Narsismia perheessä. Aikuistuneet lapset eivät uskalla tai halua puhua perheen dynamiikasta tai lapsuudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.

Kyllä, tuo on narsistille ja muutenkin aika tyypillistä, että selitellään asiat oman mielen mukaan ja mitätöidään se toisen kokemus.

Toisaalta olen omien lasten kohdalla oikeasti päätynyt pohtimaan näitä vanhemman näkökulmasta. Oma aikuinen tyttäreni on joissain asioissa puhunut tai väittänyt kokeneensa väheksyntää. Itse taas jotenkin näen sen ihan eri tavalla. Taustaksi, että hänellä oli teininä kausia, jolloin hänellä oli mielestään vaikka ja mitä oireita, lääkärissä rampattiin, mutta mitään ei löytynyt. Haukkui vaan lääkärit surkeiksi ja vaati meitä vanhempia viemään toiselle lääkärille. Lopulta lääkäritkin nostivat kädet pystyyn ja käskivät hakea apua psykologian puolelta. Jossain kohdassa oli pakko vaan todeta, että mitään ei löydy, nyt on pakko rauhoittua.

En tänäkään päivänä tiedä, olivatko oireet todellisia ja mistä tuo käytös kumpusi ja mitä olisimme voineet tehdä enemmän kuin käyttää tutkimuksissa ja yrittää kuunnella ja ymmärtää. Sinänsä uskon, että vaikkapa kipu on ollut todellista, mutta jos taustalta ei löydy mitään selitystä, niin sitten ei löydy. 

Eläkeikäisillä tuntuu olevan paljon tuota, ettei vaivojen syytä saada tutkimuksissa selvitettyä. Kai oireilun taustalla voi olla välillä niin monenlaisia syitä ja niiden yhteisvaikutus voi sitten olla tuollainen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Niinhän se on. Mutta lähinnä tuntuu hirveän ikävältä, että itse on venynyt lapsen tutkimusten eteen, säästänyt rahaa, että pääsee erikoislääkäriin yksityiselle monet kerrat, huolehtinut ja yrittänyt olla tukena parhaansa mukaan ja toisen kokemus on niin kriittinen. Se vain osoittaa sen, että vaikka toimii hyvistä lähtökohdista ja yrittää parhaansa, se oma lapsi tai vanhempi tai sisarus voi asian kokea ihan päinvastoin.

Tämä on juuri se vaikeus näissä dynamiikkapohdinnoissa, poislukien tottakai ihan selkeät tapaukset, joissa on ollut selvää fyysistä tai henkistä väkivaltaa jne. Mutta kun suurin osa ei ole näitä.

Vanhempi on voinut vaikka kontrolloimalla tarkoittaa aidosti hyvää. Lapsi on kokenut sen hyvin ahdistavana. Missä kohdassa mennään normaalin vanhemman kontrolloinnista yli epäterveen kontrollin puolelle ja toisaalta kuinka paljon vaikkapa teinin suuttumus "normaalista vääntämisestä" vaikuttaa vielä aikuisena? 

Ja sitten kun miettii vaikkapa 70- ja 80-lukujen kasvatusta, missä vanhempi oli vielä aika ehdoton auktoriteetti, fyysinenkin kuritus oli jossain määrin okei, ja peilaa niitä omiin kasvatusperiaatteisiinsa ja tämän päivän standardeihin, niin kyllä se vaikea vyyhti on. Eikä ihmekään, että sukupolvet saattavat katsoa asioita aika eri tavalla.

Enkä tällä hetkeäkään ole mitätöimässä sitä, mitä joku on kokenut. Kokemukset ovat aina todellisia. Mutta kokemuksiaan miettiessä pitää pyrkiä tunnistamaan myös ne omat kipupisteet ja pohtia, onko tämä ihan aidosti vanhemman "narsisimia" tai muuten ikävää käytöstä vai olenko kenties itse reagoinut johonkin aika vahvasti.

Hyvää pohdintaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä sisko nosti uudestaan ja uudestaa esille sitä, miten olemme kokeneet lapsuudenperheen. Veli ja minä kerroimme, miten me sen koimme eli miten sisko kiusasi, valehteli, varasti, rikkoi tavaroitamme, toimi kaikin tavoin törkeästi teininä - ja mitä saimme vastaukseksi. Että me muistamme väärin, hän oli väärinymmärretty ja hänen selkänsä takana puhuttiin pahaa. Hän oli viattomin, me muut väärässä.

Äiti oli samaa mieltä siitä, että sisko oli täysin rajaton, kieltäytyi käymästä psykologilla, koulukiusaaja (tästä on ihan dokumentoitua aineistoa) ja teininä karkaili ties kenen matkaan. Apua haettiin, mutta sisko ei ottanut sitä vastaan.

Nyt sisko on keksinyt, että vika oli lapsuudenperheen dynamiikassa, vaikka tosiasiassa hänen ongelmiensa pääsyyllinen löytyy peilistään.

Varmasti tällaisiakin tapauksia voi olla. Suurimman osan ihmisistä muistot eivät silti ole valemuistoja, vaan täyttä totta. Toivottavasti perheessänne voidaan vielä joskus paremmin.

Meidän perheessämme minä olin oireileva nuori, ja mikä voitto se narsistivanhemmille olikaan. Olin herkkä ja koulussa hyvin pärjäävä. Teini-iässä alkoi viiltely, päihdehakuisuus ja syömishäiriöt. Vanhemmat ihmettelivät miten yhdestä niin hullu on tullut. Avun hakemisessa ei tuettu, naureskeltiin ja vähäteltiin. Sisareni eivät oireilleet perhedynamiikkaamme niin vahvasti ja heidän oli helpompi porskuttaa koska olin tavallaan syntipukkina. Lapsuuden aikaisesta fyysisestä väkivallasta ei puhuttu ja koko elämän aikaisesta henkisestä väkivallasta sitäkään vähää. Nyt aikuisena olen ottanut välimatkaa kaikkiin - yritin puhua asioista mutta sitä ei otettu todesta. Tosiaan, asioilla on aina kaksi puolta. Itse olin äidilleni erityinen vihan kohde ja hän järjesti vastakkainasettelua sisarusten kanssa. Ei hän noita suoraan myöntänyt mutta jälkeenpäin sukulaiset ovat kommentoineet että ihmettelivät monesti miksi meillä oli lapsille niin eri säännöt. Jälkeenpäin ajateltuna ei siis ollut ihme että oireilin, mutta sairaat vanhemmat saivat käännettyä sen vain minun asiakseni, eivät omakseen. Ammattiauttajille en voinut puhua suoraan mistään, osaksi koska tajusin kuvion vasta saatuani etäisyyttä ja koska vanhempani olivat arvostetussa asemassa pienellä kotipaikkakunnallamme. Kukaan ei olisi uskonut millainen hirviö pidetty, kaikkien kaveri isäni osasi kotona olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä sisko nosti uudestaan ja uudestaa esille sitä, miten olemme kokeneet lapsuudenperheen. Veli ja minä kerroimme, miten me sen koimme eli miten sisko kiusasi, valehteli, varasti, rikkoi tavaroitamme, toimi kaikin tavoin törkeästi teininä - ja mitä saimme vastaukseksi. Että me muistamme väärin, hän oli väärinymmärretty ja hänen selkänsä takana puhuttiin pahaa. Hän oli viattomin, me muut väärässä.

Äiti oli samaa mieltä siitä, että sisko oli täysin rajaton, kieltäytyi käymästä psykologilla, koulukiusaaja (tästä on ihan dokumentoitua aineistoa) ja teininä karkaili ties kenen matkaan. Apua haettiin, mutta sisko ei ottanut sitä vastaan.

Nyt sisko on keksinyt, että vika oli lapsuudenperheen dynamiikassa, vaikka tosiasiassa hänen ongelmiensa pääsyyllinen löytyy peilistään.

Varmasti tällaisiakin tapauksia voi olla. Suurimman osan ihmisistä muistot eivät silti ole valemuistoja, vaan täyttä totta. Toivottavasti perheessänne voidaan vielä joskus paremmin.

Meidän perheessämme minä olin oireileva nuori, ja mikä voitto se narsistivanhemmille olikaan. Olin herkkä ja koulussa hyvin pärjäävä. Teini-iässä alkoi viiltely, päihdehakuisuus ja syömishäiriöt. Vanhemmat ihmettelivät miten yhdestä niin hullu on tullut. Avun hakemisessa ei tuettu, naureskeltiin ja vähäteltiin. Sisareni eivät oireilleet perhedynamiikkaamme niin vahvasti ja heidän oli helpompi porskuttaa koska olin tavallaan syntipukkina. Lapsuuden aikaisesta fyysisestä väkivallasta ei puhuttu ja koko elämän aikaisesta henkisestä väkivallasta sitäkään vähää. Nyt aikuisena olen ottanut välimatkaa kaikkiin - yritin puhua asioista mutta sitä ei otettu todesta. Tosiaan, asioilla on aina kaksi puolta. Itse olin äidilleni erityinen vihan kohde ja hän järjesti vastakkainasettelua sisarusten kanssa. Ei hän noita suoraan myöntänyt mutta jälkeenpäin sukulaiset ovat kommentoineet että ihmettelivät monesti miksi meillä oli lapsille niin eri säännöt. Jälkeenpäin ajateltuna ei siis ollut ihme että oireilin, mutta sairaat vanhemmat saivat käännettyä sen vain minun asiakseni, eivät omakseen. Ammattiauttajille en voinut puhua suoraan mistään, osaksi koska tajusin kuvion vasta saatuani etäisyyttä ja koska vanhempani olivat arvostetussa asemassa pienellä kotipaikkakunnallamme. Kukaan ei olisi uskonut millainen hirviö pidetty, kaikkien kaveri isäni osasi kotona olla.

Tämä on narsistin lapsen tavallinen ja surullinen tarina. Syntipukin rooli on raskas kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä ei varsinaisesti ollut narsismia, mutta äidillä luultavasti jokin persoonallisuushäiriö, jossa narsistisia piirteitä. Olemme lähes kaikki lapset edelleen "riippuvaisia" vanhemmistamme.

Omalla kohdallani ei varmaankaan alkuun puhuttu siksi, että koimme että meillä oli normaali "hyvä" perhe, jossa oli normaaleja ongelmia. Henkinen väkivalta ulottui kaikkialle niin että sitä oli vaikea tunnistaa, mutta se oli niin vahvana, että fyyysinen (lievä) väkivalta jäi sen varjoon ja itse ymmärsin vasta reilusti päälle parikymppisenä, että meillähän oli fyysistäkin väkivaltaa, vaikka olin aina aiemmin sen kieltänyt, koska en ymmärtänyt että meillä selllaista oli kun kyse kuitenkin oli "vain" hiuksista seinille paiskomista, eikä hakkaamista tms.

Minullekin on ollut kova paikka myöntää itselleni se, että perheessäni on ollut paljon narsistisia käytösmalleja. Moni asia kun kuitenkin on ollut myös hyvin, vaikka olen lapsuudesta asti voinut perheen ristiriitojen takia pahoin. Ja kun lapsena tuosta pahasta olosta ja ongelmista kertomista ei millään taholla otettu vakavasti tai tarjottu apua. Aina kehuttiin vain reippaaksi ja pärjääväksi ja kehotettiin ymmärtämään väsyneitä vanhempia, jotka "yrittävät varmasti parhaansa".

Miksi se oli sinulle kova paikka? Minäkin koin vastaavan tunteen tunnistaessani äidin narsistisuuden ja sen vaikutukset. Häpesin sitä, että olin ollut vietävissä, tyhmä kun en tajunnut aikaisemmmin. Surin kaikkea äitini aiheuttamia vahinkoja ja mietin, olisinko voinut estää ne, jos olisin ymmärtänyt mistä oli kyse. Pelkäsin lähimmäisteni suhtautumista narsismiin, joka osoittautui turhaksi, sain tukea ja ymmärrystä. Avoimuudesta on ollut apua ymmärtämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä ei varsinaisesti ollut narsismia, mutta äidillä luultavasti jokin persoonallisuushäiriö, jossa narsistisia piirteitä. Olemme lähes kaikki lapset edelleen "riippuvaisia" vanhemmistamme.

Omalla kohdallani ei varmaankaan alkuun puhuttu siksi, että koimme että meillä oli normaali "hyvä" perhe, jossa oli normaaleja ongelmia. Henkinen väkivalta ulottui kaikkialle niin että sitä oli vaikea tunnistaa, mutta se oli niin vahvana, että fyyysinen (lievä) väkivalta jäi sen varjoon ja itse ymmärsin vasta reilusti päälle parikymppisenä, että meillähän oli fyysistäkin väkivaltaa, vaikka olin aina aiemmin sen kieltänyt, koska en ymmärtänyt että meillä selllaista oli kun kyse kuitenkin oli "vain" hiuksista seinille paiskomista, eikä hakkaamista tms.

Minullekin on ollut kova paikka myöntää itselleni se, että perheessäni on ollut paljon narsistisia käytösmalleja. Moni asia kun kuitenkin on ollut myös hyvin, vaikka olen lapsuudesta asti voinut perheen ristiriitojen takia pahoin. Ja kun lapsena tuosta pahasta olosta ja ongelmista kertomista ei millään taholla otettu vakavasti tai tarjottu apua. Aina kehuttiin vain reippaaksi ja pärjääväksi ja kehotettiin ymmärtämään väsyneitä vanhempia, jotka "yrittävät varmasti parhaansa".

Miksi se oli sinulle kova paikka? Minäkin koin vastaavan tunteen tunnistaessani äidin narsistisuuden ja sen vaikutukset. Häpesin sitä, että olin ollut vietävissä, tyhmä kun en tajunnut aikaisemmmin. Surin kaikkea äitini aiheuttamia vahinkoja ja mietin, olisinko voinut estää ne, jos olisin ymmärtänyt mistä oli kyse. Pelkäsin lähimmäisteni suhtautumista narsismiin, joka osoittautui turhaksi, sain tukea ja ymmärrystä. Avoimuudesta on ollut apua ymmärtämiseen.

Ehkä sen takia, että menetin sen tajuttuani pysyvästi toivoni siitä, että perheeni olisi voinut jollain tavalla tervehtyä ja muuttua toimivammaksi. Asetin toiseen vanhempaani paljon toiveita ja petyin siihen, että tämä ohutnahkainen narsisti keskittyikin ainoastaan suojelemaan itseään. Paksunahkainen narsisti sai kohdella meitä lapsia aivan miten halusi toisen puuttumatta asiaan. Jälkikäteen inhottaa ajatella, kuinka sairas oma perhe olikaan. Ja on jossain määrin yhä, vaikka itse olenkin hyvin vähän muiden kanssa tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä ei varsinaisesti ollut narsismia, mutta äidillä luultavasti jokin persoonallisuushäiriö, jossa narsistisia piirteitä. Olemme lähes kaikki lapset edelleen "riippuvaisia" vanhemmistamme.

Omalla kohdallani ei varmaankaan alkuun puhuttu siksi, että koimme että meillä oli normaali "hyvä" perhe, jossa oli normaaleja ongelmia. Henkinen väkivalta ulottui kaikkialle niin että sitä oli vaikea tunnistaa, mutta se oli niin vahvana, että fyyysinen (lievä) väkivalta jäi sen varjoon ja itse ymmärsin vasta reilusti päälle parikymppisenä, että meillähän oli fyysistäkin väkivaltaa, vaikka olin aina aiemmin sen kieltänyt, koska en ymmärtänyt että meillä selllaista oli kun kyse kuitenkin oli "vain" hiuksista seinille paiskomista, eikä hakkaamista tms.

Minullekin on ollut kova paikka myöntää itselleni se, että perheessäni on ollut paljon narsistisia käytösmalleja. Moni asia kun kuitenkin on ollut myös hyvin, vaikka olen lapsuudesta asti voinut perheen ristiriitojen takia pahoin. Ja kun lapsena tuosta pahasta olosta ja ongelmista kertomista ei millään taholla otettu vakavasti tai tarjottu apua. Aina kehuttiin vain reippaaksi ja pärjääväksi ja kehotettiin ymmärtämään väsyneitä vanhempia, jotka "yrittävät varmasti parhaansa".

Miksi se oli sinulle kova paikka? Minäkin koin vastaavan tunteen tunnistaessani äidin narsistisuuden ja sen vaikutukset. Häpesin sitä, että olin ollut vietävissä, tyhmä kun en tajunnut aikaisemmmin. Surin kaikkea äitini aiheuttamia vahinkoja ja mietin, olisinko voinut estää ne, jos olisin ymmärtänyt mistä oli kyse. Pelkäsin lähimmäisteni suhtautumista narsismiin, joka osoittautui turhaksi, sain tukea ja ymmärrystä. Avoimuudesta on ollut apua ymmärtämiseen.

Ehkä sen takia, että menetin sen tajuttuani pysyvästi toivoni siitä, että perheeni olisi voinut jollain tavalla tervehtyä ja muuttua toimivammaksi. Asetin toiseen vanhempaani paljon toiveita ja petyin siihen, että tämä ohutnahkainen narsisti keskittyikin ainoastaan suojelemaan itseään. Paksunahkainen narsisti sai kohdella meitä lapsia aivan miten halusi toisen puuttumatta asiaan. Jälkikäteen inhottaa ajatella, kuinka sairas oma perhe olikaan. Ja on jossain määrin yhä, vaikka itse olenkin hyvin vähän muiden kanssa tekemisissä.

Olisiko vaihtoehtona ollut, että sinulta vaadittiin "jatkeena" olemista? Tai syntipukkina? Tai jotain muuta, mitä et luontaisesti ole?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä ei varsinaisesti ollut narsismia, mutta äidillä luultavasti jokin persoonallisuushäiriö, jossa narsistisia piirteitä. Olemme lähes kaikki lapset edelleen "riippuvaisia" vanhemmistamme.

Omalla kohdallani ei varmaankaan alkuun puhuttu siksi, että koimme että meillä oli normaali "hyvä" perhe, jossa oli normaaleja ongelmia. Henkinen väkivalta ulottui kaikkialle niin että sitä oli vaikea tunnistaa, mutta se oli niin vahvana, että fyyysinen (lievä) väkivalta jäi sen varjoon ja itse ymmärsin vasta reilusti päälle parikymppisenä, että meillähän oli fyysistäkin väkivaltaa, vaikka olin aina aiemmin sen kieltänyt, koska en ymmärtänyt että meillä selllaista oli kun kyse kuitenkin oli "vain" hiuksista seinille paiskomista, eikä hakkaamista tms.

Minullekin on ollut kova paikka myöntää itselleni se, että perheessäni on ollut paljon narsistisia käytösmalleja. Moni asia kun kuitenkin on ollut myös hyvin, vaikka olen lapsuudesta asti voinut perheen ristiriitojen takia pahoin. Ja kun lapsena tuosta pahasta olosta ja ongelmista kertomista ei millään taholla otettu vakavasti tai tarjottu apua. Aina kehuttiin vain reippaaksi ja pärjääväksi ja kehotettiin ymmärtämään väsyneitä vanhempia, jotka "yrittävät varmasti parhaansa".

Miksi se oli sinulle kova paikka? Minäkin koin vastaavan tunteen tunnistaessani äidin narsistisuuden ja sen vaikutukset. Häpesin sitä, että olin ollut vietävissä, tyhmä kun en tajunnut aikaisemmmin. Surin kaikkea äitini aiheuttamia vahinkoja ja mietin, olisinko voinut estää ne, jos olisin ymmärtänyt mistä oli kyse. Pelkäsin lähimmäisteni suhtautumista narsismiin, joka osoittautui turhaksi, sain tukea ja ymmärrystä. Avoimuudesta on ollut apua ymmärtämiseen.

Ehkä sen takia, että menetin sen tajuttuani pysyvästi toivoni siitä, että perheeni olisi voinut jollain tavalla tervehtyä ja muuttua toimivammaksi. Asetin toiseen vanhempaani paljon toiveita ja petyin siihen, että tämä ohutnahkainen narsisti keskittyikin ainoastaan suojelemaan itseään. Paksunahkainen narsisti sai kohdella meitä lapsia aivan miten halusi toisen puuttumatta asiaan. Jälkikäteen inhottaa ajatella, kuinka sairas oma perhe olikaan. Ja on jossain määrin yhä, vaikka itse olenkin hyvin vähän muiden kanssa tekemisissä.

Olisiko vaihtoehtona ollut, että sinulta vaadittiin "jatkeena" olemista? Tai syntipukkina? Tai jotain muuta, mitä et luontaisesti ole?

Olisi vaadittu sitä, että olisin vielä aikuisenakin jatkanut vanhempieni hiljaisena myötäilijänä ja miellyttäjänä, mihin en suostunut, koska halusin elää omaa elämääni. Aloitin vastoin vanhempieni toiveita psykoterapian ja se oikeastaan viimeisteli asian. Sen jälkeen kumpikaan vanhemmista ei enää halunnut olla entiseen tapaan kanssani tekemisissä. Koska en ollut sellainen aikuinen lapsi, joka heitä olisi miellyttänyt. Yhteydenpito ei täysin katkennut, mutta väheni merkittävästi. Kaikenlainen myönteinen huomio vanhempien taholta ohjattiin pääosin "kiltimmille" sisaruksilleni. Itse sain huomiota ainoastaan silloin, jos jossain vanhempien mielestä heidän statustaan nostattavassa asiassa suoriuduin hyvin.

Tämä on siinä mielessä hankala puheenaihe koska narsistista persoonaalisuushäiriötä sairastaa hyvin harva. Yleensä se leima lyödään syyttä suotta pettyneen puolison toimesta tai katkeran perheen jäsenen puolelta.

Kun ihminen voi toimia väärin olla itsekäs tms muistakin syistä kuin siksi että olisi narsisti.

Mutta ei ole kokemusta niin että puhumisesta rangaistaisi. Mutta sisko joka on aina nostettu jalustalle pitää kyllä kiinni siitä tiukasti että kaikki vika on minussa, hän ei oo väärää tehnyt.

J_Minä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kuulla narsismia lapsuudenperheessään kokeneiden kokemuksista enkä jauhaa narsistien kanssa. Onko ketään paikalla?

Minä

Kuinka kummassa kaikissa muissa on vikaa mutta ei sinussa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä ei varsinaisesti ollut narsismia, mutta äidillä luultavasti jokin persoonallisuushäiriö, jossa narsistisia piirteitä. Olemme lähes kaikki lapset edelleen "riippuvaisia" vanhemmistamme.

Omalla kohdallani ei varmaankaan alkuun puhuttu siksi, että koimme että meillä oli normaali "hyvä" perhe, jossa oli normaaleja ongelmia. Henkinen väkivalta ulottui kaikkialle niin että sitä oli vaikea tunnistaa, mutta se oli niin vahvana, että fyyysinen (lievä) väkivalta jäi sen varjoon ja itse ymmärsin vasta reilusti päälle parikymppisenä, että meillähän oli fyysistäkin väkivaltaa, vaikka olin aina aiemmin sen kieltänyt, koska en ymmärtänyt että meillä selllaista oli kun kyse kuitenkin oli "vain" hiuksista seinille paiskomista, eikä hakkaamista tms.

Minullekin on ollut kova paikka myöntää itselleni se, että perheessäni on ollut paljon narsistisia käytösmalleja. Moni asia kun kuitenkin on ollut myös hyvin, vaikka olen lapsuudesta asti voinut perheen ristiriitojen takia pahoin. Ja kun lapsena tuosta pahasta olosta ja ongelmista kertomista ei millään taholla otettu vakavasti tai tarjottu apua. Aina kehuttiin vain reippaaksi ja pärjääväksi ja kehotettiin ymmärtämään väsyneitä vanhempia, jotka "yrittävät varmasti parhaansa".

Miksi se oli sinulle kova paikka? Minäkin koin vastaavan tunteen tunnistaessani äidin narsistisuuden ja sen vaikutukset. Häpesin sitä, että olin ollut vietävissä, tyhmä kun en tajunnut aikaisemmmin. Surin kaikkea äitini aiheuttamia vahinkoja ja mietin, olisinko voinut estää ne, jos olisin ymmärtänyt mistä oli kyse. Pelkäsin lähimmäisteni suhtautumista narsismiin, joka osoittautui turhaksi, sain tukea ja ymmärrystä. Avoimuudesta on ollut apua ymmärtämiseen.

Ehkä sen takia, että menetin sen tajuttuani pysyvästi toivoni siitä, että perheeni olisi voinut jollain tavalla tervehtyä ja muuttua toimivammaksi. Asetin toiseen vanhempaani paljon toiveita ja petyin siihen, että tämä ohutnahkainen narsisti keskittyikin ainoastaan suojelemaan itseään. Paksunahkainen narsisti sai kohdella meitä lapsia aivan miten halusi toisen puuttumatta asiaan. Jälkikäteen inhottaa ajatella, kuinka sairas oma perhe olikaan. Ja on jossain määrin yhä, vaikka itse olenkin hyvin vähän muiden kanssa tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kummassa kaikissa muissa on vikaa mutta ei sinussa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä ei varsinaisesti ollut narsismia, mutta äidillä luultavasti jokin persoonallisuushäiriö, jossa narsistisia piirteitä. Olemme lähes kaikki lapset edelleen "riippuvaisia" vanhemmistamme.

Omalla kohdallani ei varmaankaan alkuun puhuttu siksi, että koimme että meillä oli normaali "hyvä" perhe, jossa oli normaaleja ongelmia. Henkinen väkivalta ulottui kaikkialle niin että sitä oli vaikea tunnistaa, mutta se oli niin vahvana, että fyyysinen (lievä) väkivalta jäi sen varjoon ja itse ymmärsin vasta reilusti päälle parikymppisenä, että meillähän oli fyysistäkin väkivaltaa, vaikka olin aina aiemmin sen kieltänyt, koska en ymmärtänyt että meillä selllaista oli kun kyse kuitenkin oli "vain" hiuksista seinille paiskomista, eikä hakkaamista tms.

Minullekin on ollut kova paikka myöntää itselleni se, että perheessäni on ollut paljon narsistisia käytösmalleja. Moni asia kun kuitenkin on ollut myös hyvin, vaikka olen lapsuudesta asti voinut perheen ristiriitojen takia pahoin. Ja kun lapsena tuosta pahasta olosta ja ongelmista kertomista ei millään taholla otettu vakavasti tai tarjottu apua. Aina kehuttiin vain reippaaksi ja pärjääväksi ja kehotettiin ymmärtämään väsyneitä vanhempia, jotka "yrittävät varmasti parhaansa".

Miksi se oli sinulle kova paikka? Minäkin koin vastaavan tunteen tunnistaessani äidin narsistisuuden ja sen vaikutukset. Häpesin sitä, että olin ollut vietävissä, tyhmä kun en tajunnut aikaisemmmin. Surin kaikkea äitini aiheuttamia vahinkoja ja mietin, olisinko voinut estää ne, jos olisin ymmärtänyt mistä oli kyse. Pelkäsin lähimmäisteni suhtautumista narsismiin, joka osoittautui turhaksi, sain tukea ja ymmärrystä. Avoimuudesta on ollut apua ymmärtämiseen.

Ehkä sen takia, että menetin sen tajuttuani pysyvästi toivoni siitä, että perheeni olisi voinut jollain tavalla tervehtyä ja muuttua toimivammaksi. Asetin toiseen vanhempaani paljon toiveita ja petyin siihen, että tämä ohutnahkainen narsisti keskittyikin ainoastaan suojelemaan itseään. Paksunahkainen narsisti sai kohdella meitä lapsia aivan miten halusi toisen puuttumatta asiaan. Jälkikäteen inhottaa ajatella, kuinka sairas oma perhe olikaan. Ja on jossain määrin yhä, vaikka itse olenkin hyvin vähän muiden kanssa tekemisissä.

Minun elämäni, minun kokemukseni. Sivusta on helppo tulla soittamaan suuta.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on siinä mielessä hankala puheenaihe koska narsistista persoonaalisuushäiriötä sairastaa hyvin harva. Yleensä se leima lyödään syyttä suotta pettyneen puolison toimesta tai katkeran perheen jäsenen puolelta.

Kun ihminen voi toimia väärin olla itsekäs tms muistakin syistä kuin siksi että olisi narsisti.

Mutta ei ole kokemusta niin että puhumisesta rangaistaisi. Mutta sisko joka on aina nostettu jalustalle pitää kyllä kiinni siitä tiukasti että kaikki vika on minussa, hän ei oo väärää tehnyt.

Narsistista persoonallisuushäiriötä sairastaa liian moni!

Suomen väkiluku on n. 5 513 849. Kaksi prosenttia on 110 277 henkilöä, eli joka 50:s kärsii narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Lievempiä häiriöitä on useammalla. Voi miettiä, miten paljon noin isolla määrällä on vaikutusta perhepiireissä ja työpaikoilla.

https://narsismi.info/mita-on-narsismi-ja-kuinka-yleista-se-on/

Narsismi väestötasolla

Tutkimusten mukaan noin 2 % väestöstä, joista 75 % on miehiä kärsii narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Tutkimukset kertovat määrän olevan hälyttävässä kasvussa.

Vain pieni osa narsistisista persoonallisuushäiriöistä on niin vakavapiirteisiä, että voidaan puhua varsinaisesta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Lievempiä häiriöitä esiintyy kuitenkin huomattavasti useammilla kuin 2 %: lla väestöstä.

On arvioitu, että eri persoonallisuushäiriöistä kärsiviä ihmisiä on n.5-15% väestöstämme. Persoonallisuushäiriöt ovat kuitenkin hyvin alidiagnosoituja hoitoon hakeutumattomuudenkin vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräässä tapauksessa jo aikuiset lapset sulkevat asian täysin tietoisuutensa ulkopuolelle. Jos he "muistavat" asian, menevät psykoosinkaltaiseen tilaan. Sulkevat siis edelleen täysin silmänsä asialta, ja raivo kohdistuu siihen ihmiseen joka erehtyy mainitsemaan mitään asiasta muistuttavaa. Toistavat sitten myös itse samoja narsistisia käyttäytymismalleja omassa elämässään. Jos joku erehtyy tämän perheen lähipiirissä olemaan, tehdään tästä "ulkopuolisesta" syntipukki ihan kaikkeen. Sairastuttavat kaikki lähipiiriinsä joutuvat ihmiset.

Kyse ei taida kuitenkaan olla narsistivanhemmasta, koska kaikki lapset ovat ns. samalla viivalla? Kasvatus on voinut olla muutoin kovaa ja esim. konservatiivista.

En usko että lapset olivat samalla viivalla, perheen keskinäiset suhteet on myös todella etäisiä ja kylmiä. Perheen toinen vanhempi mahtoi olla syntipukki, teki itsemurhan lasten aikuisuuden kynnyksellä. Sen jälkeen kenen tahansa puolisosta tehdään yhteinen syntipukki. Kun entinen on piinattu loppuun, on seuraavan vuoro. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräässä tapauksessa jo aikuiset lapset sulkevat asian täysin tietoisuutensa ulkopuolelle. Jos he "muistavat" asian, menevät psykoosinkaltaiseen tilaan. Sulkevat siis edelleen täysin silmänsä asialta, ja raivo kohdistuu siihen ihmiseen joka erehtyy mainitsemaan mitään asiasta muistuttavaa. Toistavat sitten myös itse samoja narsistisia käyttäytymismalleja omassa elämässään. Jos joku erehtyy tämän perheen lähipiirissä olemaan, tehdään tästä "ulkopuolisesta" syntipukki ihan kaikkeen. Sairastuttavat kaikki lähipiiriinsä joutuvat ihmiset.

Kyse ei taida kuitenkaan olla narsistivanhemmasta, koska kaikki lapset ovat ns. samalla viivalla? Kasvatus on voinut olla muutoin kovaa ja esim. konservatiivista.

En usko että lapset olivat samalla viivalla, perheen keskinäiset suhteet on myös todella etäisiä ja kylmiä. Perheen toinen vanhempi mahtoi olla syntipukki, teki itsemurhan lasten aikuisuuden kynnyksellä. Sen jälkeen kenen tahansa puolisosta tehdään yhteinen syntipukki. Kun entinen on piinattu loppuun, on seuraavan vuoro. 

Toisaalta myös tätä "syntipukkia" myös kadehditaan olemattomista asioista, kateuden syyksi riittää että syntipukilla on kivaa, tai syntipukki on muiden silmissä pidetty ihminen. Tällöin sitten tehdään salaa jotain kiusaa, manipuloimaan muita ihmisiä että syntipukki näyttäisi huonolta tai ylipäätään jollain tavoin sabotoidaan syntipukin elämää. Ihan ehtaa persoonallisuushäiriöisten toimintaa, ei siis pelkästään kovan kasvatuksen tulosta.

Itsellä oli epävakaat ja ankarat vanhemmat. Koti oli varakas ja kulissit kunnossa. Kaiken lisäksi olin koulukiusattu koko kouluaikani. En muista, tai pikemminkin en jaksa muistella menneitä. 

Siskoni on nyt aikuisiällä epävakaa narsistinen draamakuningatar. hän soittelee mulle usein kännissä pitkiä puheluita, joissa hän tilittää lapsuuttamme. ahdistun aina ja menen kuin lukkoon. Pitääkö arvet kaivella verille kerta toisensa jälkeen? 

Aluksi ajattelin, että siitä, että kuuntelen tunti toisensa jälkeen, säännöllisin väliajoin, kun hän kertaa meidän traumaattista lapsuuttamme, olisi hänelle jotain hyötyä, mutta ei se häntä eheäksi tee. olisi ehkä parempi mennä ammatti-ihmiselle terapiaan kuin pistää lähipiiri piinanpenkkiin. Itse olen tehnyt tilit selväksi menneisyyteni kanssa ja elän tätä pientä elämääni päivä kerrallaan. Oikein ahdistaa, kun mietin, että kohta hän taas soittaa ja jauhaa ne samat asiat läpi tuhannen kerran. 

helvetin surullista on ollut todistaa myös sen hyvän tyypin puolta narsistissa eli omassa vanhemmassa mikä on sotkenut asioita vielä enemmän jos mahdollista. narsismiin on mun kokemuksen mukaan liittynyt absurdius ja järjettömyys. sitä on vaikea käsitellä koska tiettyyn pisteeseen sitä pitää käsitellä ja sitten tulee piste jonka jälkeen sitä ei enää ole syytä "ymmärtää" eikä hakea selitysta. järjettömyydessä lienee hitunen järkeä mutta mikä olisi järkevä suhtautuminen siihen? ehkä vastaus on se, että ei humalaisenkaan toikkaroinnissa paljon järkeä usein ole, joten jos joku on sekaisin niin ei sille toinen mitään.

narsismissa ja humalassa olemisessa on paljon samaa. mun kokemuksella. järjettömyys joka etenee mielettömyydeksi!

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli epävakaat ja ankarat vanhemmat. Koti oli varakas ja kulissit kunnossa. Kaiken lisäksi olin koulukiusattu koko kouluaikani. En muista, tai pikemminkin en jaksa muistella menneitä. 

Siskoni on nyt aikuisiällä epävakaa narsistinen draamakuningatar. hän soittelee mulle usein kännissä pitkiä puheluita, joissa hän tilittää lapsuuttamme. ahdistun aina ja menen kuin lukkoon. Pitääkö arvet kaivella verille kerta toisensa jälkeen? 

Aluksi ajattelin, että siitä, että kuuntelen tunti toisensa jälkeen, säännöllisin väliajoin, kun hän kertaa meidän traumaattista lapsuuttamme, olisi hänelle jotain hyötyä, mutta ei se häntä eheäksi tee. olisi ehkä parempi mennä ammatti-ihmiselle terapiaan kuin pistää lähipiiri piinanpenkkiin. Itse olen tehnyt tilit selväksi menneisyyteni kanssa ja elän tätä pientä elämääni päivä kerrallaan. Oikein ahdistaa, kun mietin, että kohta hän taas soittaa ja jauhaa ne samat asiat läpi tuhannen kerran. 

Siskosi taitaa kärsiä paljon ja ehkä tukeutuu sinuun syystä että tunnet teidän lähtökohdat, kuten tunnetkin. Voisit tosiaan auttaa siskoasi tukemalla häntä ohjauksessa terapiaan? Tai pyydä häntä soittamaan oikeaan numeroon eli vanhemmillesi.

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä oli kaikki narsistiperheen lasten roolit: näkymätön lapsi/pakenija, syntipukki jota narsisti pisti koko perheen kiusaamaan ja syyttämään kaikesta ja sitten tietysti se kultainen lapsi.

Ainoastaan syntipukki on käsitellyt asiat ja tietoinen vanhemman narsismista ja tilanteen todellisuudesta. Kultalapsen elämä ollut mahalaskua runsaiden päihde-ja mielenterveysongelmien muodossa. Yhä helposti manipuloitavissa ja narsistin talutusnuorassa. Täysin ymmärtämätön mitä omassa perheessä tapahtunut ja miksi. Pakenija taas saanut hyvän elämän ja katkaissut välit perheeseen. Silti myös täysin tiedostamaton perheen narsistisesta dynamiikasta ja sairaudesta.

Mikähän siinä on, että juuri se syntipukki-lapsi usein aikuisena ymmärtää kuvion rakentumisen mutta se kultainen, hehkutettu lapsi ei? Onko se jotakin defenssiä?

Muuten tuo kipujen valittelija teini jota rampattiin lääkärissä, saattoi yrittää hankkia huomiota sillä tavalla. Sinänsä vaikea paikka että jos lapsi on niin erilainen ihmisenä että tätä ei yrityksistä huolimatta ymmärrä tai sitä ongelman syytä että lapsi päätyy ahdistumaan pelkästään siitä. Siksi olisi hyvä että olisi niitä aikuisia enemmänkin ympärillä niin voisi kolahtaa ehkä paremmin jonkun toisen kanssa. Toisinaan toki siellä myös vanhemmalla voi olla taustalla jotain mikä estää "näkemästä" kaikkea jos ei kykene sitä itsessään kohtaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä oli kaikki narsistiperheen lasten roolit: näkymätön lapsi/pakenija, syntipukki jota narsisti pisti koko perheen kiusaamaan ja syyttämään kaikesta ja sitten tietysti se kultainen lapsi.

Ainoastaan syntipukki on käsitellyt asiat ja tietoinen vanhemman narsismista ja tilanteen todellisuudesta. Kultalapsen elämä ollut mahalaskua runsaiden päihde-ja mielenterveysongelmien muodossa. Yhä helposti manipuloitavissa ja narsistin talutusnuorassa. Täysin ymmärtämätön mitä omassa perheessä tapahtunut ja miksi. Pakenija taas saanut hyvän elämän ja katkaissut välit perheeseen. Silti myös täysin tiedostamaton perheen narsistisesta dynamiikasta ja sairaudesta.

Mikähän siinä on, että juuri se syntipukki-lapsi usein aikuisena ymmärtää kuvion rakentumisen mutta se kultainen, hehkutettu lapsi ei? Onko se jotakin defenssiä?

Meillä on juuri päinvastoin. Minä kultainen lapsi kyllä jossain vaiheessa ymmärsin minkälainen dynamiikka meillä oli. Mutta vaikka olen tiennyt tämän kuvion jo pitkään niin yhäkin olen sen kahleissa. Vaikea luopua jo saaduista eduista ja koska elämä on mennyt pershilleen niin oman vanhemman ihannointi on ainoa mitä on jäljellä. Sen sijaan kun kerran teini-ikäisenä puhuin kahden veljeni kanssa siitä että meidän äiti ei toimi nyt oikein niin hän suuttui minulle. Hän on tämä syntipukki. En muista sanantarkkaan mitä hän sanoi, mutta minä saan ainakin kuvan jostain joka palvelee sokeasti vanhempaansa eikä hän halua tästä sanottavan mitään poikkipuolista sanaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä oli kaikki narsistiperheen lasten roolit: näkymätön lapsi/pakenija, syntipukki jota narsisti pisti koko perheen kiusaamaan ja syyttämään kaikesta ja sitten tietysti se kultainen lapsi.

Ainoastaan syntipukki on käsitellyt asiat ja tietoinen vanhemman narsismista ja tilanteen todellisuudesta. Kultalapsen elämä ollut mahalaskua runsaiden päihde-ja mielenterveysongelmien muodossa. Yhä helposti manipuloitavissa ja narsistin talutusnuorassa. Täysin ymmärtämätön mitä omassa perheessä tapahtunut ja miksi. Pakenija taas saanut hyvän elämän ja katkaissut välit perheeseen. Silti myös täysin tiedostamaton perheen narsistisesta dynamiikasta ja sairaudesta.

Mikähän siinä on, että juuri se syntipukki-lapsi usein aikuisena ymmärtää kuvion rakentumisen mutta se kultainen, hehkutettu lapsi ei? Onko se jotakin defenssiä?

Kuka haluaisi kuulla sen, että on pärjännyt hyvin pääosin siksi, että sattunut vain tulemaan vanhempiensa suosimaksi jostain sattumanvaraisesta syystä? Ettei olekaan ollut toiseen sisarukseen verrattuna sittenkään niin ihmeellinen ja taitava, kun mitä on aina kuvitellut. Vaan ymmärtää sen, että koko perhekuvio on ollut aivan sekaisin ja pelimerkit vain on satutti jakamaan näin? Se romahduttaisi kultalapsen itsetunnon täysin.