Omituisin asia, minkä halusit lapsena (tai mitä joku tuntemasi lapsi on halunnut yms.)

Olin jotain 6v. kun, kun jättimäiset juustonaksupussit rantautuivat Suomeen. Jenkkiläntäti oli Suomessa kesällä vierailulla kahden teini-ikäisen serkkuni kanssa. He eivät puhuneet suomea montaakaan sanaa ja omakin englanti oli muutaman sanan varassa.

Menimme yhdessä ostoksille supermarkettiin, ja kauhukseni täti otti minulle hyllystä sellaisen pienen juustonaksupussin. siihen minä hädissäni ulvoin että no! no!... Megapussi! Megapussi!.. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, miksi jenkkitäti punastui ja serkkuni ulvoivat naurusta...

En lapsena koskaan, ikinä pitänyt nukeista. Pyörittelin silmiäni nukkeja hoitaville tytöille ja välillä menin häiritsemään tarhakavereiden nukkeleikkejä, että he "tajuaisivat tehdä jotain fiksumpaa". Itselleni nuket kelpasivat leikeissä lähinnä villieläinten ruoaksi, tai muuten pahoinpideltäväksi. Hoivaviettini oli aivan nollassa.

Sitten eskarissa sain päähänpiston, että minun oli saatava baby born-nukke. Joten kinusin, rutisin ja manguin vanhemmiltani, mutta jostain kumman syystä he eivät heltyneet. Ihan jo noita hintoja katsomalla voisi kuvitella, että sitä ei kelle tahansa nukkejenvihaajalle tuosta vain osteta, ainakaan vanhempieni duunarinbudjetilla.

Lopulta isä kysyi, että haluanko seitsemänvuotislahjaksi sen nuken, joka jäisi takuuvarmasti samantien nurkkaan lojumaan, vai pehmohevosen, jota olin katsellut kaupassa jo kuukausia. Valitsin hevosen, joka muuten lojuu sängyssäni edelleen, eikä nukesta enää puhuttu. Onneksi, sillä en missään vaiheessa edes keksinyt, mitä olisin sillä baby bornilla edes tehnyt. Se nyt vaan oli saatava, koska oli trendikäs.

Olin pikkutyttö, asuin kaupungissa, mutta hartain toiveeni oli asua maatilalla. Halusin olla kissa, toisaalta taas 1800-luvun herrasmies jolla silinterihattu ja kävelykeppi. Olin halunnut, että nimekseni olisi annettu maailman kaunein nimi Talvikki.

Vierailija kirjoitti:

En lapsena koskaan, ikinä pitänyt nukeista. Pyörittelin silmiäni nukkeja hoitaville tytöille ja välillä menin häiritsemään tarhakavereiden nukkeleikkejä, että he "tajuaisivat tehdä jotain fiksumpaa". Itselleni nuket kelpasivat leikeissä lähinnä villieläinten ruoaksi, tai muuten pahoinpideltäväksi. Hoivaviettini oli aivan nollassa.

Sitten eskarissa sain päähänpiston, että minun oli saatava baby born-nukke. Joten kinusin, rutisin ja manguin vanhemmiltani, mutta jostain kumman syystä he eivät heltyneet. Ihan jo noita hintoja katsomalla voisi kuvitella, että sitä ei kelle tahansa nukkejenvihaajalle tuosta vain osteta, ainakaan vanhempieni duunarinbudjetilla.

Lopulta isä kysyi, että haluanko seitsemänvuotislahjaksi sen nuken, joka jäisi takuuvarmasti samantien nurkkaan lojumaan, vai pehmohevosen, jota olin katsellut kaupassa jo kuukausia. Valitsin hevosen, joka muuten lojuu sängyssäni edelleen, eikä nukesta enää puhuttu. Onneksi, sillä en missään vaiheessa edes keksinyt, mitä olisin sillä baby bornilla edes tehnyt. Se nyt vaan oli saatava, koska oli trendikäs.

Mulla oli lapsena nukkekammo. Mulla ei ollut minkäänlaista hoivaviettiä niitä kohtaan. Pidin niitä jopa pelottavina. Varsinkin yöllä tunsin, että ne tuijottaa mua yölampun kajossa. Ne oli jotenkin kammottavia, elottomia mutta niin "eläviä". Sen sijaan pehmoeläimet oli myös mun juttu. Hoivasin pehmojani oikein antaumuksella ja kokosin ne sänkyyni aina yöksi.

Tämä aiheutti aina ogelmia, kun hyväätarkoittavat sukulaiset osteli niitä aina lahjaksi.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli olohuoneen seinällä sellainen karmea villainen raanu, ja aina yritin ylipuhua äitiä että siirtäisi sen minun huoneeni seinälle. Uskoin että kaverit olisivat kateellisia, kun heillä olisi seinällä vain paperisia julisteita mutta minulla aito sota-aikaan käsityönä valmistettu raanu.

Olet ihana! ❤️

Minä halusin Barbapapan.

Haaveilin pikkutyttönä Mecano-leluista. En muista kerroinko haaveestani kenellekään. En koskaan oikein innostunut nukeista. Nykyään vähän ihmettelen, olisinko osannut rakentaa kuitenkaan niistä leluista mitään.

Koska minun lapsuusperheessäni on kolme poikaa mutta ei yhtään tyttöä, niin toivon monen vuoden ajan, että meille olisi syntynyt tyttökolmoset että äidillä olisi kolme tytärtä koska isällä oli kolme poikaa. Ajattelin siis poikien olevan isän lapsia ja tyttöjen olevan äidin lapsia.

Vankilaan halusin jossain vaiheessa kovasti kunnes tajusin, että sinne joufutaan eikä päästä ja ainakaan täällä Suomessa kukaan noin 10-12 vuotta vanha lapsi ei joudu vankilaan.

Kun pääain maaseudulla navettaan ja näin siellä vasikan, niin olisin halunnut sen mukaan kotiin. Ajattein, etyä sen saisi jotenkin pysymään aina sellaisena melko pienenä ja söpönä vasikkana. Kesät se olisi ollut omakotitalomne pihassa ja talvella kellarissa tai autotallissa.

Kaikki mahdolliset ja mahdottomat eläimet ajokoirista zorilloihin

Ovennuppeja

Nappeja

Marmorikuulia

Didgeridoo

Oikeastaan olin aika harakka kaikki mikä miellytti ja tuli näppien ulottuville päätyi kokoelmiini ja kaikkea mikä ei tullut koitin mankua parhaiten muistan kuinka järkytin äitini tuomalla kyyn keittiöön se kun oli kylmästä kankea mutta virkosi nopeasti :D

Sedälläni oli jokin lääkekuuri menossa kun olin noin 4-vuotias ja minä näin niitä lääkkeitä. Pyysin saada maistaa niitä koska en oikein ymmärtänyt eroa lääkkeen ja karkin eroa joten luulin niiden olevan karkkeja. En tietenkään saanut maistaa niitä.

Suunnilleen samaan aikaan näin setäni ottavan astmapiipulla lääkettä ja minulle selitettiin mikä se on. Minäkin halusin sitten astman, että olisin saanut sellaisen astmapiipun koska se näytti niin jännittävältä. Nyt minulla on astma mutta ei se olekaan niin kivaa.

Olidin halunnut käyttää tyttöjen vaatteita. Silloin 1980-luvulla se oli ihmisten mielestä omituista. Näin jälkeenpäin minulle on kerrottu, että minun ajateltiin olevan mielisairas. Nykyään käytän joskus naisen vaatteita, mutta vain ollessani yksin.

Suurin haaveeni lapsena oli asua kaupungin keskustassa. Asuimme haja-asutusalueella keskellä ei mitään. Lähimmät kaupat, koulu, kirjasto yms. palvelut olivat n. 10 kilometrin päässä, ja lähin isomman kaupungin keskusta oli n. 25 km päässä. Inhosin tuota paikkaa jossa asuimme, sillä koin olevani kuin vanki siellä. Busseja ei kulkenut, mihinkään ei päässyt ilman että joku kuljetti autolla.

Ehkä kerran kuussa kävimme lauantaina ostoksilla tuon isomman kaupungin keskustassa, ja se oli minulle taianomainen paratiisi. Oli kauppoja, tavarataloja, kahviloita, kerrostaloja, museoita, elokuvateattereita, kaikkea ihanaa. En edes haaveillut mistään huvipuistoista ja tivoleista, vaan minulle tuo keskusta oli parasta mitä voi olla.

Lapsen logiikalla ajattelin, että kaikki perheet asuvat metsän keskellä samalla tavalla kuin me, ja jotkut onnekkaat saavat käydä töissä keskustassa. Kun äitini kertoi, että ihmisiä oikeasti asuu niissä keskustan kerrostaloissa, tunsin niin suurta kateutta että en tähän päivään mennessäkään ole vastaavaa tuntenut. Mietin, että he ovat varmasti maailman onnellisimpia ihmisiä.

Kaikki vuodet haaveilin muutosta keskustaan, ja lukion jälkeen tämä toive toteutui. Sain opiskelupaikan ja asunnon sieltä tarunhohtoisesta keskustasta, ja täytyy sanoa, että en näin lähes viisikymppisenäkään ole kyllästynyt keskusta-asumiseen.

Steppiraudat kenkiin. Tahdoin kopistella niinkuin Fred Astaire. Sitten, kun en niitä saanut, sidoin uudenvuoden pienet hevosenkengän muotoiset tinat ruskealla narulla kenkiin. Kopistelin parketit piloille ja sain selkääni.

Vierailija kirjoitti:

Olin jotain 6v. kun, kun jättimäiset juustonaksupussit rantautuivat Suomeen. Jenkkiläntäti oli Suomessa kesällä vierailulla kahden teini-ikäisen serkkuni kanssa. He eivät puhuneet suomea montaakaan sanaa ja omakin englanti oli muutaman sanan varassa.

Menimme yhdessä ostoksille supermarkettiin, ja kauhukseni täti otti minulle hyllystä sellaisen pienen juustonaksupussin. siihen minä hädissäni ulvoin että no! no!... Megapussi! Megapussi!.. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, miksi jenkkitäti punastui ja serkkuni ulvoivat naurusta...

Mä en tajua, mikä tässä ollut noloa ? En osaa kunnolla englantia, kun oli pitkä saksa.

Käyttäjä7437 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin jotain 6v. kun, kun jättimäiset juustonaksupussit rantautuivat Suomeen. Jenkkiläntäti oli Suomessa kesällä vierailulla kahden teini-ikäisen serkkuni kanssa. He eivät puhuneet suomea montaakaan sanaa ja omakin englanti oli muutaman sanan varassa.

Menimme yhdessä ostoksille supermarkettiin, ja kauhukseni täti otti minulle hyllystä sellaisen pienen juustonaksupussin. siihen minä hädissäni ulvoin että no! no!... Megapussi! Megapussi!.. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, miksi jenkkitäti punastui ja serkkuni ulvoivat naurusta...

Mä en tajua, mikä tässä ollut noloa ? En osaa kunnolla englantia, kun oli pitkä saksa.

"Megapussi" = "mega pussy"

Halusin silmälasit, koska pari kaveria sai myös. Olin ehkä huomionkipeä lapsi ja kateellinen kun kaikki halusivat vain kysellä ja kokeilla laseja.

No sain sitten lukion puolessa välissä lasit itse ja kyllä vaan ärsyttää kuinka tyhmä on ollut. En siis tykkää pitää laseja ollenkaan eikä tämä likinäköisyys millään tavalla hauskaa ole.

Aina kun olin mummolassa yötä, vaadin joka ilta, että mummo etsisi yhdestä kuvitetusta satukirjasta minulle sivun, jossa näkyi maatilan pihapiirissä kantoon lyöty kirves. Huusin "Kirves! Kirves! Kirves!" niin kauan, kunnes mummo löysi sivun ja pääsin ihailemaan kirvestä. Ukkini oli kirvesmies... :D

Halusin kovasti kavereideni kanssa elävää Barbieta. :D

Halusin oman piirtoheittimen kun koulussa oli ja siihen kirjoittaminen näytti niin kivalta. :) Oisin myös tykännyt tehdä sillä tenttejä pikkuveljille (ne ei oikein innostunut ajatuksesta).

Käyttäjä7437 kirjoitti:

Steppiraudat kenkiin. Tahdoin kopistella niinkuin Fred Astaire. Sitten, kun en niitä saanut, sidoin uudenvuoden pienet hevosenkengän muotoiset tinat ruskealla narulla kenkiin. Kopistelin parketit piloille ja sain selkääni.

Steppaava menninkäinen!