Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Avomiehellä on suuri suru perheessä, mutta hänen käytöksensä taakka alkaa musertaa minutkin
12.03.2018 |
Tuntuu kauhealta kirjoittaa tätä, mutta omat voimat alkavat olla aivan lopussa.
Avomieheni isällä todettiin syöpä kolme vuotta sitten. Olen ollut niin empaattinen, ystävällinen ja yrittänyt tukea kuin mahdollista. Mutta kolmeen vuoteen elämään ei ole mahtunut oikeastaan mitään muuta. Se on ollut jatkuva puheenaihe. Millään muulla ei miehen mukaan ole mitään väliä tai kenenkään muun suruilla, taakoilla tai sairauksilla. Ilmoittaa vain kiukkuisesti ja ilkeästi, että millään ei ole väliä sen rinnalla, miten vaikeaa hänen isällään on ja että kukaan muu ei tarvitse tai ansaitse sympatiaa tai huolenpitoa, kun kaikilla muilla on paljon helpompaa.
Kuitenkin omilla vanhemmillani on myös vakavia sairauksia. He eivät vain puhu niistä vaan pyrkivät löytämään hyviä puolia elämästä. Samoin perhepiirissäni on ollut hyvinkin vaikeita ja surullisia tilanteita, samoin kuin itselläni, mutta millään ei ole miehen mielestä väliä hänen isänsä sairauden rinnalla. Minä en saa valittaa tai puhua omista asioistani, ihan hänen omien sanojensa mukaan, koska hän ei viitsi kuunnella valittamista.
Silti joudun itse jatkuvasti kuuntelemaan hänen valittamistaan ja kiukutteluaan ja toimimaan hänen tukihenkilönään.
Viime viikkoina tilanne on kärjistynyt. Avomieheni isä menehtyi. Samaan aikaan kaksi lähiomaistani menehtyi. Äitini on sairaalassa teho-osastolla.
Mutta ainoa, mistä avomieheni mukaan saa puhua, on se että hän puhuu isänsä menetyksestä ja lapsuudenperheensä surusta ja haluaa minun tukevan heitä. Tämän lisäksi, ilmeisesti pahan olonsa takia, hän kaataa jatkuvasti päälleni harmistuksensa kaikesta - työjutuista, arjen jutuista, aivan kaikesta.
Jos yritän sanoa, että pahoitan mieleni ja että minulla on myös omat taakat ja surut kannettavana, hän ilmoittaa että häntä ei kiinnosta, hän ei halua kuulla ja lopettaa keskustelun. Ilmoittaa, että minulla on vastuu omista tunteistani ja että se ei ole millään tavalla hänen syynsä tai vastuunsa jos hän pahoittaa mieleni.
En tiedä, meneekö tämä ohi jos ja kun suurin suru hänellä menee ohi, mutta itse en vain henkisesti jaksa. Joudun kantamaan täysin yksin omat suruni ilman että häntä kiinnostaa pätkääkään ja samalla toimimaan likasankona hänen kaikelle negatiivisuudelleen.
Haluan vain eroon hänestä enkä koskaan enää edes puhua hänen kanssaan, sillä olo on aina aivan kauhea sen jälkeen kun olemme jutelleet. Viime kuukaudet olemmekin vältelleet keskustelemista. En halua enkä jaksa tällaista. Ymmärrän toisen surun ja tuskan, mutta minun pitää jaksaa kantaa omat taakkanikin. Nyt miehen paha olo on jopa levittäytynyt vanhempiini, koska he huomaavat minun pahan oloni.
Omassa lapsuudenperheessäni on kuitenkin aina ollut pyrkimys siihen, että elämässä on tärkeää löytää myös iloisia ja myönteisiä asioita eikä vain velloa suruissa ja vastoinkäymisissä aivan tauottomasti.
Mitä ihmettä teen? En vain jaksa ja koen tilanteen myös äärettömän epäreiluksi omaa lapsuudenperhettäni ja sukuani kohtaan, koska hekin tarvitsevat minun tukeani. En myös rehellisesti sanottuna enää edes pidä koko miehestä, vaikka suhteen alkuaikoina hän oli mielestäni ihanin ja kiltein ihminen koskaan. Kaipaan myös niitä iloisia, arkisia, hyviä aikoja. Nyt vain tuntuu olevan pelkästään surua, kiukkua ja synkkyyttä ja mitään muuta ei hänen elämäänsä mahdu, ei ole mahtunut pitkään aikaan, eikä silloin hänen mielestään kenenkään muunkaan elämään saa mahtua mitään muuta.
Tuntuu siltä, että pitää vain pelastaa itsensä. Mutta miten kamala ihminen olen jos niin teen. Ja samalla toivon, että voisin saada ainakin joskus ystävänä takaisin sen ihmisen joka hän oli vielä kolmisen vuotta sitten.
Kommentit (126)
Olisiko koskettamisessa, halaamisessa mahdollisuuksia? Istusitte sylikkäin puhumatta mitään? Saisitte molemmat lohdutusta ja puhe-valituksen määrä vähenisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yrittäkää tehdä myös jotain kivaa, missä kumpikaan ei puhu mistään raskaasta vaan nautitaan ja nauretaan. Siitä saa parhaiten voimaa taas seuraavaan päivään.
Teksti on pitkä, mutta kannattaa lukea ajatuksella. Joskus helpottaa, kun tajuaa asioiden syysseuraussuhteita ja jos tuollaisesta kyse, tilaa voi tukea lisäravintein.
https://www.luontaisnetti.fi/index.php?valikko=valikko&sivu=aikuiset_ka…
Ehdota miehellesi että purkaa tunteitaan terapiassa. Etsi itse myös puheapua tilanteeseen. Jos ei tuo auta niin itse varmaan ottaisin etäisyyttä tai lähtisin kokonaan.
Vierailija kirjoitti:
Terapia on aika vahva sana. Kevyempääkin keskusteluapua on tarjolla kuin terapia. Keskustellessa ulkopuolisen kanssa nimenomaan se ulkopuolinen toimisi likasankona, eikä aloittajan tarvitsisi toimisa puolisonsa pahan olon likasankoja eikä myökään päinvastoin. Mutta ehdottomasti jonkinlainen keskusteluavun hakeminen jostain olisi paikallaan.
Tuntuu mies olevan niin syvällä tilanteessa,ettei ulkopuolisen kanssa rupattelu auta.Terapeutti osaa antaa just oikeanlaista neuvoa ja tukea asiantuntemuksella.Suosittelen lämpimästi.Meille tuli siitä oikeanlaista apua ja nyt kaikki on hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan saat nyt mennä terapiaan. On aika pahasti kuormittava tilanne sinulla. jotain apua tulet tarvitsemaan. Kyllä se siitä ajan kanssa kuitenkin.
No kun tilanne on se, että itse pärjään omien asioideni kanssa. Mutta jaksamiseni raja menee siinä, etten enää kykene olemaan tukihenkilö miehelle ja hänen perheelleen.
Joten en jotenkin näe, että terapia minulle ratkaisisi tuota ongelmaa. Mielestäni mies tarvitsee tukea ja apua, sillä minä en voi olla se ainoa.
Eipä tietenkään. Kyllä se mies on syyllinen. Mutta on hyvä että parisuhteessa on yksi täydellinen: sinä!
Ajattele kerrankin aivoillasi. Miten ap hyötyy terapiasta, kun ongelma on miehen suru? Ei ap:n terapia poista miehen pahaa oloa. Jos on paha olla sitä ei hyödytä se, että se kumppani menee terapiaan sanomaan, että se nyt suree kolmatta vuotta. Sinne pitää mennä ihan itse. Ei oo normaalia olla 3 vuotta, joista 2 silloin kun isä ei ole vielä edes kuollut, aivan paskana asiasta. Ei oo tervettä kummallekaan sukupuolelle velloa vuosikausia surussa. Kuolema tulee kaikille, siitä on vain päästävä yli.
Aloittaja, kirjoita miehelle kirje jossa kerrot, miltä sinusta tuntuu. Ja sen jälkeen ota joku aikalisä - mene vähäksi aikaa jonkun ystävän, sukulaisen tms. luo, jotta mies saa hetken miettiä asioita rauhassa. Jos miestä ei senkään jälkeen kiinnosta luoda jonkin sortin muutosta, olisi ehkä syytä miettiä eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan saat nyt mennä terapiaan. On aika pahasti kuormittava tilanne sinulla. jotain apua tulet tarvitsemaan. Kyllä se siitä ajan kanssa kuitenkin.
No kun tilanne on se, että itse pärjään omien asioideni kanssa. Mutta jaksamiseni raja menee siinä, etten enää kykene olemaan tukihenkilö miehelle ja hänen perheelleen.
Joten en jotenkin näe, että terapia minulle ratkaisisi tuota ongelmaa. Mielestäni mies tarvitsee tukea ja apua, sillä minä en voi olla se ainoa.
Eipä tietenkään. Kyllä se mies on syyllinen. Mutta on hyvä että parisuhteessa on yksi täydellinen: sinä!
Ajattele kerrankin aivoillasi. Miten ap hyötyy terapiasta, kun ongelma on miehen suru? Ei ap:n terapia poista miehen pahaa oloa. Jos on paha olla sitä ei hyödytä se, että se kumppani menee terapiaan sanomaan, että se nyt suree kolmatta vuotta. Sinne pitää mennä ihan itse. Ei oo normaalia olla 3 vuotta, joista 2 silloin kun isä ei ole vielä edes kuollut, aivan paskana asiasta. Ei oo tervettä kummallekaan sukupuolelle velloa vuosikausia surussa. Kuolema tulee kaikille, siitä on vain päästävä yli.
No ei ole normaalia, mutta ihmisen fysiikka vaikuttaa myös pääkoppaan. Siksi kannattaa lukea tuo pari viestiä sitten annettu linkki.
Minä sairastuin omaishoitajuuden ja työpaineen keskellä. Oireet olivat henkisiä, mutta syy sitten kuitenkin fyysinen. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja oireet henkiset oireet voivat tulla esiin fyysisesti (vatsalla jännittäminen) tai fyysiset puutokset ja epätasapainot henkisinä (masennus ravinnepuutosten vuoksi, väsymys ja haluttomuus raudanpuutteen vuoksi).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan saat nyt mennä terapiaan. On aika pahasti kuormittava tilanne sinulla. jotain apua tulet tarvitsemaan. Kyllä se siitä ajan kanssa kuitenkin.
No kun tilanne on se, että itse pärjään omien asioideni kanssa. Mutta jaksamiseni raja menee siinä, etten enää kykene olemaan tukihenkilö miehelle ja hänen perheelleen.
Joten en jotenkin näe, että terapia minulle ratkaisisi tuota ongelmaa. Mielestäni mies tarvitsee tukea ja apua, sillä minä en voi olla se ainoa.
Eipä tietenkään. Kyllä se mies on syyllinen. Mutta on hyvä että parisuhteessa on yksi täydellinen: sinä!
Ajattele kerrankin aivoillasi. Miten ap hyötyy terapiasta, kun ongelma on miehen suru? Ei ap:n terapia poista miehen pahaa oloa. Jos on paha olla sitä ei hyödytä se, että se kumppani menee terapiaan sanomaan, että se nyt suree kolmatta vuotta. Sinne pitää mennä ihan itse. Ei oo normaalia olla 3 vuotta, joista 2 silloin kun isä ei ole vielä edes kuollut, aivan paskana asiasta. Ei oo tervettä kummallekaan sukupuolelle velloa vuosikausia surussa. Kuolema tulee kaikille, siitä on vain päästävä yli.
No joskus sitten puuttuu toiselta empatiakyky lähes kokonaan. Äitini oli kuollut 5pv aikaisemmin ja istuimme silloisen vaimoni kanssa saunassa. Minä olin varmaan omissa ajatuksissani kun mietin muistolausetta äitini kuolin-ilmoitukseen. Silloin vaimoni kysyi: "Mikä se on kun naiminenkaan ei huvita".
(edellisestä kerrasta oli kulunut n.1viikko.) Arvatkaa miltä silloin tuntui? Tuntui että minä melkein oksennan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan saat nyt mennä terapiaan. On aika pahasti kuormittava tilanne sinulla. jotain apua tulet tarvitsemaan. Kyllä se siitä ajan kanssa kuitenkin.
No kun tilanne on se, että itse pärjään omien asioideni kanssa. Mutta jaksamiseni raja menee siinä, etten enää kykene olemaan tukihenkilö miehelle ja hänen perheelleen.
Joten en jotenkin näe, että terapia minulle ratkaisisi tuota ongelmaa. Mielestäni mies tarvitsee tukea ja apua, sillä minä en voi olla se ainoa.
Eipä tietenkään. Kyllä se mies on syyllinen. Mutta on hyvä että parisuhteessa on yksi täydellinen: sinä!
Ajattele kerrankin aivoillasi. Miten ap hyötyy terapiasta, kun ongelma on miehen suru? Ei ap:n terapia poista miehen pahaa oloa. Jos on paha olla sitä ei hyödytä se, että se kumppani menee terapiaan sanomaan, että se nyt suree kolmatta vuotta. Sinne pitää mennä ihan itse. Ei oo normaalia olla 3 vuotta, joista 2 silloin kun isä ei ole vielä edes kuollut, aivan paskana asiasta. Ei oo tervettä kummallekaan sukupuolelle velloa vuosikausia surussa. Kuolema tulee kaikille, siitä on vain päästävä yli.
Olet ihan kuin yksi psyk sh, jonka luona kävin pari kertaa. Mitään konkreettista apua tai neuvoa tai keskustelua ei käyty. Totesi vain, että kuolema on luonnollista ja jos on yksin, pitää etsiä uusia ihmisiä ja ei saa surra.
Mielestäni mielekkäämpää on prosessoida se surunsa askel askeleelta se muuttaa muotoaan ja ihminen alkaa vahvistua uudelleen, muovautua uudeksi. Se menee monesti huomaamatta, siinä sivussa. Itsensä pakottaminen johonkin ennenaikaiseen terästäytymiseen olisi minusta tunteiden kieltämistä ja tietäisi kyllä ongelmia myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Minua kyllästyttää ihan hirveästi tuo terapiahuutelu, koska kuinka helpoksi sen saaminen ja auttaminen kuvitellaan. Voin kertoa, että siinä pahimmassa vaiheessa ei ole voimia terapeutin etsimiseen tai siellä käymiseen, jos nyt edes sattuisi löytämään henkilön, josta oikeasti on apua. Osa terapeuteista on ihan huuhaa-pettereitä.
Pahin vaihe kestänyt kolme vuotta!
No ei tietenkään saa ulkopuolista apua, jos sitä ei edes yritä hakea! Itselleni on ollut suurena apuna omassa vähän vastaavanlaisessa kriisissä, että olen saanut jutella seurakunnan papin kanssa ja hän on selkeyttänyt minulle, mitä mieheni mahdollisesti käy läpi tällä hetkellä.
Minulla kävi kyllä hirmuinen tuuri tuon henkilön suhteen ja olen hänelle kiitollinen.
Sen ansiosta olen saanut taas nukuttua ilman lääkkeitä riittävästi ja kykenen olemaan töissä panikoitumatta.
Kutsutaan tuota saamaani apua sitten keskusteluavuksi tai terapiaksi, ihan sama. Apua todellakin kannattaa ja pitää hakea niin kauan, että sitä myös saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä aikuisen ihmisen täytyy kyetä elämään, vaikka vanhemmat sairastavat ja kuolevat. Kaikkien vanhemmat sairastavat ja kuolevat ajallaan.
Pullamössömeininkiä tuo miehesi elämä.
Käske sen miehistyä.
Taas täällä vahvistetaan mielikuvia, joiden mukaan TOSI MIES EI ITKE.
Parisuhteenne on jo oppinut siihen, että on vain yksi olkapää suruja varten ei kaksi, kuten pitäisi. Nyt kun miehesi isä on jo kuollut, niin hänen käytöksessään pitäisi alkaa näkyä jo muutosta. Hänellä tulisi olla erilainen suru ja hänen tulisi jo kiinnittää huomiota sinuun. Hän on kuitenkin surutyötään isäänsä tehnyt jo sairastelun aikana ja siten on surun kanssa jo voiton puolella. Nyt puhun omista kokemuksista. Ne ihmiset, joilla on ollut mahdollisuus käydä läheisensä sairaus ja siitä johtuva kuolema läpi hänen elinaikanaan, ovat yleensä terveellä tavalla helpottuneita tilanteesta, kun sairas ihminen pääsee tuskistaan. Olen nähnyt tämän monta kertaa. Miehesi isän kuolema ja sairaus eivät mielestäni enää ole se välinpitämättömyyden syy, vaan taustalla on jokin muu huoli. Hän saattaa tiedostamattaan olla nyt huolissaan äidistään tai muista ja kokee, ettei sairauden tuoma murhe lähtenytkään kuolemalla, vaan tilalle tuli jotain muuta murhetta. Hän ei halua ottaa vastuuta.
Jos minä olisin sinä, niin ehdottaisin, että pitäisitte esim. 1kk tauon parisuhteesta. Jos mahdollista, niin muuta vanhempiesi luokse vaikka kuukaudeksi ja keskity niihin. Samoin miehellesi tulee mahdollisuus nähdä, mitä sinun poissaolosi vaikuttaa hänen elämäänsä. Mies ei näe sitä mitä hänellä on niin kauan kuin se viedään häneltä. Sinun ei myöskään tarvitse perustella itsellesi hänen surunsa rankkuutta ja vähätellä omaasi. Jos parisuhteenne katkeaa niin mitä sinulle jää? Sinulle jää ne sinun läheiset ihmiset ja ei ole hyvä asia, että vieraannutat itsesi heistä vain pelastaaksesi suhteenne. Läheisesi eivät koskaan lähde luotasi, mutta miehesi voi. Panosta siis siihen mikä on pysyvämpää. Hyvä mies osaa nähdä asioiden toisen puolen ja tukea omasta surustaan huolimatta toisia. Niinhän sinäkin teet. Miksei mies voisi? Teidän tulisi olla tuossa asiassa samanarvoisia. Ole hieman itsekkäämpi. PIdä puolesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
93: Jatkuiko teillä sairaus pahana pitkään? Minä taas aloitin kuolleen suremisen vasta hänen kuoltuaan?
Syöpä toki oli kaksi vuotta, mutta se aiheutti sellaista kuolemaa odottavaa tuskaa vain viimeisen puolitoista kuukautta eikä sinä aikana voinut mitenkään ehtiä surra itse kuolemaa vaan kaikki iski päälle pari päivää kuoleman jälkeen. Ja sitä edelsi tietysti kahden vuoden stressi hoidoista ja pelko tulevasta jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan saat nyt mennä terapiaan. On aika pahasti kuormittava tilanne sinulla. jotain apua tulet tarvitsemaan. Kyllä se siitä ajan kanssa kuitenkin.
No kun tilanne on se, että itse pärjään omien asioideni kanssa. Mutta jaksamiseni raja menee siinä, etten enää kykene olemaan tukihenkilö miehelle ja hänen perheelleen.
Joten en jotenkin näe, että terapia minulle ratkaisisi tuota ongelmaa. Mielestäni mies tarvitsee tukea ja apua, sillä minä en voi olla se ainoa.
Eipä tietenkään. Kyllä se mies on syyllinen. Mutta on hyvä että parisuhteessa on yksi täydellinen: sinä!
Ajattele kerrankin aivoillasi. Miten ap hyötyy terapiasta, kun ongelma on miehen suru? Ei ap:n terapia poista miehen pahaa oloa. Jos on paha olla sitä ei hyödytä se, että se kumppani menee terapiaan sanomaan, että se nyt suree kolmatta vuotta. Sinne pitää mennä ihan itse. Ei oo normaalia olla 3 vuotta, joista 2 silloin kun isä ei ole vielä edes kuollut, aivan paskana asiasta. Ei oo tervettä kummallekaan sukupuolelle velloa vuosikausia surussa. Kuolema tulee kaikille, siitä on vain päästävä yli.
Olet ihan kuin yksi psyk sh, jonka luona kävin pari kertaa. Mitään konkreettista apua tai neuvoa tai keskustelua ei käyty. Totesi vain, että kuolema on luonnollista ja jos on yksin, pitää etsiä uusia ihmisiä ja ei saa surra.
Mielestäni mielekkäämpää on prosessoida se surunsa askel askeleelta se muuttaa muotoaan ja ihminen alkaa vahvistua uudelleen, muovautua uudeksi. Se menee monesti huomaamatta, siinä sivussa. Itsensä pakottaminen johonkin ennenaikaiseen terästäytymiseen olisi minusta tunteiden kieltämistä ja tietäisi kyllä ongelmia myöhemmin.
Ei ole normaalia, että aikuinen, itsenäistynyt ihminen menee noin syvälle vuosikausiksi isänsä sairauteen ja kuolemaan. Jotain, aika pahoja tunne-elämän ongelmia on taatusti taustalla. Vaikka tulisikin puskista, että omat vanhemmatkin ovat kuolevaisia (ja samalla tietysti myös itse), niin tuo aika on kyllä kohtuuton. Mars hoitoon sieltä, ettei koko loppuelämä mene jonkun läheisen (tai omaa)kuolemaa odotellessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan saat nyt mennä terapiaan. On aika pahasti kuormittava tilanne sinulla. jotain apua tulet tarvitsemaan. Kyllä se siitä ajan kanssa kuitenkin.
No kun tilanne on se, että itse pärjään omien asioideni kanssa. Mutta jaksamiseni raja menee siinä, etten enää kykene olemaan tukihenkilö miehelle ja hänen perheelleen.
Joten en jotenkin näe, että terapia minulle ratkaisisi tuota ongelmaa. Mielestäni mies tarvitsee tukea ja apua, sillä minä en voi olla se ainoa.
Eipä tietenkään. Kyllä se mies on syyllinen. Mutta on hyvä että parisuhteessa on yksi täydellinen: sinä!
Ajattele kerrankin aivoillasi. Miten ap hyötyy terapiasta, kun ongelma on miehen suru? Ei ap:n terapia poista miehen pahaa oloa. Jos on paha olla sitä ei hyödytä se, että se kumppani menee terapiaan sanomaan, että se nyt suree kolmatta vuotta. Sinne pitää mennä ihan itse. Ei oo normaalia olla 3 vuotta, joista 2 silloin kun isä ei ole vielä edes kuollut, aivan paskana asiasta. Ei oo tervettä kummallekaan sukupuolelle velloa vuosikausia surussa. Kuolema tulee kaikille, siitä on vain päästävä yli.
No joskus sitten puuttuu toiselta empatiakyky lähes kokonaan. Äitini oli kuollut 5pv aikaisemmin ja istuimme silloisen vaimoni kanssa saunassa. Minä olin varmaan omissa ajatuksissani kun mietin muistolausetta äitini kuolin-ilmoitukseen. Silloin vaimoni kysyi: "Mikä se on kun naiminenkaan ei huvita".
(edellisestä kerrasta oli kulunut n.1viikko.) Arvatkaa miltä silloin tuntui? Tuntui että minä melkein oksennan.
Olen todella pahoillani puolestasi. Tottakai suru on luonnollista ja tervettä ja muiden on syytä sitä kunnioittaa ja tuntea myötätuntoa.
Kyse tuossa oli varmaan enemmän siitä, että vaikka toista voi auttaa, tukea, ymmärtää ja lohduttaa, niin jotta avusta olisi hyötyä, se olisi tärkeää suunnata surevalle henkilölle, ei sivulliselle.
Syvällä sisimmässään mies saattaa olla pettynyt itseensä miehenä, etenkin kun on aiemmin ollut "hyvä mies". Hän on rikki omasta menetyksestään ja sekin voi olla tuntunut epäonnistumiselta. Lisäksi vaimo tarvitsisi tukea eikä mies pysty sitä nyt antamaan ja se aiheuttaa toisen, ison epäonnistumisen. Ja lisäksi se oma suru siinä päällä omasta isästä ja mahdollisesti hän suree myös ap:n sukulaisia.
Jotenkin näiden kahden pitäisi voida kohdata rauhallisesti ja rakkaudella (yhteinen terapia) ja molemmat tarvitsevat tukea raskaan tilanteen yli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan saat nyt mennä terapiaan. On aika pahasti kuormittava tilanne sinulla. jotain apua tulet tarvitsemaan. Kyllä se siitä ajan kanssa kuitenkin.
No kun tilanne on se, että itse pärjään omien asioideni kanssa. Mutta jaksamiseni raja menee siinä, etten enää kykene olemaan tukihenkilö miehelle ja hänen perheelleen.
Joten en jotenkin näe, että terapia minulle ratkaisisi tuota ongelmaa. Mielestäni mies tarvitsee tukea ja apua, sillä minä en voi olla se ainoa.
Eipä tietenkään. Kyllä se mies on syyllinen. Mutta on hyvä että parisuhteessa on yksi täydellinen: sinä!
Ajattele kerrankin aivoillasi. Miten ap hyötyy terapiasta, kun ongelma on miehen suru? Ei ap:n terapia poista miehen pahaa oloa. Jos on paha olla sitä ei hyödytä se, että se kumppani menee terapiaan sanomaan, että se nyt suree kolmatta vuotta. Sinne pitää mennä ihan itse. Ei oo normaalia olla 3 vuotta, joista 2 silloin kun isä ei ole vielä edes kuollut, aivan paskana asiasta. Ei oo tervettä kummallekaan sukupuolelle velloa vuosikausia surussa. Kuolema tulee kaikille, siitä on vain päästävä yli.
Olet ihan kuin yksi psyk sh, jonka luona kävin pari kertaa. Mitään konkreettista apua tai neuvoa tai keskustelua ei käyty. Totesi vain, että kuolema on luonnollista ja jos on yksin, pitää etsiä uusia ihmisiä ja ei saa surra.
Mielestäni mielekkäämpää on prosessoida se surunsa askel askeleelta se muuttaa muotoaan ja ihminen alkaa vahvistua uudelleen, muovautua uudeksi. Se menee monesti huomaamatta, siinä sivussa. Itsensä pakottaminen johonkin ennenaikaiseen terästäytymiseen olisi minusta tunteiden kieltämistä ja tietäisi kyllä ongelmia myöhemmin.
Totta, mutta mielestäni toiset ihmiset ovat tärkeitä. Ketään ei saisi jättää yksin surunsa keskelle. Mutta siinä on vain se, että sitä taakkaa pitäisi pystyä jotenkin jakamaan tarpeeksi laajasti, niin ettei se kaikki kaadu yhdelle ihmiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan saat nyt mennä terapiaan. On aika pahasti kuormittava tilanne sinulla. jotain apua tulet tarvitsemaan. Kyllä se siitä ajan kanssa kuitenkin.
No kun tilanne on se, että itse pärjään omien asioideni kanssa. Mutta jaksamiseni raja menee siinä, etten enää kykene olemaan tukihenkilö miehelle ja hänen perheelleen.
Joten en jotenkin näe, että terapia minulle ratkaisisi tuota ongelmaa. Mielestäni mies tarvitsee tukea ja apua, sillä minä en voi olla se ainoa.
Eipä tietenkään. Kyllä se mies on syyllinen. Mutta on hyvä että parisuhteessa on yksi täydellinen: sinä!
Ajattele kerrankin aivoillasi. Miten ap hyötyy terapiasta, kun ongelma on miehen suru? Ei ap:n terapia poista miehen pahaa oloa. Jos on paha olla sitä ei hyödytä se, että se kumppani menee terapiaan sanomaan, että se nyt suree kolmatta vuotta. Sinne pitää mennä ihan itse. Ei oo normaalia olla 3 vuotta, joista 2 silloin kun isä ei ole vielä edes kuollut, aivan paskana asiasta. Ei oo tervettä kummallekaan sukupuolelle velloa vuosikausia surussa. Kuolema tulee kaikille, siitä on vain päästävä yli.
No joskus sitten puuttuu toiselta empatiakyky lähes kokonaan. Äitini oli kuollut 5pv aikaisemmin ja istuimme silloisen vaimoni kanssa saunassa. Minä olin varmaan omissa ajatuksissani kun mietin muistolausetta äitini kuolin-ilmoitukseen. Silloin vaimoni kysyi: "Mikä se on kun naiminenkaan ei huvita".
(edellisestä kerrasta oli kulunut n.1viikko.) Arvatkaa miltä silloin tuntui? Tuntui että minä melkein oksennan.
Minun mieheni ei koskenut minuun puoleen vuoteen, kun oma isänsä kuoli äkillisesti.
Alue: Aihe vapaa
Ei saa sairastua syöpäänkään. Ja jokaisen pitää jaksaa juosta 15 kilsaa. Ja jokaisen pitää olla keskimääräisen älykäs, mielellään yli.