Lapsuudenperhe läsnä aikuisen elämässä - miksi se ei sovi länsimaissa?

No minä olen elänyt sitten oudosti, Isän ja appivanhempien kanssa oltiin tekemisissä päivittäin. Joskus riidoissakin mutta niistä päästiin yli, ja oli rikkaus lapsille kun oli monta rakastavaa aikuista. Ikävä kyllä ovat nukkuneet pois ja ikävä heitä on.

Äiti asuu kauempana, soitellaan kuitenkin pari kertaa viikossa, ja suunnittelen muuttoa lähemmäs.

Kyllä suomessa parhaat anopit ja apet ovat ne, jotka on mullan alla. Tämä kun on niin henkilö kemioista kiinni, joissain perheissä pelaa joissain ei.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen erilainen kuin lapsuudenperheeni. Olen aina ollut. Eli minun olemiseni lapsuudenperheen kanssa on käytännössä sitä, että niskassani on raati, joka kyttää tekemisiäni ja ruotii niitä. Ja neuvoo ja ohjeistaa. Asioista joista ei edes mitään ymmärrä. Jauhaa loputtomiin keskenään selkäni takana. En jaksanut sitä lapsuudessa, en nuoruudessa, enkä aikuisena.

Enkä aio periyttää tällaista malla lapsilleni. Koska jo nyt sieltä tulee kova paine ”pelastaa” lapseni samanlaisiksi kuin he.

Tuttua. Mies on sukunsa ensimmäinen akateeminen. Hänen vanhempansa ovat ymmärtäneet asian sitten niin, että nyt miehellä on varaa elättää heitä, antaa rahaa ja muutenkin huolehtia. Koko ajan ihmetellään. Pällistellään. Ihmetellään. Kaikki on niin ihmeellistä. Ja sitten neuvotaan. Ihan niinkuin koulun keittäjä Pohjois-Karjalasta olisi akateemisten alojen globaali asiantuntija.

Vanhemmat sukupolvet ovat meillä rasite parisuhteelle. Mikään ei riitä, ruikutetaan ja syyllistetään. Anoppi näkee lasta kerran viikossa, mutta jatkuva vaatimus yökylistä ja viikonloppuvisiiteistä on päällä. Jos paljastuu että menemme elokuviin keskustaan, heti tulee käsky että tulette sitten tänne sen jälkeen. Jos kutsumme heidät vaikka uudeksi vuodeksi, heti alkaa jankkaus että ensi vuonna sama uudestaan eikös ihan varmasti joo. Mökille pitää hakea heille kamaa, eikä sieltä sitten pääse pois. Oli puhe että saisimme käyttää mökkiä perheen kesken yhden viikonlopun, eikös sattunut niin kivat ilmat että kyllä he jääkin kaveriksi.

Muista menoistamme heitä ei kiinnosta kuunnella, vain heidän kanssaan pitäisi olla. Kurja tunne kun on mielestään ollut reilu ja joustava ja saa vain syyllistämistä niskaan. Omia vanhempiani kestän vähän paremmin vaikka isäni myös tuollaienen iilimatomainen syyllistäjä. Mies taas ei heitä niin kestä.

Kyllähän se sopii, ja joillekin ihmisille ja joissain suvuissa noin toimitaankin. Meilläkin on isän puolen suvussa paljon sukurakkautta, ja tiiviisti ovat keskenään tekemisissä ne jotka jäivät maata viljelemään ja muihin duuneihin sinne synnyinpaikkakunnalle, ja näiden lapsetkin. Mutta me kun muutettiin vanhempien työn takia Helsinkiin, on vieraannuttu siitä porukasta ja mulle hyvä niin, koska  olen hyvin introvertti ja vältän ihmisseuraa aina kun voin. Mutta en minäkään mitenkään epänormaalina pidä tuota miehen veljien tapaa poikkeilla toisilleen päivittäin juoruamaan ja kahveille jne.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat sukupolvet ovat meillä rasite parisuhteelle. Mikään ei riitä, ruikutetaan ja syyllistetään. Anoppi näkee lasta kerran viikossa, mutta jatkuva vaatimus yökylistä ja viikonloppuvisiiteistä on päällä. Jos paljastuu että menemme elokuviin keskustaan, heti tulee käsky että tulette sitten tänne sen jälkeen. Jos kutsumme heidät vaikka uudeksi vuodeksi, heti alkaa jankkaus että ensi vuonna sama uudestaan eikös ihan varmasti joo. Mökille pitää hakea heille kamaa, eikä sieltä sitten pääse pois. Oli puhe että saisimme käyttää mökkiä perheen kesken yhden viikonlopun, eikös sattunut niin kivat ilmat että kyllä he jääkin kaveriksi.

Muista menoistamme heitä ei kiinnosta kuunnella, vain heidän kanssaan pitäisi olla. Kurja tunne kun on mielestään ollut reilu ja joustava ja saa vain syyllistämistä niskaan. Omia vanhempiani kestän vähän paremmin vaikka isäni myös tuollaienen iilimatomainen syyllistäjä. Mies taas ei heitä niin kestä.

Meillä mummo neljä päivää joulunvietossa mökillämme. Heti kun päästiin kotiin, tuli luettelo aikatauluista, jolloin meidän lapset voisi joululomallaan olla hänen kanssaan. Nää on teinejä! Ei heitä kiinnosta istua syömässä ja kutomassa koko lomaa. Itse koko joulunaluksen kipeenä. Silti väkersin sen joulun, kuskasin ja passasin. Enkä ees hengähtää ehtinyt, kun se uusi lista tuli.

Joo, puolensa ja puolensa. Brasilialainen ystäväni on kertonut kaikenlaista "ihanan yhteisöllisestä" elämästään sukunsa kanssa kotimaassaan (vanhemmat sekaantuu ihan kaikkeen, syyllistäminen, erilaisten valintojen paheksuminen, tuputtaminen, painostaminen toimimaan heidän haluamassa tavalla...) ja on onnellinen saatuaan etäisyyttä heihin muutettuaan Suomeen. Vaikkakin yrittävät tulla puhelimen lankoja pitkin neuvomaan ja paheksumaan tänne saakka. :)

Ja kaikesta pitää luoda ”perinne”. Jos jonnekin synttäreille on joskus saanut leipoa kakun, se tarkoittaakin, että seuraavat 17 synttäriä menee tällä ”perinteellä”.

Jos joskus kutsumme jouluksi, pääsiäiseksi, juhannukseksi tms se on vuotuinen perinne.

Työpaikalla mummo tappelee itselleen vapaaksi lasten lomaviikot. Siellä sitten koululaisten äidit kärvistelee ja meidän pitäisi viettää ne lomat hänen kanssaan. Rasittavaa?

Olen ihan helvetin ahdistunut yleensä monta päivää tavattuani sukuani. Menisin ennemmin hirteen kuin tapaisin heitä päivittäin.

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitan, että käytäisiin yhdessä kaupassa, harrastuksissa, matkoilla jne. Eikä vain ydinperheen kesken. Ap

Voithan sinä oman sukusi kesken menetellä ihan miten haluat. Itse asun yli 500 kmn päässä sisarruksistani ja vanhemmistani, joten eipä se yhdessä hengailu onnistu. Pari kertaa vuodessa käydään puolin ja toisin kylässä muutaman päivän ajan. Muuten yhteyttä pidetään soittamalla pari kertaa kuussa. Mitä matkoihin tulee, niin miksi ihmeessä pitäisi laumana matkustaa kun kaikilla on omat menonsa ja aikataulunsa ja erilaiset elämäntilanteensa? Yhteisiä aikatauluja on mahdoton järjestää useamman perheen kesken. Hyvä kun oman perheen kanssa saadaan aikataulut natsaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ollut läheistä ja nyt vasta terapiassa huomaan kuinka vahingollista tuo on ollut ainakin itselleni. Itselläni on se syntipukin rooli perheessä johon voi aina purkaa kaikki aggressiot.

Sama juttu. Terapia etenee paremmin, kun on tekemisissä vain harvakseltaan.

Minä en jaksa sitä! Voin monta viikkoa huonosti niiden tapaamisten jälkeen! Viimeksi veljeni antoi ymmärtää että olen huono äiti kun lapsellani ei ole hauskaa koulussa. Todistus kun oli liian hyvä. Lainasin veljelle autoani ja mökkiäni. Mielestäni olin ystävällinen. Puoli tuntia oihasta lähdöstä veljeltä tulee tekstari, että vei auton pesuun ja että siinä on sejase rikki. (Auto juuri käynyt huollossa). Mökille oli raijannut lupaa kysymättä jonkin tutun metsurin puita merkkaamaan. Meillä kuulemma puut liian tiheessä. (Meillä oli jo metsuri ja kaatosuunnitelma...) aina vittuilua ja tekemättömien töiden listausta jne. Ja lasteni koulumenestys on täysiin punainen vaate.

En osaa muiden puolesta vastata. Mutta omalla kohdalla siitä ei vaan tule yhtään mitään, ei sitten yhtikäs mitään. Lapsuudenperheessä kukaan ei tule toimeen keskenään, ja riita saadaan aikaiseksi vaikka lusikan varresta.  Toiset sisarukseni ovat ihan oiekasti huitoneet toisiaan puukoilla... Olen irtisanoutunut koko hullunmyllystä jo vuosia sitten, ja silti kuulen itsestäni aikamoisia ilkeyksiä sukulaisilta. Vaikken ole heitä ja vanhempiani nähnyt kohta 9 vuoteen, niin silti ihmeesti minusta satua kerrotaan ja tekemiseni mukamas tiedetään.. Ja ei ole vanhempanikaan yhtään sen sopuisampia. Joten niitä hulluja en perheeseeni päästä, minulla on kuitenkin kaksi pientä lasta, joista olen vastuussa niin fyysisesti kuin heidän henkisestä puolesta. Joten ottaisinko minä kotiin sellaisia ruutitynnyreitä, joissa nyrkit voivat heilua pienemmistäkin asioista?  Voin sanoa, etten todellakaan, jos ei osata käyttäytyä, eikä tunneta minkään sortin rajoja, (toinen sisarellani on myös taipumus varastaa tavaraa) Niin hei, oikeesti. Minä annan olla. Olen vihdoin saanut elämäni balanssiin ja elän NORMAALIA elämää, enkä halua sitä menneisyyden painolastia enää ikinä päästää elämääni! Minä en voi heitä muuttaa, enkä siihen edes käy.

Meillä vietetään paljon aikaa koko suvun kesken. Asutaan lähekkäin, mutta koskaan ei ole meille väkisin tungettu kylään ja yllätysvierailujakin taitaa olla vain yksi, vaikka en siitäkään pahastunut.

Joskus isovanhempani neuvovat ja tietävät kaiken, mutta annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tai sanon ihan suoraan että ei noin ei enää toimita lasten kanssa.

Anoppini on todella mukava ja käyn sielläkin mielellään kylässä.

Haaveilen isosta talosta, jossa koko suku voisi asua ja isovanhemmat vanheta rauhassa.

Moni on ihmetellyt miksi matkustan äidin ja mamman kanssa, mutta miksipäs ei. Meillä on hauskaa yhdessä.

Onko Keski ja Etelä-Euroopan maissa yleisempää, että jäädään asumaan samaan kaupunkiin? Eli ei muuteta työn tai koulun perässä. Minä asuisin niin mielelläni vanhempieni kanssa samassa kaupungissa. Aina harmittaa, kun miehen sukulaisia nähdään 10x enemmän kuin omiani. Omat vaan asuu pienessä kaupungissa kaukana kaikesta ja itse olen joutunut muuttamaan opiskelujen ja työn perässä. Moni kaveripiiristäkin asuu eri kaupungeissa kuin omat vanhemmat. 

Lapsuudenperheen läsnäolo aikuisen elämässä vaatii paljon. Meillä Suomessa on hyvin pitkälti kasvatustapana ollut eräänlainen moitteen kulttuuri ja sen vuoksi kaikki, mitä sanotaan, otetaan moitteena, arvosteluna tai suoranaisena v*tuiluna. Mitä läheisempi ihminen, sitä vähemmän aikuisena siedämme heiltä mitään, minkä voisi edes kolmen promillen kännissä tulkita arvosteluksi. Siedämme myös varsin huonosti erilaisuutta. Ärsyynnymme, jos joku tuo esille erilaisen tavan tehdä jokin asia kuin miten itse teemme. Koemme sen vaatimuksena tehdä samalla tavalla kuin tämä toinenkin ja asetumme sekunnin sadasosassa puolustuskannalle. 

Kuulun perheeseen ja sukuun, jossa on aloittajan kuvaamaa yhteisöllisyyttä useammassa sukupolvessa. Tämä toimii, koska jokainen kunnioittaa toistensa mielipiteitä ja toimintatapoja. Ymmärrämme, että olemme geeneistämme huolimatta yksilöitä. Annamme toisillemme tilaa emmekä tuppaudu pyytämättä seuraan. Kuitenkin varsin usein pyydämme toisiamme seuraksemme erilaisiin asioihin. Teen välillä asioita kahdestaan miniäni ja välillä myös siskoni miniän kanssa eli yhteisöllisyys ei rajoitu ainoastaan lapsuudenperheeseeni. Jouluaattoa pyritään viettämään kaikki yhdessä, mutta muut juhlapyhät vaihtelevalla kokoonpanolla. Perusperiaate on, ettei kenenkään tarvitse olla juhlapäivinä yksin, jos ei halua eikä yleensä kukaan halua. Autamme toisiamme aina tarvittaessa. Lastenhoitoapua saa varmasti, koska aina jollekin sopii. Samoin lemmikkien hoitoapua, kyytejä, kaupassakäyntiapua, remonttiapua yms. Mulla ei ole vielä itselläni lapsenlapsia, mutta todella mielelläni otan siskoni lapsenlapsia välillä luokseni. Saatan siis laittaa vain viestiä, että koskas taaperot haluaisivat tulla naurattamaan isotätiä. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheen läsnäolo aikuisen elämässä vaatii paljon. Meillä Suomessa on hyvin pitkälti kasvatustapana ollut eräänlainen moitteen kulttuuri ja sen vuoksi kaikki, mitä sanotaan, otetaan moitteena, arvosteluna tai suoranaisena v*tuiluna. Mitä läheisempi ihminen, sitä vähemmän aikuisena siedämme heiltä mitään, minkä voisi edes kolmen promillen kännissä tulkita arvosteluksi. Siedämme myös varsin huonosti erilaisuutta. Ärsyynnymme, jos joku tuo esille erilaisen tavan tehdä jokin asia kuin miten itse teemme. Koemme sen vaatimuksena tehdä samalla tavalla kuin tämä toinenkin ja asetumme sekunnin sadasosassa puolustuskannalle. 

Kuulun perheeseen ja sukuun, jossa on aloittajan kuvaamaa yhteisöllisyyttä useammassa sukupolvessa. Tämä toimii, koska jokainen kunnioittaa toistensa mielipiteitä ja toimintatapoja. Ymmärrämme, että olemme geeneistämme huolimatta yksilöitä. Annamme toisillemme tilaa emmekä tuppaudu pyytämättä seuraan. Kuitenkin varsin usein pyydämme toisiamme seuraksemme erilaisiin asioihin. Teen välillä asioita kahdestaan miniäni ja välillä myös siskoni miniän kanssa eli yhteisöllisyys ei rajoitu ainoastaan lapsuudenperheeseeni. Jouluaattoa pyritään viettämään kaikki yhdessä, mutta muut juhlapyhät vaihtelevalla kokoonpanolla. Perusperiaate on, ettei kenenkään tarvitse olla juhlapäivinä yksin, jos ei halua eikä yleensä kukaan halua. Autamme toisiamme aina tarvittaessa. Lastenhoitoapua saa varmasti, koska aina jollekin sopii. Samoin lemmikkien hoitoapua, kyytejä, kaupassakäyntiapua, remonttiapua yms. Mulla ei ole vielä itselläni lapsenlapsia, mutta todella mielelläni otan siskoni lapsenlapsia välillä luokseni. Saatan siis laittaa vain viestiä, että koskas taaperot haluaisivat tulla naurattamaan isotätiä. 

Minusta tuntuu, että itse siedän kyllä kohtalaisen hyvin arvostelua ja neuvojen tuputtamistakin (toisin kuin vasta esikoisen synnyttyä :)), mutta mahdottomaksi läheisen ja tiiviin kanssakäymisen tekee isoäidin kyvyttömyys ymmärtää ettei hän pysty määräämään meidän perheessä ja ettei hän muutu yhtäkkiä lasteni äidiksi jos viettää parituntia heidän kanssaan. Eikä hän muutu poikansa kumppaniksi ja minä hetken hairahdukseksi jos mieheni ulkoilee lastensa kanssa niin, että äitinsä on mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me olemme paljon tekemisissä vanhempieni ja sisarusten perheiden kanssa eikä kyllä ole ikinä tarvinnut riidellä mistään! Teemme mielellään matkoja ja retkiä yhdessä. Olemme kaikki järkeviä ihmisiä, joten kenenkään ei tarvitse puuttua toistensa tekemisiin.

Kuvitteletko tosiaan että joidenkin sukulaisten rajattomuus ja puuttuminen johtuu siitä,ettei toiset osaa olla järkeviä? :D

No,näinhän ne kontrolloivat sukulaisetkin varmaan ajattelevat. Itse tietävät miten KUULUU elää,niin on pakko ojentaa muitakin.

Onko toisia kontrolloiva ihminen järkevä? Ei. Onko toisten asioihin liikaa puuttuva järkevä? Ei. Me olemme järkeviä eli tuollaisia ongelmia ei ole! Miten tuonkin joku osasi käsittää väärin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheen läsnäolo aikuisen elämässä vaatii paljon. Meillä Suomessa on hyvin pitkälti kasvatustapana ollut eräänlainen moitteen kulttuuri ja sen vuoksi kaikki, mitä sanotaan, otetaan moitteena, arvosteluna tai suoranaisena v*tuiluna. Mitä läheisempi ihminen, sitä vähemmän aikuisena siedämme heiltä mitään, minkä voisi edes kolmen promillen kännissä tulkita arvosteluksi. Siedämme myös varsin huonosti erilaisuutta. Ärsyynnymme, jos joku tuo esille erilaisen tavan tehdä jokin asia kuin miten itse teemme. Koemme sen vaatimuksena tehdä samalla tavalla kuin tämä toinenkin ja asetumme sekunnin sadasosassa puolustuskannalle. 

Kuulun perheeseen ja sukuun, jossa on aloittajan kuvaamaa yhteisöllisyyttä useammassa sukupolvessa. Tämä toimii, koska jokainen kunnioittaa toistensa mielipiteitä ja toimintatapoja. Ymmärrämme, että olemme geeneistämme huolimatta yksilöitä. Annamme toisillemme tilaa emmekä tuppaudu pyytämättä seuraan. Kuitenkin varsin usein pyydämme toisiamme seuraksemme erilaisiin asioihin. Teen välillä asioita kahdestaan miniäni ja välillä myös siskoni miniän kanssa eli yhteisöllisyys ei rajoitu ainoastaan lapsuudenperheeseeni. Jouluaattoa pyritään viettämään kaikki yhdessä, mutta muut juhlapyhät vaihtelevalla kokoonpanolla. Perusperiaate on, ettei kenenkään tarvitse olla juhlapäivinä yksin, jos ei halua eikä yleensä kukaan halua. Autamme toisiamme aina tarvittaessa. Lastenhoitoapua saa varmasti, koska aina jollekin sopii. Samoin lemmikkien hoitoapua, kyytejä, kaupassakäyntiapua, remonttiapua yms. Mulla ei ole vielä itselläni lapsenlapsia, mutta todella mielelläni otan siskoni lapsenlapsia välillä luokseni. Saatan siis laittaa vain viestiä, että koskas taaperot haluaisivat tulla naurattamaan isotätiä. 

Minusta tuntuu, että itse siedän kyllä kohtalaisen hyvin arvostelua ja neuvojen tuputtamistakin (toisin kuin vasta esikoisen synnyttyä :)), mutta mahdottomaksi läheisen ja tiiviin kanssakäymisen tekee isoäidin kyvyttömyys ymmärtää ettei hän pysty määräämään meidän perheessä ja ettei hän muutu yhtäkkiä lasteni äidiksi jos viettää parituntia heidän kanssaan. Eikä hän muutu poikansa kumppaniksi ja minä hetken hairahdukseksi jos mieheni ulkoilee lastensa kanssa niin, että äitinsä on mukana.

Totta, toimiva yhteisöllisyys edellyttää erilaisuuden sietämistä ja omien sekä toisten rajojen ja mielipiteiden kunnioittamista kaikilta. Yksikin riittää pilaamaan koko systeemin.

Olemme kolmihenkinen perhe ja asumme anopin kanssa samassa kerrostaloasunnossa. Anoppi saa paljon iloa ja seuraa lapsesta, me arkeen helpotusta ja yhteisöllisyyttä. Ei toimisi monessakaan perheessä, mutta oma anoppini on perhekeskeinen ja rempseä tyyppi, ei yritä puuttua lasten kasvatukseen tai meidän parisuhteeseen. Järjestely ei ole tarkoitettu pysyväksi, mutta toistaiseksi mennään tällä. Helpottaa ruuhkavuosia ja eläkeläisen yksinäisyyttä sekä on lapselle arjessa suuri ilonaihe.