Lue keskustelun säännöt.
Avomiehellä on suuri suru perheessä, mutta hänen käytöksensä taakka alkaa musertaa minutkin
12.03.2018 |
Tuntuu kauhealta kirjoittaa tätä, mutta omat voimat alkavat olla aivan lopussa.
Avomieheni isällä todettiin syöpä kolme vuotta sitten. Olen ollut niin empaattinen, ystävällinen ja yrittänyt tukea kuin mahdollista. Mutta kolmeen vuoteen elämään ei ole mahtunut oikeastaan mitään muuta. Se on ollut jatkuva puheenaihe. Millään muulla ei miehen mukaan ole mitään väliä tai kenenkään muun suruilla, taakoilla tai sairauksilla. Ilmoittaa vain kiukkuisesti ja ilkeästi, että millään ei ole väliä sen rinnalla, miten vaikeaa hänen isällään on ja että kukaan muu ei tarvitse tai ansaitse sympatiaa tai huolenpitoa, kun kaikilla muilla on paljon helpompaa.
Kuitenkin omilla vanhemmillani on myös vakavia sairauksia. He eivät vain puhu niistä vaan pyrkivät löytämään hyviä puolia elämästä. Samoin perhepiirissäni on ollut hyvinkin vaikeita ja surullisia tilanteita, samoin kuin itselläni, mutta millään ei ole miehen mielestä väliä hänen isänsä sairauden rinnalla. Minä en saa valittaa tai puhua omista asioistani, ihan hänen omien sanojensa mukaan, koska hän ei viitsi kuunnella valittamista.
Silti joudun itse jatkuvasti kuuntelemaan hänen valittamistaan ja kiukutteluaan ja toimimaan hänen tukihenkilönään.
Viime viikkoina tilanne on kärjistynyt. Avomieheni isä menehtyi. Samaan aikaan kaksi lähiomaistani menehtyi. Äitini on sairaalassa teho-osastolla.
Mutta ainoa, mistä avomieheni mukaan saa puhua, on se että hän puhuu isänsä menetyksestä ja lapsuudenperheensä surusta ja haluaa minun tukevan heitä. Tämän lisäksi, ilmeisesti pahan olonsa takia, hän kaataa jatkuvasti päälleni harmistuksensa kaikesta - työjutuista, arjen jutuista, aivan kaikesta.
Jos yritän sanoa, että pahoitan mieleni ja että minulla on myös omat taakat ja surut kannettavana, hän ilmoittaa että häntä ei kiinnosta, hän ei halua kuulla ja lopettaa keskustelun. Ilmoittaa, että minulla on vastuu omista tunteistani ja että se ei ole millään tavalla hänen syynsä tai vastuunsa jos hän pahoittaa mieleni.
En tiedä, meneekö tämä ohi jos ja kun suurin suru hänellä menee ohi, mutta itse en vain henkisesti jaksa. Joudun kantamaan täysin yksin omat suruni ilman että häntä kiinnostaa pätkääkään ja samalla toimimaan likasankona hänen kaikelle negatiivisuudelleen.
Haluan vain eroon hänestä enkä koskaan enää edes puhua hänen kanssaan, sillä olo on aina aivan kauhea sen jälkeen kun olemme jutelleet. Viime kuukaudet olemmekin vältelleet keskustelemista. En halua enkä jaksa tällaista. Ymmärrän toisen surun ja tuskan, mutta minun pitää jaksaa kantaa omat taakkanikin. Nyt miehen paha olo on jopa levittäytynyt vanhempiini, koska he huomaavat minun pahan oloni.
Omassa lapsuudenperheessäni on kuitenkin aina ollut pyrkimys siihen, että elämässä on tärkeää löytää myös iloisia ja myönteisiä asioita eikä vain velloa suruissa ja vastoinkäymisissä aivan tauottomasti.
Mitä ihmettä teen? En vain jaksa ja koen tilanteen myös äärettömän epäreiluksi omaa lapsuudenperhettäni ja sukuani kohtaan, koska hekin tarvitsevat minun tukeani. En myös rehellisesti sanottuna enää edes pidä koko miehestä, vaikka suhteen alkuaikoina hän oli mielestäni ihanin ja kiltein ihminen koskaan. Kaipaan myös niitä iloisia, arkisia, hyviä aikoja. Nyt vain tuntuu olevan pelkästään surua, kiukkua ja synkkyyttä ja mitään muuta ei hänen elämäänsä mahdu, ei ole mahtunut pitkään aikaan, eikä silloin hänen mielestään kenenkään muunkaan elämään saa mahtua mitään muuta.
Tuntuu siltä, että pitää vain pelastaa itsensä. Mutta miten kamala ihminen olen jos niin teen. Ja samalla toivon, että voisin saada ainakin joskus ystävänä takaisin sen ihmisen joka hän oli vielä kolmisen vuotta sitten.
Kommentit (126)
Varo ettet masennu! Jos olisin sinä, minä eroaisin. Loppupeleissä jokainen on vastuussa vaik itsestään. Et voi olla miehen tukipuu saamatta itse mitään takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap rakas, pelasta itsesi ennen kuin on liian myöhäistä
Miehen kotona on epäterve malli, eikä se liity miehen isään vaan äitiin ja sisaruksiin. He kaatavat ja projisoivat oman surunsa ja kaikki elämänsä hankaluudet nyt miehen niskaan, ja SE on se syy, miksi mies on noin romuna eikä millään toivu isänsä kuolemasta. Luultavasti isä on ennen kuolemaansa jotenkin jakanut tuota taakkaa, mutta nyt muu perhe tukeutuu ainoastaan mieheen, ja se on miehelle liikaa.
Mies sitten soveltaa oppimaansa mallia kotona ja tukeutuu aloittajaan aivan samalla tuhoisalla tavalla kuin hänen äitinsä ja sisaruksensa häneen.
Minulla on tästä omakohtaista kokemusta, olen omassa lapsuudenperheessäni samassa asemassa kuin aloittajan mies omassaan. Kun isäni pari vuotta sitten kuoli, jouduin järjestämään hautajaiset ja hautapaikat, perukirjoituksen ja muut käytännön asiat. "Kiitoksena" äitini ja sisarukseni kaatoivat kaiken surunsa minun niskaani ja olivat vakuuttuneita, että isän kuolema on minun vikani. Kuolema siis johtui sairaudesta, johon minulla ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa, mutta tämä ei ole mitenkään estänyt syyttelyä.
Meillä asia on ratkaistu nyt niin, että en ole missään tekemisissä koko lapsuuden perheeni kanssa. Äitini on reagoinut tähän sillä tavalla, että yritti kääntää lapset meitä vanhempia vastaan ja sopia lasten kanssa suoraan lasten aikatauluista ja tekemisistä kertomatta siitä meille. Nyt eivät lapsetkaan ole missään yhteyksissä lapsuudenperheeseeni. Äitini on muka hirveän huolissaan lapsista, jotka ovat meidän tyrannien hirmuvallan alaisina.
Todellisuudessa meillä on onnellinen ja tasapainoinen perhe, mutta vain, jos emme päästä tuota hirviösektoria kimppuumme. Olen joutunut siis valitsemaan oman lapsuuden perheeni ja oman perheeni välillä, ja tavallaan olen joutunut tekemään valinnan myös lasteni osalta, ovatko he osa sopuisaa ja onnellista ydinperhettä vai sukuriitojen keskiössä. Valinta ei ole omalla kohdallani ollut mitenkään vaikea, mutta minulla on ollut ehkä sikäli helpompaa kuin aloittajan miehellä, että omat lähisukulaiseni ovat selvästi vihamielisiä ja syyttäviä ja yrittävät avoimesti rikkoa minun perheeni. Silloin on helpompi valita puolensa kuin jos he olisivat säälittäviä ja myötätuntoa herättäviä.
Kannattaa sisäistää sekin, että tavallaan koko ajan ylläpidät kieroutunutta ketjua, joka aiheuttaa monelle ihmiselle pahaa oloa. Se, että teet asialle jotain, ei ole itsekästä, vaan saattaa lopulta auttaa myös muita asiaan liittyviä ihmisiä.
Aiemmassa kommentissa oli hyvä ehdotus kuukauden tauosta. Eihän sinun missään nimessä tarvitse yhtäkkiä lähteä ja jättää miestäsi lopullisesti, mutta voi olla että pieni tauko ja kierteen katkaiseminen tekisi hyvää. Voi olla, että mies ehtii tuolloin hieman tokeentua ja mahdollisesti löydette uudestaan alkusuhteen hyvät ajat. Tai sitten silmäsi avautuvat lopullisesti miehen käytökseen.
Aika kauan toimit miehesi terapeuttina. Parisuhteessa toisen ei koskaan pitäisi ryhtyä tuohon, vaan ohjata rakkaansa oikealle asiantuntijall joka osaa käsitellä asiat pragmaattisesti. Tällöin parisuhteella on paremmat edellytykset selviytyä. Mutta mennyttä ei voi muuttaa. Sinun pitää myös saada surra menetyksiäsi ilman tunnontuskia. Hankitte nyt miehellesi terapeutin jonka kanssa hän käsittelee asiaa. Parisuhteen parantumiseen voi mennä vuosia ja voi olla että tämä hänen isänsä menetys laukaisee esim uusia pelkotiloja tai negatiivisia muistoja jne. Erityisesti perinnänjaot ja esim lapsuuden kodin myynti jne ovat todella rankkoja tilanteita. Tiedän tämän koska itse menetin rakkaan läheisen ja vasta nyt 5 vuotta myöhemmin rupean olemaan sujut asian kanssa. Ehkä sinukin kannataisi harkita terapeutin näkemistä jotta pääset eroon katkeruudesta ja että saat surra rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysyt haluatko erota siis ja sillä hän tuosta pääsee. Tai mies pääsee. Mikä kolmevuotias se on. Oma äitisi teho osastolla, ehkä tuo mies sairastuttanut koko perheesi. Ennen pitkää siinä käy niin. Kaikki tuhoutuu jos pirulle antaa pikkusormen. Itse sairastuu ja katkeroitunut, läheiset katkeroitunut ja sairastuu ja lopulta kaikki on mennyt. Itseltä ei siltä toiselta.
Olet joutunut tilanteeseen, mihin kukaan ei halua joutua. Anna aikaa itsellesi, sinulla on oikeus surra. Keskity omaan hyvinvointiisi. Teillä on nyt ihan järjetön kriisi ja syystäkin. Anna ajan kulua ja älä vaadi mieheltäsi sellaista mihin hän ei kykene. Kyllä se helpottaa vielä joku päivä. Itsekin menetin läheiseni ja suhde kriiseytyi, ja ylireagoin, koska mies ei ollut tukenani. Onneksi omassa perhepiirissä olemme tukeneet toisiamme menetyksen keskellä. Läheisen menettämistä voi käsitellä sururyhmissä, kun siihen on valmis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap mies toimii sinua kohtaan väärin. Mutta sinäkin toimit itseäsi kohtaan väärin, koska et aseta miehelle rajoja vaan annat hänen kohdella sinua huonosti.
Jos oletetaan, että viiden vuoden päästä vanhempiasi ei enää ole ja miehesi on jättänyt sinut. Kaduttaako sinua silloin, että et nyt panostanut viimeisiin yhteisiin hetkiin vanhempiesi kanssa? Vaan käytit aikasi ja energiasi miesvauvan paapomiseen. Josta kiitokseksi hän lopulta päätti suhteenne.
Ihan kuin kaverini. Hänen äitinsä kuoli kun olimme 18-vuotiaita. Onhan se ilman muuta surullista, kun oma äiti kuolee, mutta siinä vaiheessa kun olin jo 4 vuotta kuunnellut lähes päivittäin kaverini avautumista samasta aiheesta, aloin olla kypsä. Omista ongelmistaan ei saanut avautua hänelle, kun hänen äitinsä on kuollut, joten mun ongelmille ei ollut mitään sijaa. Esim. kun mainitsin että mua stressaa autokoulun inssi, niin kaverini alkoi huutaa että "kuinka sä kehtaat uikuttaa jostain inssistä, kun mulla on äiti kuollut". Tuntui, että hänen koko elämänsä pyöri tämän kuolleen äidin ympärillä.
Emme ole enää tekemisissä, kaverillani taisi muutenkin mennä lopulta vintti kunnolla pimeäksi.
Mulla on toinenkin ystävä, jonka äiti kuoli ollessamme 12-vuotiaita, suri aikansa ja sitten jatkoi normaalia elämää. Toki toisinaan muistelee äitiä ja ikävöi, muttei ole rakentanut elämäänsä sen surun ja masennuksen ympärille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap mies toimii sinua kohtaan väärin. Mutta sinäkin toimit itseäsi kohtaan väärin, koska et aseta miehelle rajoja vaan annat hänen kohdella sinua huonosti.
Jos oletetaan, että viiden vuoden päästä vanhempiasi ei enää ole ja miehesi on jättänyt sinut. Kaduttaako sinua silloin, että et nyt panostanut viimeisiin yhteisiin hetkiin vanhempiesi kanssa? Vaan käytit aikasi ja energiasi miesvauvan paapomiseen. Josta kiitokseksi hän lopulta päätti suhteenne.
Tämä jälkimmäisen kappaleen ajattelu ei ole mielestäni mitenkään hedelmällinen tapa ajatella asiaa, koska elämässä täytyy suuntautua eteenpäin. Omien vanhempien kuolema on normaali elämänvaihe, vaikka onkin raskas sellainen. Harva kuolee terveenä, joten omien vanhempien vakava sairastuminen kuuluu myös lähes jokaisen ihmisen elämänkulkuun. Mieshän sitä paitsi tuossa juuri panostaa aivan liikaa viimeisiin yhteisiin hetkiin vanhempiensa kanssa ja lapsuudnperheensä osana, ja sehän nyt nähdään, mihin sellainen johtaa.
Eteenpäin suuntautuminen tarkoittaisi nyt sitä, että molemmat jossakin määrin irtaudutte lapsuuden perheistänne, jotta teidän perheenne saa tilaa kehittyä. Ei parisuhteen tarvitse olla terapiakeskus, jossa käsitellään ja yritetään kestää lapsuuden perheen päättymisen normaalia tuskaa. Parisuhde voi olla jotakin omaa ja itsenäistä, joka antaa voimia kestää väistämätön. Aikuisen lapsen roolina ei myöskään ole toimia loputtomana voimavarana vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Ainoa taho, jolla on ihan oikeasti oikeus vaatia aikuiselta ihmiseltä vaikka kaikkia voimavaroja jos tarpeen, ovat omat (alaikäiset) lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehet ovat joskus isoja vauvoja. Miehesi turvallisuuden tunne on järkkynyt. Ota miestäni kaulasta kiinni ja sano, että olet hänen kanssaan eikä hän ole yksin. Kerro, että ymmärrät häntä. Paapo häntä, niin jonakin päivänä myös sinä saat vastakaikua. Olen kokenut tämän monta kertaa ja on tehokasta.
Miksi ap sun miestäs kaulailis?
Vierailija kirjoitti:
Terapia on aika vahva sana. Kevyempääkin keskusteluapua on tarjolla kuin terapia. Keskustellessa ulkopuolisen kanssa nimenomaan se ulkopuolinen toimisi likasankona, eikä aloittajan tarvitsisi toimisa puolisonsa pahan olon likasankoja eikä myökään päinvastoin. Mutta ehdottomasti jonkinlainen keskusteluavun hakeminen jostain olisi paikallaan.
Normaalissa terveessä suruprosessissa tai vastoinkäymisten käsittelyssä puhuminen läheisten, puolison, ystävien, työkavereiden ym. kanssa ehkä auttaa mutta AP tilanteessa ei kyse enää ole siitä eikä keskusteluista ja tuesta ole ollut apua (joskus jopa käy päinvastoin). Minusta silloin on syytä hakea ulkopuolista apua ammattilaiselta. Sanotaanko sitä terapian ei vai joksikin muuksi lienee makuasia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kieltäydy olemasta miehesi terapeutti. Se on ainut tapa pelastaa liitto, jos sitä enää haluat. Olet liian lähellä auttaaksesi, et pääse objektiivisuuteen mitenkään. Mies saattaa olla masentunutkin, mutta siinäkään et voi auttaa.
Joka päivä joku sairastuu, jokainen meistä kuolee.
Silti muiden elämä jatkuu.
Vaikka perheessä tai lähisuvussa on vaikeita sairauksia, kuolemia, muita vaikeita tilanteita, on elettävä myös sitä normaalia elämää, ei sitä muuten kykene muitakaan tukemaan.
Ei oo muuta vaihtoehtoa kuin jättää tuo mies, ei kukaan kestä tuollaista, pelasta itsesi ja tue omia vanhempiasia, aloita elämästä nauttiminen, sitä tarvitaan myös, sinä ja vanhempasi ja muut läheiset!! Poistu!! Pelasta itsesi nyt heti!!
Voisitteko ottaa tauon? Ja ehkä voisit sanoa miehellesi suoraan, että olet jaksamisesi äärirajoilla, koska sinunkin elämässäsi on ollut menetyksiä, ja tarvitset tilaa (omassa asunnossa) näille tunteille ja prosesseille. Ja että uskot, että hänelle puolestaan olisi hyötyä ulkopuolisesta avusta, koska sinä koet itsesi ylikuormittuneeksi, kun hänen paineensa kohdistuvat sinuun. Jos tämä (tauko ja se, että hän hakee apua muualta, ja sinä saat etäisyyttä) erottaa teidät kokonaan, sitten niin käy, mutta ainakin sinulla on mahdollisuus olla katkeamatta. Mitään et nyt ainakaan tuosta suhteesta saa.
Vaikka on raskasta toimia toisen "terapeuttina", enemmän kyllä loukkaisi tuo, että toisen surua ja vaikeuksia vähätellään.
Milloin olet viimeksi kysynyt mieheltäsi että mikä on hänen elämänsä tärkein asia?
Kysyppäs.
Mun mies vastaa aina että sinä rakkaani, ja jo se helpottaa hänen kiltteyttään väärille tahoille. Eli minä olen miehelleni tärkein, ja meidän koti ja aina kun kumarretaan johonkin suuntaan, niin pidetään siitä huoli ettei samalla suoritettava pyllistys tapahdu sitä tärkeintä asiaa kohtaan.