Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Avomiehellä on suuri suru perheessä, mutta hänen käytöksensä taakka alkaa musertaa minutkin
12.03.2018 |
Tuntuu kauhealta kirjoittaa tätä, mutta omat voimat alkavat olla aivan lopussa.
Avomieheni isällä todettiin syöpä kolme vuotta sitten. Olen ollut niin empaattinen, ystävällinen ja yrittänyt tukea kuin mahdollista. Mutta kolmeen vuoteen elämään ei ole mahtunut oikeastaan mitään muuta. Se on ollut jatkuva puheenaihe. Millään muulla ei miehen mukaan ole mitään väliä tai kenenkään muun suruilla, taakoilla tai sairauksilla. Ilmoittaa vain kiukkuisesti ja ilkeästi, että millään ei ole väliä sen rinnalla, miten vaikeaa hänen isällään on ja että kukaan muu ei tarvitse tai ansaitse sympatiaa tai huolenpitoa, kun kaikilla muilla on paljon helpompaa.
Kuitenkin omilla vanhemmillani on myös vakavia sairauksia. He eivät vain puhu niistä vaan pyrkivät löytämään hyviä puolia elämästä. Samoin perhepiirissäni on ollut hyvinkin vaikeita ja surullisia tilanteita, samoin kuin itselläni, mutta millään ei ole miehen mielestä väliä hänen isänsä sairauden rinnalla. Minä en saa valittaa tai puhua omista asioistani, ihan hänen omien sanojensa mukaan, koska hän ei viitsi kuunnella valittamista.
Silti joudun itse jatkuvasti kuuntelemaan hänen valittamistaan ja kiukutteluaan ja toimimaan hänen tukihenkilönään.
Viime viikkoina tilanne on kärjistynyt. Avomieheni isä menehtyi. Samaan aikaan kaksi lähiomaistani menehtyi. Äitini on sairaalassa teho-osastolla.
Mutta ainoa, mistä avomieheni mukaan saa puhua, on se että hän puhuu isänsä menetyksestä ja lapsuudenperheensä surusta ja haluaa minun tukevan heitä. Tämän lisäksi, ilmeisesti pahan olonsa takia, hän kaataa jatkuvasti päälleni harmistuksensa kaikesta - työjutuista, arjen jutuista, aivan kaikesta.
Jos yritän sanoa, että pahoitan mieleni ja että minulla on myös omat taakat ja surut kannettavana, hän ilmoittaa että häntä ei kiinnosta, hän ei halua kuulla ja lopettaa keskustelun. Ilmoittaa, että minulla on vastuu omista tunteistani ja että se ei ole millään tavalla hänen syynsä tai vastuunsa jos hän pahoittaa mieleni.
En tiedä, meneekö tämä ohi jos ja kun suurin suru hänellä menee ohi, mutta itse en vain henkisesti jaksa. Joudun kantamaan täysin yksin omat suruni ilman että häntä kiinnostaa pätkääkään ja samalla toimimaan likasankona hänen kaikelle negatiivisuudelleen.
Haluan vain eroon hänestä enkä koskaan enää edes puhua hänen kanssaan, sillä olo on aina aivan kauhea sen jälkeen kun olemme jutelleet. Viime kuukaudet olemmekin vältelleet keskustelemista. En halua enkä jaksa tällaista. Ymmärrän toisen surun ja tuskan, mutta minun pitää jaksaa kantaa omat taakkanikin. Nyt miehen paha olo on jopa levittäytynyt vanhempiini, koska he huomaavat minun pahan oloni.
Omassa lapsuudenperheessäni on kuitenkin aina ollut pyrkimys siihen, että elämässä on tärkeää löytää myös iloisia ja myönteisiä asioita eikä vain velloa suruissa ja vastoinkäymisissä aivan tauottomasti.
Mitä ihmettä teen? En vain jaksa ja koen tilanteen myös äärettömän epäreiluksi omaa lapsuudenperhettäni ja sukuani kohtaan, koska hekin tarvitsevat minun tukeani. En myös rehellisesti sanottuna enää edes pidä koko miehestä, vaikka suhteen alkuaikoina hän oli mielestäni ihanin ja kiltein ihminen koskaan. Kaipaan myös niitä iloisia, arkisia, hyviä aikoja. Nyt vain tuntuu olevan pelkästään surua, kiukkua ja synkkyyttä ja mitään muuta ei hänen elämäänsä mahdu, ei ole mahtunut pitkään aikaan, eikä silloin hänen mielestään kenenkään muunkaan elämään saa mahtua mitään muuta.
Tuntuu siltä, että pitää vain pelastaa itsensä. Mutta miten kamala ihminen olen jos niin teen. Ja samalla toivon, että voisin saada ainakin joskus ystävänä takaisin sen ihmisen joka hän oli vielä kolmisen vuotta sitten.
Kommentit (126)
Vierailija kirjoitti:
Minua kyllästyttää ihan hirveästi tuo terapiahuutelu, koska kuinka helpoksi sen saaminen ja auttaminen kuvitellaan. Voin kertoa, että siinä pahimmassa vaiheessa ei ole voimia terapeutin etsimiseen tai siellä käymiseen, jos nyt edes sattuisi löytämään henkilön, josta oikeasti on apua. Osa terapeuteista on ihan huuhaa-pettereitä.
Aika monessa kunnassa on esim sururyhmiä, johon voi mennä kuuntelemaan ja puhumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kyllästyttää ihan hirveästi tuo terapiahuutelu, koska kuinka helpoksi sen saaminen ja auttaminen kuvitellaan. Voin kertoa, että siinä pahimmassa vaiheessa ei ole voimia terapeutin etsimiseen tai siellä käymiseen, jos nyt edes sattuisi löytämään henkilön, josta oikeasti on apua. Osa terapeuteista on ihan huuhaa-pettereitä.
Aa joo. No kannattaa sitten vaan olla tekemättä mitään.
Esim. jollain hyvillä self help -vinkeillä voi saada paljon parempaa aikaan, ainakin nopeammin. Vaikka vinkata hyviä youtube-videoita, kirjoja ja nettisivuja. Joku vinkkasikin jo Tunne lukkosi -kirjaa.
Joka tapauksessahan sen ihmisen itsensä pitää päänsä sisällä työstää asiat ja hyvä kirjallinen materiaali on paljon paremi apu kuin vaikka terapeutti, jonka kanssa et ole samalla aaltopituudella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ihan saat nyt mennä terapiaan. On aika pahasti kuormittava tilanne sinulla. jotain apua tulet tarvitsemaan. Kyllä se siitä ajan kanssa kuitenkin.
No kun tilanne on se, että itse pärjään omien asioideni kanssa. Mutta jaksamiseni raja menee siinä, etten enää kykene olemaan tukihenkilö miehelle ja hänen perheelleen.
Joten en jotenkin näe, että terapia minulle ratkaisisi tuota ongelmaa. Mielestäni mies tarvitsee tukea ja apua, sillä minä en voi olla se ainoa.
Olet oikeassa. Miehesi tarvitsee terapiaa, mutta tietenkään hän ei mene. Siksi tuo asetelma tulee olemaan loppuelämän ajan juuri tuollainen koska hän ei pääse yli. Entä kun omat sairautenne alkaisivat? Hän välittäisi vain omistaan ja vähättelisi sinun. Sinun rintasyöpäsi ei ole mitään koska hänellä on mahakatarri. Haluatko sitä? Olet aivan oikeassa siinä, että sinun on lähdettävä, koska toista ihmistä ei voi muuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kyllästyttää ihan hirveästi tuo terapiahuutelu, koska kuinka helpoksi sen saaminen ja auttaminen kuvitellaan. Voin kertoa, että siinä pahimmassa vaiheessa ei ole voimia terapeutin etsimiseen tai siellä käymiseen, jos nyt edes sattuisi löytämään henkilön, josta oikeasti on apua. Osa terapeuteista on ihan huuhaa-pettereitä.
Aika monessa kunnassa on esim sururyhmiä, johon voi mennä kuuntelemaan ja puhumaan.
Totta, sen koin itsellenikin avuksi. Kahta terapeuttia kokeilin, ne eivät toimineet. Kolmatta en jaksanut etsiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kyllästyttää ihan hirveästi tuo terapiahuutelu, koska kuinka helpoksi sen saaminen ja auttaminen kuvitellaan. Voin kertoa, että siinä pahimmassa vaiheessa ei ole voimia terapeutin etsimiseen tai siellä käymiseen, jos nyt edes sattuisi löytämään henkilön, josta oikeasti on apua. Osa terapeuteista on ihan huuhaa-pettereitä.
Aika monessa kunnassa on esim sururyhmiä, johon voi mennä kuuntelemaan ja puhumaan.
Ja pääasia että hakee jotain apua. Tilanteen jättäminen seisomaan tuossa tilanteessa ei ainakaan johda mihinkään hyvään lopputulokseen.
Jos mies ei suostu, niin se taas on sellainen ongelma, että ap:n pitää tehdä päätös pelastaako itsensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies tarvii omaan kriisiinsä ammattiapua ja sinä tarvitset aikalisän, esim. väliaikaisen asumuseron.
Sururyhmään pääsee, kun kuolemasta on noin puoli vuotta - vuosi. Meidän sururyhmässä oli jokaiselle käsillä ensimmäinen joulu, mutta suurimman osan läheiset olivat kuolleet alkuvuodesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ukko pihalle. Hänellä on varmasti vielä elossa oleva, ja vain sairastumista odottava äiti, sisaruksia joille voi tulla joku tauti, tätejä, setiä, jne. Jos meinaa jokaista pahaa mieltä vatvoa vuositolkulla, on kaikille helpompi että sinä löydät itsellesi miehen joka tukee sinua, ja jota sinä voit tukea niin, ettei koko homma kestä loppuelämää.
Totta, mutta toisaalta voi olla myös toinen vanhemmista, joka on se kaikkein tärkein.
Mies tarvitsisi tukea (ei ap:lta) oman tilanteensa käsittelyyn. Ja jos hän ei siihen suostu tai mistään ei löydy sopivaa apua (sen etsimisessä ap voisi auttaa) niin sitten varmaan ei auta kuin molempien sulkeutua omiin poteroihins.
Mies ehdottomasti tarvitsisi tukea. Mutta mitä teet kun toinen ei suostu sitä ottamaan vastaan tai rajoittamaan omia vastuitaan muille ihmisille?
Siis ap tässä: Kun mielestäni osa ongelmaa on myös se, että mies on itse liian kiltti ja vastuullinen muita kohtaan ja antaa itseään käytettävän hyväksi. Ei jotenkin kykene sanomaan suvulleen tai töissä, että nyt HÄN tarvitsee heiltä rauhaa jotta voi kerätä voimia ja toipua. Sillä näen, että hän on aivan lopussa, ollut jo pidempään.
Tilanne kuulostaa siltä, että sukulaiset kaatavat kaiken miehesi niskaan ja vaativat/manipuloivat, että mies hoitaa kaiken heidän puolestaan. Mies tottelee, koska ei kykene asiaa muulla tavalla ratkaisemaan, ja koska luultavasti tällaisiin tilanteisiin reagoiminen on hyvin syvällä perheen dynamiikassa ja tavassa ratkoa konflikteja.
Mies osaa ratkaista tilanteen ainoastaan samalla tavalla, eli sysää kaiken oman syyllisyytensä, surunsa ja velvoitteensa sinun niskaan. Luultavasti asiat, joita mies sinulle sanoo, ovat suoraan asioita, joita mies kuulee itsekin perheeltään. Koska mies ei saa perheeltään rauhaa tai tilaa omille tunteilleen, et sinäkään saa sitä mieheltä. Jos mies ei kerran ansaitse surra rauhassa, niin miksi joku toinen ansaitsisi?
Sinun pitää pelastaa itsesi epäterveestä tilanteesta. Voit esimerkilläsi toivottavasti osoittaa toimintamallin, jolla mieskin kykenisi itse irtaantumaan omasta vastaavasta tilanteesta. Toinen vaihtoehto on se, että lähtösi ajaa miehen sen verran kriisiin, että hänen on pakko havahtua ja tehdä muutoksia. Missään nimessä sinun ei tarvitse toimia miehen likasankona, vaan sinun tehtäväsi on ensisijaisesti huolehtia itsestäsi ja omasta lähisuvusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ukko pihalle. Hänellä on varmasti vielä elossa oleva, ja vain sairastumista odottava äiti, sisaruksia joille voi tulla joku tauti, tätejä, setiä, jne. Jos meinaa jokaista pahaa mieltä vatvoa vuositolkulla, on kaikille helpompi että sinä löydät itsellesi miehen joka tukee sinua, ja jota sinä voit tukea niin, ettei koko homma kestä loppuelämää.
Totta, mutta toisaalta voi olla myös toinen vanhemmista, joka on se kaikkein tärkein.
Mies tarvitsisi tukea (ei ap:lta) oman tilanteensa käsittelyyn. Ja jos hän ei siihen suostu tai mistään ei löydy sopivaa apua (sen etsimisessä ap voisi auttaa) niin sitten varmaan ei auta kuin molempien sulkeutua omiin poteroihins.
Mies ehdottomasti tarvitsisi tukea. Mutta mitä teet kun toinen ei suostu sitä ottamaan vastaan tai rajoittamaan omia vastuitaan muille ihmisille?
Siis ap tässä: Kun mielestäni osa ongelmaa on myös se, että mies on itse liian kiltti ja vastuullinen muita kohtaan ja antaa itseään käytettävän hyväksi. Ei jotenkin kykene sanomaan suvulleen tai töissä, että nyt HÄN tarvitsee heiltä rauhaa jotta voi kerätä voimia ja toipua. Sillä näen, että hän on aivan lopussa, ollut jo pidempään.
Tilanne kuulostaa siltä, että sukulaiset kaatavat kaiken miehesi niskaan ja vaativat/manipuloivat, että mies hoitaa kaiken heidän puolestaan. Mies tottelee, koska ei kykene asiaa muulla tavalla ratkaisemaan, ja koska luultavasti tällaisiin tilanteisiin reagoiminen on hyvin syvällä perheen dynamiikassa ja tavassa ratkoa konflikteja.
Mies osaa ratkaista tilanteen ainoastaan samalla tavalla, eli sysää kaiken oman syyllisyytensä, surunsa ja velvoitteensa sinun niskaan. Luultavasti asiat, joita mies sinulle sanoo, ovat suoraan asioita, joita mies kuulee itsekin perheeltään. Koska mies ei saa perheeltään rauhaa tai tilaa omille tunteilleen, et sinäkään saa sitä mieheltä. Jos mies ei kerran ansaitse surra rauhassa, niin miksi joku toinen ansaitsisi?
Sinun pitää pelastaa itsesi epäterveestä tilanteesta. Voit esimerkilläsi toivottavasti osoittaa toimintamallin, jolla mieskin kykenisi itse irtaantumaan omasta vastaavasta tilanteesta. Toinen vaihtoehto on se, että lähtösi ajaa miehen sen verran kriisiin, että hänen on pakko havahtua ja tehdä muutoksia. Missään nimessä sinun ei tarvitse toimia miehen likasankona, vaan sinun tehtäväsi on ensisijaisesti huolehtia itsestäsi ja omasta lähisuvusta.
En puolustele miestä, mutta eikös mies ole se kaikkein läheisin sukulainen. Ainakin minulle hän tulee heti itseni jälkeen.
Tärkeintä olisi, että löytäisivät puheyhteyden, jossa ovat samalla puolella, sitten voisi katsoa, onko voimia jatkaa yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sympatiat täältä sinulle AP. En kyllä osaa neuvoa mitenkään, vähän samanlaisessa tilanteessa. Miehellä hirveä stressi töistä, huono ilmapiiri siellä jne ja valittaa asiasta jatkuvasti ja on huonotuulinen ja kiukkuinen kotona. Ei tosin kiellä minua puhumasta omista ongelmistani ja varmaan kuuntelisikin, mutta minä en kestä jatkuvaa negatiivisuutta ja mieluummin yrittäisin iloita pienistä asioista elämässä. Kuulostan varmaan tunteettomalta, mutta on todella uuvuttavaa kuunnella toisen valitusta ja elää negatiivisuuden ilmapiirissä päivästä toiseen. Harkitsen jopa eroa välillä. Onneksi (?) on pienet lapset jarruna näissä ajatuksissa. Arvelen että puolisoni on ehkä jopa masentunutkin (on ollut vuosia sitten ja lääkitykselläkin). Musta tuntuu etten millään enää selviäisi 'tukihenkilönä olemisesta', on vaan ihan sairaan raskasta yrittää tukea ihmistä, joka näkee lähes kaikessa jotain vikaa.
Miehet ovat joskus isoja vauvoja. Miehesi turvallisuuden tunne on järkkynyt. Ota miestäni kaulasta kiinni ja sano, että olet hänen kanssaan eikä hän ole yksin. Kerro, että ymmärrät häntä. Paapo häntä, niin jonakin päivänä myös sinä saat vastakaikua. Olen kokenut tämän monta kertaa ja on tehokasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ukko pihalle. Hänellä on varmasti vielä elossa oleva, ja vain sairastumista odottava äiti, sisaruksia joille voi tulla joku tauti, tätejä, setiä, jne. Jos meinaa jokaista pahaa mieltä vatvoa vuositolkulla, on kaikille helpompi että sinä löydät itsellesi miehen joka tukee sinua, ja jota sinä voit tukea niin, ettei koko homma kestä loppuelämää.
Totta, mutta toisaalta voi olla myös toinen vanhemmista, joka on se kaikkein tärkein.
Mies tarvitsisi tukea (ei ap:lta) oman tilanteensa käsittelyyn. Ja jos hän ei siihen suostu tai mistään ei löydy sopivaa apua (sen etsimisessä ap voisi auttaa) niin sitten varmaan ei auta kuin molempien sulkeutua omiin poteroihins.
Mies ehdottomasti tarvitsisi tukea. Mutta mitä teet kun toinen ei suostu sitä ottamaan vastaan tai rajoittamaan omia vastuitaan muille ihmisille?
Siis ap tässä: Kun mielestäni osa ongelmaa on myös se, että mies on itse liian kiltti ja vastuullinen muita kohtaan ja antaa itseään käytettävän hyväksi. Ei jotenkin kykene sanomaan suvulleen tai töissä, että nyt HÄN tarvitsee heiltä rauhaa jotta voi kerätä voimia ja toipua. Sillä näen, että hän on aivan lopussa, ollut jo pidempään.
Tilanne kuulostaa siltä, että sukulaiset kaatavat kaiken miehesi niskaan ja vaativat/manipuloivat, että mies hoitaa kaiken heidän puolestaan. Mies tottelee, koska ei kykene asiaa muulla tavalla ratkaisemaan, ja koska luultavasti tällaisiin tilanteisiin reagoiminen on hyvin syvällä perheen dynamiikassa ja tavassa ratkoa konflikteja.
Mies osaa ratkaista tilanteen ainoastaan samalla tavalla, eli sysää kaiken oman syyllisyytensä, surunsa ja velvoitteensa sinun niskaan. Luultavasti asiat, joita mies sinulle sanoo, ovat suoraan asioita, joita mies kuulee itsekin perheeltään. Koska mies ei saa perheeltään rauhaa tai tilaa omille tunteilleen, et sinäkään saa sitä mieheltä. Jos mies ei kerran ansaitse surra rauhassa, niin miksi joku toinen ansaitsisi?
Sinun pitää pelastaa itsesi epäterveestä tilanteesta. Voit esimerkilläsi toivottavasti osoittaa toimintamallin, jolla mieskin kykenisi itse irtaantumaan omasta vastaavasta tilanteesta. Toinen vaihtoehto on se, että lähtösi ajaa miehen sen verran kriisiin, että hänen on pakko havahtua ja tehdä muutoksia. Missään nimessä sinun ei tarvitse toimia miehen likasankona, vaan sinun tehtäväsi on ensisijaisesti huolehtia itsestäsi ja omasta lähisuvusta.
Nimenomaan näin. Mies on tavallaan tyypillinen auttajapersoona omaan sukuunsa päin siinä suhteessa, että ei tunnista eikä osaa nimetä omaa avuntarvettaan. Luultavasti tuo vahvan rooli on ollut hänellä perhepiirissä jo pitkään. Ap kuitenkin näkee ja joutuu vastaanottamaan miehen ylikuormittumisesta johtuvan oirehdinnan. Eli miehellä ei ole resursseja toimia enää ap:n suhteen kuten parisuhteessa kuuluisi, vaan hän toimii suorastaan törkeästi ap:ta kohtaan.
Mies tarvitsee vakavan herätyksen väärästä toimintamallista ja ap tarvitsee etäisyyttä miehen suvun ongelmiin ja tukea omaan tilanteeseen. En osaa kertoa mikä teidän tilanteessa olisi oikea toimintamalli, mutta jokin muutos tarvitaan, ja todennäköisesti sen tarvitsee lähteä sinusta ap, koska miehesi vaikuttaa olevan syvemmällä tunne-elämän ongelmiensa kanssa.
Te, joille Maslow'n tarvehierarkia on tuttu: on vähän vaikea elää tiiviisti toisen kanssa, jos ollaan täysin eri portailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ukko pihalle. Hänellä on varmasti vielä elossa oleva, ja vain sairastumista odottava äiti, sisaruksia joille voi tulla joku tauti, tätejä, setiä, jne. Jos meinaa jokaista pahaa mieltä vatvoa vuositolkulla, on kaikille helpompi että sinä löydät itsellesi miehen joka tukee sinua, ja jota sinä voit tukea niin, ettei koko homma kestä loppuelämää.
Totta, mutta toisaalta voi olla myös toinen vanhemmista, joka on se kaikkein tärkein.
Mies tarvitsisi tukea (ei ap:lta) oman tilanteensa käsittelyyn. Ja jos hän ei siihen suostu tai mistään ei löydy sopivaa apua (sen etsimisessä ap voisi auttaa) niin sitten varmaan ei auta kuin molempien sulkeutua omiin poteroihins.
Mies ehdottomasti tarvitsisi tukea. Mutta mitä teet kun toinen ei suostu sitä ottamaan vastaan tai rajoittamaan omia vastuitaan muille ihmisille?
Siis ap tässä: Kun mielestäni osa ongelmaa on myös se, että mies on itse liian kiltti ja vastuullinen muita kohtaan ja antaa itseään käytettävän hyväksi. Ei jotenkin kykene sanomaan suvulleen tai töissä, että nyt HÄN tarvitsee heiltä rauhaa jotta voi kerätä voimia ja toipua. Sillä näen, että hän on aivan lopussa, ollut jo pidempään.
Tilanne kuulostaa siltä, että sukulaiset kaatavat kaiken miehesi niskaan ja vaativat/manipuloivat, että mies hoitaa kaiken heidän puolestaan. Mies tottelee, koska ei kykene asiaa muulla tavalla ratkaisemaan, ja koska luultavasti tällaisiin tilanteisiin reagoiminen on hyvin syvällä perheen dynamiikassa ja tavassa ratkoa konflikteja.
Mies osaa ratkaista tilanteen ainoastaan samalla tavalla, eli sysää kaiken oman syyllisyytensä, surunsa ja velvoitteensa sinun niskaan. Luultavasti asiat, joita mies sinulle sanoo, ovat suoraan asioita, joita mies kuulee itsekin perheeltään. Koska mies ei saa perheeltään rauhaa tai tilaa omille tunteilleen, et sinäkään saa sitä mieheltä. Jos mies ei kerran ansaitse surra rauhassa, niin miksi joku toinen ansaitsisi?
Sinun pitää pelastaa itsesi epäterveestä tilanteesta. Voit esimerkilläsi toivottavasti osoittaa toimintamallin, jolla mieskin kykenisi itse irtaantumaan omasta vastaavasta tilanteesta. Toinen vaihtoehto on se, että lähtösi ajaa miehen sen verran kriisiin, että hänen on pakko havahtua ja tehdä muutoksia. Missään nimessä sinun ei tarvitse toimia miehen likasankona, vaan sinun tehtäväsi on ensisijaisesti huolehtia itsestäsi ja omasta lähisuvusta.
En puolustele miestä, mutta eikös mies ole se kaikkein läheisin sukulainen. Ainakin minulle hän tulee heti itseni jälkeen.
Tärkeintä olisi, että löytäisivät puheyhteyden, jossa ovat samalla puolella, sitten voisi katsoa, onko voimia jatkaa yhdessä.
Käsittääkseni ap on kohta kolme vuotta yrittänyt luoda tuota puheyhteyttä ja saada miestä ymmärtämään myös ap:n tilanne. Mies ei tämänhetkisessä tilassaan siihen kykene. Tässä vaiheessa tosiaankin oma itse on se tärkein, ja valitettavasti se toiseksi tärkein eli mies on nyt ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Samaa olen huomannut. Naiselle ei saa kertoa omista suruista. Ne täytyy pitää sisällään. Saa puhua vain positiivisista asioista. Omista ongelmista kertominen on kuulemma niiden kaatamista toisen niskaan. Omista tunteista pitää puhua, mutta vain silloin kun ne ovat positiivisia.
Samaa olen huomannut minäkin. Miehelle ei saa kertoa omista suruista. Ne täytyy pitää sisällään. Saa puhua vain positiivisista asioista. Omista ongelmista kertominen on kuulemma niiden kaatamista toisen niskaan, eikä mies jaksa kuunnella, koska hänelle tulee siitä paha olo.
Ehdottomasti mies terapiaan.Olisi pitänyt jo paljon aikaisemmin mennä.Siitä on oikeasti apua.Me kävimme molemmat erikseen mieheni kanssa.
Terapia on aika vahva sana. Kevyempääkin keskusteluapua on tarjolla kuin terapia. Keskustellessa ulkopuolisen kanssa nimenomaan se ulkopuolinen toimisi likasankona, eikä aloittajan tarvitsisi toimisa puolisonsa pahan olon likasankoja eikä myökään päinvastoin. Mutta ehdottomasti jonkinlainen keskusteluavun hakeminen jostain olisi paikallaan.
Kyllä aikuisen ihmisen täytyy kyetä elämään, vaikka vanhemmat sairastavat ja kuolevat. Kaikkien vanhemmat sairastavat ja kuolevat ajallaan.
Pullamössömeininkiä tuo miehesi elämä.
Käske sen miehistyä.
Alue: Aihe vapaa
Hei ap. Kenelläkään ei ole oikeutta toimia niin kuin miehesi toimii. Lue tekstisi ja mieti, mitä sanoisit jos vaikka joku ystäväsi tai aikuinen lapsesi olisi tuossa tilanteessa.
Itse tekisin varmaan niin, että kieltäytyisin kuuntelemassa miehen vuodatusta, vaatisin häntä menemään terapiaan ja jos ei suostuisi niin ottaisin esim. kuukauden tauon suhteessa. Jos ei vieläkään auttaisi, niin ero. Ongelma kai on se, että tilanne on päässyt jo aivan liian pitkälle. Itsesi voit kuitenkin vielä pelastaa. Kaikkea hyvää sinulle!