Lue keskustelun säännöt.
Narsismia perheessä. Aikuistuneet lapset eivät uskalla tai halua puhua perheen dynamiikasta tai lapsuudestaan.
11.04.2018 |
Onko tämä kuinka yleistä? Menneisyys painetaan villaisella eikä perhe-elämää uskalleta jälkikäteen analysoida mitenkään. Kaikki ovat pääosin omaksuneet oman roolinsa hierarkiassa niin hyvin, ettei sitä uskalleta kyseenalaistaa.
Edes vanhempien väkivaltaisuudesta ei pystytä puhumaan, kun sitä "ei tarkkaan muisteta". Ja jos yrität saada aikaan keskustelua menneistä, niin sinut suljetaan perheen ulkopuolelle ikävänä ihmisenä?
Kommentit (212)
141/212
|
11.04.2018 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaako joku täällä neuvoa mikä olisi näitä narsistisen perheen rooleja koskevaa kirjallisuutta? Kun kieltäydyin minulle tarjotusta vanhempien "jatkeen" roolista, niin se siirrettiin eteenpäin toiselle sisarukselle, jolla ei ollut yhtä paljon voimia pistää hanttiin. Häntä sitten kultalapsi myös yrittää pomotella vanhempien lisäksi. Jos asiaan yrittää puuttua, niin saa osakseen naurua ja tokaisuja, että kyllä tämän X saa hoitaa, kun ei ole vastaan sanonut (sellaisissa asioissa, mitkä aikuiset yleensä itse hoitavat).
Raimo Mäkelän "naamiona terve mieli" on erittäin hyvä opus. kyllä kirjallisuutta on hyvin saatavilla jo. Richadr Haren "ilman omaatuntoa" on niin paha etten jaksanut lukea kovinkaan kauaa. se käsittelee muistaakseni jo psykopatiaa/sadismia ja on rankka kirja
Missä menee narsismin ja sadismin raja? Käsitelläänkö Harenin kirjassa esim. narsistin organisoimaa väkivaltaa? Olen lukenut narsismista ja koen, etten saa vielä kaikkeen selitystä.[/quote
Tuota, aika vaihea kysymys. Kai puhdasta sadismia on sitten sellainen vaihe sairastuneella narsistilla että hän näyttää sen että ei kärsi kun toinen kärsii eli jos sadistinen vanhempi vaikka nauraa lapsensa itkulle. täysin sadistista. :(
Äidin ivallinen, vähättelevä nauru on hyvin tuttua lapsuudesta. Itkua en hänelle enää näyttänyt, mutta ivanaurun sain vähän joka asiaan. Nauru tuntui minusta kaikkea muuta miettien vähäpätöiseltä.
Kuulostaa julmalta.
Sitä se oli. Onneksi en ole kopio äidistäni. Tuntuu pudolta, etteikö muilla ole tuollaista peruskauraa ollut?
Minulle suututtiin, jos satutin itseni. Narsistista häpäisin hänet silloin tyhmyydelläni ja oli silloin täysin oma vikani ja oikein, että minua sattui tai joku satutti.
Kamalaa. voimahali sulle
Kieltämättä on ollut. Minun on vielä aikuisenakin näiden kokemusten takia vaikea luottaa siihen, että muut ihmiset voivat oikeasti olla minua kohtaan hyväntahtoisia ja että heihin saa tarvittaessa tukeutua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.
Kyllä, tuo on narsistille ja muutenkin aika tyypillistä, että selitellään asiat oman mielen mukaan ja mitätöidään se toisen kokemus.
Toisaalta olen omien lasten kohdalla oikeasti päätynyt pohtimaan näitä vanhemman näkökulmasta. Oma aikuinen tyttäreni on joissain asioissa puhunut tai väittänyt kokeneensa väheksyntää. Itse taas jotenkin näen sen ihan eri tavalla. Taustaksi, että hänellä oli teininä kausia, jolloin hänellä oli mielestään vaikka ja mitä oireita, lääkärissä rampattiin, mutta mitään ei löytynyt. Haukkui vaan lääkärit surkeiksi ja vaati meitä vanhempia viemään toiselle lääkärille. Lopulta lääkäritkin nostivat kädet pystyyn ja käskivät hakea apua psykologian puolelta. Jossain kohdassa oli pakko vaan todeta, että mitään ei löydy, nyt on pakko rauhoittua.
En tänäkään päivänä tiedä, olivatko oireet todellisia ja mistä tuo käytös kumpusi ja mitä olisimme voineet tehdä enemmän kuin käyttää tutkimuksissa ja yrittää kuunnella ja ymmärtää. Sinänsä uskon, että vaikkapa kipu on ollut todellista, mutta jos taustalta ei löydy mitään selitystä, niin sitten ei löydy.
Ovatko lapsesi sanoneet sinulle, että olet narsisti vai miksi pohdit? Miten tyttäresi on kokenut perheessä väheksyntää? Kävikö tyttäresi psykologilla? Millaiset välit teillä on nykyään+
Hän on useasti puhunut, kuinka hänestä tuntuu pahalta, että erityisesti äitinsä (siis minä) mitätöi hänen kokemustaan. Ei syytä narsistiksi tms, mutta kokee että häntä ei tarpeeksi autettu ja on kärsinyt siitä. Meillä on ihan hyvät välit näin aikuisena, mutta ei täysin mutkattomat, minä jotenkin varon sanomisiani hänen seurassaan, tuntuu että hän niin kovin herkästi loukkaantuu. Toisaalta en hetkeäkään epäile, etteikö hänellä voisi olla vastaavia tuntemuksia.
Nyt emme ole enää vuosiin tästä keskustelleet, ei se asioiden aukirepiminen hyvältä tunnu kuitenkaan. Mutta aikoinaan tästä monet itkut itkettiin, enkä tiedä toiko se siltikään ymmärrystä - kummallekaan.
Tästä näkee hyvin sen, että erilaisia lapsia ei välttämättä kannata aina pyrkiä kasvattamaan samalla tavalla. Toiselle ok kokemus voi olla toiselle todella huono. Vanhemmalla tulisi olla herkkyyttä huomata se, mitä kukin lapsista kaipaa ja pyrkiä se heille mahdollisuuksien mukaan antamaan.
Mutta toisaalta vanhempikaan ei ole yli-ihminen. Jos lapsi on hyvin erilainen persoonaltaan kuin vanhempi, voi olla erittäin vaikea onnistua tarjoamaan juuri sitä henkisesti, mitä toinen tarvitsee.
Vanhemman ei tarvitse olla yli-ihminen, ei kenenkään tarvitse sitä olla. riittää että on henkisesti mahdollisimman tasapainoinen aikuinen mihin kuuluu se, että on itse käsitellyt riittävästi omat juttunsa ja voi turvallisesti elää lapsen kanssa taas niitä kehitysvaiheita mitä itsekin on käynyt. tai jotain :)
Narsistin lapsena suon, että vanhempi voisi olla tasapainotonkin, kunhan ei vahingoita lasta henkisesti, seksuaalisesti tai fyysisesti. Kriteerini taitavat olla melko vähäiset, ehkä ymmärrätte.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.
Kyllä, tuo on narsistille ja muutenkin aika tyypillistä, että selitellään asiat oman mielen mukaan ja mitätöidään se toisen kokemus.
Toisaalta olen omien lasten kohdalla oikeasti päätynyt pohtimaan näitä vanhemman näkökulmasta. Oma aikuinen tyttäreni on joissain asioissa puhunut tai väittänyt kokeneensa väheksyntää. Itse taas jotenkin näen sen ihan eri tavalla. Taustaksi, että hänellä oli teininä kausia, jolloin hänellä oli mielestään vaikka ja mitä oireita, lääkärissä rampattiin, mutta mitään ei löytynyt. Haukkui vaan lääkärit surkeiksi ja vaati meitä vanhempia viemään toiselle lääkärille. Lopulta lääkäritkin nostivat kädet pystyyn ja käskivät hakea apua psykologian puolelta. Jossain kohdassa oli pakko vaan todeta, että mitään ei löydy, nyt on pakko rauhoittua.
En tänäkään päivänä tiedä, olivatko oireet todellisia ja mistä tuo käytös kumpusi ja mitä olisimme voineet tehdä enemmän kuin käyttää tutkimuksissa ja yrittää kuunnella ja ymmärtää. Sinänsä uskon, että vaikkapa kipu on ollut todellista, mutta jos taustalta ei löydy mitään selitystä, niin sitten ei löydy.
Ovatko lapsesi sanoneet sinulle, että olet narsisti vai miksi pohdit? Miten tyttäresi on kokenut perheessä väheksyntää? Kävikö tyttäresi psykologilla? Millaiset välit teillä on nykyään+
Hän on useasti puhunut, kuinka hänestä tuntuu pahalta, että erityisesti äitinsä (siis minä) mitätöi hänen kokemustaan. Ei syytä narsistiksi tms, mutta kokee että häntä ei tarpeeksi autettu ja on kärsinyt siitä. Meillä on ihan hyvät välit näin aikuisena, mutta ei täysin mutkattomat, minä jotenkin varon sanomisiani hänen seurassaan, tuntuu että hän niin kovin herkästi loukkaantuu. Toisaalta en hetkeäkään epäile, etteikö hänellä voisi olla vastaavia tuntemuksia.
Nyt emme ole enää vuosiin tästä keskustelleet, ei se asioiden aukirepiminen hyvältä tunnu kuitenkaan. Mutta aikoinaan tästä monet itkut itkettiin, enkä tiedä toiko se siltikään ymmärrystä - kummallekaan.
Tästä näkee hyvin sen, että erilaisia lapsia ei välttämättä kannata aina pyrkiä kasvattamaan samalla tavalla. Toiselle ok kokemus voi olla toiselle todella huono. Vanhemmalla tulisi olla herkkyyttä huomata se, mitä kukin lapsista kaipaa ja pyrkiä se heille mahdollisuuksien mukaan antamaan.
Mutta toisaalta vanhempikaan ei ole yli-ihminen. Jos lapsi on hyvin erilainen persoonaltaan kuin vanhempi, voi olla erittäin vaikea onnistua tarjoamaan juuri sitä henkisesti, mitä toinen tarvitsee.
Ehkäpä, mutta eivät kaikki vanhemmat tunnu edes yrittävän. Osa suorastaan nauttii siitä, jos huomaa, että saa aiheutettua omalle lapselle kurjan olon tai jotakin harmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaako joku täällä neuvoa mikä olisi näitä narsistisen perheen rooleja koskevaa kirjallisuutta? Kun kieltäydyin minulle tarjotusta vanhempien "jatkeen" roolista, niin se siirrettiin eteenpäin toiselle sisarukselle, jolla ei ollut yhtä paljon voimia pistää hanttiin. Häntä sitten kultalapsi myös yrittää pomotella vanhempien lisäksi. Jos asiaan yrittää puuttua, niin saa osakseen naurua ja tokaisuja, että kyllä tämän X saa hoitaa, kun ei ole vastaan sanonut (sellaisissa asioissa, mitkä aikuiset yleensä itse hoitavat).
Raimo Mäkelän "naamiona terve mieli" on erittäin hyvä opus. kyllä kirjallisuutta on hyvin saatavilla jo. Richadr Haren "ilman omaatuntoa" on niin paha etten jaksanut lukea kovinkaan kauaa. se käsittelee muistaakseni jo psykopatiaa/sadismia ja on rankka kirja
Missä menee narsismin ja sadismin raja? Käsitelläänkö Harenin kirjassa esim. narsistin organisoimaa väkivaltaa? Olen lukenut narsismista ja koen, etten saa vielä kaikkeen selitystä.[/quote
Tuota, aika vaihea kysymys. Kai puhdasta sadismia on sitten sellainen vaihe sairastuneella narsistilla että hän näyttää sen että ei kärsi kun toinen kärsii eli jos sadistinen vanhempi vaikka nauraa lapsensa itkulle. täysin sadistista. :(
Äidin ivallinen, vähättelevä nauru on hyvin tuttua lapsuudesta. Itkua en hänelle enää näyttänyt, mutta ivanaurun sain vähän joka asiaan. Nauru tuntui minusta kaikkea muuta miettien vähäpätöiseltä.
Kuulostaa julmalta.
Sitä se oli. Onneksi en ole kopio äidistäni. Tuntuu pudolta, etteikö muilla ole tuollaista peruskauraa ollut?
Minulle suututtiin, jos satutin itseni. Narsistista häpäisin hänet silloin tyhmyydelläni ja oli silloin täysin oma vikani ja oikein, että minua sattui tai joku satutti.
Kamalaa. voimahali sulle
Kieltämättä on ollut. Minun on vielä aikuisenakin näiden kokemusten takia vaikea luottaa siihen, että muut ihmiset voivat oikeasti olla minua kohtaan hyväntahtoisia ja että heihin saa tarvittaessa tukeutua.
Ymmärrän. Se on täysin luontevaa olla epäileväinen toista kohtaan rankkojen kokemusten jälkeen.
Mutta kun luen tätä keskustelua, voin vaan todeta että ihania ihmisiä kuitenkin on monesta kamalan vanhempisuhteen eläneestä tullut!! Kohti valoa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta kun luen tätä keskustelua, voin vaan todeta että ihania ihmisiä kuitenkin on monesta kamalan vanhempisuhteen eläneestä tullut!! Kohti valoa!
Me kaikki syntipukit olemme niitä empaattisimpia. :D Oikeasti, on kyllä antoisa ketju, kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta kun luen tätä keskustelua, voin vaan todeta että ihania ihmisiä kuitenkin on monesta kamalan vanhempisuhteen eläneestä tullut!! Kohti valoa!
Me kaikki syntipukit olemme niitä empaattisimpia. :D Oikeasti, on kyllä antoisa ketju, kiitos.
Kiitos itsellesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene terapiaan ruotimaan, ap. Yritätkö tekeytyä tunnistamattomaksi jättämällä vaihteeksi äitisi haukkumatta?
Ap, ihan oikeasti. MIKÄ on sinun roolisi ja miksi haluat pakottaa ihmisiä johonkin muottiin?
Kuulostat itse aika narsistiselta, kun koet, että SINÄ tiedät muita paremmin, miten heidän lapsuutensa on mennyt ja mistä mikäkin johtuu.
Pidän kaltaisiasi mutuilijoita aika vastenmielisenä ihmistyyppinä.
Anna nyt hitto vie ihmisten itse prosessoida asioita omaan tahtiinsa tai olla prosessoimatta, jos siltä tuntuu. Heidän ei ole mikään pakko keskustella varsinkaan sinun kanssasi asioista ja sivusta hyökkäilevä tyylisi voi helposti saada paljon pahaa aikaan.
Minulla isä käyttäytyy narsistin tavoin, mutta en todellakaan voi väittää, että hän on narsisti. Voi olla ihan vaan itsekeskeinen äijänkäppyrä. Se hänen käytöksessään kumminkin on eronnut - väkivaltaisuudesta, itsekeskeisyydestä ja muiden mollaamisesta huolimatta - narsitin prototyypistä, ettei hän kyennyt eikä kykene manipuloimaan ihmisiä eikä pyri vaikuttamaan kotoa muuttaneiden lastensa elämään juuri millään tavoin.
Ihmiset käyttäytyvät huonosti ja itsekkäästi tsiljoonasta eri syystä, eikä heille jälkikäteen narsistin leiman heittäminen ole tervettä tai edes hedelmällistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, ihan oikeasti. MIKÄ on sinun roolisi ja miksi haluat pakottaa ihmisiä johonkin muottiin?
Kuulostat itse aika narsistiselta, kun koet, että SINÄ tiedät muita paremmin, miten heidän lapsuutensa on mennyt ja mistä mikäkin johtuu.
Pidän kaltaisiasi mutuilijoita aika vastenmielisenä ihmistyyppinä.
Anna nyt hitto vie ihmisten itse prosessoida asioita omaan tahtiinsa tai olla prosessoimatta, jos siltä tuntuu. Heidän ei ole mikään pakko keskustella varsinkaan sinun kanssasi asioista ja sivusta hyökkäilevä tyylisi voi helposti saada paljon pahaa aikaan.
Minulla isä käyttäytyy narsistin tavoin, mutta en todellakaan voi väittää, että hän on narsisti. Voi olla ihan vaan itsekeskeinen äijänkäppyrä. Se hänen käytöksessään kumminkin on eronnut - väkivaltaisuudesta, itsekeskeisyydestä ja muiden mollaamisesta huolimatta - narsitin prototyypistä, ettei hän kyennyt eikä kykene manipuloimaan ihmisiä eikä pyri vaikuttamaan kotoa muuttaneiden lastensa elämään juuri millään tavoin.
Ihmiset käyttäytyvät huonosti ja itsekkäästi tsiljoonasta eri syystä, eikä heille jälkikäteen narsistin leiman heittäminen ole tervettä tai edes hedelmällistä.
En ole näihin juttuihin erikoistunut lääkäri, mutta voimakkaat narsistiset lapsuudenperheessä ovat ihan tosiasia, heitti ketään diagnoosilla tai ei. Jos luit ketjua, niin en hirveästi perheenjäsenten kanssa ole tekemisissä enkä viitsi kerta toisensa jälkeen hakata päätäni seinään puhumalla kuin seinille.
Vierailija kirjoitti:
Ap, ihan oikeasti. MIKÄ on sinun roolisi ja miksi haluat pakottaa ihmisiä johonkin muottiin?
Kuulostat itse aika narsistiselta, kun koet, että SINÄ tiedät muita paremmin, miten heidän lapsuutensa on mennyt ja mistä mikäkin johtuu.
Pidän kaltaisiasi mutuilijoita aika vastenmielisenä ihmistyyppinä.
Anna nyt hitto vie ihmisten itse prosessoida asioita omaan tahtiinsa tai olla prosessoimatta, jos siltä tuntuu. Heidän ei ole mikään pakko keskustella varsinkaan sinun kanssasi asioista ja sivusta hyökkäilevä tyylisi voi helposti saada paljon pahaa aikaan.
Minulla isä käyttäytyy narsistin tavoin, mutta en todellakaan voi väittää, että hän on narsisti. Voi olla ihan vaan itsekeskeinen äijänkäppyrä. Se hänen käytöksessään kumminkin on eronnut - väkivaltaisuudesta, itsekeskeisyydestä ja muiden mollaamisesta huolimatta - narsitin prototyypistä, ettei hän kyennyt eikä kykene manipuloimaan ihmisiä eikä pyri vaikuttamaan kotoa muuttaneiden lastensa elämään juuri millään tavoin.
Ihmiset käyttäytyvät huonosti ja itsekkäästi tsiljoonasta eri syystä, eikä heille jälkikäteen narsistin leiman heittäminen ole tervettä tai edes hedelmällistä.
En tiedä kenelle luulet riehuvasi (narskumiaulle?). Minäkin olen tähän ketjuun kirjoittanut narsistiäidistäni. Ole sinä onnellinen, ettei isäsi ole narsisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mene terapiaan ruotimaan, ap. Yritätkö tekeytyä tunnistamattomaksi jättämällä vaihteeksi äitisi haukkumatta?
Viittaat varmaankin johonkin toiseen kirjoittajaan palstalla. Ellet, niin moikataan toki, jos satumme törmäämään kaupungilla. Pienistä jutuista olet minut ilmeisesti tuttavaksesi tunnistanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene terapiaan ruotimaan, ap. Yritätkö tekeytyä tunnistamattomaksi jättämällä vaihteeksi äitisi haukkumatta?
Viittaat varmaankin johonkin toiseen kirjoittajaan palstalla. Ellet, niin moikataan toki, jos satumme törmäämään kaupungilla. Pienistä jutuista olet minut ilmeisesti tuttavaksesi tunnistanut.
Hän taisi luulla, että tämä on erään me-my-myself-palstalaisen ketju. Jos olisi ollut, ketjun sisältö olisi ihan muuta yksitoikkoista jankutusta. Enkä itse olisi ketjuun osallistunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä äidillä on narsistisia luonteenpiirteitä, ja asiasta ei ole koskaan puhuttu. Isä palvoi äitiä, ja elimme aina "varpaisillamme" ettei äiti vaan loukkaantuisi koska hän suuttui ja loukkaantui todella helposti. Näin jatkui kunnes isä kuoli kolme vuotta sitten.
Asun kaukana äidistäni mutta olen jatkanut velvollisuudentunnosta kumpuavaa suhdettamme.
Nyt on alkanut käydä tukalaksi ja usein tuntuu että en jaksaisi enää sietää äitiä ollenkaan. En halua viettää aikaa hänen kanssaan, meillä on vähän yhteistä puhuttavaa ja hänen mielipiteensä ärsyttävät minua paljon. Tapaamme parin, kolmen kuukauden välein ja soitan välissä muutaman kerran. Mutta teen sen vastentahtoisesti ja oikeasti haluaisin jo eroon hänestä. Tämä on ihan kauheaa, mutta joskus toivon että hän jo kuolisi. Hän on 86-vuotias.
Mitä mieltä olette, laitanko välit poikki vai jatkanko kituuttamista?
Jos keskustelisimme asiasta, äiti tietenkin loukkaantuisi sydänjuuriaan myöten mutta takuulla myös kertoisi ettei ole koskaan pitänyt minusta oikeasti.
Vierailija kirjoitti:
Meillä äidillä on narsistisia luonteenpiirteitä, ja asiasta ei ole koskaan puhuttu. Isä palvoi äitiä, ja elimme aina "varpaisillamme" ettei äiti vaan loukkaantuisi koska hän suuttui ja loukkaantui todella helposti. Näin jatkui kunnes isä kuoli kolme vuotta sitten.
Asun kaukana äidistäni mutta olen jatkanut velvollisuudentunnosta kumpuavaa suhdettamme.Nyt on alkanut käydä tukalaksi ja usein tuntuu että en jaksaisi enää sietää äitiä ollenkaan. En halua viettää aikaa hänen kanssaan, meillä on vähän yhteistä puhuttavaa ja hänen mielipiteensä ärsyttävät minua paljon. Tapaamme parin, kolmen kuukauden välein ja soitan välissä muutaman kerran. Mutta teen sen vastentahtoisesti ja oikeasti haluaisin jo eroon hänestä. Tämä on ihan kauheaa, mutta joskus toivon että hän jo kuolisi. Hän on 86-vuotias.
Mitä mieltä olette, laitanko välit poikki vai jatkanko kituuttamista?
Jos keskustelisimme asiasta, äiti tietenkin loukkaantuisi sydänjuuriaan myöten mutta takuulla myös kertoisi ettei ole koskaan pitänyt minusta oikeasti.
Minä valitsisin puolitien. Vetäisin hienovaraiset rajat, jos hän jotenkin puheissaan loukkaa tai mitätöi. Muuta siis omaa asennettasi. Jos äitisi loukkaantuu omien rajojesi asettamista, siinä on sitten seuraava puheenaihe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä äidillä on narsistisia luonteenpiirteitä, ja asiasta ei ole koskaan puhuttu. Isä palvoi äitiä, ja elimme aina "varpaisillamme" ettei äiti vaan loukkaantuisi koska hän suuttui ja loukkaantui todella helposti. Näin jatkui kunnes isä kuoli kolme vuotta sitten.
Asun kaukana äidistäni mutta olen jatkanut velvollisuudentunnosta kumpuavaa suhdettamme.Nyt on alkanut käydä tukalaksi ja usein tuntuu että en jaksaisi enää sietää äitiä ollenkaan. En halua viettää aikaa hänen kanssaan, meillä on vähän yhteistä puhuttavaa ja hänen mielipiteensä ärsyttävät minua paljon. Tapaamme parin, kolmen kuukauden välein ja soitan välissä muutaman kerran. Mutta teen sen vastentahtoisesti ja oikeasti haluaisin jo eroon hänestä. Tämä on ihan kauheaa, mutta joskus toivon että hän jo kuolisi. Hän on 86-vuotias.
Mitä mieltä olette, laitanko välit poikki vai jatkanko kituuttamista?
Jos keskustelisimme asiasta, äiti tietenkin loukkaantuisi sydänjuuriaan myöten mutta takuulla myös kertoisi ettei ole koskaan pitänyt minusta oikeasti.Minä valitsisin puolitien. Vetäisin hienovaraiset rajat, jos hän jotenkin puheissaan loukkaa tai mitätöi. Muuta siis omaa asennettasi. Jos äitisi loukkaantuu omien rajojesi asettamista, siinä on sitten seuraava puheenaihe.
En osaa neuvoa. Pidä silti kirkkaana mielessä ollessasi äitisi kanssa tekemisissä se, että korkea ikä ei ole mikään hyväksyttävä syy käyttäytyä huonosti. Huonoa käytöstä ei ole pakko sietää loputtomiin ikäihmiseltäkään, ei vaikka kyseessä on oma äiti.
Vierailija kirjoitti:
Meillä anoppi puhuu törkeästi ”ystävistään” selän takana. On niin paskaihminen, että kehtaa näin tehdä.
Minusta tuntuu, että narsistisesti käyttäytyvät ihmiset eivät yleensä kovin paljon pidä ihmisistä. Kaikista tuntuu löytyvän pelkkiä vikoja ja puutteita, harvoin mitään kehuttavaa (ellei sitten kehumalla varta vasten pyritä johonkin).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä anoppi puhuu törkeästi ”ystävistään” selän takana. On niin paskaihminen, että kehtaa näin tehdä.
Minusta tuntuu, että narsistisesti käyttäytyvät ihmiset eivät yleensä kovin paljon pidä ihmisistä. Kaikista tuntuu löytyvän pelkkiä vikoja ja puutteita, harvoin mitään kehuttavaa (ellei sitten kehumalla varta vasten pyritä johonkin).
kuten aiemmin totesin, on ollut surullista aiemmassa elämässäni narsistin kanssa todeta se, että hänessäkin on muutakin (edes vähän) kuin se pelkkä tauti. ja se muu voi olla todella "viehättävää" eli kun hän lauleli minulle hyvinä aikoina jotain kaunista tai soitti pianoa iltaisin niin ei kamalan hirveetä ollut. en tiedä, ehkä yritän hakea järkeä ja hyvää sieltä missä sitä ei vaan ollut. koska sitten tyyliin se hinta jos en jaksanut taputtaa hänen soitolleen olikin ihan hirveä. :(
Vierailija kirjoitti:
Ap, ihan oikeasti. MIKÄ on sinun roolisi ja miksi haluat pakottaa ihmisiä johonkin muottiin?
Kuulostat itse aika narsistiselta, kun koet, että SINÄ tiedät muita paremmin, miten heidän lapsuutensa on mennyt ja mistä mikäkin johtuu.
Pidän kaltaisiasi mutuilijoita aika vastenmielisenä ihmistyyppinä.
Anna nyt hitto vie ihmisten itse prosessoida asioita omaan tahtiinsa tai olla prosessoimatta, jos siltä tuntuu. Heidän ei ole mikään pakko keskustella varsinkaan sinun kanssasi asioista ja sivusta hyökkäilevä tyylisi voi helposti saada paljon pahaa aikaan.
Minulla isä käyttäytyy narsistin tavoin, mutta en todellakaan voi väittää, että hän on narsisti. Voi olla ihan vaan itsekeskeinen äijänkäppyrä. Se hänen käytöksessään kumminkin on eronnut - väkivaltaisuudesta, itsekeskeisyydestä ja muiden mollaamisesta huolimatta - narsitin prototyypistä, ettei hän kyennyt eikä kykene manipuloimaan ihmisiä eikä pyri vaikuttamaan kotoa muuttaneiden lastensa elämään juuri millään tavoin.
Ihmiset käyttäytyvät huonosti ja itsekkäästi tsiljoonasta eri syystä, eikä heille jälkikäteen narsistin leiman heittäminen ole tervettä tai edes hedelmällistä.
Minulla ei ainakaan ole mitään tarvetta pakottaa ketään mihinkään muottiin, se riittää, että kyseiset ihmiset pysyvät poissa minun ja lasteni läheltä, eivätkä enää aiheuta meille vahinkoa. Sitä lienee turha odottaa, että ottaisivat vastuun tekemisistään ja korvaisivat edes taloudelliset vahingot.