuuden perhettä ja omaa perhettä, vaan ihan yhtä lailla kuuluvat kaikki perheeseeni, vaikka omat vanhemmat ja sisarukset asuvatkin omissa kodeissaan. Kamalaa olisi jos he jotenkin lakkaisivat olemasta perhettäni omien lasteni myötä. Onnekas olen kyllä ollut sen suhteen, että olen saanut perheeseeni ihania ihmisiä, joiden kanssa haluan viettää aikaa.

Appivanhemmat ovat tehneet poikansa aviopuolison avio-oikeuden mitätöivän testamentin.

Kavereita ollaan, mutta ei tasa-arvoista perhettä jonka kanssa jakaa elämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Appivanhemmat ovat tehneet poikansa aviopuolison avio-oikeuden mitätöivän testamentin.

Kavereita ollaan, mutta ei tasa-arvoista perhettä jonka kanssa jakaa elämänsä.

Meillä tuo on ollut suvussa ihan tapana ja testamentit tehty jo ennenkuin lapset ovat olleet pariutumisiässä eli ei ole ollut mikään henkilökohtainen epäluottamuslause kenellekään. 

Kolme sanaa: Miniä, miniä, miniä.

Vierailija kirjoitti:

Appivanhemmat ovat tehneet poikansa aviopuolison avio-oikeuden mitätöivän testamentin.

Kavereita ollaan, mutta ei tasa-arvoista perhettä jonka kanssa jakaa elämänsä.

Niin on meilläkin vanhemmat tehneet puolisoni avio-oikeuden mitätöivän testamentin jo siinä vaiheessa, kun mitään puolisoa ei edes ollut. Samoin on tehty veljeni puolison kohdalla. Ihan järkevää varmistaa suvun omaisuuden pysyminen suvussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Appivanhemmat ovat tehneet poikansa aviopuolison avio-oikeuden mitätöivän testamentin.

Kavereita ollaan, mutta ei tasa-arvoista perhettä jonka kanssa jakaa elämänsä.

Meillä tuo on ollut suvussa ihan tapana ja testamentit tehty jo ennenkuin lapset ovat olleet pariutumisiässä eli ei ole ollut mikään henkilökohtainen epäluottamuslause kenellekään. 

Joitain kuitenkin suositaan toisten kustannuksella, vaikka ei muutoin henkilökohtaista olekaan. Ymmärrän kyllä, että kun nykyään eroillaan niin herkästi, sitä halutaan edes jotenkin varautua pettymyksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Appivanhemmat ovat tehneet poikansa aviopuolison avio-oikeuden mitätöivän testamentin.

Kavereita ollaan, mutta ei tasa-arvoista perhettä jonka kanssa jakaa elämänsä.

Meillä tuo on ollut suvussa ihan tapana ja testamentit tehty jo ennenkuin lapset ovat olleet pariutumisiässä eli ei ole ollut mikään henkilökohtainen epäluottamuslause kenellekään. 

Joitain kuitenkin suositaan toisten kustannuksella, vaikka ei muutoin henkilökohtaista olekaan. Ymmärrän kyllä, että kun nykyään eroillaan niin herkästi, sitä halutaan edes jotenkin varautua pettymyksiin.

Tarkoitatko, että tuo testamentin avio-oikeuskohta koskee vain tämän yhden pojan puolisoa? Silloinhan kyseessä on pikemminkin epäluottamus tätä poikaa kohtaan. Ts vanhemmat olettaa, että juuri tämä heidän lapsistaan hurahtaisi helposti johonkin golddiggeriin tai olisi muuten helposti höynäytettävissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Appivanhemmat ovat tehneet poikansa aviopuolison avio-oikeuden mitätöivän testamentin.

Kavereita ollaan, mutta ei tasa-arvoista perhettä jonka kanssa jakaa elämänsä.

Meillä tuo on ollut suvussa ihan tapana ja testamentit tehty jo ennenkuin lapset ovat olleet pariutumisiässä eli ei ole ollut mikään henkilökohtainen epäluottamuslause kenellekään. 

Joitain kuitenkin suositaan toisten kustannuksella, vaikka ei muutoin henkilökohtaista olekaan. Ymmärrän kyllä, että kun nykyään eroillaan niin herkästi, sitä halutaan edes jotenkin varautua pettymyksiin.

Tarkoitatko, että tuo testamentin avio-oikeuskohta koskee vain tämän yhden pojan puolisoa? Silloinhan kyseessä on pikemminkin epäluottamus tätä poikaa kohtaan. Ts vanhemmat olettaa, että juuri tämä heidän lapsistaan hurahtaisi helposti johonkin golddiggeriin tai olisi muuten helposti höynäytettävissä. 

En, mutta jos noin ajattelee, niin sehän olisi kai loukkaus molempia kohtaan. Mutta siten siis ei ole.

Saatan itsekin tehdä vastaavan testamentin lastemme hyväksi, mutta silloin en odota miniöiden ja vävyjen kohtelevan minua täysin kuin omana äitinään. Täytyy vielä harkita ja punnita asioita rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheen läsnäolo aikuisen elämässä vaatii paljon. Meillä Suomessa on hyvin pitkälti kasvatustapana ollut eräänlainen moitteen kulttuuri ja sen vuoksi kaikki, mitä sanotaan, otetaan moitteena, arvosteluna tai suoranaisena v*tuiluna. Mitä läheisempi ihminen, sitä vähemmän aikuisena siedämme heiltä mitään, minkä voisi edes kolmen promillen kännissä tulkita arvosteluksi. Siedämme myös varsin huonosti erilaisuutta. Ärsyynnymme, jos joku tuo esille erilaisen tavan tehdä jokin asia kuin miten itse teemme. Koemme sen vaatimuksena tehdä samalla tavalla kuin tämä toinenkin ja asetumme sekunnin sadasosassa puolustuskannalle. 

Kuulun perheeseen ja sukuun, jossa on aloittajan kuvaamaa yhteisöllisyyttä useammassa sukupolvessa. Tämä toimii, koska jokainen kunnioittaa toistensa mielipiteitä ja toimintatapoja. Ymmärrämme, että olemme geeneistämme huolimatta yksilöitä. Annamme toisillemme tilaa emmekä tuppaudu pyytämättä seuraan. Kuitenkin varsin usein pyydämme toisiamme seuraksemme erilaisiin asioihin. Teen välillä asioita kahdestaan miniäni ja välillä myös siskoni miniän kanssa eli yhteisöllisyys ei rajoitu ainoastaan lapsuudenperheeseeni. Jouluaattoa pyritään viettämään kaikki yhdessä, mutta muut juhlapyhät vaihtelevalla kokoonpanolla. Perusperiaate on, ettei kenenkään tarvitse olla juhlapäivinä yksin, jos ei halua eikä yleensä kukaan halua. Autamme toisiamme aina tarvittaessa. Lastenhoitoapua saa varmasti, koska aina jollekin sopii. Samoin lemmikkien hoitoapua, kyytejä, kaupassakäyntiapua, remonttiapua yms. Mulla ei ole vielä itselläni lapsenlapsia, mutta todella mielelläni otan siskoni lapsenlapsia välillä luokseni. Saatan siis laittaa vain viestiä, että koskas taaperot haluaisivat tulla naurattamaan isotätiä. 

Minusta tuntuu, että itse siedän kyllä kohtalaisen hyvin arvostelua ja neuvojen tuputtamistakin (toisin kuin vasta esikoisen synnyttyä :)), mutta mahdottomaksi läheisen ja tiiviin kanssakäymisen tekee isoäidin kyvyttömyys ymmärtää ettei hän pysty määräämään meidän perheessä ja ettei hän muutu yhtäkkiä lasteni äidiksi jos viettää parituntia heidän kanssaan. Eikä hän muutu poikansa kumppaniksi ja minä hetken hairahdukseksi jos mieheni ulkoilee lastensa kanssa niin, että äitinsä on mukana.

Ehkä tässä tulee se suuri ero Suomeen ja vaikka Italiaan. Suomessa nuo roolit ovat niin tärkeitä. Kaikilla on se rooli ja sitten pelätään, kuinka joku tunnin ulkoilun jälkeen saattaa sen kuvitella itselleen. Joten mielummin ei anneta lasten mennä edes ulos, ettei vaan anoppi kuvittele olevansa äiti tai sanoisi mitään siihen äidin rooliin kuuluvia lauseita. Anopin/isoäidin rooliin kuuluu olla "hiljaa osaamisen" taito ja jos sitä ei osata ei saa olla anoppi tai isoäiti.

Ehkä Italiassa se on juuri tuo puhuminen joka auttaa. puhutaan tarpeeksi, jotta kaikesta voisi ottaa itseensä tai vetää herneet nenään. Sen lisäksi yhteiskunta on järjestetty niin, että on opittava joko ottamaan apua vastaan tai luovutta jostain. Kuten vaikka työpaikasta tai jostain muusta.

Oletko rajat häilyttävä mummo tai lapseton käly/sisko?

Itselläni on kaksi lasta minkä takia olen paljon myös heidän kaveriensa kanssa tekemisissä. On kummallista että se sujuu ihan helposti ja vastaavasti heidän äideiltään minun lasteni kanssa, mutta sitten taas äitini/siskoni ei kykene lainkaan olemaan lasteni kanssa ilman että aletaan talloa yli rajojen niin että soi.

En vaan ihan tavis äiti, jolla on kouluikäisiä lapsia. Kokemukseni perustuu esimerkiksi siihen, kuinka isovanhemmat hakevat ja (hoitavat) noita lapsia koulusta. Siellä monet isoisät ja isoäidit odottavat lapsenlapsiaan ja vievät kotiinsa ja laittavat lapsille lounasta. Eipä ole kukaan äiti tai koskaan valittanut asiasta. Päinvastoin, heillä joilla ei ole mummoa auttamassa harmittaa kun itsellä ei ole apuja.

Puistoissa näkee noita mummoja jotka keinuttavat lastenlasta tai kiertelevät torilla vaunujen kanssa. Koskaan en ole kuullut kenenkään valittavan tuollaisesta. Babysitter kun maksaa helposti 15€ tunnilta.

Ehkä sitten se lastenlasten kanssa oleminen on niin harvinaista herkkua Suomessa, että homma ei oikein hoidu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Appivanhemmat ovat tehneet poikansa aviopuolison avio-oikeuden mitätöivän testamentin.

Kavereita ollaan, mutta ei tasa-arvoista perhettä jonka kanssa jakaa elämänsä.

Meillä tuo on ollut suvussa ihan tapana ja testamentit tehty jo ennenkuin lapset ovat olleet pariutumisiässä eli ei ole ollut mikään henkilökohtainen epäluottamuslause kenellekään. 

Joitain kuitenkin suositaan toisten kustannuksella, vaikka ei muutoin henkilökohtaista olekaan. Ymmärrän kyllä, että kun nykyään eroillaan niin herkästi, sitä halutaan edes jotenkin varautua pettymyksiin.

Tarkoitatko, että tuo testamentin avio-oikeuskohta koskee vain tämän yhden pojan puolisoa? Silloinhan kyseessä on pikemminkin epäluottamus tätä poikaa kohtaan. Ts vanhemmat olettaa, että juuri tämä heidän lapsistaan hurahtaisi helposti johonkin golddiggeriin tai olisi muuten helposti höynäytettävissä. 

En, mutta jos noin ajattelee, niin sehän olisi kai loukkaus molempia kohtaan. Mutta siten siis ei ole.

Saatan itsekin tehdä vastaavan testamentin lastemme hyväksi, mutta silloin en odota miniöiden ja vävyjen kohtelevan minua täysin kuin omana äitinään. Täytyy vielä harkita ja punnita asioita rauhassa.

En pidä loukkauksena, että suvun omaisuus halutaan säilyttää suvussa. Itse hankkimansa omaisuuden jokainen voi tietenkin puolittaa erossa, jos niin on halunnut tehdä. Mutta ymmärrän tuon, että haluaisit miniöidesi ja vävyjesi kohtelevan sinua täysin kuin omaa äitiään. Silloin sun tietenkin pitää kohdella heitä kuin omia lapsiasi. Mulle riittää oikein hyvin, että olen omien lasteni äiti ja että miniöilläni ja vävyilläni on omat äitinsä. En siis edes halua ottaa mitään äidin roolia suhteessani lasteni puolisoihin. Olen ihan mielelläni mukava anoppi ja erittäin mielelläni suon lasteni puolisoille sen, että heillä on erittäin hyvät ja läheiset välit omiin vanhempiinsa. Sun kannattaa muistaa, että vaikka et mitään testamenttia tekisikään, lastesi puolisot saattavat siltikin jopa inhota sinua. 

Miniä, aiotko itse noudattaa omaa neuvoasi ja olla tapaamatta omia lapsiasi ja lapsenlapsiasi, kun he aikuistuvat.

Vierailija kirjoitti:

Mä tykkään. Mulla on kivat vanhemmat ja sisarukset, nähdään heitä vaan harvemmin mitä miehen sukua. Miehen suku on mukavaa ja mä vietän heidän kanssa mielellään aikaa, mies viettäis varmaan vähemmän. He tappelevat välillä hyvinkin äänekkäästi, mutta sopivat aina. Ei kuulemma erimielisyyksiä pidä ottaa niin vakavasti (ero mun puolen sukuun).

Mitä tulee ihmisten lasten hoitamiseen. Mä en sun tenavia sokerilla lahjo, mutta jos mä niitä hoidan hyvää hyvyyttäni me tehdään kaikkea hauskaa ja saatetaan esim. Katsoa teeveetä. Mä en niitä ala ns. Kasvattaa, ne on mulla hoidossa sen hetken.

Mutta jos se näin toimii, niin todella mahtavaa. :) Sikäli kun kaikki ovat samalla fiiliksellä mukana, niin luulen että asia on aika OK. Edelleenkään, en kavahda perhettä/sukulaisia (kummaltakaan puolelta), mutta jos on lopulta aina sellainen fiilis että kenelläkään ei ole oikeasti hauskaa, niin mikä on pointti... :| Jos puolisoni yhtäkkiä sanoisikin, että sun "broidilla on loukkaavat jutut ja se on ärsyttävä" niin

1) ottaisin ehkä vähän itseeni ensin :D 

2) yrittäisin ymmärtää puolison näkökulmaa

3) jos he todella ovat niin erilaisia, että eivät vain tule toimeen, niin en todellakaan näkisi mitään syytä pakottaa puolisoani hengailemaan heidän kanssaan. Mä voin sit viettää aikaa sen veljen kanssa, ja hän vaikka oman veljensä. ;) 

Pakosta ei kuitenkaan tulisi ketään pistää sosialisoimaan, koska ihan kaikki nyt eivät vain tule keskenään toimeen.

 

Vierailija kirjoitti:

Asun etelä-euroopassa ja täällä on aivan normaalia, että isovanhemmat ovat mukana päivittäisessä elämässä. On myös normaalia, että aikuinen sinkku asuu yhdessä iäkkäämmän vanhempanssa kanssa tai että he lomailevat yhdessä. Olen myös törmännyt moniin sisaruksiin, jotka jakavat yhteisen opiskelijaasunnon.

Missä päin? Terveisin asunsamalla alueella (vaikka iso alue onkin)... Joo, vanhemmat/isovanhemmat on aika tungettelevia. Siis mun mielestä. Joskus menee miehen työpaikalle tän puolison äiti ja tuo jotain safkaa sille - siis ihan hervottomia määriä, ihan ku mä pitäisin sitä nälässä. (En todellakaan pidä, itse on syöny itelleen 10kg liikakiloja viimeisten 2 vuoden aikana, enkä muista koskaan häntä pakottaneeni syömään MITÄÄN...) äiti taas syyllistää jos ei syö sitä stanan 1,5kg jälkiruokaa minkä teki "ihan kun toi X aina on tykänny." Voi saakeli. :D 

Muutenki vähän kireetä sakkia täällä. OOn vela, sitä ei oikee katota kivasti. Mut pakko hengata etten saa jotain jinxiä täällä. Suhteellisen takakireetä..