Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia, jos 3-kymppisenä ärsyttää se, että nuoruus on ohi?
Onko tämä tavallista? Onko ikäkriisi 3-kymppisillä yleinen juttu?
Kommentit (271)
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli lapsuus ja nuoruus sekä aikuisvuodet 20-28 erittäin vaativia ja raskaita. En tiedä, miten selvisin täysissä järjissäni ikävuodet 9-19.
Nyt ollessani 35 minusta tuntuu, että olen vasta päässyt aidosti elämään omaa elämääni! Joka vuosi elämä tuntuu vain paranevan, mitä vanhemmaksi tulen. Huomaan tekeväni asioita, joista olen vain puhunut - tuntuu, että NYT on aika ryhtyä sanoista tekoihin. Olen saanut itseni takaisin.
Ystävälläni on taas ollut turvattu mukava lapsuus ja huoleton nuoruus. Kolmenkympin kriisi iski häneen tosissaan ja tuntui, että aika loppuu kesken. Että se viattomuus ja huolettomuus, joka oli lapsena ja nuorena, häviää väkisinkin.
Ehkäpä elämämme lähtökohdat ja menneisyys vaikuttavat siihen, iskeekö kriisi vai ei, ja millaisena se iskee.
Varmasti. Itsestä kyllä koko elämä tuntuu olleen yhtä kriisiä kriisin perään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun yläpää näyttää alapäältä.
ISKEE KRIISI
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan minkään ikäisenä ei ole liian myöhäistä tehdä elämänmuutosta, muistakaa se. Ei varsinkaan 30-vuotiaana, eihän silloin ole edes puoliakaan elämästä eletty vielä. Mun kaveri on hyvä esimerkki tällaisesta ihmisestä, joka vaihtoi elämänsä suunnan kokonaan kolmekymppisenä. Nyt 35-vuotiaana yhtäkkiä haki lukemaan psykologiaa ja myös pääsi sisään ja lisäksi aloitti kitaratunnit, vaikka on tähän mennessä tehnyt diplomi-insinöörin hommia eikä ole aiemmin vilkaissutkaan mihinkään soittimeen päin. Erosi myös miesystävästään ja asuu nyt naisen kanssa. (Moikka, jos tunnisit itsesi! Salaa vähän ihailen sinua ja rohkeuttasi.)
Ihana kirjoitus, kun yleensä täällä vain salaa haukutaan niiden kaverien ratkaisuja ja valintoja.
Kun alat lähestymään viittäkymmentä, huomaat kuinka urpo olit kolmekymppisenä.
Vierailija kirjoitti:
Täytin pari kuukautta sitten 30 ja samojen tuntemuksien äärellä olen. 25 täyttäessäni koin myös ikäkriisin mutta tämä oli lähinnä etukäteen. Hyvin nopeasti kuitenkin totuin siihen "vanhuuteen", tajuten kuinka mikään elämässä ei kuitenkaan muuuttunut.
Nyt kuitenkin 30 täytettyäni niin en ole vieläkään päässyt tästä tunteesta eroon. Välillä havahdun googlettelevani "is 30 young or old?" - juttuja ja yllättäen olen tässäkin keskustelussa. Sitten esim. vappuna mietin, että mitä tämän ikäiset yleensä tekee. Tuntui jotenkin väärältä mennä juoma kädessä enää kaupungillekaan mutta pariskuntailta kotona tuntui vähän mummomaiselta, kun vielä ei kuitenkaan ole lapsia. Tässä viime aikoina olen siis elänyt sellaista aikaa, jota itse olen aina inhonnut muissa ihmisissä. Sitä kuinka on muka liian vanha tekemään jotakin. Tottakai en nyt välttämättä kehtaisi enää mennä telttailemaan festareille tai pussikaljottelemaan kaupungille. Mutta siis esim. se porukka, joka ajattelee, kuinka tiettyyn ikään menessä pitäisi olla tiettyjä juttuja saavutettu ja esim. kolmenkympin jälkeen opiskelemaan lähtö on täysin pöyristyttävää, kun pitäisi elää jo vakiintunutta elämää. En halua kuulua tähän porukkaan. Yleensä se ensimmäinen porukka tekee ja elää niin kuin itsestä tuntuu ja sitten jälkimmäinen porukka tulee perässä arvostellen. Voi miettiä kummassa ryhmässä on sitten onnellisempia ihmisiä.
En sinällään koe, että esim. ulkonäkö olisi 25- vuotiaasta hirveästi romahtanut alaspäin, ja muutenkin edelleen opiskelen eikä ole lapsia. Hyvin voisin siis edelleen erää "nuoren" elämää. Mutta ehkä itseläni se ikäkriisi on tullut niistä yhteiskunnan paineista. Kehoitetaan synnnytystalkoisiin ja haukutaan itsekkääksi sukupolveksi, kun ei haluta perustaa perhettä. Sitten mietin mitä olisin voinut tehdä toisin, olisin voinut mennä aikasemmin opiskelemaan. Mutta kun tarkemmin mietin niin hain kyllä opiskelemaan mutta en päässyt aiemmin. Eli kaikki asiat eivät vain olleet itsestä kiinni. Välillä tosiaan havhdun siihen, että mietin kuinka "nuorena" tein sitä ja tätä ja ikään kuin enää ei ole mitään elämää jäljellä, jossa olisi mahdollisti saavuttaa hauskoja muistoja. Itselläni kriisi ei niinkään ole ikääntymisestä tai ehkä liittyen myös siihen mutta siihen etten ole saavuttanut niitä asioita, joita tässä iässä "pitäisi" olla saavutettu.
Pyrin siitä ajattelutavasta eroon ja aion jatkossakin elää niin miltä itsestä tuntuu.
Omen 50 javoin ihan hyvin mennä pussikaljakle tai lasi kädessä vappuna
Miksi en voisi jos haluan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole; olis pitänyt ärsyttää 18-vuotiaana. Sillon alkaa aikuisuus ja nuoruus on auttamattomasti ohitse; on otettava vastuu itsestä ja tulevaisuudestaan.
3-kymppisenä voisi ärsyttää alkava keski-ikä.
Ehkä se on näin siinä tapauksessa, että elää jossakin kehitysmaassa eikä kuulu maan yläluokkaan. Länsimaissa nuoruus kuitenkin jatkuu melko pitkään.
Täysin käsittämätön kommentti, mutta ehkä se 18 ei ole vielä lasissa.
Nuoruuteen kuuluu tietynlainen vakiintumattomuus ja itsensä etsiminen. Harva Suomessa on 18-vuotiaana esimerkiksi vakitöissä ja kasvattamassa omia lapsiaan.
Joku senkin tekee, terveisiä vaan. Lama tosin vei pitkäksi aikaa vakityöt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
50- vuotiaana alkaa miettiä kuolemaa. 49-vuotiaaksi vielä menettelee.
Minulla on kuollut useita läheisiä. Siksi olen kärsinyt kuolemanpelosta nuoresta lähtien.
Minulta on kuolut paljon läheisiä ja siksi pidän kuolemaa luonnollisena. Kaikki kuolevat. Niin minäkin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ekaa kertaa koin olevani vanha, kun olin 24. Pääsi kaikkiin baareihinkin. Sen jälkeen olen sitten tuntenut olevani vanhavanhavanha.
Ihmetytti, kun just luin jostain somesta kommentteja, että 40 on mahtava ikä ja ai että. Jaa, musta ei yhtään mahtava ikä. Mitään en ole oikestaan saavuttanut elämässä, joten ikää on tullut, mutta muuten elämä ei ole sen suuremmin muuttunut. Onpas mahtavaa.
Mutta siis oikeastihan 30 on nuori. Nelikymppisenä tajuaa sen oikean vanhuuden. En oikein usko, että tämä tästä kauheasti enää muuttuu hirveämmäksi - paitsi ulkoisesti. T. 132.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytin pari kuukautta sitten 30 ja samojen tuntemuksien äärellä olen. 25 täyttäessäni koin myös ikäkriisin mutta tämä oli lähinnä etukäteen. Hyvin nopeasti kuitenkin totuin siihen "vanhuuteen", tajuten kuinka mikään elämässä ei kuitenkaan muuuttunut.
Nyt kuitenkin 30 täytettyäni niin en ole vieläkään päässyt tästä tunteesta eroon. Välillä havahdun googlettelevani "is 30 young or old?" - juttuja ja yllättäen olen tässäkin keskustelussa. Sitten esim. vappuna mietin, että mitä tämän ikäiset yleensä tekee. Tuntui jotenkin väärältä mennä juoma kädessä enää kaupungillekaan mutta pariskuntailta kotona tuntui vähän mummomaiselta, kun vielä ei kuitenkaan ole lapsia. Tässä viime aikoina olen siis elänyt sellaista aikaa, jota itse olen aina inhonnut muissa ihmisissä. Sitä kuinka on muka liian vanha tekemään jotakin. Tottakai en nyt välttämättä kehtaisi enää mennä telttailemaan festareille tai pussikaljottelemaan kaupungille. Mutta siis esim. se porukka, joka ajattelee, kuinka tiettyyn ikään menessä pitäisi olla tiettyjä juttuja saavutettu ja esim. kolmenkympin jälkeen opiskelemaan lähtö on täysin pöyristyttävää, kun pitäisi elää jo vakiintunutta elämää. En halua kuulua tähän porukkaan. Yleensä se ensimmäinen porukka tekee ja elää niin kuin itsestä tuntuu ja sitten jälkimmäinen porukka tulee perässä arvostellen. Voi miettiä kummassa ryhmässä on sitten onnellisempia ihmisiä.
En sinällään koe, että esim. ulkonäkö olisi 25- vuotiaasta hirveästi romahtanut alaspäin, ja muutenkin edelleen opiskelen eikä ole lapsia. Hyvin voisin siis edelleen erää "nuoren" elämää. Mutta ehkä itseläni se ikäkriisi on tullut niistä yhteiskunnan paineista. Kehoitetaan synnnytystalkoisiin ja haukutaan itsekkääksi sukupolveksi, kun ei haluta perustaa perhettä. Sitten mietin mitä olisin voinut tehdä toisin, olisin voinut mennä aikasemmin opiskelemaan. Mutta kun tarkemmin mietin niin hain kyllä opiskelemaan mutta en päässyt aiemmin. Eli kaikki asiat eivät vain olleet itsestä kiinni. Välillä tosiaan havhdun siihen, että mietin kuinka "nuorena" tein sitä ja tätä ja ikään kuin enää ei ole mitään elämää jäljellä, jossa olisi mahdollisti saavuttaa hauskoja muistoja. Itselläni kriisi ei niinkään ole ikääntymisestä tai ehkä liittyen myös siihen mutta siihen etten ole saavuttanut niitä asioita, joita tässä iässä "pitäisi" olla saavutettu.
Pyrin siitä ajattelutavasta eroon ja aion jatkossakin elää niin miltä itsestä tuntuu.
Omen 50 javoin ihan hyvin mennä pussikaljakle tai lasi kädessä vappuna
Miksi en voisi jos haluan?
Tarkoitin nimenomaan sitä, että haluan elää niin kuin itsestä tuntuu, eikä siten miten tietyssä iässä "pitäisi" elää. Pussikaljotteluesimerkillä tarkoitin, että kuitenkin tietty vastuu ja se ikä pitäisi kuitenkin näkyä niissä tekemisissä. Tarkoitin siis pussikaljottelulla teinimäistä ryyppäämistä ja sekoilua kaupungilla. Elän siis niin kuin itsestä tuntuu mutta tietyistä asioista on mielestäni pitänyt jo ottaa opikseen.
Mutta miten pussikaljoittelu on vastuutonta missään iässä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 28 enkä ymmärrä miksi kolmenkympin molemmin puolin kriiseillään nuoruuden loppumisesta. Itselläni on vielä tuoreessa muistissa välivuosien paskaduunit ja opiskelun köyhyys, jatkuva epävarmuus omasta tulevaisuudesta ja rahattomuuden tuoma arjen epävakaus sekä nuorisokuvioiden muut sosiaaliset paineet. Miksi ihmeessä tuollaista aikaa pitäisi kaivata? Joku outo olettamus että jos olisi "kokenut enemmän" niin olisi päätynyt filmitähdeksi tai supermalliksi? Vai jäikö vielä muutamat pussikaljasekoilut ja yhden yön jutut tekemättä?
On täysin normaalia, ja +40v ovat jo lähes kaikki pystyynkuolleita zombeja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täytin pari kuukautta sitten 30 ja samojen tuntemuksien äärellä olen. 25 täyttäessäni koin myös ikäkriisin mutta tämä oli lähinnä etukäteen. Hyvin nopeasti kuitenkin totuin siihen "vanhuuteen", tajuten kuinka mikään elämässä ei kuitenkaan muuuttunut.
Nyt kuitenkin 30 täytettyäni niin en ole vieläkään päässyt tästä tunteesta eroon. Välillä havahdun googlettelevani "is 30 young or old?" - juttuja ja yllättäen olen tässäkin keskustelussa. Sitten esim. vappuna mietin, että mitä tämän ikäiset yleensä tekee. Tuntui jotenkin väärältä mennä juoma kädessä enää kaupungillekaan mutta pariskuntailta kotona tuntui vähän mummomaiselta, kun vielä ei kuitenkaan ole lapsia. Tässä viime aikoina olen siis elänyt sellaista aikaa, jota itse olen aina inhonnut muissa ihmisissä. Sitä kuinka on muka liian vanha tekemään jotakin. Tottakai en nyt välttämättä kehtaisi enää mennä telttailemaan festareille tai pussikaljottelemaan kaupungille. Mutta siis esim. se porukka, joka ajattelee, kuinka tiettyyn ikään menessä pitäisi olla tiettyjä juttuja saavutettu ja esim. kolmenkympin jälkeen opiskelemaan lähtö on täysin pöyristyttävää, kun pitäisi elää jo vakiintunutta elämää. En halua kuulua tähän porukkaan. Yleensä se ensimmäinen porukka tekee ja elää niin kuin itsestä tuntuu ja sitten jälkimmäinen porukka tulee perässä arvostellen. Voi miettiä kummassa ryhmässä on sitten onnellisempia ihmisiä.
En sinällään koe, että esim. ulkonäkö olisi 25- vuotiaasta hirveästi romahtanut alaspäin, ja muutenkin edelleen opiskelen eikä ole lapsia. Hyvin voisin siis edelleen erää "nuoren" elämää. Mutta ehkä itseläni se ikäkriisi on tullut niistä yhteiskunnan paineista. Kehoitetaan synnnytystalkoisiin ja haukutaan itsekkääksi sukupolveksi, kun ei haluta perustaa perhettä. Sitten mietin mitä olisin voinut tehdä toisin, olisin voinut mennä aikasemmin opiskelemaan. Mutta kun tarkemmin mietin niin hain kyllä opiskelemaan mutta en päässyt aiemmin. Eli kaikki asiat eivät vain olleet itsestä kiinni. Välillä tosiaan havhdun siihen, että mietin kuinka "nuorena" tein sitä ja tätä ja ikään kuin enää ei ole mitään elämää jäljellä, jossa olisi mahdollisti saavuttaa hauskoja muistoja. Itselläni kriisi ei niinkään ole ikääntymisestä tai ehkä liittyen myös siihen mutta siihen etten ole saavuttanut niitä asioita, joita tässä iässä "pitäisi" olla saavutettu.
Pyrin siitä ajattelutavasta eroon ja aion jatkossakin elää niin miltä itsestä tuntuu.
Tuollaista miettii, kun ei ole ystäviä lähietäisyydellä vaan jokainen on kuka missäkin. Viitekehys puuttuu. Helpottaisi jos olisi monen ikäisiä tuttuja, joihin vertailla.
Vierailija kirjoitti:
Mutta miten pussikaljoittelu on vastuutonta missään iässä?
On aika urpon oloista dokata itsensä sammuksiin asti, oli missä iässä vain.
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi ikääntymistä sureva yksinäinen kolmekymppinen. Ei tässä muuten mitään, mutta nyt on surullista havahtua katoavaan nuoruuteen, kun se nuoruus ei koskaan oikein alkanutkaan.
Mene ja tee jotain kivaa. Aikuisena monesta asiasta nauttii enemmän ja sählää vähemmän.
Mulla ei oo suoranaista ikäkriisiä, mutta huomaan tarttuvani nuoruuteen kaksin käsin. Täytin viime vuonna 30, menin naimisiin 24-vuotiaana, eka lapsi syntyi 25-vuotiaana ja toka lapsi 28-vuotiaana. Ikävuodet 20-30 ovat siis menneet tiiviisti opiskellessa, pitkässä parisuhteessa, töissäkäydessä ja lapsia tehdessä/hoitaessa. Ja teini-iässä olin kiltti seurakuntanuori, joten todella rauhalliset ja varhaiskypsät nuoruusvuodet mulla takana.
Oon nyt viimeisten kuukausien aikana käynyt yökerhoissa ystävien kanssa samaan tahtiin kuin parikymppisenä, tullut pilkun jälkeen kotiin ja herännyt parin tunnin päästä lasten kanssa. Tiedän, että suurin osa lapsellisista ystävistäni ei ymmärrä ollenkaan tätä, mutta itselleni on ollut tärkeää olla nuori ja "hölmö", tuhlata vapauttani oikein olan takaa. Suunnittelen uusia harrastuksia ja työkuvioita, koen eläväni ihanaa elämänvaihetta. Lapset ovat sen ikäisiä, että jatkuvasti ei tarvitse olla symbioosissa, mutta on he haluavat vielä leikkiä ja puuhata paljon yhdessä. Ja jaksan halutessani tanssia aamuviiteen, pää on täynnä uusia ideoita ja elämändraivia.
Tarinan opetus oli ehkä se, että vaikka oma nuoruuteni jäi perinteisessä mielessä elämättä, koskaan ei ole myöhäistä hankkia niitä kokemuksia tai elää sitä elämää, joka kulloinkin tuntuu omalta. Ja jos joku miettii, mitä puolisoni tuumii, kun 30-kymppinen perheenäiti liehuu yökerhoissa aamuun asti, hän on aidosti iloinen puolestani ja nauttii, kun olen täynnä intoa ja tarmoa elämää kohtaan. Hän eli paljon vauhdikkaamman nuoruuden kuin minä, reilasi, reissasi, biletti, haali kokemuksia ja elämyksiä. Niinpä mies jää suosiolla kotiin lasten kanssa, kun häntä itseä ei meneminen enää kiinnosta.
Eli: ikä on vaan numeroita, älkää takertuko yhteiskunnan odotuksiin. Menin naimisiin ja sain lapset "liian nuorena", sillä se tuntui silloin oikealta ja tuntuu edelleen. Nyt voin mennä ja tehdä niitä asioita, jotka tässä hetkessä tuntuvat kivoilta, jälleen välittämättä siitä, mitä kolmekymppisten "kuuluu" tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole lapsia eikä asuntolainaa, käyn baareissa kerran viikkoon ja seurustelen 20-vuotiaan naisen kanssa. Miksi kokisin, etten olisi nuori? Ei ole elämästä tarvitse väkisin tehdä tylsää ja vaikeaa.
eli elämäsi sisältö on KALJA ja PILLU?
No tykkään seksistä kovasti ja harrastan mm. oluen valmistusta kavereiden kanssa, joten kyllä noinkin voisi sanoa. Tosin käyttäisin kyllä partitiivimuotoista objektia, sillä sitä sisältöä on kyllä muutakin.
mitäs se sisältö on? kerro lisää? LÄTKÄ?
Yhdistystoiminta, liikunta, maalaaminen, kirjoittaminen, romantiikka, hauskanpito ystävien kanssa, hyvät kirjat, hyvä ruoka... Ei ole koskaan ollut tekemisestä pulaa minkään ikäisenä.
Jos olet sitä mieltä, että keski-ikä alkaa kolmekymppisenä, niin voit heittää hyvästit nuoruudelle.
Täytin pari kuukautta sitten 30 ja samojen tuntemuksien äärellä olen. 25 täyttäessäni koin myös ikäkriisin mutta tämä oli lähinnä etukäteen. Hyvin nopeasti kuitenkin totuin siihen "vanhuuteen", tajuten kuinka mikään elämässä ei kuitenkaan muuuttunut.
Nyt kuitenkin 30 täytettyäni niin en ole vieläkään päässyt tästä tunteesta eroon. Välillä havahdun googlettelevani "is 30 young or old?" - juttuja ja yllättäen olen tässäkin keskustelussa. Sitten esim. vappuna mietin, että mitä tämän ikäiset yleensä tekee. Tuntui jotenkin väärältä mennä juoma kädessä enää kaupungillekaan mutta pariskuntailta kotona tuntui vähän mummomaiselta, kun vielä ei kuitenkaan ole lapsia. Tässä viime aikoina olen siis elänyt sellaista aikaa, jota itse olen aina inhonnut muissa ihmisissä. Sitä kuinka on muka liian vanha tekemään jotakin. Tottakai en nyt välttämättä kehtaisi enää mennä telttailemaan festareille tai pussikaljottelemaan kaupungille. Mutta siis esim. se porukka, joka ajattelee, kuinka tiettyyn ikään menessä pitäisi olla tiettyjä juttuja saavutettu ja esim. kolmenkympin jälkeen opiskelemaan lähtö on täysin pöyristyttävää, kun pitäisi elää jo vakiintunutta elämää. En halua kuulua tähän porukkaan. Yleensä se ensimmäinen porukka tekee ja elää niin kuin itsestä tuntuu ja sitten jälkimmäinen porukka tulee perässä arvostellen. Voi miettiä kummassa ryhmässä on sitten onnellisempia ihmisiä.
En sinällään koe, että esim. ulkonäkö olisi 25- vuotiaasta hirveästi romahtanut alaspäin, ja muutenkin edelleen opiskelen eikä ole lapsia. Hyvin voisin siis edelleen erää "nuoren" elämää. Mutta ehkä itseläni se ikäkriisi on tullut niistä yhteiskunnan paineista. Kehoitetaan synnnytystalkoisiin ja haukutaan itsekkääksi sukupolveksi, kun ei haluta perustaa perhettä. Sitten mietin mitä olisin voinut tehdä toisin, olisin voinut mennä aikasemmin opiskelemaan. Mutta kun tarkemmin mietin niin hain kyllä opiskelemaan mutta en päässyt aiemmin. Eli kaikki asiat eivät vain olleet itsestä kiinni. Välillä tosiaan havhdun siihen, että mietin kuinka "nuorena" tein sitä ja tätä ja ikään kuin enää ei ole mitään elämää jäljellä, jossa olisi mahdollisti saavuttaa hauskoja muistoja. Itselläni kriisi ei niinkään ole ikääntymisestä tai ehkä liittyen myös siihen mutta siihen etten ole saavuttanut niitä asioita, joita tässä iässä "pitäisi" olla saavutettu.
Pyrin siitä ajattelutavasta eroon ja aion jatkossakin elää niin miltä itsestä tuntuu.