Äiti ja paras ystäväni kuolivat peräkkäin huhtikuussa

Elämää ei voi pidentää, mutta sitä voi aina lyhentää.

Voimia sinulle ap.

Äiti on mielestäni pahin menetys. Itse keskittyisin ekana siihen. Onko vielä muita sukulaisia elossa tai joku terapeutti apuna. Ystävän poismenosta pääsee ajan myötä ehkä vaikka joskus poismenneet tulevat mieleen. Ehkä tulee toisen ystävän mahdollisuus, varmaankin, kun aikaa kuluu ja juttelee ihmisten kanssa. Itsekin hajoan jos aikanaan lähiomainen kuolee, ei ole muuta apuna.

Äitisi ja ystäväsi ovat kanssasi yhä mielessäsi. Voit heidän kanssaan edelleen keskustella mielessäsi, et ole yksin. Niin minäkin teen edesmenneiden rakkaiden kanssa.

Osanottoni. Ja voimia. Onpa yhdelle ihmiselle sattunut paljon , 

Vierailija kirjoitti:

Äitisi ja ystäväsi ovat kanssasi yhä mielessäsi. Voit heidän kanssaan edelleen keskustella mielessäsi, et ole yksin. Niin minäkin teen edesmenneiden rakkaiden kanssa.

Voi kiitos, sait minut itkemään kauniista sanoistasi

Kävi täsmälleen sama homma pari vuotta sitten. He olivat vieläpä samalla saattohoito-osastolla viimeiset päivät, kuolivat parin päivän välein. Tuntui absurdilta rampata huoneiden välillä. SItä ennen saattohoidin vuoden ajan toista sukulaista hänen kotonaan.

Työpaikkakin oli pakko jättää ja muuttaa heidän luokseen. Rankkaa puuhaa.

Vierailija kirjoitti:

Kävi täsmälleen sama homma pari vuotta sitten. He olivat vieläpä samalla saattohoito-osastolla viimeiset päivät, kuolivat parin päivän välein. Tuntui absurdilta rampata huoneiden välillä. SItä ennen saattohoidin vuoden ajan toista sukulaista hänen kotonaan.

Työpaikkakin oli pakko jättää ja muuttaa heidän luokseen. Rankkaa puuhaa.

Siis kuka pakotti?

Voimia

Anna itsellesi lupa surra ja jos mahdollista, rauhoita elämäsi. Vähitellen kauniit muistot ja kiitollisuus siitä, että olet saanut kokea monenlaista rakkaittesi kanssa, nousee pintaan. Kuinka tärkeintä ovat läheiset. Kunpa ymmärtäisimme sen vielä silloin, kun he ovat keskuudessamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävi täsmälleen sama homma pari vuotta sitten. He olivat vieläpä samalla saattohoito-osastolla viimeiset päivät, kuolivat parin päivän välein. Tuntui absurdilta rampata huoneiden välillä. 

Siis kuka pakotti?

Siinäpä totaalisen tunnekylmä kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävi täsmälleen sama homma pari vuotta sitten. He olivat vieläpä samalla saattohoito-osastolla viimeiset päivät, kuolivat parin päivän välein. Tuntui absurdilta rampata huoneiden välillä. SItä ennen saattohoidin vuoden ajan toista sukulaista hänen kotonaan.

Työpaikkakin oli pakko jättää ja muuttaa heidän luokseen. Rankkaa puuhaa.

Siis kuka pakotti?

Ei kukaan pakottanut. Halusin auttaa toisilla paikkakunnilla asuvia läheisiäni. Kotihoitoa ei ollut, he eivät pärjänneet itsenäisesti ja halusivat kuolla kotonaan. Tottakai autoin rakkaita läheisiäni ja halusin viettää heidän kanssaan viimeiset hetket. Se ei olisi onnistunut töissä käyden satojen kilometrien päästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävi täsmälleen sama homma pari vuotta sitten. He olivat vieläpä samalla saattohoito-osastolla viimeiset päivät, kuolivat parin päivän välein. Tuntui absurdilta rampata huoneiden välillä. 

Siis kuka pakotti?

Siinäpä totaalisen tunnekylmä kysymys.

Samaa äimistelin. Varmaan joku menetöihin-huutelija kyseessä, työ on elämän tärkein asia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävi täsmälleen sama homma pari vuotta sitten. He olivat vieläpä samalla saattohoito-osastolla viimeiset päivät, kuolivat parin päivän välein. Tuntui absurdilta rampata huoneiden välillä. SItä ennen saattohoidin vuoden ajan toista sukulaista hänen kotonaan.

Työpaikkakin oli pakko jättää ja muuttaa heidän luokseen. Rankkaa puuhaa.

Siis kuka pakotti?

Ei kukaan pakottanut. Halusin auttaa toisilla paikkakunnilla asuvia läheisiäni. Kotihoitoa ei ollut, he eivät pärjänneet itsenäisesti ja halusivat kuolla kotonaan. Tottakai autoin rakkaita läheisiäni ja halusin viettää heidän kanssaan viimeiset hetket. Se ei olisi onnistunut töissä käyden satojen kilometrien päästä.

Eli ei mitään pakkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävi täsmälleen sama homma pari vuotta sitten. He olivat vieläpä samalla saattohoito-osastolla viimeiset päivät, kuolivat parin päivän välein. Tuntui absurdilta rampata huoneiden välillä. SItä ennen saattohoidin vuoden ajan toista sukulaista hänen kotonaan.

Työpaikkakin oli pakko jättää ja muuttaa heidän luokseen. Rankkaa puuhaa.

Siis kuka pakotti?

Ei kukaan pakottanut. Halusin auttaa toisilla paikkakunnilla asuvia läheisiäni. Kotihoitoa ei ollut, he eivät pärjänneet itsenäisesti ja halusivat kuolla kotonaan. Tottakai autoin rakkaita läheisiäni ja halusin viettää heidän kanssaan viimeiset hetket. Se ei olisi onnistunut töissä käyden satojen kilometrien päästä.

Eli ei mitään pakkoa.

Oletko vähän tyhmänsorttinen? Oli pakko jättää työ, koska sitä ei voinut tehdä satojen kilometrien päästä. Loppu olikin arvomaailman asioita, niistä ei varmaan mitään tajuakaan tuon jankutuksesi perusteella. -eri

Olen pahoillani ja otan osaa suruusi! 

Isäni kuoli äkillisesti mökillään. Käyn usein isäni ja ukkini haudalla ja juttelen, kerron miten meillä menee, tuuleen, mutta haluan ajatella että molemmat jotenkin kuulee. Minulla on siihen syyni. 

Näin joitain kuukausia isän kuoleman jälkeen unen, jossa istuttiin mökin pihalla ja kuunneltiin radiota ja laulettiin yhdessä. Isä soitti kitaraa ja halasi minua. Se uni lohdutti. Ajattelen että isä kävi minua unessa moikkaamassa. 

Vuosi myöhemmin ennen ukin kuolemaa isä kävi taas. Näin unta että isä varoitti ukista ja jostain pyöristä. Kysyin ukilta, että ethän pyöräile enää. En, ukki vastasi. No, ukki kaatui viikon päästä rollaattorilla, löi päänsä  ja kuoli. 

Ehkä vielä joskus tapaat rakkaasi, toivotaan niin. Suru helpottaa aikanaan, ikävä ja haikeus jää. Halaus. 

Vierailija kirjoitti:

Äiti on mielestäni pahin menetys. Itse keskittyisin ekana siihen. Onko vielä muita sukulaisia elossa tai joku terapeutti apuna. Ystävän poismenosta pääsee ajan myötä ehkä vaikka joskus poismenneet tulevat mieleen. Ehkä tulee toisen ystävän mahdollisuus, varmaankin, kun aikaa kuluu ja juttelee ihmisten kanssa. Itsekin hajoan jos aikanaan lähiomainen kuolee, ei ole muuta apuna.

Mitä helvettiä sinä horiset? Totta kai äidit kuolevat lapsiltaan! Kuvitteletko sinä ettet koskaan menetä ketään? Vai ajattelitko kuolla ensimmäisenä? Nyt vähän valoja päälle.

Vierailija kirjoitti:

Olen pahoillani ja otan osaa suruusi! 

Isäni kuoli äkillisesti mökillään. Käyn usein isäni ja ukkini haudalla ja juttelen, kerron miten meillä menee, tuuleen, mutta haluan ajatella että molemmat jotenkin kuulee. Minulla on siihen syyni. 

Näin joitain kuukausia isän kuoleman jälkeen unen, jossa istuttiin mökin pihalla ja kuunneltiin radiota ja laulettiin yhdessä. Isä soitti kitaraa ja halasi minua. Se uni lohdutti. Ajattelen että isä kävi minua unessa moikkaamassa. 

Vuosi myöhemmin ennen ukin kuolemaa isä kävi taas. Näin unta että isä varoitti ukista ja jostain pyöristä. Kysyin ukilta, että ethän pyöräile enää. En, ukki vastasi. No, ukki kaatui viikon päästä rollaattorilla, löi päänsä  ja kuoli. 

Ehkä vielä joskus tapaat rakkaasi, toivotaan niin. Suru helpottaa aikanaan, ikävä ja haikeus jää. Halaus. 

Nuo eivät ole omia sanojasi. Älä toistele papukaijana mitä olet jostain seurakunnan paskaoppaasta lukenut.

Kaikesta selviää. Paras ystävä, mummo ja molemmat vanhemmat kuolivat saman vuoden aikana. Täällä ollaan hengissä edelleen.