Lue keskustelun säännöt.
Omituisin asia, minkä halusit lapsena (tai mitä joku tuntemasi lapsi on halunnut yms.)
Lapsethan saavat aina outoja päähänpistoja, muistatko omasta lapsuudestasi että halusit jotain outoa? Tai mitä oma lapsesi tai joku tuntemasi lapsi on halunnut?
Itse halusin joskus ala-asteikäisenä kopiokoneen. Joskus harvoin koulussa sitä pääsi käyttämään ja kirjastossakin sellainen oli. Minusta se oli aivan mahtava laite ja olisin halunnut sellaisen itsellenikin. Tätä kesti vuosia ja haaveilin, että aikuisena sitten ostan itselleni kopiokoneen. Kaikista parasta on, että tajusin itsekin etten sillä mitään tee, koska todella harvoin tuli kopioitua mitään. Mutta sellaisen olisin halunnut. :D
Kertokaa lisää!
Kommentit (1192)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä halusin lampaan. Oli kyllä pettymys kun en saanut kuin koiran.
Mulla oli lapsena oma lammas mummolassa. Sitten se hävisi ja tuli takaisin säilykepurkeissa.
Halusin pitkät mustat hiukset, samanlaiset kuin Pocahontasilla Disneyn elokuvassa. En saanut, mutta usein muistan laittaneeni päähän mustat sukkahousut joiden kanssa sitten viiletin pitkin metsiä ja kuvittelin olevani pitkähiuksinen. Onneksi en metsää julkisemmalle paikalle sukkahousujeni kanssa ehtinyt.
Olin perheen kanssa lapsena Kööpenhaminassa. Kuljimme tatuointiliikkeen ohi ja olisin halunnut ottaa tatuoinnin (minulla ei ollut aavistustakaan mikä sellainen on). Olin raivoissani tyhmille vanhemmilleni, jotka eivät antaneet minun ottaa sellaista kivaa keltaisen ankan kuvaa, joka oli mallina ikkunassa.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä7437 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin jotain 6v. kun, kun jättimäiset juustonaksupussit rantautuivat Suomeen. Jenkkiläntäti oli Suomessa kesällä vierailulla kahden teini-ikäisen serkkuni kanssa. He eivät puhuneet suomea montaakaan sanaa ja omakin englanti oli muutaman sanan varassa.
Menimme yhdessä ostoksille supermarkettiin, ja kauhukseni täti otti minulle hyllystä sellaisen pienen juustonaksupussin. siihen minä hädissäni ulvoin että no! no!... Megapussi! Megapussi!.. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, miksi jenkkitäti punastui ja serkkuni ulvoivat naurusta...
Mä en tajua, mikä tässä ollut noloa ? En osaa kunnolla englantia, kun oli pitkä saksa.
"Megapussi" = "mega pussy"
Ahaa ! 😂 Kiitos, kun suomensit 💐
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä lasketaanko tämä, koska minulla oli haluamani, mutta menkööt hyvän ketjun elävöittämiseksi.
Meillä oli siis lapsuudenkotini pihassa pieni mansikkamaa. Rakastin sitä ihan yli kaiken, vietin kaikki kesäpäivät pienen mansikkamaan luona ja söin kaikki mansikat mitkä vaan bongasin. Minusta on älyttömästi kuvia missä vietän aikaani tämän pienen pläntin kohdalla :D Valitettavasti mansikkamaa pistettiin sileäksi, ei kuulemma ollut aikaa hoitaa sitä. Voi miten pieni sydämeni murtui. Edelleen rakastan mansikoita enemmän kuin mitään herkkuja ikinä :D Kaipaan mansikkamaata edelleen, ehkä joku päivä..
Tästä mansikkamaasta haaveilija tuli vain päivittämään tilanteen: olin juhannusaaton äidilläni ja hän paljasti istuttaneensa mansikkamaan!!!! Minun haaveeni toteutui <3
Halusin pienenä huoneeni lattiaan reiän, josta olisin kätevästi hypännyt alakertaan tyynykasan päälle. Jostain syystä idea ei mennyt läpi. :`D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin moni olisi halunnut jotain kipsejä, hammasrautoja, silmälaseja, pyörätuolia yms. elämää hankaloittavia asioita :D En ymmärrä. Muistan kuinka serkkuni kaatui pyörällä ja hänen kätensä jouduttiin kipsaamaan. Pyöräilin sen kesän erittäin varovasti välttyäkseni samalta kohtalolta.
Halusin lapsena kipsin/lastan, ja olen pohtinut nyt keski-iässä että en yksinkertaisesti saanut oikeasti tarpeeksi huomiota hyvistä asioista. Tuntui että lapsena piti kärsiä jotta sai edes myötätuntoa, ja se olikin sitten parasta mitä huonosti jaksavalla vanhemmalla oli tarjota.
Halusin silmälasit koska ajattelin, että niitä saa käyttää vain todella viisaat ihmiset .D Opettajalla oli, samoin yhdellä kokeista huippunumeroita kiskovalla luokkakaverilla joten siitä varmaan tämä käsitys.. Lukiossa sain sitten lasit eikä se kivaa ollutkaan.
Jossain vaiheessa halusin myös muiden ihmisten katoavan, kuvittelin miten nukkuisin kaupassa ja söisin karkkia aamupalaksi. Kukaan ei käskisi kouluun eikä pesemään hampaita tai suihkuun. KIvaa! En tajunnut, että hyvin äkkiä olisi tullut äitiä ikävä siellä pimeässä kylmässä kaupassa mätänevien ruoktarvikkeiden keskellä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä halusin pienenä sumutinpullon :D
Minäpä röyhkeästi otin äitini sumutinpullon omaan käyttööni noin 5-6-vuotiaana, ja päädyin jopa leikkimään sillä vesisotaa toisen naapurustossa asuneen lapsen kanssa hellepäivänä! Se oli pääosin valkoinen, tummanpunaisin yksityiskohdin.
Halusin syödä täytekakun aamupalaksi ja ottaa loput kakusta reppuun että söisin koulupäivän aikana eikä tarvitsisi syödä pahaa kouluruokaa, uhosin että kun olen aikuinen syön pelkkää täytekakkua!
No, eipä omilleni muutettua ole täytekakku maistunut. Muuta makeaa kyllä vedin kiitettävästi ja lihoinkin hurjasti ekana vuotena omassa asunnossani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurin haaveeni lapsena oli asua kaupungin keskustassa. Asuimme haja-asutusalueella keskellä ei mitään. Lähimmät kaupat, koulu, kirjasto yms. palvelut olivat n. 10 kilometrin päässä, ja lähin isomman kaupungin keskusta oli n. 25 km päässä. Inhosin tuota paikkaa jossa asuimme, sillä koin olevani kuin vanki siellä. Busseja ei kulkenut, mihinkään ei päässyt ilman että joku kuljetti autolla.
Ehkä kerran kuussa kävimme lauantaina ostoksilla tuon isomman kaupungin keskustassa, ja se oli minulle taianomainen paratiisi. Oli kauppoja, tavarataloja, kahviloita, kerrostaloja, museoita, elokuvateattereita, kaikkea ihanaa. En edes haaveillut mistään huvipuistoista ja tivoleista, vaan minulle tuo keskusta oli parasta mitä voi olla.
Lapsen logiikalla ajattelin, että kaikki perheet asuvat metsän keskellä samalla tavalla kuin me, ja jotkut onnekkaat saavat käydä töissä keskustassa. Kun äitini kertoi, että ihmisiä oikeasti asuu niissä keskustan kerrostaloissa, tunsin niin suurta kateutta että en tähän päivään mennessäkään ole vastaavaa tuntenut. Mietin, että he ovat varmasti maailman onnellisimpia ihmisiä.
Kaikki vuodet haaveilin muutosta keskustaan, ja lukion jälkeen tämä toive toteutui. Sain opiskelupaikan ja asunnon sieltä tarunhohtoisesta keskustasta, ja täytyy sanoa, että en näin lähes viisikymppisenäkään ole kyllästynyt keskusta-asumiseen.
Samat täällä! :) Lapsuudenkotini oli tylsässä itäisen maalaiskaupungin kehyskunnassa pikkutontilla nököttävä omakotitalo, ja kun ihmiset koitettin jakaa maalaisiin ja kaupunkilaisiin en oikein kuulunut kumpaankaan - asuimmehan omalla paikkakunnallamme "keskustassa", vaikka kunnan palveluihin silloinkin kuului vain ison tien vierellä oleva pikkukauppa, kukkakauppa, kampaamo ja kirjasto. Kerrostaloja oli täällä silloin jopa kaksi. Ns. maaseutua missä niitä maalaistaloja eläinhakoineen ja navettoineen oli, löytyi kyllä muutamien kilometrien päästä tästä keskustasta.
Rakastin lapsena kyläillä tätini luona Pitkänsillanrannassa, valvoa pitkään ja ihailla kaupungin valoja. Halusin tulenpalavasti muuttaa Helsinkiin, ihan vaan sen öisen maagisen kaupunkimaiseman takia ja olin vanhemmilleni vihainen kun emme muuttaneet sinne maanitteluistani huolimatta. Haaveeni toteutui vasta aikuisena kun pääsin yliopistoon.
Vierailija kirjoitti:
Olisin niin halunnut pisamia (oiskohan ollut 5-6-luokkalaisena). Lopulta päätin tehdä sellaiset. Sekoitin vesiväristä sopivaa punertavanruskeaa väriä, otin sitä vanhaan hammasharjaan ja "spray"-tekniikalla roiskin siitä nenälleni ja poskilleni. Ei vissiin näyttänyt kovin aidolta, kun luokkakaverit kyselivät mitä kamalaa mun naamalleni on tapahtunut. Pokkana sanoin, että mulle vaan yhtäkkiä tuli pisamia. Jotka sitten lähtivät sateessa pois...
Oi sitä lapsen mielikuvitusta! :D Ja uskoa siihen että jos jotain väittää niin läpi menee... Minulla oli n. 8-vuotiaana joku fiksaatio ilotulitteiden jätteisiin, siis räjähtäneisiin tulitteisiin. Meille ei ikinä ostettu mitään paukkuja tai raketteja, ja kun sitten uudenvuoden päivänä käppäilin kotini ympäristössä, haalin mukaani kaikki roskat koska pidin niiden hajusta ja jotenkin yritin kuvitella että tämä oli varmaan sitten se isoin raketti jonka viime yönä näin... Ja tämä se yksi toinen jne.
No, yhtenä uudenvuodenpäivänä vastaan tuli samalla luokalla kanssani ollut tyttö ja minä ihan oikeasti, valehtelematta, väitin hänelle että "olen kaupungin puhtaanapitolaitokselta, keräilen näitä raketinjämiä että on sitten siistiä". Hän ei vaikuttanut uskovan. Miksiköhän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Semmoisen hammastahnatuubin, merkkiä en muista, mistä painamalla tuli kolmea vai oliko se neljää eri väristä tahnaa harjalle. Iskä ei kuitenkaan ostanut, koska se oli kuulemma liian kallista.
Tämä on mielestäni jotenkin niin kivulias esimerkki lapsen haaveiden murskautumisesta että huh. Osa perheistä on tosiaan ihan veitsenterällä rahallisen pärjäämisen kanssa, ja toisaalta lapsen ilo voi olla tosi pienestä kiinni. Onkohan tämä se viimeinen pisara jonka ansiosta alan tekemään hyväntekeväisyystyötä? Ehkä. Omassakin lapsuudenperheessä oli monta tällaista ihan pikkujuttua joissa pettyessään oppi siihen että ei tässä elämässä voi mitään positiivista odottaa.
En tiedä onko tämä nyt sillein älyttömän outoa mutta...
Pienenä lapsena itsellä oli muistaakseni pakkomielle imureihin ja olisin halunnut itselleni kaikki maailman leluimurit ja yhdessä vaiheessa minulla taisi ollakin jopa 10-11 leikki-imuria ja huone oli jo täynnä pelkkiä leluimureita. Olisin lisääkin halunnut muttei enää löytynyt.... Kiinnostuksen kohteet pikkuisen muuttuneet kasvaessa aikuiseksi: nykyään imurit ei voisi vähempää kiinnostaa ja tavoitteena olisikin valmistua kampaajaksi muutaman vuoden kuluessa.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin ala-asteella joululahjalistaankin pyynnön, että saisin asua pari viikkoa kerrostalossa (asuimme omakotitalossa). Minusta näytti, että kerrostalon lapsilla on aina paljon kavereita lähellä ja pihassa oli kiva leikkiä, samoin juosta kerrosten väliä. Semmoisesta perus 80-luvun lähiölapsuudesta haaveilin.
Tähän on helppo samaistua siltä toiselta puolelta: minä asuin kerrostalossa ja isoäiti sekä kummiperhe asuivat omakotitaloissa. Oma perheeni oli jotenkin ihan hurjan eristynyt ja välttelevä.
Näkemäni perusteella haaveilin siitä että omassa huoneessa olisi sellainen jännä matala ikkuna yhteen suuntaan ja tavallinen ikkuna toiseen, ja että talossa olisi kellari (uu, siistiä!), ja voitaisiin ihan oikeasti grillata jne., ja että olisi yleensäkään oma tontti! Kummiperheelläni oli tällainen talo ja oli aina jotenkin ihan luksusta päästä vierailemaan heillä. (jälkikäteen kyllä sain valitettavasti kuulla että ko. perheessä oli väkivaltaa ja muita kauheuksia, mutta asumismuoto itsessään oli kyllä upea).
Halusin lapsena oikean pingviinin lemmikiksi, sain sitten lopulta vain pehmoleluversion. Sitten elämää mullistava käänne tapahtui, kun Frendeissä näin Joeyn hugsy pingviinin, niin tulin kateelliseksi ja paljon myöhemmin ostin ebaystä oman hugsyni.
Vierailija kirjoitti:
Pyysin usein että isä täyttää omakotitalon kellarin vedellä, ihan omat isot uima-altaat. Olisin sukellellut huoneesta toiseen.
Kotisukellustoive, numero 2: meillä oli liukas parkettilattia ja minä joskus lapsena "sukelsin" huoneistossamme. Purin hampaiden välissä sellaista hassunmallista avaimenperää ikään kuin se olisi sukeltajan se semmoinen hengityshommeli... ja otin aina kyljelläni maatessani otteen ovenpielestä, rappujen juuresta, vaikka mistä ponnistaessani seuraavaan.
Halusin kovasti ranskalaisen miehen, koska kaverin reippaasti vanhemmalla isosiskopuolella oli silloin sellainen heilana ja lapsena tuntui että kaikki meidän pienellä kylällä ihailivat tuota kyseistä henkilö ihan vaan hänen miehensä etnisyyden takia :) Kaverinikin sai kauheasti huomiota koska hän oli se jonka isosiskolla oli ulkomaalainen mies ja olin tosi kateellinen. Lainasin kirjastosta taskukokoisia kielioppaita jotta olisi ollut sana hallussa tämän oman unelmien ranskalaisen miehen kohtaamista varten, 8-vuotiaana niistä ei ihan hirveästi jäänyt päähän. Luokallani ollut poika kertoi minulle myöhemmin tunteistaan söpöllä paperilapulla jossa kysyttiin että alaks olee (rastita kyllä tai ei), laitoin toisen kaverini kertomaan hänelle etten todellakaan aio olla tylsien suomipojujen kanssa, peläten kai että se jotenkin olisi pissinyt mahikseni tähän Unelmien Ranskikseen myöhemmin. Päiväuneksin valtavista kermakakkuhäistä jossain keski-Eurooppalaisessa palatsissa, olisihan unelmieni mies ollut myös mielettömän rikas.
(Paljon myöhemmin sain kuulla että tuo kaverini siskopuolen kanssa kihloissa ollut ranskalaismies oli ollut todella väkivaltainen ja mustasukkainen alkoholisti kiiltokuvaelämänsä alla, ei todellakaan mikään satuhäätarina :( )
Halusin olla karvainen kuin kissa. Olin iloinen kuullessani väitteen, että karvat kasvavat enemmän, jos niitä ajelee tai leikkaa. Leikkasin sitten vahingossa myös palan ihoa kädestä. En ole vieläkään kehdannut kertoa kenellekään.
Häntä en suoranaisesti halunnut itselleni, mutta ollessani 8-vuotias pidin ekalle luokalle tulleesta 7-vuotiaasta pojasta, koska hänellä oli isot etuhampaat. Oli mielestäni hyvän näköinen siitä syystä.