Narsismia perheessä. Aikuistuneet lapset eivät uskalla tai halua puhua perheen dynamiikasta tai lapsuudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.

Kyllä, tuo on narsistille ja muutenkin aika tyypillistä, että selitellään asiat oman mielen mukaan ja mitätöidään se toisen kokemus.

Toisaalta olen omien lasten kohdalla oikeasti päätynyt pohtimaan näitä vanhemman näkökulmasta. Oma aikuinen tyttäreni on joissain asioissa puhunut tai väittänyt kokeneensa väheksyntää. Itse taas jotenkin näen sen ihan eri tavalla. Taustaksi, että hänellä oli teininä kausia, jolloin hänellä oli mielestään vaikka ja mitä oireita, lääkärissä rampattiin, mutta mitään ei löytynyt. Haukkui vaan lääkärit surkeiksi ja vaati meitä vanhempia viemään toiselle lääkärille. Lopulta lääkäritkin nostivat kädet pystyyn ja käskivät hakea apua psykologian puolelta. Jossain kohdassa oli pakko vaan todeta, että mitään ei löydy, nyt on pakko rauhoittua.

En tänäkään päivänä tiedä, olivatko oireet todellisia ja mistä tuo käytös kumpusi ja mitä olisimme voineet tehdä enemmän kuin käyttää tutkimuksissa ja yrittää kuunnella ja ymmärtää. Sinänsä uskon, että vaikkapa kipu on ollut todellista, mutta jos taustalta ei löydy mitään selitystä, niin sitten ei löydy. 

Ovatko lapsesi sanoneet sinulle, että olet narsisti vai miksi pohdit? Miten tyttäresi on kokenut perheessä väheksyntää? Kävikö tyttäresi psykologilla? Millaiset välit teillä on nykyään+

Hän on useasti puhunut, kuinka hänestä tuntuu pahalta, että erityisesti äitinsä (siis minä) mitätöi hänen kokemustaan. Ei syytä narsistiksi tms, mutta kokee että häntä ei tarpeeksi autettu ja on kärsinyt siitä. Meillä on ihan hyvät välit näin aikuisena, mutta ei täysin mutkattomat, minä jotenkin varon sanomisiani hänen seurassaan, tuntuu että hän niin kovin herkästi loukkaantuu. Toisaalta en hetkeäkään epäile, etteikö hänellä voisi olla vastaavia tuntemuksia.

Nyt emme ole enää vuosiin tästä keskustelleet, ei se asioiden aukirepiminen hyvältä tunnu kuitenkaan. Mutta aikoinaan tästä monet itkut itkettiin, enkä tiedä toiko se siltikään ymmärrystä - kummallekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistaako kukaan perheessään ilmiön, että äiti haluaa pitää ohjakset-vallan kuhunkin lapseen erikseen, eikä suvaitse lasten keskenäistä sisaruskiintymystä toisiinsa?

Voih, tama! Meilla aiti niin kuin jonkinlainen jengipomo - haluaa, etta me aikuiset lapset olemme tekemisissa, mutta ainoastaan hanen hallinnassaan. Haukkuu aina vahintaan yhta ja pelaa peleja toisiamme vastaan. Hankkii suuria lahjoja yhdelle muiden selan takana kiusatakseen muita...aina on vahintaan yksi hampaissa, mutta tama henkilo vaihtelee. Haluaa tehda ihmiset taloudellisesti/henkisesti tms. riippuvaiseksi

aina kun vain haistaa mahdollisuuden!

Meilläkin on yritetty peluuttaa lapsia toisiaan vastaan jatkuvasti vertailemalle lapsia toisiinsa. Yleensä hyvin ilkeästi. Välillä jotakuta on nostettu, mutta silti annettu ymmärtää se, että jokaisessa on jotakin perustavalla tavalla pielessä. Narsisti on mielestään nähnyt kaikkien läpi lastensa "todellisen olemuksen". Ja tiennyt tietysti jokaisen puolesta, mikä kaikille olisi parasta ja ajatuksiaan kerta toisensa jälkeen tuonut hyvin lannistavaan tyyliin esiin.

Meillä äiti hakee huomiota itselleen ja  eripuraa sisarusten välille puhumalla sisaruksistani pienin vihjein. Kuten "jenni siellä italiassa" -joka ei ole Italiassa vaan oli miettinyt kesälomakohdetta, "jonilla kun on se uusi auto" -työtön veljeni oli kaverillaan kuskina, "annoimme jennille sen ja sen" -josta jenni ei ole tietoinen. Valheita ja epäluottamuksen kylvöä sisarusten välille, joka on johtanut epäluottamukseen äitiä kohtaan.

Omissa vanhemmissa oli puutteensa ja itsekin välillä nuorempana koin vihantunteita heidän erittäin tiukkoja kasvatusmetodejaan kohtaan. Toisaalta meillä oli kuitenkin pääsääntöisesti turvallinen ja kannustava kasvuympäristö.

Vanhempien kuoleman jälkeen siskollani on tullut jatkuva tarve puida lapsuuttamme. Hänen kokemuksensa tuntuvat omaan korvaani kovin vahvoilta verrattuna omiini, ja se että vielä päälle nelikymppisenä jaksaa kantaa kaunaa kovasti kotikurista joten absurdilta. Ymmärrän sen, että sisaruksia voidaan kohdella hyvinkin eri lailla perheessä, mutta omasta mielestäni meidän vanhempamme olivat tasapuolisen tiukkoja ja reiluja, tai epäreiluja, miten nyt asian haluaa nähdä.

Koen tämän jotenkin ahdistavana itse. Ihan hyvät vanhemmat he olivat ja antoivat hyvät lähtökohdat elämään, auktoritäärisestä otteesta huolimatta. Ja sehän oli ihan normaalia siihen aikaan muutenkin, että vanhemmat pitivät kovaa kuria.

En tiedä oliko isä narsisti vai mikä, mutta meillä oli tosi pahasti vinksallaan kaikki. Alisti äitiä ja hakkasi välillä kaikkia perheenjäseniä. Joi paljon. Huusi ja raivosi. Välillä oli taas niinkuin ikinä ei olisi mitään tapahtunut ja vihelteli, oli aika karmean kuulloista.

Normaalia fiksua kanssakäymistä ei ollut. Oli kyllä huutoa, mykkäkoulua, raivoamista, puhumattomuutta. Lempiaihe puheissa oli Hän Itse, omasta erinomaisuudestaan jaksoi kyllä jauhaa tuntikausia. Häntä ei kiinnostanut lasten kuulumiset yhtään ja jos halusimme olla jossain kontaktissa isään, niin se tarkoitti niiden loputtomien, katteettomien itsekehujen yleisönä olemista. Ei siis ollut mitään sellaista "mitäs sulle kuuluu, hyvää, no hyvä, mitäs sulle" -meininkiä ollenkaan. Oli vaan se loputon monologi.

En tosiaankaan haluaisi puhua niistä dynamiikoista koska ne on niin turhauttavan kieroja ja aihe on vaikea. Olin varmaan vähän enemmän se kultalapsi koska mukauduin paremmin. Mulle luonnollisesti ei oikein kasvanut normaalia identiteettiä koska yritin aina olla se mitä ikinä odotettiin. Eikä ole vielä tänä päivänäkään. Tilanne meni niin pitkälle että koska naisellisuus oli perheessämme huonoa, heikkoa ja kiellettyä kotkotusta, yritin olla mahdollisimman poikamainen, suorastaan poika, jotta minut olisi hyväksytty ihmisenä. Seurauksena siitä oli lesbon maine joka silloin oli tosi paha ja häpeällinen leima, nykypäivänä onneksi ei enää. Kamala tilanne.

Voin sanoa että lapsuus oli lähes yhtä piinaa. Minut huostaanotettiin jossain vaiheessa kun aloin oireilemaan niin, että koulussakin asia huomattiin. En kuitenkaan saanut kunnollista hoitoa tai sitten en osannut ottaa sitä vastaan, ja seurauksena oli hyvin nuorena alkanut usean vuoden päihdeongelma lieveilmiöineen, kun koitin paeta oman pääni sisältöä.

Koen edelleen ihmiset helposti aggressiivisiksiä enkä oikein osaa luottaa. Koska en oppinut puolustamaan itseäni, elämässäni on vieraillut kaiken maailman ihme hyypiötä. Nyt jo onneksi vähän osaan sitä taitoa.

Voisi sanoa: minusta ei tullut hyvää, vaikka selkääni sain.

Vierailija kirjoitti:

Omissa vanhemmissa oli puutteensa ja itsekin välillä nuorempana koin vihantunteita heidän erittäin tiukkoja kasvatusmetodejaan kohtaan. Toisaalta meillä oli kuitenkin pääsääntöisesti turvallinen ja kannustava kasvuympäristö.

Vanhempien kuoleman jälkeen siskollani on tullut jatkuva tarve puida lapsuuttamme. Hänen kokemuksensa tuntuvat omaan korvaani kovin vahvoilta verrattuna omiini, ja se että vielä päälle nelikymppisenä jaksaa kantaa kaunaa kovasti kotikurista joten absurdilta. Ymmärrän sen, että sisaruksia voidaan kohdella hyvinkin eri lailla perheessä, mutta omasta mielestäni meidän vanhempamme olivat tasapuolisen tiukkoja ja reiluja, tai epäreiluja, miten nyt asian haluaa nähdä.

Koen tämän jotenkin ahdistavana itse. Ihan hyvät vanhemmat he olivat ja antoivat hyvät lähtökohdat elämään, auktoritäärisestä otteesta huolimatta. Ja sehän oli ihan normaalia siihen aikaan muutenkin, että vanhemmat pitivät kovaa kuria.

Ihmiset käsittelet asiansa hyvinkin eri tahtiin, kenties siskosi on vasta nyt havahtunut asiaan.

Näissä asioissa ikä ole mikään määre sille, kuinka pitkälle on päässyt itse kussakin prosessissa tai ylipäätään havahtumisessa. Voihan tosiaan olla vaikka niin että joku on lähtenyt traumakodista opiskelemaan, saanut koulujen jälkeen heti töitä ja sitten lapset, eikä ole ollut aikaa pysähtyä mietiskelemään syntyjä syviä muuten kuin vasta lasten ollessa vähän isompia, kenties juuri nelikymppisenä.

Niin, mikä on sitten sitä narsismia tai muuten kohtuutonta ilkeyttä vanhemman puolelta ja mikä on sitä, että kokee rajat ahdistaviksi jne? Tai vaikka vanhemman väsymystä, ettei jaksa aina olla täysin läsnä ja tukena lapselleen?

Olen joutunut pohtimaan tätä oman äitini kohdalla, jossa on sekä hyvää että huonoa (eikös kaikissa). Mikä on ollut sitä, että hän itse on ollut äitinä hankalissa olosuhteissa (köyhyyttä, isä kuoli jne) ja mikä on sitä, että hän oikeasti on aika manipuloiva ja ilkeä välillä. Ja onko se manipulointikin ollut hänelle selviytymiskeino, kun ei ole jaksanut vastata lasten tunnetason tarpeisiin?

Vaikeita nämä dynamiikkajutut oikeasti ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omissa vanhemmissa oli puutteensa ja itsekin välillä nuorempana koin vihantunteita heidän erittäin tiukkoja kasvatusmetodejaan kohtaan. Toisaalta meillä oli kuitenkin pääsääntöisesti turvallinen ja kannustava kasvuympäristö.

Vanhempien kuoleman jälkeen siskollani on tullut jatkuva tarve puida lapsuuttamme. Hänen kokemuksensa tuntuvat omaan korvaani kovin vahvoilta verrattuna omiini, ja se että vielä päälle nelikymppisenä jaksaa kantaa kaunaa kovasti kotikurista joten absurdilta. Ymmärrän sen, että sisaruksia voidaan kohdella hyvinkin eri lailla perheessä, mutta omasta mielestäni meidän vanhempamme olivat tasapuolisen tiukkoja ja reiluja, tai epäreiluja, miten nyt asian haluaa nähdä.

Koen tämän jotenkin ahdistavana itse. Ihan hyvät vanhemmat he olivat ja antoivat hyvät lähtökohdat elämään, auktoritäärisestä otteesta huolimatta. Ja sehän oli ihan normaalia siihen aikaan muutenkin, että vanhemmat pitivät kovaa kuria.

Ihmiset käsittelet asiansa hyvinkin eri tahtiin, kenties siskosi on vasta nyt havahtunut asiaan.

Näissä asioissa ikä ole mikään määre sille, kuinka pitkälle on päässyt itse kussakin prosessissa tai ylipäätään havahtumisessa. Voihan tosiaan olla vaikka niin että joku on lähtenyt traumakodista opiskelemaan, saanut koulujen jälkeen heti töitä ja sitten lapset, eikä ole ollut aikaa pysähtyä mietiskelemään syntyjä syviä muuten kuin vasta lasten ollessa vähän isompia, kenties juuri nelikymppisenä.

Niin, en minä sinällään tarkoittanut, etteikö asiat voisi nousta pintaan missä iässä vaan. Mutta jotenkin vaan se, että itse näkee kasvatuksensa ehkä enemmän ajan ilmiönä, ja vanhempien omanakin puutteellisuutena, kuin varsinaisesti pahuutena tai narsismina tai vastaavana. Se hämmentää. Monella ystävällänikin on olleet hyvin kontrolloivat vanhemmat ja tiukka kotikuri ja jossain määrin se on hyväkin asia, että nuorella on selkeät rajat verrattuna taas tähän päivään.

Vierailija kirjoitti:

Niin, mikä on sitten sitä narsismia tai muuten kohtuutonta ilkeyttä vanhemman puolelta ja mikä on sitä, että kokee rajat ahdistaviksi jne? Tai vaikka vanhemman väsymystä, ettei jaksa aina olla täysin läsnä ja tukena lapselleen?

Olen joutunut pohtimaan tätä oman äitini kohdalla, jossa on sekä hyvää että huonoa (eikös kaikissa). Mikä on ollut sitä, että hän itse on ollut äitinä hankalissa olosuhteissa (köyhyyttä, isä kuoli jne) ja mikä on sitä, että hän oikeasti on aika manipuloiva ja ilkeä välillä. Ja onko se manipulointikin ollut hänelle selviytymiskeino, kun ei ole jaksanut vastata lasten tunnetason tarpeisiin?

Vaikeita nämä dynamiikkajutut oikeasti ovat.

Yksittäiset luonteenpiirteet, ne ikävätkään eivät tee ihmisestä narsistia. Sanoisin näin, että kyllä lapsi tuntee narsistin apua etsiessään, jos narsisti on hänen vanhempanaan. Olen tavannut elämässäni lukuisia hmisiä, ilkeitä, törkeitä, manipuloivia, väkivaltaisia ja kieroja, enkä näe heissä narsisteja. Jos epäilet narsismia, selvitä asiaa enemmän kirjallisuuden kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku täällä neuvoa mikä olisi näitä narsistisen perheen rooleja koskevaa kirjallisuutta? Kun kieltäydyin minulle tarjotusta vanhempien "jatkeen" roolista, niin se siirrettiin eteenpäin toiselle sisarukselle, jolla ei ollut yhtä paljon voimia pistää hanttiin. Häntä sitten kultalapsi myös yrittää pomotella vanhempien lisäksi. Jos asiaan yrittää puuttua, niin saa osakseen naurua ja tokaisuja, että kyllä tämän X saa hoitaa, kun ei ole vastaan sanonut (sellaisissa asioissa, mitkä aikuiset yleensä itse hoitavat).

Raimo Mäkelän "naamiona terve mieli" on erittäin hyvä opus. kyllä kirjallisuutta on hyvin saatavilla jo. Richadr Haren "ilman omaatuntoa" on niin paha etten jaksanut lukea kovinkaan kauaa. se käsittelee muistaakseni jo psykopatiaa/sadismia ja on rankka kirja

Missä menee narsismin ja sadismin raja? Käsitelläänkö Harenin kirjassa esim. narsistin organisoimaa väkivaltaa? Olen lukenut narsismista ja koen, etten saa vielä kaikkeen selitystä.

Tuota, aika vaihea kysymys. Kai puhdasta sadismia on sitten sellainen vaihe sairastuneella narsistilla että hän näyttää sen että ei kärsi kun toinen kärsii eli jos sadistinen vanhempi vaikka nauraa lapsensa itkulle. täysin sadistista. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku täällä neuvoa mikä olisi näitä narsistisen perheen rooleja koskevaa kirjallisuutta? Kun kieltäydyin minulle tarjotusta vanhempien "jatkeen" roolista, niin se siirrettiin eteenpäin toiselle sisarukselle, jolla ei ollut yhtä paljon voimia pistää hanttiin. Häntä sitten kultalapsi myös yrittää pomotella vanhempien lisäksi. Jos asiaan yrittää puuttua, niin saa osakseen naurua ja tokaisuja, että kyllä tämän X saa hoitaa, kun ei ole vastaan sanonut (sellaisissa asioissa, mitkä aikuiset yleensä itse hoitavat).

Janne Viljamaa; Narsistin lapsena, Pitkä tie itsenäisyyteen.  Katriina Järvinen; Kaikella kunnioituksella, Irtiottoja vanhempien vallasta.

hyviä kirjoja. lisäksi Miksi aina minä? brittiläinen kirjailija Susan?, erittäin hyvä kirja. 

Omat vanhempani ovat, jos ei narsisteja, niin jollain tavoin psykologisesti kieroutuneita. Meilläkään ei ollut mitään selkeää väkivaltaa, henkistä kyllä. Ja kontrollointia, ystävistä eristämistä, pyrkimyksiä ohjailla elämääni vielä aikuisenakin jne. Toisaalta paljon sellaista "hyvää", jolla yritettiin sitouttaa ja tehdä riippuvaiseksi, esimerkiksi rahallista auttamista, joka kuitenkin johti taas uusiin vaatimuksiin.

Tilanne oli jokseenkin siedettävissä, kunnes erosin exästäni joitakin vuosia sitten. Vanhemmat asettuivat exän puolelle kaikessa ja syyttivät minua erosta ja perheen hyvän nimen pilaamisesta. Myöhemmin uusi miesystäväni pääsi syntipukiksi, vaikka erostakin oli reilusti yli vuosi, kun hänet tapasin.

Uusi miesystäväni auttoi minua todella näkemään heidän sairaat käytösmallinsa, ja kuinka paljon annoin heidän sanella elämääni. Yritin keskustella, mutta turhaan. Lopulta oli psykologin neuvosta pakko laittaa välit poikki.

Valitettavasti ex (joka eroon asti ei ollut mitenkään erityisen mieluinen edes) on nykyään kultapoika, ja vanhempieni painostuksella ja lahjonnan vuoksi vie kahta lastamme sinne edelleen. Lapset ovat selkeästi jaettu kultaiseen esikoiseen ja syntipukki kuopukseen. Lapsista näkee pahan olon, ja olen lastensuojelunkin kautta yrittänyt tilanteeseen apua saada, turhaan, koska lasten isällä on oikeus antaa lapsia minne vaan. Exän mielestä vain kuvittelen, olen hullu, ja vanhempani ovat mitä parhaimpia isovanhempia...

Toivon, että joskus pääsen tästä piinasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, mikä on sitten sitä narsismia tai muuten kohtuutonta ilkeyttä vanhemman puolelta ja mikä on sitä, että kokee rajat ahdistaviksi jne? Tai vaikka vanhemman väsymystä, ettei jaksa aina olla täysin läsnä ja tukena lapselleen?

Olen joutunut pohtimaan tätä oman äitini kohdalla, jossa on sekä hyvää että huonoa (eikös kaikissa). Mikä on ollut sitä, että hän itse on ollut äitinä hankalissa olosuhteissa (köyhyyttä, isä kuoli jne) ja mikä on sitä, että hän oikeasti on aika manipuloiva ja ilkeä välillä. Ja onko se manipulointikin ollut hänelle selviytymiskeino, kun ei ole jaksanut vastata lasten tunnetason tarpeisiin?

Vaikeita nämä dynamiikkajutut oikeasti ovat.

Yksittäiset luonteenpiirteet, ne ikävätkään eivät tee ihmisestä narsistia. Sanoisin näin, että kyllä lapsi tuntee narsistin apua etsiessään, jos narsisti on hänen vanhempanaan. Olen tavannut elämässäni lukuisia hmisiä, ilkeitä, törkeitä, manipuloivia, väkivaltaisia ja kieroja, enkä näe heissä narsisteja. Jos epäilet narsismia, selvitä asiaa enemmän kirjallisuuden kautta.

Olen kirjoja lukenutkin, ja onhan niissä paljon, mikä kolahtaa. Ja toisaalta paljon mikä ei.

Eikä tällä tavallaan ole merkitystä, meidän suhde on mikä on, etäinen mutta jonkinlainen. Äiti on jo vanha, ja minä olen sinut oman elämäni kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku täällä neuvoa mikä olisi näitä narsistisen perheen rooleja koskevaa kirjallisuutta? Kun kieltäydyin minulle tarjotusta vanhempien "jatkeen" roolista, niin se siirrettiin eteenpäin toiselle sisarukselle, jolla ei ollut yhtä paljon voimia pistää hanttiin. Häntä sitten kultalapsi myös yrittää pomotella vanhempien lisäksi. Jos asiaan yrittää puuttua, niin saa osakseen naurua ja tokaisuja, että kyllä tämän X saa hoitaa, kun ei ole vastaan sanonut (sellaisissa asioissa, mitkä aikuiset yleensä itse hoitavat).

Raimo Mäkelän "naamiona terve mieli" on erittäin hyvä opus. kyllä kirjallisuutta on hyvin saatavilla jo. Richadr Haren "ilman omaatuntoa" on niin paha etten jaksanut lukea kovinkaan kauaa. se käsittelee muistaakseni jo psykopatiaa/sadismia ja on rankka kirja

Missä menee narsismin ja sadismin raja? Käsitelläänkö Harenin kirjassa esim. narsistin organisoimaa väkivaltaa? Olen lukenut narsismista ja koen, etten saa vielä kaikkeen selitystä.

Tuota, aika vaihea kysymys. Kai puhdasta sadismia on sitten sellainen vaihe sairastuneella narsistilla että hän näyttää sen että ei kärsi kun toinen kärsii eli jos sadistinen vanhempi vaikka nauraa lapsensa itkulle. täysin sadistista. :(

Äidin ivallinen, vähättelevä nauru on hyvin tuttua lapsuudesta. Itkua en hänelle enää näyttänyt, mutta ivanaurun sain vähän joka asiaan. Nauru tuntui minusta kaikkea muuta miettien vähäpätöiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Niin, mikä on sitten sitä narsismia tai muuten kohtuutonta ilkeyttä vanhemman puolelta ja mikä on sitä, että kokee rajat ahdistaviksi jne? Tai vaikka vanhemman väsymystä, ettei jaksa aina olla täysin läsnä ja tukena lapselleen?

Olen joutunut pohtimaan tätä oman äitini kohdalla, jossa on sekä hyvää että huonoa (eikös kaikissa). Mikä on ollut sitä, että hän itse on ollut äitinä hankalissa olosuhteissa (köyhyyttä, isä kuoli jne) ja mikä on sitä, että hän oikeasti on aika manipuloiva ja ilkeä välillä. Ja onko se manipulointikin ollut hänelle selviytymiskeino, kun ei ole jaksanut vastata lasten tunnetason tarpeisiin?

Vaikeita nämä dynamiikkajutut oikeasti ovat.

terve narsismi on hyvä juttu psyykeessä, se suojaa meitä elämässä ja sellaisen kehittyminen on hyvin tärkeää jokaiselle. narsismi taas sairautena on hyvän narsismin puutetta psyykessa. Tommy Hellsten kuvaa tätä hienosti, youtubesta olen häntä kuunnellut. narsistinen ihminen on kateellinen toisen terveelle narsismille ja on fiksoitunut jotenkin siihen eli yrittää lypsää siitä toisen hyvän olon tunteesta jotain itselle koska ei itse siihen pysty. terve narsismi kai kehittyy luonnollisesti lapselle tavallisen hyvässä vuorovaikutuksessa vanhemman kanssa. täytyy mennä monia asioita todella pieleen kasvatuksessa että ihmisestä tulee vaikeasti narsistinen. uskon vielä, että narsistia voitaisiin auttaa ihan normaalissa terapiassa ettei se ainakaan pahenisi narsistin omalla tahdilla miten hän pääsee syvimpiin lukkoihin turvallisessa terapiassa kiinni vuosien työskentelyssä. ongelma on vain se, ettei narsisti tunnista tai suo itselleen avun tarvetta joten vaikea on häntä auttaa

Siis narsistiperheessä on narsisteille toimiva dynamiikka.

Joissain perheissä yhdestä lapsesta tehdään se kultainen lapsi. Häntä ylistetään ja palvotaan juuri narsistivanhemman tai vanhempien toimesta. Rahalla on suuri merkitys. Kultainen lapsi haluaa ja saa kaiken.

Missään nimessä tämä dynamiikka ei muutu. Itse olen yrittänyt ja lopputuloksena on se, että en ole tekemisissä vanhempieni kanssa! Onneksi pääsin irti ko kehästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku täällä neuvoa mikä olisi näitä narsistisen perheen rooleja koskevaa kirjallisuutta? Kun kieltäydyin minulle tarjotusta vanhempien "jatkeen" roolista, niin se siirrettiin eteenpäin toiselle sisarukselle, jolla ei ollut yhtä paljon voimia pistää hanttiin. Häntä sitten kultalapsi myös yrittää pomotella vanhempien lisäksi. Jos asiaan yrittää puuttua, niin saa osakseen naurua ja tokaisuja, että kyllä tämän X saa hoitaa, kun ei ole vastaan sanonut (sellaisissa asioissa, mitkä aikuiset yleensä itse hoitavat).

Janne Viljamaa; Narsistin lapsena, Pitkä tie itsenäisyyteen.  Katriina Järvinen; Kaikella kunnioituksella, Irtiottoja vanhempien vallasta.

hyviä kirjoja. lisäksi Miksi aina minä? brittiläinen kirjailija Susan?, erittäin hyvä kirja. 

Sandy Hotchkiss; Miksi aina sinä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku täällä neuvoa mikä olisi näitä narsistisen perheen rooleja koskevaa kirjallisuutta? Kun kieltäydyin minulle tarjotusta vanhempien "jatkeen" roolista, niin se siirrettiin eteenpäin toiselle sisarukselle, jolla ei ollut yhtä paljon voimia pistää hanttiin. Häntä sitten kultalapsi myös yrittää pomotella vanhempien lisäksi. Jos asiaan yrittää puuttua, niin saa osakseen naurua ja tokaisuja, että kyllä tämän X saa hoitaa, kun ei ole vastaan sanonut (sellaisissa asioissa, mitkä aikuiset yleensä itse hoitavat).

Raimo Mäkelän "naamiona terve mieli" on erittäin hyvä opus. kyllä kirjallisuutta on hyvin saatavilla jo. Richadr Haren "ilman omaatuntoa" on niin paha etten jaksanut lukea kovinkaan kauaa. se käsittelee muistaakseni jo psykopatiaa/sadismia ja on rankka kirja

Missä menee narsismin ja sadismin raja? Käsitelläänkö Harenin kirjassa esim. narsistin organisoimaa väkivaltaa? Olen lukenut narsismista ja koen, etten saa vielä kaikkeen selitystä.[/quote

Tuota, aika vaihea kysymys. Kai puhdasta sadismia on sitten sellainen vaihe sairastuneella narsistilla että hän näyttää sen että ei kärsi kun toinen kärsii eli jos sadistinen vanhempi vaikka nauraa lapsensa itkulle. täysin sadistista. :(

Äidin ivallinen, vähättelevä nauru on hyvin tuttua lapsuudesta. Itkua en hänelle enää näyttänyt, mutta ivanaurun sain vähän joka asiaan. Nauru tuntui minusta kaikkea muuta miettien vähäpätöiseltä.

Kuulostaa julmalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku täällä neuvoa mikä olisi näitä narsistisen perheen rooleja koskevaa kirjallisuutta? Kun kieltäydyin minulle tarjotusta vanhempien "jatkeen" roolista, niin se siirrettiin eteenpäin toiselle sisarukselle, jolla ei ollut yhtä paljon voimia pistää hanttiin. Häntä sitten kultalapsi myös yrittää pomotella vanhempien lisäksi. Jos asiaan yrittää puuttua, niin saa osakseen naurua ja tokaisuja, että kyllä tämän X saa hoitaa, kun ei ole vastaan sanonut (sellaisissa asioissa, mitkä aikuiset yleensä itse hoitavat).

Janne Viljamaa; Narsistin lapsena, Pitkä tie itsenäisyyteen.  Katriina Järvinen; Kaikella kunnioituksella, Irtiottoja vanhempien vallasta.

hyviä kirjoja. lisäksi Miksi aina minä? brittiläinen kirjailija Susan?, erittäin hyvä kirja. 

Sandy Hotchkiss; Miksi aina sinä?

Juuri hän!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku täällä neuvoa mikä olisi näitä narsistisen perheen rooleja koskevaa kirjallisuutta? Kun kieltäydyin minulle tarjotusta vanhempien "jatkeen" roolista, niin se siirrettiin eteenpäin toiselle sisarukselle, jolla ei ollut yhtä paljon voimia pistää hanttiin. Häntä sitten kultalapsi myös yrittää pomotella vanhempien lisäksi. Jos asiaan yrittää puuttua, niin saa osakseen naurua ja tokaisuja, että kyllä tämän X saa hoitaa, kun ei ole vastaan sanonut (sellaisissa asioissa, mitkä aikuiset yleensä itse hoitavat).

Raimo Mäkelän "naamiona terve mieli" on erittäin hyvä opus. kyllä kirjallisuutta on hyvin saatavilla jo. Richadr Haren "ilman omaatuntoa" on niin paha etten jaksanut lukea kovinkaan kauaa. se käsittelee muistaakseni jo psykopatiaa/sadismia ja on rankka kirja

Missä menee narsismin ja sadismin raja? Käsitelläänkö Harenin kirjassa esim. narsistin organisoimaa väkivaltaa? Olen lukenut narsismista ja koen, etten saa vielä kaikkeen selitystä.[/quote

Tuota, aika vaihea kysymys. Kai puhdasta sadismia on sitten sellainen vaihe sairastuneella narsistilla että hän näyttää sen että ei kärsi kun toinen kärsii eli jos sadistinen vanhempi vaikka nauraa lapsensa itkulle. täysin sadistista. :(

Äidin ivallinen, vähättelevä nauru on hyvin tuttua lapsuudesta. Itkua en hänelle enää näyttänyt, mutta ivanaurun sain vähän joka asiaan. Nauru tuntui minusta kaikkea muuta miettien vähäpätöiseltä.

Kuulostaa julmalta.

Sitä se oli. Onneksi en ole kopio äidistäni. Tuntuu pudolta, etteikö muilla ole tuollaista peruskauraa ollut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, mikä on sitten sitä narsismia tai muuten kohtuutonta ilkeyttä vanhemman puolelta ja mikä on sitä, että kokee rajat ahdistaviksi jne? Tai vaikka vanhemman väsymystä, ettei jaksa aina olla täysin läsnä ja tukena lapselleen?

Olen joutunut pohtimaan tätä oman äitini kohdalla, jossa on sekä hyvää että huonoa (eikös kaikissa). Mikä on ollut sitä, että hän itse on ollut äitinä hankalissa olosuhteissa (köyhyyttä, isä kuoli jne) ja mikä on sitä, että hän oikeasti on aika manipuloiva ja ilkeä välillä. Ja onko se manipulointikin ollut hänelle selviytymiskeino, kun ei ole jaksanut vastata lasten tunnetason tarpeisiin?

Vaikeita nämä dynamiikkajutut oikeasti ovat.

Yksittäiset luonteenpiirteet, ne ikävätkään eivät tee ihmisestä narsistia. Sanoisin näin, että kyllä lapsi tuntee narsistin apua etsiessään, jos narsisti on hänen vanhempanaan. Olen tavannut elämässäni lukuisia hmisiä, ilkeitä, törkeitä, manipuloivia, väkivaltaisia ja kieroja, enkä näe heissä narsisteja. Jos epäilet narsismia, selvitä asiaa enemmän kirjallisuuden kautta.

Sen olen huomannut, että narsisti yleensä vetoaa siihen, että ”kaikki on hänelle kateellisia”. Tämä kateuskortti otetaan esille tarvittaessa.