Narsismia perheessä. Aikuistuneet lapset eivät uskalla tai halua puhua perheen dynamiikasta tai lapsuudestaan.

Meillä anoppi puhuu törkeästi ”ystävistään” selän takana. On niin paskaihminen, että kehtaa näin tehdä.

Mielestäni on törkeää TUOHON SÄVYYN udella menneistä asioista, toisen lapsuudesta, tai omassa mielessään leimata toisen lapsuudenperhe narsistiseksi ja lapsuus kauheaksi. 

Muutenkaan en ymmärrä, miksi pitäisi elää menneisyydessä tai jauhaa menneistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku täällä neuvoa mikä olisi näitä narsistisen perheen rooleja koskevaa kirjallisuutta? Kun kieltäydyin minulle tarjotusta vanhempien "jatkeen" roolista, niin se siirrettiin eteenpäin toiselle sisarukselle, jolla ei ollut yhtä paljon voimia pistää hanttiin. Häntä sitten kultalapsi myös yrittää pomotella vanhempien lisäksi. Jos asiaan yrittää puuttua, niin saa osakseen naurua ja tokaisuja, että kyllä tämän X saa hoitaa, kun ei ole vastaan sanonut (sellaisissa asioissa, mitkä aikuiset yleensä itse hoitavat).

Raimo Mäkelän "naamiona terve mieli" on erittäin hyvä opus. kyllä kirjallisuutta on hyvin saatavilla jo. Richadr Haren "ilman omaatuntoa" on niin paha etten jaksanut lukea kovinkaan kauaa. se käsittelee muistaakseni jo psykopatiaa/sadismia ja on rankka kirja

Missä menee narsismin ja sadismin raja? Käsitelläänkö Harenin kirjassa esim. narsistin organisoimaa väkivaltaa? Olen lukenut narsismista ja koen, etten saa vielä kaikkeen selitystä.[/quote

Tuota, aika vaihea kysymys. Kai puhdasta sadismia on sitten sellainen vaihe sairastuneella narsistilla että hän näyttää sen että ei kärsi kun toinen kärsii eli jos sadistinen vanhempi vaikka nauraa lapsensa itkulle. täysin sadistista. :(

Äidin ivallinen, vähättelevä nauru on hyvin tuttua lapsuudesta. Itkua en hänelle enää näyttänyt, mutta ivanaurun sain vähän joka asiaan. Nauru tuntui minusta kaikkea muuta miettien vähäpätöiseltä.

Kuulostaa julmalta.

Sitä se oli. Onneksi en ole kopio äidistäni. Tuntuu pudolta, etteikö muilla ole tuollaista peruskauraa ollut?

Minulla ei ole ollut äitiä niin että muistaisin hänet, joten en ole itse kokenut tuota :/

Ohis: vanhempien luonnehäiriöt palstalla näköjään hyväksytään mutta anna olla, jos miniän roolissa kirjoitat tänne, niin itse olet se pahis, narsisti ja mustasukkainen miehestäsi anopille...

niin, tällaisia perheitä on. jotkut vielä entisestään yrittävät pahentaa tilannetta..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, mikä on sitten sitä narsismia tai muuten kohtuutonta ilkeyttä vanhemman puolelta ja mikä on sitä, että kokee rajat ahdistaviksi jne? Tai vaikka vanhemman väsymystä, ettei jaksa aina olla täysin läsnä ja tukena lapselleen?

Olen joutunut pohtimaan tätä oman äitini kohdalla, jossa on sekä hyvää että huonoa (eikös kaikissa). Mikä on ollut sitä, että hän itse on ollut äitinä hankalissa olosuhteissa (köyhyyttä, isä kuoli jne) ja mikä on sitä, että hän oikeasti on aika manipuloiva ja ilkeä välillä. Ja onko se manipulointikin ollut hänelle selviytymiskeino, kun ei ole jaksanut vastata lasten tunnetason tarpeisiin?

Vaikeita nämä dynamiikkajutut oikeasti ovat.

Yksittäiset luonteenpiirteet, ne ikävätkään eivät tee ihmisestä narsistia. Sanoisin näin, että kyllä lapsi tuntee narsistin apua etsiessään, jos narsisti on hänen vanhempanaan. Olen tavannut elämässäni lukuisia hmisiä, ilkeitä, törkeitä, manipuloivia, väkivaltaisia ja kieroja, enkä näe heissä narsisteja. Jos epäilet narsismia, selvitä asiaa enemmän kirjallisuuden kautta.

Sen olen huomannut, että narsisti yleensä vetoaa siihen, että ”kaikki on hänelle kateellisia”. Tämä kateuskortti otetaan esille tarvittaessa.

Ääneen sanottua kateellisuuskorttia en ole nähnyt, koska enkelikiiltokuva. Mutta timanttiseinien rakentamisen olen nähnyt ja motivaation eli ihailun ja muiden kateellisuuden tavoittelun. Ja se on suuri, suorastaan elinehto!

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni on törkeää TUOHON SÄVYYN udella menneistä asioista, toisen lapsuudesta, tai omassa mielessään leimata toisen lapsuudenperhnarsistiseksi ja lapsuus kauheaksi. 

Muutenkaan en ymmärrä, miksi pitäisi elää menneisyydessä tai jauhaa menneistä.

Koetko, ettei menneisyytesi merkitse sinulle mitään koska se ei vaikuta sinuun millään tavalla? vai mitä haet?? eilisestä olemme TÄHÄN PÄIVÄÄN tulleet ja huomiseen jatkamme tästä päivästä. jos ei näe eiliseen ei ymmärrä tätä päivää ja on vaikea mennä eteenpäin. mutta tämä vain mun mielipide ethän provosoidu liiaksi siitä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, mikä on sitten sitä narsismia tai muuten kohtuutonta ilkeyttä vanhemman puolelta ja mikä on sitä, että kokee rajat ahdistaviksi jne? Tai vaikka vanhemman väsymystä, ettei jaksa aina olla täysin läsnä ja tukena lapselleen?

Olen joutunut pohtimaan tätä oman äitini kohdalla, jossa on sekä hyvää että huonoa (eikös kaikissa). Mikä on ollut sitä, että hän itse on ollut äitinä hankalissa olosuhteissa (köyhyyttä, isä kuoli jne) ja mikä on sitä, että hän oikeasti on aika manipuloiva ja ilkeä välillä. Ja onko se manipulointikin ollut hänelle selviytymiskeino, kun ei ole jaksanut vastata lasten tunnetason tarpeisiin?

Vaikeita nämä dynamiikkajutut oikeasti ovat.

Yksittäiset luonteenpiirteet, ne ikävätkään eivät tee ihmisestä narsistia. Sanoisin näin, että kyllä lapsi tuntee narsistin apua etsiessään, jos narsisti on hänen vanhempanaan. Olen tavannut elämässäni lukuisia hmisiä, ilkeitä, törkeitä, manipuloivia, väkivaltaisia ja kieroja, enkä näe heissä narsisteja. Jos epäilet narsismia, selvitä asiaa enemmän kirjallisuuden kautta.

Sen olen huomannut, että narsisti yleensä vetoaa siihen, että ”kaikki on hänelle kateellisia”. Tämä kateuskortti otetaan esille tarvittaessa.

Ääneen sanottua kateellisuuskorttia en ole nähnyt, koska enkelikiiltokuva. Mutta timanttiseinien rakentamisen olen nähnyt ja motivaation eli ihailun ja muiden kateellisuuden tavoittelun. Ja se on suuri, suorastaan elinehto!

Niin tuttua! ja on yleistä kuulemma, koti voi olla kuin sisustuslehtien kannesta vaikka mutta se miten siellä kotona voidaan onkin sitten eri asia.

miten paljon narsismia tulisi ymmärtää kansakunnan selviytymiskeinona sotien jälkeen?

eihän se piiska tosiaan kieltämättä mitään ole siihen verrattuna että on aseenpiippua tuijottanut vihollisen taholta. vai onko?

Vierailija kirjoitti:

Ohis: vanhempien luonnehäiriöt palstalla näköjään hyväksytään mutta anna olla, jos miniän roolissa kirjoitat tänne, niin itse olet se pahis, narsisti ja mustasukkainen miehestäsi anopille...

Joo sovitaan näin, oliko sulla muuta? Jatkan nyt täällä, terkkuja jonkun anopille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni on törkeää TUOHON SÄVYYN udella menneistä asioista, toisen lapsuudesta, tai omassa mielessään leimata toisen lapsuudenperhnarsistiseksi ja lapsuus kauheaksi. 

Muutenkaan en ymmärrä, miksi pitäisi elää menneisyydessä tai jauhaa menneistä.

Koetko, ettei menneisyytesi merkitse sinulle mitään koska se ei vaikuta sinuun millään tavalla? vai mitä haet?? eilisestä olemme TÄHÄN PÄIVÄÄN tulleet ja huomiseen jatkamme tästä päivästä. jos ei näe eiliseen ei ymmärrä tätä päivää ja on vaikea mennä eteenpäin. mutta tämä vain mun mielipide ethän provosoidu liiaksi siitä

No, vähän aiheen vierestä, mutta joo tottakai. Mutta, että ongelmien juurisyyt pitäisi hakea jostain lapsuudenperheestä, menee aika törkeäksi. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.

Kyllä, tuo on narsistille ja muutenkin aika tyypillistä, että selitellään asiat oman mielen mukaan ja mitätöidään se toisen kokemus.

Toisaalta olen omien lasten kohdalla oikeasti päätynyt pohtimaan näitä vanhemman näkökulmasta. Oma aikuinen tyttäreni on joissain asioissa puhunut tai väittänyt kokeneensa väheksyntää. Itse taas jotenkin näen sen ihan eri tavalla. Taustaksi, että hänellä oli teininä kausia, jolloin hänellä oli mielestään vaikka ja mitä oireita, lääkärissä rampattiin, mutta mitään ei löytynyt. Haukkui vaan lääkärit surkeiksi ja vaati meitä vanhempia viemään toiselle lääkärille. Lopulta lääkäritkin nostivat kädet pystyyn ja käskivät hakea apua psykologian puolelta. Jossain kohdassa oli pakko vaan todeta, että mitään ei löydy, nyt on pakko rauhoittua.

En tänäkään päivänä tiedä, olivatko oireet todellisia ja mistä tuo käytös kumpusi ja mitä olisimme voineet tehdä enemmän kuin käyttää tutkimuksissa ja yrittää kuunnella ja ymmärtää. Sinänsä uskon, että vaikkapa kipu on ollut todellista, mutta jos taustalta ei löydy mitään selitystä, niin sitten ei löydy. 

Ovatko lapsesi sanoneet sinulle, että olet narsisti vai miksi pohdit? Miten tyttäresi on kokenut perheessä väheksyntää? Kävikö tyttäresi psykologilla? Millaiset välit teillä on nykyään+

Hän on useasti puhunut, kuinka hänestä tuntuu pahalta, että erityisesti äitinsä (siis minä) mitätöi hänen kokemustaan. Ei syytä narsistiksi tms, mutta kokee että häntä ei tarpeeksi autettu ja on kärsinyt siitä. Meillä on ihan hyvät välit näin aikuisena, mutta ei täysin mutkattomat, minä jotenkin varon sanomisiani hänen seurassaan, tuntuu että hän niin kovin herkästi loukkaantuu. Toisaalta en hetkeäkään epäile, etteikö hänellä voisi olla vastaavia tuntemuksia.

Nyt emme ole enää vuosiin tästä keskustelleet, ei se asioiden aukirepiminen hyvältä tunnu kuitenkaan. Mutta aikoinaan tästä monet itkut itkettiin, enkä tiedä toiko se siltikään ymmärrystä - kummallekaan.

 

Tästä näkee hyvin sen, että erilaisia lapsia ei välttämättä kannata aina pyrkiä kasvattamaan samalla tavalla. Toiselle ok kokemus voi olla toiselle todella huono. Vanhemmalla tulisi olla herkkyyttä huomata se, mitä kukin lapsista kaipaa ja pyrkiä se heille mahdollisuuksien mukaan antamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni on törkeää TUOHON SÄVYYN udella menneistä asioista, toisen lapsuudesta, tai omassa mielessään leimata toisen lapsuudenperhnarsistiseksi ja lapsuus kauheaksi. 

Muutenkaan en ymmärrä, miksi pitäisi elää menneisyydessä tai jauhaa menneistä.

Koetko, ettei menneisyytesi merkitse sinulle mitään koska se ei vaikuta sinuun millään tavalla? vai mitä haet?? eilisestä olemme TÄHÄN PÄIVÄÄN tulleet ja huomiseen jatkamme tästä päivästä. jos ei näe eiliseen ei ymmärrä tätä päivää ja on vaikea mennä eteenpäin. mutta tämä vain mun mielipide ethän provosoidu liiaksi siitä

No, vähän aiheen vierestä, mutta joo tottakai. Mutta, että ongelmien juurisyyt pitäisi hakea jostain lapsuudenperheestä, menee aika törkeäksi. :D

Heh, joo. mutta mun on pakko kuule kysyö että missäs olet itse hengaillut lapsuuden/nuoruuden ellet siellä lapsuudenperheessä? meni niin tai näin, se vaikuttaa myös aikuisuuteen. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.

Kyllä, tuo on narsistille ja muutenkin aika tyypillistä, että selitellään asiat oman mielen mukaan ja mitätöidään se toisen kokemus.

Toisaalta olen omien lasten kohdalla oikeasti päätynyt pohtimaan näitä vanhemman näkökulmasta. Oma aikuinen tyttäreni on joissain asioissa puhunut tai väittänyt kokeneensa väheksyntää. Itse taas jotenkin näen sen ihan eri tavalla. Taustaksi, että hänellä oli teininä kausia, jolloin hänellä oli mielestään vaikka ja mitä oireita, lääkärissä rampattiin, mutta mitään ei löytynyt. Haukkui vaan lääkärit surkeiksi ja vaati meitä vanhempia viemään toiselle lääkärille. Lopulta lääkäritkin nostivat kädet pystyyn ja käskivät hakea apua psykologian puolelta. Jossain kohdassa oli pakko vaan todeta, että mitään ei löydy, nyt on pakko rauhoittua.

En tänäkään päivänä tiedä, olivatko oireet todellisia ja mistä tuo käytös kumpusi ja mitä olisimme voineet tehdä enemmän kuin käyttää tutkimuksissa ja yrittää kuunnella ja ymmärtää. Sinänsä uskon, että vaikkapa kipu on ollut todellista, mutta jos taustalta ei löydy mitään selitystä, niin sitten ei löydy. 

Ovatko lapsesi sanoneet sinulle, että olet narsisti vai miksi pohdit? Miten tyttäresi on kokenut perheessä väheksyntää? Kävikö tyttäresi psykologilla? Millaiset välit teillä on nykyään+

Hän on useasti puhunut, kuinka hänestä tuntuu pahalta, että erityisesti äitinsä (siis minä) mitätöi hänen kokemustaan. Ei syytä narsistiksi tms, mutta kokee että häntä ei tarpeeksi autettu ja on kärsinyt siitä. Meillä on ihan hyvät välit näin aikuisena, mutta ei täysin mutkattomat, minä jotenkin varon sanomisiani hänen seurassaan, tuntuu että hän niin kovin herkästi loukkaantuu. Toisaalta en hetkeäkään epäile, etteikö hänellä voisi olla vastaavia tuntemuksia.

Nyt emme ole enää vuosiin tästä keskustelleet, ei se asioiden aukirepiminen hyvältä tunnu kuitenkaan. Mutta aikoinaan tästä monet itkut itkettiin, enkä tiedä toiko se siltikään ymmärrystä - kummallekaan.

 

Tästä näkee hyvin sen, että erilaisia lapsia ei välttämättä kannata aina pyrkiä kasvattamaan samalla tavalla. Toiselle ok kokemus voi olla toiselle todella huono. Vanhemmalla tulisi olla herkkyyttä huomata se, mitä kukin lapsista kaipaa ja pyrkiä se heille mahdollisuuksien mukaan antamaan.

täydellisessä perhedynamiikassa kasvatusperiaate on samanlainen kaikille lapsille mutta tietenkin vanhemman suhde jokaiseen lapseen on uniikki ja muovautuu lapsen ja aikuisen persoonan väliseksi ihmissuhteeksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, mikä on sitten sitä narsismia tai muuten kohtuutonta ilkeyttä vanhemman puolelta ja mikä on sitä, että kokee rajat ahdistaviksi jne? Tai vaikka vanhemman väsymystä, ettei jaksa aina olla täysin läsnä ja tukena lapselleen?

Olen joutunut pohtimaan tätä oman äitini kohdalla, jossa on sekä hyvää että huonoa (eikös kaikissa). Mikä on ollut sitä, että hän itse on ollut äitinä hankalissa olosuhteissa (köyhyyttä, isä kuoli jne) ja mikä on sitä, että hän oikeasti on aika manipuloiva ja ilkeä välillä. Ja onko se manipulointikin ollut hänelle selviytymiskeino, kun ei ole jaksanut vastata lasten tunnetason tarpeisiin?

Vaikeita nämä dynamiikkajutut oikeasti ovat.

Yksittäiset luonteenpiirteet, ne ikävätkään eivät tee ihmisestä narsistia. Sanoisin näin, että kyllä lapsi tuntee narsistin apua etsiessään, jos narsisti on hänen vanhempanaan. Olen tavannut elämässäni lukuisia hmisiä, ilkeitä, törkeitä, manipuloivia, väkivaltaisia ja kieroja, enkä näe heissä narsisteja. Jos epäilet narsismia, selvitä asiaa enemmän kirjallisuuden kautta.

Sen olen huomannut, että narsisti yleensä vetoaa siihen, että ”kaikki on hänelle kateellisia”. Tämä kateuskortti otetaan esille tarvittaessa.

Ääneen sanottua kateellisuuskorttia en ole nähnyt, koska enkelikiiltokuva. Mutta timanttiseinien rakentamisen olen nähnyt ja motivaation eli ihailun ja muiden kateellisuuden tavoittelun. Ja se on suuri, suorastaan elinehto!

Niin tuttua! ja on yleistä kuulemma, koti voi olla kuin sisustuslehtien kannesta vaikka mutta se miten siellä kotona voidaan onkin sitten eri asia.

Ei okv kerro persoonallisuushäiriöstä ja oikeasti tässä maassa ollaan kyllä kateellisia. Maksetaan 100 euroa, jotta toinen ei saisi 50 euroa. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.

Kyllä, tuo on narsistille ja muutenkin aika tyypillistä, että selitellään asiat oman mielen mukaan ja mitätöidään se toisen kokemus.

Toisaalta olen omien lasten kohdalla oikeasti päätynyt pohtimaan näitä vanhemman näkökulmasta. Oma aikuinen tyttäreni on joissain asioissa puhunut tai väittänyt kokeneensa väheksyntää. Itse taas jotenkin näen sen ihan eri tavalla. Taustaksi, että hänellä oli teininä kausia, jolloin hänellä oli mielestään vaikka ja mitä oireita, lääkärissä rampattiin, mutta mitään ei löytynyt. Haukkui vaan lääkärit surkeiksi ja vaati meitä vanhempia viemään toiselle lääkärille. Lopulta lääkäritkin nostivat kädet pystyyn ja käskivät hakea apua psykologian puolelta. Jossain kohdassa oli pakko vaan todeta, että mitään ei löydy, nyt on pakko rauhoittua.

En tänäkään päivänä tiedä, olivatko oireet todellisia ja mistä tuo käytös kumpusi ja mitä olisimme voineet tehdä enemmän kuin käyttää tutkimuksissa ja yrittää kuunnella ja ymmärtää. Sinänsä uskon, että vaikkapa kipu on ollut todellista, mutta jos taustalta ei löydy mitään selitystä, niin sitten ei löydy. 

Ovatko lapsesi sanoneet sinulle, että olet narsisti vai miksi pohdit? Miten tyttäresi on kokenut perheessä väheksyntää? Kävikö tyttäresi psykologilla? Millaiset välit teillä on nykyään+

Hän on useasti puhunut, kuinka hänestä tuntuu pahalta, että erityisesti äitinsä (siis minä) mitätöi hänen kokemustaan. Ei syytä narsistiksi tms, mutta kokee että häntä ei tarpeeksi autettu ja on kärsinyt siitä. Meillä on ihan hyvät välit näin aikuisena, mutta ei täysin mutkattomat, minä jotenkin varon sanomisiani hänen seurassaan, tuntuu että hän niin kovin herkästi loukkaantuu. Toisaalta en hetkeäkään epäile, etteikö hänellä voisi olla vastaavia tuntemuksia.

Nyt emme ole enää vuosiin tästä keskustelleet, ei se asioiden aukirepiminen hyvältä tunnu kuitenkaan. Mutta aikoinaan tästä monet itkut itkettiin, enkä tiedä toiko se siltikään ymmärrystä - kummallekaan.

 

Tästä näkee hyvin sen, että erilaisia lapsia ei välttämättä kannata aina pyrkiä kasvattamaan samalla tavalla. Toiselle ok kokemus voi olla toiselle todella huono. Vanhemmalla tulisi olla herkkyyttä huomata se, mitä kukin lapsista kaipaa ja pyrkiä se heille mahdollisuuksien mukaan antamaan.

Mutta toisaalta vanhempikaan ei ole yli-ihminen. Jos lapsi on hyvin erilainen persoonaltaan kuin vanhempi, voi olla erittäin vaikea onnistua tarjoamaan juuri sitä henkisesti, mitä toinen tarvitsee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku täällä neuvoa mikä olisi näitä narsistisen perheen rooleja koskevaa kirjallisuutta? Kun kieltäydyin minulle tarjotusta vanhempien "jatkeen" roolista, niin se siirrettiin eteenpäin toiselle sisarukselle, jolla ei ollut yhtä paljon voimia pistää hanttiin. Häntä sitten kultalapsi myös yrittää pomotella vanhempien lisäksi. Jos asiaan yrittää puuttua, niin saa osakseen naurua ja tokaisuja, että kyllä tämän X saa hoitaa, kun ei ole vastaan sanonut (sellaisissa asioissa, mitkä aikuiset yleensä itse hoitavat).

Raimo Mäkelän "naamiona terve mieli" on erittäin hyvä opus. kyllä kirjallisuutta on hyvin saatavilla jo. Richadr Haren "ilman omaatuntoa" on niin paha etten jaksanut lukea kovinkaan kauaa. se käsittelee muistaakseni jo psykopatiaa/sadismia ja on rankka kirja

Missä menee narsismin ja sadismin raja? Käsitelläänkö Harenin kirjassa esim. narsistin organisoimaa väkivaltaa? Olen lukenut narsismista ja koen, etten saa vielä kaikkeen selitystä.[/quote

Tuota, aika vaihea kysymys. Kai puhdasta sadismia on sitten sellainen vaihe sairastuneella narsistilla että hän näyttää sen että ei kärsi kun toinen kärsii eli jos sadistinen vanhempi vaikka nauraa lapsensa itkulle. täysin sadistista. :(

Äidin ivallinen, vähättelevä nauru on hyvin tuttua lapsuudesta. Itkua en hänelle enää näyttänyt, mutta ivanaurun sain vähän joka asiaan. Nauru tuntui minusta kaikkea muuta miettien vähäpätöiseltä.

Kuulostaa julmalta.

Sitä se oli. Onneksi en ole kopio äidistäni. Tuntuu pudolta, etteikö muilla ole tuollaista peruskauraa ollut?

Minulle suututtiin, jos satutin itseni. Narsistista häpäisin hänet silloin tyhmyydelläni ja oli silloin täysin oma vikani ja oikein, että minua sattui tai joku satutti.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni on törkeää TUOHON SÄVYYN udella menneistä asioista, toisen lapsuudesta, tai omassa mielessään leimata toisen lapsuudenperhe narsistiseksi ja lapsuus kauheaksi. 

Muutenkaan en ymmärrä, miksi pitäisi elää menneisyydessä tai jauhaa menneistä.

Et selvästi yhtään ymmärrä mistä on kyse, joten suotta tulit kommentoimaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.

Kyllä, tuo on narsistille ja muutenkin aika tyypillistä, että selitellään asiat oman mielen mukaan ja mitätöidään se toisen kokemus.

Toisaalta olen omien lasten kohdalla oikeasti päätynyt pohtimaan näitä vanhemman näkökulmasta. Oma aikuinen tyttäreni on joissain asioissa puhunut tai väittänyt kokeneensa väheksyntää. Itse taas jotenkin näen sen ihan eri tavalla. Taustaksi, että hänellä oli teininä kausia, jolloin hänellä oli mielestään vaikka ja mitä oireita, lääkärissä rampattiin, mutta mitään ei löytynyt. Haukkui vaan lääkärit surkeiksi ja vaati meitä vanhempia viemään toiselle lääkärille. Lopulta lääkäritkin nostivat kädet pystyyn ja käskivät hakea apua psykologian puolelta. Jossain kohdassa oli pakko vaan todeta, että mitään ei löydy, nyt on pakko rauhoittua.

En tänäkään päivänä tiedä, olivatko oireet todellisia ja mistä tuo käytös kumpusi ja mitä olisimme voineet tehdä enemmän kuin käyttää tutkimuksissa ja yrittää kuunnella ja ymmärtää. Sinänsä uskon, että vaikkapa kipu on ollut todellista, mutta jos taustalta ei löydy mitään selitystä, niin sitten ei löydy. 

Ovatko lapsesi sanoneet sinulle, että olet narsisti vai miksi pohdit? Miten tyttäresi on kokenut perheessä väheksyntää? Kävikö tyttäresi psykologilla? Millaiset välit teillä on nykyään+

Hän on useasti puhunut, kuinka hänestä tuntuu pahalta, että erityisesti äitinsä (siis minä) mitätöi hänen kokemustaan. Ei syytä narsistiksi tms, mutta kokee että häntä ei tarpeeksi autettu ja on kärsinyt siitä. Meillä on ihan hyvät välit näin aikuisena, mutta ei täysin mutkattomat, minä jotenkin varon sanomisiani hänen seurassaan, tuntuu että hän niin kovin herkästi loukkaantuu. Toisaalta en hetkeäkään epäile, etteikö hänellä voisi olla vastaavia tuntemuksia.

Nyt emme ole enää vuosiin tästä keskustelleet, ei se asioiden aukirepiminen hyvältä tunnu kuitenkaan. Mutta aikoinaan tästä monet itkut itkettiin, enkä tiedä toiko se siltikään ymmärrystä - kummallekaan.

 

Tästä näkee hyvin sen, että erilaisia lapsia ei välttämättä kannata aina pyrkiä kasvattamaan samalla tavalla. Toiselle ok kokemus voi olla toiselle todella huono. Vanhemmalla tulisi olla herkkyyttä huomata se, mitä kukin lapsista kaipaa ja pyrkiä se heille mahdollisuuksien mukaan antamaan.

Mutta toisaalta vanhempikaan ei ole yli-ihminen. Jos lapsi on hyvin erilainen persoonaltaan kuin vanhempi, voi olla erittäin vaikea onnistua tarjoamaan juuri sitä henkisesti, mitä toinen tarvitsee.

Vanhemman ei tarvitse olla yli-ihminen, ei kenenkään tarvitse sitä olla. riittää että on henkisesti mahdollisimman tasapainoinen aikuinen mihin kuuluu se, että on itse käsitellyt riittävästi omat juttunsa ja voi turvallisesti elää lapsen kanssa taas niitä kehitysvaiheita mitä itsekin on käynyt. tai jotain :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni on törkeää TUOHON SÄVYYN udella menneistä asioista, toisen lapsuudesta, tai omassa mielessään leimata toisen lapsuudenperhnarsistiseksi ja lapsuus kauheaksi. 

Muutenkaan en ymmärrä, miksi pitäisi elää menneisyydessä tai jauhaa menneistä.

Koetko, ettei menneisyytesi merkitse sinulle mitään koska se ei vaikuta sinuun millään tavalla? vai mitä haet?? eilisestä olemme TÄHÄN PÄIVÄÄN tulleet ja huomiseen jatkamme tästä päivästä. jos ei näe eiliseen ei ymmärrä tätä päivää ja on vaikea mennä eteenpäin. mutta tämä vain mun mielipide ethän provosoidu liiaksi siitä

No, vähän aiheen vierestä, mutta joo tottakai. Mutta, että ongelmien juurisyyt pitäisi hakea jostain lapsuudenperheestä, menee aika törkeäksi. :D

Trolli, mene kotiin. Nämä ovat monelle vaikeita asioita. Älä viitsi mitätöidä toisten kipeitä kokemuksia.