Lapsuudenperhe läsnä aikuisen elämässä - miksi se ei sovi länsimaissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äidille täytyy jatkuvasti muistutella rajoista. Äitini jotenkin luulee, että koska olen sinkku ja yksinhuoltaja, niin tarvitsen seuraa ja puuttumista jotenkin enemmän. Hän esimerkiksi tulee lapsen oikeana syntymäpäivänä kutsumatta kylään, ja kun huomautan että olisi voinut odottaa kahvikutsua tiettynä päivänä niin sanoo, että kyllä se on ihan normaalia, että sinä oikeana syntymäpäivänä kyläillään. On on, jos on sovittu... Minusta taas on inhottavaa, että äitini istuu alas ja alkaa tunnelmoimaan, että tällä kellonlyömällä siitä onkin tasan 10 vuotta, kun Siiri tuli maailmaan. Sellaiset hetket on minun ja perheeni omia, ei meidän ja mummon.

Kuulostaapa tutulta. Meillä on taas mummo loukkaantunut, kun ollaan jouduttu vetämään rajoja siitä, että mikä kuuluu hänelle ja mikä ei. Välillä nuo synttärijärjestelytkin on menneet ihan farssiksi. Yhtenä vuonna riehui kakun kanssa.. kun kuulemma häne pitäisi saada leipoa se kakku. Sitten kun en antanut periksi, ei suvainnut tulla koko synttäreille, mutta ilmestyi omalle audienssille oman kakun kanssa. Nyt on vaihteeksi taas vetänyt herneet nenään näistä rajoista ja järjesti lapselle luonaan ”oikeat synttärit”. Koska olen ollut tiukkana siitä, että lapsia koskevat isot päätökset on vanhempien ja lasten asia, ei hänen. Niiiiin kypsä tähän temppuilemiseen.

No höh. "Lapsia koskevat isot päätökset", hehheh. Olisiko nyt ollut niin kamalaa, vaikka niitä kakkuja olisi ollut kaksikin kappaletta. Pikkujutuista saadaan aikaseksi tyhmiä riitoja.

Eri

Niin ja miksei se lapsi voi harrastaa sitä mitä mummo haluaa ja miksei se lapsi voi olla joka viikko yökylässä ja miksei se lapsi voisi olla puettuna villamyssyyn ja sukkahousuihin lämpimänä kesäpäivänä, ei kai sitä lasta tarvitse suojata auringolta kun mummo ei halua, täytyyhän äidin palata töihin, että mummo voi hakea lasta päiväkodista ja hoitaa niinä päivina kun huvittaa.

Kyllähän sitä lasta pitää saada pakkosyöttää ja sen vieressä pitää istua kunnes se nukahtaa päiväunille, sillä pitää olla yövalo koska mummon lapset pelkäsi pimeää. Lapselle ei saa ostaa leluja koska ne ensimmäiset vauvalelut kyllä riittää. Lasten kanssa ei saa matkustaa.

Ja kyllähän mummon pitää saada leipoa kakku ja päättää koska juhlitaan ja millä kokoonpanolla.

Antaa päättää vaan, mitä sitä pikkuasioista riitelemään?

Mihin se raja vedetään? Me ollaan vedetty se siihen ettei mummo päätä mitään, niin on kaikkein yksinkertaisinta.

Aikaa kyllä vietetään yhdessäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äidille täytyy jatkuvasti muistutella rajoista. Äitini jotenkin luulee, että koska olen sinkku ja yksinhuoltaja, niin tarvitsen seuraa ja puuttumista jotenkin enemmän. Hän esimerkiksi tulee lapsen oikeana syntymäpäivänä kutsumatta kylään, ja kun huomautan että olisi voinut odottaa kahvikutsua tiettynä päivänä niin sanoo, että kyllä se on ihan normaalia, että sinä oikeana syntymäpäivänä kyläillään. On on, jos on sovittu... Minusta taas on inhottavaa, että äitini istuu alas ja alkaa tunnelmoimaan, että tällä kellonlyömällä siitä onkin tasan 10 vuotta, kun Siiri tuli maailmaan. Sellaiset hetket on minun ja perheeni omia, ei meidän ja mummon.

Kuulostaapa tutulta. Meillä on taas mummo loukkaantunut, kun ollaan jouduttu vetämään rajoja siitä, että mikä kuuluu hänelle ja mikä ei. Välillä nuo synttärijärjestelytkin on menneet ihan farssiksi. Yhtenä vuonna riehui kakun kanssa.. kun kuulemma häne pitäisi saada leipoa se kakku. Sitten kun en antanut periksi, ei suvainnut tulla koko synttäreille, mutta ilmestyi omalle audienssille oman kakun kanssa. Nyt on vaihteeksi taas vetänyt herneet nenään näistä rajoista ja järjesti lapselle luonaan ”oikeat synttärit”. Koska olen ollut tiukkana siitä, että lapsia koskevat isot päätökset on vanhempien ja lasten asia, ei hänen. Niiiiin kypsä tähän temppuilemiseen.

No höh. "Lapsia koskevat isot päätökset", hehheh. Olisiko nyt ollut niin kamalaa, vaikka niitä kakkuja olisi ollut kaksikin kappaletta. Pikkujutuista saadaan aikaseksi tyhmiä riitoja.

Taidat olla itse rajaton ihminen? Et ymmärrä, että toisia oikeasti haittaa se, että olet "hyvää hyvyyttäsi" päsmäröimässä joka paikassa ja puuttumassa toisten asioihin? Todennäköisesti et ole sukulaistesi keskuudessa kovin pidetty ihminen.

Olenpas, juuri siksi, koska en ole pikkuasioista mäkättävä tärkeilijä.

Sukulaisesi eivät vain ole kehdanneet sanoa suoraan, että pitävät sinua rasittavana tuppautujana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äidille täytyy jatkuvasti muistutella rajoista. Äitini jotenkin luulee, että koska olen sinkku ja yksinhuoltaja, niin tarvitsen seuraa ja puuttumista jotenkin enemmän. Hän esimerkiksi tulee lapsen oikeana syntymäpäivänä kutsumatta kylään, ja kun huomautan että olisi voinut odottaa kahvikutsua tiettynä päivänä niin sanoo, että kyllä se on ihan normaalia, että sinä oikeana syntymäpäivänä kyläillään. On on, jos on sovittu... Minusta taas on inhottavaa, että äitini istuu alas ja alkaa tunnelmoimaan, että tällä kellonlyömällä siitä onkin tasan 10 vuotta, kun Siiri tuli maailmaan. Sellaiset hetket on minun ja perheeni omia, ei meidän ja mummon.

Kuulostaapa tutulta. Meillä on taas mummo loukkaantunut, kun ollaan jouduttu vetämään rajoja siitä, että mikä kuuluu hänelle ja mikä ei. Välillä nuo synttärijärjestelytkin on menneet ihan farssiksi. Yhtenä vuonna riehui kakun kanssa.. kun kuulemma häne pitäisi saada leipoa se kakku. Sitten kun en antanut periksi, ei suvainnut tulla koko synttäreille, mutta ilmestyi omalle audienssille oman kakun kanssa. Nyt on vaihteeksi taas vetänyt herneet nenään näistä rajoista ja järjesti lapselle luonaan ”oikeat synttärit”. Koska olen ollut tiukkana siitä, että lapsia koskevat isot päätökset on vanhempien ja lasten asia, ei hänen. Niiiiin kypsä tähän temppuilemiseen.

No höh. "Lapsia koskevat isot päätökset", hehheh. Olisiko nyt ollut niin kamalaa, vaikka niitä kakkuja olisi ollut kaksikin kappaletta. Pikkujutuista saadaan aikaseksi tyhmiä riitoja.

Niin. Vanhemmat todellakin päättää, mihin lapsi menee päivähoitoon ja mihin hän menee kouluun. Sitä ei mummo päätä. Mummo ei myöskään omin luvin mene hakemaan lasta kaupungille vastaamatta puhelimeen, eikä varaile lapselle lääkäriä, eikä soittele neuvolaan.

Ei kutsu vieraita lapsen synttäreille, ei leivo omin luvin yhtikä mitään, eikä muutenkaan ole se päätähti.

Kuka pitää epänormaalina? Ei minun laajassa tuttavapiirissä pidetä outona tiivis yhteys lapsuudenperheeseen, päinvastoin ollaan surullisia heidän puolestaan, joilla on etäiset välit.

Ihmiset ja lähimmäiset, elämän tarkoitus <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äidille täytyy jatkuvasti muistutella rajoista. Äitini jotenkin luulee, että koska olen sinkku ja yksinhuoltaja, niin tarvitsen seuraa ja puuttumista jotenkin enemmän. Hän esimerkiksi tulee lapsen oikeana syntymäpäivänä kutsumatta kylään, ja kun huomautan että olisi voinut odottaa kahvikutsua tiettynä päivänä niin sanoo, että kyllä se on ihan normaalia, että sinä oikeana syntymäpäivänä kyläillään. On on, jos on sovittu... Minusta taas on inhottavaa, että äitini istuu alas ja alkaa tunnelmoimaan, että tällä kellonlyömällä siitä onkin tasan 10 vuotta, kun Siiri tuli maailmaan. Sellaiset hetket on minun ja perheeni omia, ei meidän ja mummon.

Kuulostaapa tutulta. Meillä on taas mummo loukkaantunut, kun ollaan jouduttu vetämään rajoja siitä, että mikä kuuluu hänelle ja mikä ei. Välillä nuo synttärijärjestelytkin on menneet ihan farssiksi. Yhtenä vuonna riehui kakun kanssa.. kun kuulemma häne pitäisi saada leipoa se kakku. Sitten kun en antanut periksi, ei suvainnut tulla koko synttäreille, mutta ilmestyi omalle audienssille oman kakun kanssa. Nyt on vaihteeksi taas vetänyt herneet nenään näistä rajoista ja järjesti lapselle luonaan ”oikeat synttärit”. Koska olen ollut tiukkana siitä, että lapsia koskevat isot päätökset on vanhempien ja lasten asia, ei hänen. Niiiiin kypsä tähän temppuilemiseen.

No höh. "Lapsia koskevat isot päätökset", hehheh. Olisiko nyt ollut niin kamalaa, vaikka niitä kakkuja olisi ollut kaksikin kappaletta. Pikkujutuista saadaan aikaseksi tyhmiä riitoja.

Eri

Niin ja miksei se lapsi voi harrastaa sitä mitä mummo haluaa ja miksei se lapsi voi olla joka viikko yökylässä ja miksei se lapsi voisi olla puettuna villamyssyyn ja sukkahousuihin lämpimänä kesäpäivänä, ei kai sitä lasta tarvitse suojata auringolta kun mummo ei halua, täytyyhän äidin palata töihin, että mummo voi hakea lasta päiväkodista ja hoitaa niinä päivina kun huvittaa.

Kyllähän sitä lasta pitää saada pakkosyöttää ja sen vieressä pitää istua kunnes se nukahtaa päiväunille, sillä pitää olla yövalo koska mummon lapset pelkäsi pimeää. Lapselle ei saa ostaa leluja koska ne ensimmäiset vauvalelut kyllä riittää. Lasten kanssa ei saa matkustaa.

Ja kyllähän mummon pitää saada leipoa kakku ja päättää koska juhlitaan ja millä kokoonpanolla.

Antaa päättää vaan, mitä sitä pikkuasioista riitelemään?

Mihin se raja vedetään? Me ollaan vedetty se siihen ettei mummo päätä mitään, niin on kaikkein yksinkertaisinta.

Aikaa kyllä vietetään yhdessäkin.

Meillä äidin pitää päivystää lasten kanssa kotona aina, jotta mummo voi pistäytyä halutessaan milloin haluaa. Äiti ei silti saa jättää myöskään lapsia mummolle, koska mummo ei todellakaan ole tullut sinne äidin kotiin äitiä palvelemaan, vaan viettämään laatuaikaa lasten kanssa. A.k.a sotkemaan ja myllertämään äidin juuri siivoaman kodin. Mistä ei saa sanoa, koska silloin on huono nipoäiti.

Matkustaa ei saa. Todellakaan. Mihinkään. Ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Koko se systeemi, josta käytämme nimitystä "länsimaat", perustuu siihen että ihminen on yksilö, ei sukunsa jäsen. Yksilö jolla on oikeus äänestää vaaleissa, eikä niin että suvun päämies kertoo mitä mieltä suku on. Yksilö jolla on oikeus valita puolisonsa eikä niin että suku valitsee. Yksilö, jolla on oikeus valita jokin muu ammatti kuin isällä oli. Yksilö, joka voi muuttaa työmahdollisuuksien perässä, sen sijaan että jäisi viljelemään sukutilaa tai pitämään huolta vanhoista sukulaisistaan, tai puolison sukulaisista.

Se niinkuin kuuluu määritelmällisesti länsimaisuuteen, että suvulla on kohtalaisen vähäinen merkitys. Vertaa johonkin Somaliaan, jossa sukujen muodostamat klaanit tappelevat keskenään. Älytön ajatus, että Suomessa Virtaset ja Korhoset rupeaisivat keskenään katkeraan vihanpitoon.

Ja ennen muuta länsimainen talousjärjestelmä edellyttää sitä että ihminen voi vaihtaa ammattia ja muuttaa työn perässä. Teollistuminen ei perustunut ainoastaan teknisiin keksintöihin, vaan myös siihen, että ihmiset ryhtyivät irtoamaan juuriltaan, katkomaan perinteisiä sukusiteitä, ja muuttivat kaupunkiin tehtaan työläisiksi. Samalla alkoi murtua se perinteinen näkemys että sukulaisista on huolehdittava, ja huolehtiminen jätettiin verovaroin kustannettavaksi viranomaistoiminnaksi - ajatus, joka ei-länsimaalaista kauhistuttaa.

Kyllä. Ja kuten aina asioissa, tässäkin on sekä hyvät että huonot puolensa.

Minusta meillä on menty liian pitkälle tässä yksilökeskeisyydessä. Uskon, että ihminen ei lopulta ole onnellisimmillaan ollessaan "pelkkä" yksilö, vaan onneen nimenomaan tarvitaan muita ihmisiä. Olettaen, että he ovat mieleltään terveitä eikä sairaita. 

Suomessa, missä yksilökeskeisyys ja "pidän itse huolta omista asioistani" -asenne on viety aika äärimmilleen, on eniten (tai ainakin lähelle) maailmassa masennusta. En usko, että yhtälö on sattumaa. Kun elämäntarkoitus on muidenkin kuin vain itsensä onni ja selviytyminen, ihminen kokee olevansa tarpeellinen.

korjaan edellistä: pidän itse huolta omista asioistani = pidä itse huolta omista asioistasi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koko se systeemi, josta käytämme nimitystä "länsimaat", perustuu siihen että ihminen on yksilö, ei sukunsa jäsen. Yksilö jolla on oikeus äänestää vaaleissa, eikä niin että suvun päämies kertoo mitä mieltä suku on. Yksilö jolla on oikeus valita puolisonsa eikä niin että suku valitsee. Yksilö, jolla on oikeus valita jokin muu ammatti kuin isällä oli. Yksilö, joka voi muuttaa työmahdollisuuksien perässä, sen sijaan että jäisi viljelemään sukutilaa tai pitämään huolta vanhoista sukulaisistaan, tai puolison sukulaisista.

Se niinkuin kuuluu määritelmällisesti länsimaisuuteen, että suvulla on kohtalaisen vähäinen merkitys. Vertaa johonkin Somaliaan, jossa sukujen muodostamat klaanit tappelevat keskenään. Älytön ajatus, että Suomessa Virtaset ja Korhoset rupeaisivat keskenään katkeraan vihanpitoon.

Ja ennen muuta länsimainen talousjärjestelmä edellyttää sitä että ihminen voi vaihtaa ammattia ja muuttaa työn perässä. Teollistuminen ei perustunut ainoastaan teknisiin keksintöihin, vaan myös siihen, että ihmiset ryhtyivät irtoamaan juuriltaan, katkomaan perinteisiä sukusiteitä, ja muuttivat kaupunkiin tehtaan työläisiksi. Samalla alkoi murtua se perinteinen näkemys että sukulaisista on huolehdittava, ja huolehtiminen jätettiin verovaroin kustannettavaksi viranomaistoiminnaksi - ajatus, joka ei-länsimaalaista kauhistuttaa.

Kyllä. Ja kuten aina asioissa, tässäkin on sekä hyvät että huonot puolensa.

Minusta meillä on menty liian pitkälle tässä yksilökeskeisyydessä. Uskon, että ihminen ei lopulta ole onnellisimmillaan ollessaan "pelkkä" yksilö, vaan onneen nimenomaan tarvitaan muita ihmisiä. Olettaen, että he ovat mieleltään terveitä eikä sairaita. 

Suomessa, missä yksilökeskeisyys ja "pidän itse huolta omista asioistani" -asenne on viety aika äärimmilleen, on eniten (tai ainakin lähelle) maailmassa masennusta. En usko, että yhtälö on sattumaa. Kun elämäntarkoitus on muidenkin kuin vain itsensä onni ja selviytyminen, ihminen kokee olevansa tarpeellinen.

Ihminen ei voi hakea itselleen elämän sisältöä ja tarkoitusta toisen perheestä. Se juuri on se yleisin syy, miksi ne ydinperheet väsyvät tuppautuviin isovanhempiin. Rajattomuus ja oman onnellisuuden sälyttäminen toisten niskaan.

Vierailija kirjoitti:

korjaan edellistä: pidän itse huolta omista asioistani = pidä itse huolta omista asioistasi!

Hyvin sanottu!

Elämme yhteiskunnassa jossa valtio omistaa asukkaat, eivät suvut jäseniään. Liika suvun kanssa toimiminen voi olla merkki valtionvastaisesta toiminnasta. 

Vierailija kirjoitti:

Kokemukseni mukaan tuollaista valittavat ihmiset ovat niitä anoppeja ja äitejä, jotka tunkevat aikuisten lastensa elämään todella paljon liikaa. Esimerkiksi exäni äiti, joka soitti pojalleen joka päivä, monta kertaa päivässä. En nyt liioittele yhtään. Siis joka ikinen päivä, vähintään kaksi kertaa päivässä, yleensä enemmän. Sellainen EI ole normaalia kanssakäymistä missään ihmissuhteessa, kaikista vähiten äidin ja aikuisen lapsen.

Yleensäkin tällä sukupolvella näyttää olevan pahoja vaikeuksia rajojen asettamisessa. Joko niitä ei ole ollenkaan, tai sitten ne ovat ihan liian tiukat. Nykyisen mieheni vanhemmat eivät käytännössä ole missään tekemisissä lastensa kanssa "etteivät olisi vaivaksi". Sekin on epänormaalia.

Ne aikuiset lapset, joiden elämästä vanhemmat pysyttelevät poissa tai johon he väkisin liikaa tunkevat, eivät yleensä voi paljonkaan asioihin vaikuttaa.

Allekirjoitan tämän! Vuorovaikutustaidot eläkeikäisillä ihmisillä ovat usein heikot. Ängetään joko aivan liian lähelle omia lapsia "kyllä minä tiedän parhaiten, kuunnelkaa kaikki" tai sitten pysytellä tarkoituksella todella kaukana "kukin pärjätköön yksikseen". Ei siis ihme, että ihmissuhteet eivät näillä ihmisillä toimi kovin hyvin.

Miten niin ei sovi? Onko muka nyt niin harvinaista ja epänormaalia esimerkiksi Suomessa? Meillä ainakin on tiivis perhe, vaikka minä ja sisarukseni ollaankin jo aikuisia ja asutaan omillamme. Olen kuitenkin yhteydessä vanhempiini (lähes) päivittäin, samoin sisaruksiini. Whatsappin perhekeskustelu käy kuumana ja soitellaankin useita kertoja viikossa. Myös isovanhempani kuuluvat perheeseen. Vanhempani näkevät heitä monta kertaa viikossa, koska asuvat samassa kaupungissa. Minä ja sisaruksemme emme asu, joten viikottainen näkeminen ei onnistu, mutta jokainen meistä soittaa heille varmasti 1-2 kertaa viikossa.

Vietämme myös melko paljon aikaa porukalla. Joulu, juhannus, pääsiäinen, äitienpäivä, isänpäivä ja syntymäpäivät ovat sellaisia, jolloin kokoonnutaan aina yhteen ja toki ihan muuten vaankin kyläillään toistemme luona. Itse käyn vanhempiani ja isovanhempiani luona yleensä noin kerran kuussa viettämässä kokonaisen viikonlopun, sen lisäksi he käyvät noin kerran kuussa iltakylässä minun luonani. Sisarukseni asuvat kauempana, joten tapaamiset ovat vaihtelevampia (esim. lomat töistä vaikuttavat) - joskus nähdään monta kertaa viikossa, joskus menee melkein pari kuukautta tapaamisten välissä. Kesällä myös mökkeillään jonkin verran yhdessä koko porukka (siinä on toisinaan mukana myös muita sukulaisia, kuten tätini, serkkujani yms). Muina vuoden aikoina, kun mökkeily ei onnistu, käydään yleensä ainakin kerran laivaristeilyllä ja kerran kylpylässä eli tällaista pientä matkustelua harrastetaan.

Me olemme aina olleet läheisiä keskenämme kaikki ja meillä on käynyt tuuri, että meillä kaikilla synkkaa niin hyvin keskenään. On samanlainen huumorintaju, samanlaiset arvot ja ainakin osittain samanlaiset kiinnostuksen kohteet. Tämähän ei ole mikään itsestäänselvyys aina perheissä ja ymmärrän, että vaikka perhe mielestäni aina onkin tärkeä, ei yhteistä aikaa tule vietettyä niin paljon ja yhteyttä pidettyä niin aktiivisesti jos kokee esimerkiksi olevansa aika erilainen kuin muut perheessä. Itselläni kuitenkin on se tilanne, että vaikka he eivät olisikaan perheenjäseniäni, haluaisin silti varmasti olla heidän kaltaistensa ihmisten seurassa. Meillä on aina niin hauskaa, kivaa ja helppoa yhdessä :)

N29

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ei sovi? Onko muka nyt niin harvinaista ja epänormaalia esimerkiksi Suomessa? Meillä ainakin on tiivis perhe, vaikka minä ja sisarukseni ollaankin jo aikuisia ja asutaan omillamme. Olen kuitenkin yhteydessä vanhempiini (lähes) päivittäin, samoin sisaruksiini. Whatsappin perhekeskustelu käy kuumana ja soitellaankin useita kertoja viikossa. Myös isovanhempani kuuluvat perheeseen. Vanhempani näkevät heitä monta kertaa viikossa, koska asuvat samassa kaupungissa. Minä ja sisaruksemme emme asu, joten viikottainen näkeminen ei onnistu, mutta jokainen meistä soittaa heille varmasti 1-2 kertaa viikossa.

Vietämme myös melko paljon aikaa porukalla. Joulu, juhannus, pääsiäinen, äitienpäivä, isänpäivä ja syntymäpäivät ovat sellaisia, jolloin kokoonnutaan aina yhteen ja toki ihan muuten vaankin kyläillään toistemme luona. Itse käyn vanhempiani ja isovanhempiani luona yleensä noin kerran kuussa viettämässä kokonaisen viikonlopun, sen lisäksi he käyvät noin kerran kuussa iltakylässä minun luonani. Sisarukseni asuvat kauempana, joten tapaamiset ovat vaihtelevampia (esim. lomat töistä vaikuttavat) - joskus nähdään monta kertaa viikossa, joskus menee melkein pari kuukautta tapaamisten välissä. Kesällä myös mökkeillään jonkin verran yhdessä koko porukka (siinä on toisinaan mukana myös muita sukulaisia, kuten tätini, serkkujani yms). Muina vuoden aikoina, kun mökkeily ei onnistu, käydään yleensä ainakin kerran laivaristeilyllä ja kerran kylpylässä eli tällaista pientä matkustelua harrastetaan.

Me olemme aina olleet läheisiä keskenämme kaikki ja meillä on käynyt tuuri, että meillä kaikilla synkkaa niin hyvin keskenään. On samanlainen huumorintaju, samanlaiset arvot ja ainakin osittain samanlaiset kiinnostuksen kohteet. Tämähän ei ole mikään itsestäänselvyys aina perheissä ja ymmärrän, että vaikka perhe mielestäni aina onkin tärkeä, ei yhteistä aikaa tule vietettyä niin paljon ja yhteyttä pidettyä niin aktiivisesti jos kokee esimerkiksi olevansa aika erilainen kuin muut perheessä. Itselläni kuitenkin on se tilanne, että vaikka he eivät olisikaan perheenjäseniäni, haluaisin silti varmasti olla heidän kaltaistensa ihmisten seurassa. Meillä on aina niin hauskaa, kivaa ja helppoa yhdessä :)

N29

Kuulostaa kivalta :) miten te sisarukset olette ratkaisseet sen ettette vietä aikaa kumppanienne sukujen luona? Esim. isänpäivänä lähteekö perheiden isät ja lapset omiin sukulaisiin kun äidit lähtevät oman isänsä luo?

Kai se on meidän kulttuuri, jossa arvostetaan itsenäisyyttä ja jokaisen henkilön oikeuksia omiin päätöksikn ja omaan tilaan. Jossain muissa kulttuuteissa taas yhteisöllisyys on tärkeämpää.

Henkilökohtasesti kun aattelen, niin mulla on kyllä läheiset välit omiin sisaruksiin ja vanhempiin, silti nähdään harvoin, koska mun elämässä on mulle tärkeempiä asioita (päivät menee töissä, illat harrastuksissa). Miehen sukulaisista pidän myös paljon. Silti esim. reiasuihin haluun lähtee ihan vaan oman perheen kesken, koska ne on ne ihmiset, joita rakastan ja joitten kaa haluun viettää aikaa. Mulla ei suoraan sanottuna hermo kestä enempää ihmisiä, jotka on kuitenki sellasia, etten heidän kanssa haluu elää. Sukulaisia on kiva nähä, mut vaan vähän kerrallaan :D

Niin, ajatelkaa, miten kalliiksi tulee, kun kaikilla on omat asunnot. Kaupungissa tai lähiössä kerrostaloasunnot. Samalla rahalla, jolla jokainen hankkii oman kämpän, voisi hankkia esim. ison omakotitalon kunnollisella pihalla. Jokaisella olisi oma huone ja voisi olla oma vessakin.

Mutta ongelma on tapojen yhteen sovittamisessa. Olisi erimielisyyksiä päivärytmistä, siivouksesta, ruokailusta, pihan hoidosta, taloudenpidosta yleensäkin, ja lasten kasvatuksesta. Ja minne mennä, jos haluaisi olla rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Niin, ajatelkaa, miten kalliiksi tulee, kun kaikilla on omat asunnot. Kaupungissa tai lähiössä kerrostaloasunnot. Samalla rahalla, jolla jokainen hankkii oman kämpän, voisi hankkia esim. ison omakotitalon kunnollisella pihalla. Jokaisella olisi oma huone ja voisi olla oma vessakin.

Mutta ongelma on tapojen yhteen sovittamisessa. Olisi erimielisyyksiä päivärytmistä, siivouksesta, ruokailusta, pihan hoidosta, taloudenpidosta yleensäkin, ja lasten kasvatuksesta. Ja minne mennä, jos haluaisi olla rauhassa.

Meillä on iso omakotitalo. Tässä on molemmille lapsille erotettu kaksiot ja siskoni asuu erillisessä pihatalossa. Jokaisella on joko parveke/piha ja sen lisäksi on iso yhteinen piha. Autotallissa on yhteinen pyykkitupa. Takapihalla kasvilavoilla saa kasvattaa vihanneksia niin plajon kuin haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ei sovi? Onko muka nyt niin harvinaista ja epänormaalia esimerkiksi Suomessa? Meillä ainakin on tiivis perhe, vaikka minä ja sisarukseni ollaankin jo aikuisia ja asutaan omillamme. Olen kuitenkin yhteydessä vanhempiini (lähes) päivittäin, samoin sisaruksiini. Whatsappin perhekeskustelu käy kuumana ja soitellaankin useita kertoja viikossa. Myös isovanhempani kuuluvat perheeseen. Vanhempani näkevät heitä monta kertaa viikossa, koska asuvat samassa kaupungissa. Minä ja sisaruksemme emme asu, joten viikottainen näkeminen ei onnistu, mutta jokainen meistä soittaa heille varmasti 1-2 kertaa viikossa.

Vietämme myös melko paljon aikaa porukalla. Joulu, juhannus, pääsiäinen, äitienpäivä, isänpäivä ja syntymäpäivät ovat sellaisia, jolloin kokoonnutaan aina yhteen ja toki ihan muuten vaankin kyläillään toistemme luona. Itse käyn vanhempiani ja isovanhempiani luona yleensä noin kerran kuussa viettämässä kokonaisen viikonlopun, sen lisäksi he käyvät noin kerran kuussa iltakylässä minun luonani. Sisarukseni asuvat kauempana, joten tapaamiset ovat vaihtelevampia (esim. lomat töistä vaikuttavat) - joskus nähdään monta kertaa viikossa, joskus menee melkein pari kuukautta tapaamisten välissä. Kesällä myös mökkeillään jonkin verran yhdessä koko porukka (siinä on toisinaan mukana myös muita sukulaisia, kuten tätini, serkkujani yms). Muina vuoden aikoina, kun mökkeily ei onnistu, käydään yleensä ainakin kerran laivaristeilyllä ja kerran kylpylässä eli tällaista pientä matkustelua harrastetaan.

Me olemme aina olleet läheisiä keskenämme kaikki ja meillä on käynyt tuuri, että meillä kaikilla synkkaa niin hyvin keskenään. On samanlainen huumorintaju, samanlaiset arvot ja ainakin osittain samanlaiset kiinnostuksen kohteet. Tämähän ei ole mikään itsestäänselvyys aina perheissä ja ymmärrän, että vaikka perhe mielestäni aina onkin tärkeä, ei yhteistä aikaa tule vietettyä niin paljon ja yhteyttä pidettyä niin aktiivisesti jos kokee esimerkiksi olevansa aika erilainen kuin muut perheessä. Itselläni kuitenkin on se tilanne, että vaikka he eivät olisikaan perheenjäseniäni, haluaisin silti varmasti olla heidän kaltaistensa ihmisten seurassa. Meillä on aina niin hauskaa, kivaa ja helppoa yhdessä :)

N29

Kuulostaa kivalta :) miten te sisarukset olette ratkaisseet sen ettette vietä aikaa kumppanienne sukujen luona? Esim. isänpäivänä lähteekö perheiden isät ja lapset omiin sukulaisiin kun äidit lähtevät oman isänsä luo?

Meitä on siis 3 sisarusta, joista yhdellä on mies ja lapsia. Esimerkiksi nyt äitienpäiväviikonloppuna he kaikki olivat toisen päivän meidän kanssamme, toisen päivän miehensä vanhempien luona. Jouluna kävivät jouluaattona ensin miehensä sukulaisilla ja tulivat sitten illalla meidän vanhemmille, jossa olivat aattoillan ja seuraavan päivän. Me kaksi muuta olemme tällä hetkellä sinkkuja niin ei tarvitse miettiä ratkaisuja, mutta vielä jonkin aikaa sitten seurustelin ja silloin joko menimme omille tahoillemme (esimerkiksi me juhlistimme yhdessä kahdestaan joulua jo 23.päivä ja lähdimme omille vanhemmillemme sitten 24.päivä), kävimme molempien vanhemmilla (esimerkiksi äitienpäivänä teimme niin) tai olimme vain minun perheeni luona (esimerkiksi juhannuksena hän oli meidän perheemme mukana mökillä, koska hänestä se oli ok eikä heillä ollut lapsuuden jälkeen vietetty sitä mitenkään ns. perhejuhlana). Kyllä aina joku ratkaisu löytyy :)

Meidän perheessä/suvun kesken ollaan myös todella läheisiä. Saatetaan soitella/viestittää päivittäin. Kuitenkin nyt olosuhteiden pakosta asumme samassa pihapiirissä, jossa asuu siis mummoni, äitini ja veljeni + hänen perheensä. Ja en malta odottaa että saamme toisen asunnon, liika läheisyyskin on liikaa.. Ei enää mitään omaa rauhaa/yksityisyyttä.