Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Avomiehellä on suuri suru perheessä, mutta hänen käytöksensä taakka alkaa musertaa minutkin
12.03.2018 |
Tuntuu kauhealta kirjoittaa tätä, mutta omat voimat alkavat olla aivan lopussa.
Avomieheni isällä todettiin syöpä kolme vuotta sitten. Olen ollut niin empaattinen, ystävällinen ja yrittänyt tukea kuin mahdollista. Mutta kolmeen vuoteen elämään ei ole mahtunut oikeastaan mitään muuta. Se on ollut jatkuva puheenaihe. Millään muulla ei miehen mukaan ole mitään väliä tai kenenkään muun suruilla, taakoilla tai sairauksilla. Ilmoittaa vain kiukkuisesti ja ilkeästi, että millään ei ole väliä sen rinnalla, miten vaikeaa hänen isällään on ja että kukaan muu ei tarvitse tai ansaitse sympatiaa tai huolenpitoa, kun kaikilla muilla on paljon helpompaa.
Kuitenkin omilla vanhemmillani on myös vakavia sairauksia. He eivät vain puhu niistä vaan pyrkivät löytämään hyviä puolia elämästä. Samoin perhepiirissäni on ollut hyvinkin vaikeita ja surullisia tilanteita, samoin kuin itselläni, mutta millään ei ole miehen mielestä väliä hänen isänsä sairauden rinnalla. Minä en saa valittaa tai puhua omista asioistani, ihan hänen omien sanojensa mukaan, koska hän ei viitsi kuunnella valittamista.
Silti joudun itse jatkuvasti kuuntelemaan hänen valittamistaan ja kiukutteluaan ja toimimaan hänen tukihenkilönään.
Viime viikkoina tilanne on kärjistynyt. Avomieheni isä menehtyi. Samaan aikaan kaksi lähiomaistani menehtyi. Äitini on sairaalassa teho-osastolla.
Mutta ainoa, mistä avomieheni mukaan saa puhua, on se että hän puhuu isänsä menetyksestä ja lapsuudenperheensä surusta ja haluaa minun tukevan heitä. Tämän lisäksi, ilmeisesti pahan olonsa takia, hän kaataa jatkuvasti päälleni harmistuksensa kaikesta - työjutuista, arjen jutuista, aivan kaikesta.
Jos yritän sanoa, että pahoitan mieleni ja että minulla on myös omat taakat ja surut kannettavana, hän ilmoittaa että häntä ei kiinnosta, hän ei halua kuulla ja lopettaa keskustelun. Ilmoittaa, että minulla on vastuu omista tunteistani ja että se ei ole millään tavalla hänen syynsä tai vastuunsa jos hän pahoittaa mieleni.
En tiedä, meneekö tämä ohi jos ja kun suurin suru hänellä menee ohi, mutta itse en vain henkisesti jaksa. Joudun kantamaan täysin yksin omat suruni ilman että häntä kiinnostaa pätkääkään ja samalla toimimaan likasankona hänen kaikelle negatiivisuudelleen.
Haluan vain eroon hänestä enkä koskaan enää edes puhua hänen kanssaan, sillä olo on aina aivan kauhea sen jälkeen kun olemme jutelleet. Viime kuukaudet olemmekin vältelleet keskustelemista. En halua enkä jaksa tällaista. Ymmärrän toisen surun ja tuskan, mutta minun pitää jaksaa kantaa omat taakkanikin. Nyt miehen paha olo on jopa levittäytynyt vanhempiini, koska he huomaavat minun pahan oloni.
Omassa lapsuudenperheessäni on kuitenkin aina ollut pyrkimys siihen, että elämässä on tärkeää löytää myös iloisia ja myönteisiä asioita eikä vain velloa suruissa ja vastoinkäymisissä aivan tauottomasti.
Mitä ihmettä teen? En vain jaksa ja koen tilanteen myös äärettömän epäreiluksi omaa lapsuudenperhettäni ja sukuani kohtaan, koska hekin tarvitsevat minun tukeani. En myös rehellisesti sanottuna enää edes pidä koko miehestä, vaikka suhteen alkuaikoina hän oli mielestäni ihanin ja kiltein ihminen koskaan. Kaipaan myös niitä iloisia, arkisia, hyviä aikoja. Nyt vain tuntuu olevan pelkästään surua, kiukkua ja synkkyyttä ja mitään muuta ei hänen elämäänsä mahdu, ei ole mahtunut pitkään aikaan, eikä silloin hänen mielestään kenenkään muunkaan elämään saa mahtua mitään muuta.
Tuntuu siltä, että pitää vain pelastaa itsensä. Mutta miten kamala ihminen olen jos niin teen. Ja samalla toivon, että voisin saada ainakin joskus ystävänä takaisin sen ihmisen joka hän oli vielä kolmisen vuotta sitten.
Kommentit (126)
Sun pitäis mennä terapiaan sen takia että oppisit paremmin pitää puoliasi elämässä.Että oppisit olemaan terveellä tavalla itsekäs ja laittamaan rajoja.Miehesikin on näköjääb oppinut että sinä olet se antava osapuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pari uskomattoman urpoa vastaajaa täällä. Onkohan AP:n mies asialla...?
Meillä on vähän samantapainen tilanne, mutta miehen ongelmana on masennus. Juurikaan muusta meillä ei puhuta, kuin hänen masennuksestaan, väsymyksestään ja vaikeuksistaan. Ymmärrän, että se kuuluu tuohon sairauteen, mutta raskasta se on kuitenkin ja masennus vaikuttaa koko perheeseen. Minun pitäisi olla aina iloinen ja onnellinen, jos olen jotakin muuta, mies kokee, että loukkaan häntä. En esim. saisi surra miehen itsemurha-aikeita tms, koska minun surulleni ei ole tilaa.
Ap, kuulostaa kamalalta. Olet tehnyt jo voitavasi. Nyt on kaksi vaihtoehtoa, mies terapiaan tai eroatte.
Aika monella on se tilanne kuin teillä, että molempien lähisuvussa on vakavaa sairautta. Kukaan ei elä ikuisesti. Minun isälläni on syöpä kanssa ja sitä yritetään nyt hoitaa toistamiseen, kun ensimmäinen hoito ei tehonnut. Äidilläni epäillään alkavaa dementiaa. Miehen isällä on pidemmälle edennyt dementia ja anopin resurssit onahoitajana alkaa olla huvenneet ja hän taitaa olla masentunut. Oma rakas isovanhempi sairasti 95-v ikään mennessä kaikenlaista ja lopulta kuoli pari kk sitten. Sellaista se elämä on. Autetaan mitä pystymme kaikkia, mutta meillä on neljä lasta ja heidän ja meidän elämä jatkuu surusta huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
No minä en kyllä usko, että tuossa on taustalla enää vain suru, vaan että miehellä on selvästi muutenkin vaikea ymmärtää, että muillakin ihmisillä on arvoa, muidenkin tunteet ovat arvokkaita.
Olet jaksanut jo pitkään. Asuvatko vanhempasi paikkakunnallasi? Minä sinuna ehkä nyt harkitsisin vaikka vanhempien luo muuttoa hetkeksi, mikäli puolisosi isän kuolemasta on jo isompi aika kulunut.
Sinun pitää myös tutkailla realistisesti sitäkin vaihtoehtoa, että miehesi ei välttämättä ole persoonaltaan kykevä vastavuoroiseen parisuhteeseen. Voisit kirjoittaa miehellesi kirjeen, jossa muistutat olleesi tukena pitkään, mutta nyt et enää voi jaksaa sen tiedon kanssa, että sinun tunteesi, surusi ja vanhempien tilanteesi on hänelle täysin arvotonta. Varsinkin kun olet pitkään ollut hänelle tukena oman surunsa kanssa.
Sanonpa tämänkin. Miehesi.käsittelee surua kuin teini-ikäinen - ellei epäkypsemminkin. Normaali ihminen ei kykene kolmeksi vuodeksi vetäytymään sellaiseen kuplaan, että kaikki muu paitsi hän ja hänen perhe, ovat roskaa vain tiellä. Ehkä jos kyseessä olisi oman lapsen sairaus ja kuolema, mutta ei kun on kyseessä aikuisen ihmisen vanhemman sairaus ja kuolema. En tarkoita vähätellä surun tunnetta ja vaikeutta elämässä, mutta kertakaikkiaan noin "normaalissa" ikävässä tilanteessa ei ole terveen ihmisen merkki, jos ajattelee että puolison lähisukulaisen kuolema on arvoton verrattuna oman lähisukulaisen kuolemaan.
Kyllä, mies ei ole ns. terve vaan syystä tai toisesta tärkeän vanhemman poistuminen korostaa hänen haavoittuvuuttaan ja ahdistaa. Hänen pitäisi jaksaa olla mies ja astua isänsä saappaisiin, ei koe pystyvänsä.
Sen sijaan et tarjoa mitään ratkaisua siihen, miten hanskata tilanne, kun mies ei ole 'normaali'.
Tosi moni nainen on sanonut suoraan vanhempansa kuoleman(uhkan) laukaisseen paniikkihäiriön. Näin kävi minullakin. Joidenkin miesten voi olla vaikeaa myöntää tällaista edes omalle vaimolleen.
Ikävä tilanne. Kuulostaa siltä, että suhteenne dynamiikka on ehkä lopullisesti muuttunut. Sinä olet jo katkeroitunut ja miehesi ei lainkaan kunnioita ja arvosta sinua ihmisenä. Hän hyväksikäyttää sinua. Miten ajattelet, että käy kun suurin suru alkaa olla ohi? Ei miehen kunnioitus sinua kohtaan tule palaamaan. Sinä tulet toivomaan jonkinlaista kiitosta edes siitä, että olet kannatellut miestä nämä vuodet, mutta et tule sitä saamaan. Pahimmassa tapauksessa autat, tuet ja rikot itseäsi vielä niin kauan kunnes mies pääsee taas kunnolla jaloilleen, jolloin hän uusilla voimillaan jättää sinut, koska se aito välittäminen on jo aikoja sitten kuollut. Ja mikä oma tilanteesi tuolloin on? Olet loppuunpalanut, henkisesti rikki ja katkeroitunut. Sinulla ei ole enää voimia sinulle tärkeisiin asioihin, kuten vanhempiesi auttamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tilanne kaikin puolin uskomattomalta. Mies ollut vanhempiensa omaishoitaja ja kannattelee sukulaisiaan ja veljeään, nyt isä kuollut. Ap:lta kuollut lähiomaisia ja äiti vakavasti sairas. Kuulostaa siltä, että molemmat tarvitsevat apua.
Mies ei halua kuulla ap:n ikävästä elämäntilanteesta mitään. Onko tuo parisuhde? Minusta ei.
Ukko pihalle. Hänellä on varmasti vielä elossa oleva, ja vain sairastumista odottava äiti, sisaruksia joille voi tulla joku tauti, tätejä, setiä, jne. Jos meinaa jokaista pahaa mieltä vatvoa vuositolkulla, on kaikille helpompi että sinä löydät itsellesi miehen joka tukee sinua, ja jota sinä voit tukea niin, ettei koko homma kestä loppuelämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ukko pihalle. Hänellä on varmasti vielä elossa oleva, ja vain sairastumista odottava äiti, sisaruksia joille voi tulla joku tauti, tätejä, setiä, jne. Jos meinaa jokaista pahaa mieltä vatvoa vuositolkulla, on kaikille helpompi että sinä löydät itsellesi miehen joka tukee sinua, ja jota sinä voit tukea niin, ettei koko homma kestä loppuelämää.
Totta, mutta toisaalta voi olla myös toinen vanhemmista, joka on se kaikkein tärkein.
Mies tarvitsisi tukea (ei ap:lta) oman tilanteensa käsittelyyn. Ja jos hän ei siihen suostu tai mistään ei löydy sopivaa apua (sen etsimisessä ap voisi auttaa) niin sitten varmaan ei auta kuin molempien sulkeutua omiin poteroihins.
Itselläni on ollut viimeiset 1.5 v todella hankalaa. Hankaluuteen syy on lapsessani, sekä omassa terveydessäni, ja pitkittynyt tilanne, joka ei näy helpottavan aiheuttaa muutoksia persoonaani. Minua harmittaa ettei mies kerro minulle ongelmistaan ja pahoista mielistään, koska "ei halua rasittaa minua, eikä kaataa päälleni, koska minulla menee muutenkin jo huonosti". Itse kun en koe että hän kaataisi mitään päälleni jos puhuu omista jutuistaan, vaan koen että se on normaalia parisuhdetta. Haluan kuulla hänen juttunsa, ja haluan voida auttaa ja olla tukena, mutta häne on nyt jotenkin kääntänyt asiat niin ettei minulle voi puhua koska minua pitää suojella. Ei se tämäkään herkkua ole. Rakastan miestäni, ja teen hänen puolestansa kaiken minkä jaksan ja kykenen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ukko pihalle. Hänellä on varmasti vielä elossa oleva, ja vain sairastumista odottava äiti, sisaruksia joille voi tulla joku tauti, tätejä, setiä, jne. Jos meinaa jokaista pahaa mieltä vatvoa vuositolkulla, on kaikille helpompi että sinä löydät itsellesi miehen joka tukee sinua, ja jota sinä voit tukea niin, ettei koko homma kestä loppuelämää.
Totta, mutta toisaalta voi olla myös toinen vanhemmista, joka on se kaikkein tärkein.
Mies tarvitsisi tukea (ei ap:lta) oman tilanteensa käsittelyyn. Ja jos hän ei siihen suostu tai mistään ei löydy sopivaa apua (sen etsimisessä ap voisi auttaa) niin sitten varmaan ei auta kuin molempien sulkeutua omiin poteroihins.
Mies ehdottomasti tarvitsisi tukea. Mutta mitä teet kun toinen ei suostu sitä ottamaan vastaan tai rajoittamaan omia vastuitaan muille ihmisille?
Milloin isä kuoli? Voisiko tilanne parantua itsestään esim hautajaisten jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole oikein oksentaa kaikkea puolison niskaan ja mitätöidä puolison kriisejä.
Isälläni on alkoholi-ongelma, ollut jo kauan, ja maksakirroosi todettiin reilu vuosi sitten. Silloin annettiin vuosi aikaa, jos on juomatta. Jatkoajalla siis mennään, lisäksi isä ratkennut muutaman kerran + hänen toimintakykynsä romahti niin, ettei noussut enää sängystä edes syömään. Siirtyi nyt palvelutaloon, jossa lääkärin kanssa puhuessa lääkäri olisi se turvallinen ja tyydyttävä loppuelämä.
Henkisesti stressaava ja todella kuormittava tilanne ollut pitkään tämän kanssa. Mutta kertaakaan en ole sen varjolla ilkeillyt miehelle/vähätellyt hänen ongelmiaan. Välillä tulee juteltua asiasta, mutta harvakseltaan.
Käyn pitkillä lenkeillä, jossa mietin asiaa. Syrjässä kävellessä voi vaikka itkeä samalla jos siltä tuntuu.
Kirjoitin myös pitkän tarinan teemana isän kuolema, siinä tuli paljon käsiteltyä näitä tunteita ja sai purkaa ne vihaisimmatkin tunteet.
Näillä nyt ainakin menty. Miehesi ei tunnu löytävän tervettä tapaa käsitellä kriisiä, vaan junnaa paikoillaan. Parasta voisi olla jos hön suostuisi käymään kriisiin perehtyneellä ammattiauttajalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ukko pihalle. Hänellä on varmasti vielä elossa oleva, ja vain sairastumista odottava äiti, sisaruksia joille voi tulla joku tauti, tätejä, setiä, jne. Jos meinaa jokaista pahaa mieltä vatvoa vuositolkulla, on kaikille helpompi että sinä löydät itsellesi miehen joka tukee sinua, ja jota sinä voit tukea niin, ettei koko homma kestä loppuelämää.
Totta, mutta toisaalta voi olla myös toinen vanhemmista, joka on se kaikkein tärkein.
Mies tarvitsisi tukea (ei ap:lta) oman tilanteensa käsittelyyn. Ja jos hän ei siihen suostu tai mistään ei löydy sopivaa apua (sen etsimisessä ap voisi auttaa) niin sitten varmaan ei auta kuin molempien sulkeutua omiin poteroihins.
Mies ehdottomasti tarvitsisi tukea. Mutta mitä teet kun toinen ei suostu sitä ottamaan vastaan tai rajoittamaan omia vastuitaan muille ihmisille?
No ensin voi kokeilla hyvällä ja sitten uhkailemalla ja jos ei sittenkään auta niin sittehnän on vaan pakko pelastaa itsensä jossain vaiheessa.
Meidän perheemme kaatui isänisän syövän ja kuoleman myötä, joten todellakaan näissä ei ole aina kaunis loppu. Isä ei ole toipunut oikein koskaan, vaikka siitä on jo kauan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ukko pihalle. Hänellä on varmasti vielä elossa oleva, ja vain sairastumista odottava äiti, sisaruksia joille voi tulla joku tauti, tätejä, setiä, jne. Jos meinaa jokaista pahaa mieltä vatvoa vuositolkulla, on kaikille helpompi että sinä löydät itsellesi miehen joka tukee sinua, ja jota sinä voit tukea niin, ettei koko homma kestä loppuelämää.
Totta, mutta toisaalta voi olla myös toinen vanhemmista, joka on se kaikkein tärkein.
Mies tarvitsisi tukea (ei ap:lta) oman tilanteensa käsittelyyn. Ja jos hän ei siihen suostu tai mistään ei löydy sopivaa apua (sen etsimisessä ap voisi auttaa) niin sitten varmaan ei auta kuin molempien sulkeutua omiin poteroihins.
Mies ehdottomasti tarvitsisi tukea. Mutta mitä teet kun toinen ei suostu sitä ottamaan vastaan tai rajoittamaan omia vastuitaan muille ihmisille?
Siis ap tässä: Kun mielestäni osa ongelmaa on myös se, että mies on itse liian kiltti ja vastuullinen muita kohtaan ja antaa itseään käytettävän hyväksi. Ei jotenkin kykene sanomaan suvulleen tai töissä, että nyt HÄN tarvitsee heiltä rauhaa jotta voi kerätä voimia ja toipua. Sillä näen, että hän on aivan lopussa, ollut jo pidempään.
Tuon kriisin juuret taitavat olla isä-poikasuhteessa. Jotain mätää jo lapsuudesta. Yleensä vuosi on sellainen aika, että ihminen sopeutuu johonkin muutokseen. Tässä miehesi tapauksessa siihen, että oma isäkin sairastuu ja kuolee.
Nyt tuota hyväksymistä ei ole tapahtunut. Miehesi olisi tarvinnut terapiaa jo aikapäiviä sitten, mutta viimeistään nyt.
Minua kyllästyttää ihan hirveästi tuo terapiahuutelu, koska kuinka helpoksi sen saaminen ja auttaminen kuvitellaan. Voin kertoa, että siinä pahimmassa vaiheessa ei ole voimia terapeutin etsimiseen tai siellä käymiseen, jos nyt edes sattuisi löytämään henkilön, josta oikeasti on apua. Osa terapeuteista on ihan huuhaa-pettereitä.
Miehet ovat joskus isoja vauvoja. Miehesi turvallisuuden tunne on järkkynyt. Ota miestäni kaulasta kiinni ja sano, että olet hänen kanssaan eikä hän ole yksin. Kerro, että ymmärrät häntä. Paapo häntä, niin jonakin päivänä myös sinä saat vastakaikua. Olen kokenut tämän monta kertaa ja on tehokasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ukko pihalle. Hänellä on varmasti vielä elossa oleva, ja vain sairastumista odottava äiti, sisaruksia joille voi tulla joku tauti, tätejä, setiä, jne. Jos meinaa jokaista pahaa mieltä vatvoa vuositolkulla, on kaikille helpompi että sinä löydät itsellesi miehen joka tukee sinua, ja jota sinä voit tukea niin, ettei koko homma kestä loppuelämää.
Totta, mutta toisaalta voi olla myös toinen vanhemmista, joka on se kaikkein tärkein.
Mies tarvitsisi tukea (ei ap:lta) oman tilanteensa käsittelyyn. Ja jos hän ei siihen suostu tai mistään ei löydy sopivaa apua (sen etsimisessä ap voisi auttaa) niin sitten varmaan ei auta kuin molempien sulkeutua omiin poteroihins.
Mies ehdottomasti tarvitsisi tukea. Mutta mitä teet kun toinen ei suostu sitä ottamaan vastaan tai rajoittamaan omia vastuitaan muille ihmisille?
Siis ap tässä: Kun mielestäni osa ongelmaa on myös se, että mies on itse liian kiltti ja vastuullinen muita kohtaan ja antaa itseään käytettävän hyväksi. Ei jotenkin kykene sanomaan suvulleen tai töissä, että nyt HÄN tarvitsee heiltä rauhaa jotta voi kerätä voimia ja toipua. Sillä näen, että hän on aivan lopussa, ollut jo pidempään.
Miehelläni kun oli pienempi kriisi, mutta silti käyttäytyi vihamielisesti minua kohtaan, niin hänet vähän herätteli kun sanoin painokkaasti etten ole hänen vihollisensa.
Sen jälkeen kun hän jyrähti, että hänellä on paha olla, kysyin "miksi?" ja sitä miksi -kyselyä niin pitkälle kunnes mies vihaisena tiuskaisi kaikki mikä hänestä tuntui pahalta.
Aggressiivinen tyyli, mutta mies sanoi, että hänellä auttoi kun joutui sanomaan ääneen ne kaikki, mikä tuntui pahalta.
Vierailija kirjoitti:
Minua kyllästyttää ihan hirveästi tuo terapiahuutelu, koska kuinka helpoksi sen saaminen ja auttaminen kuvitellaan. Voin kertoa, että siinä pahimmassa vaiheessa ei ole voimia terapeutin etsimiseen tai siellä käymiseen, jos nyt edes sattuisi löytämään henkilön, josta oikeasti on apua. Osa terapeuteista on ihan huuhaa-pettereitä.
Aa joo. No kannattaa sitten vaan olla tekemättä mitään.
Alue: Aihe vapaa
Minusta mies on tässä nyt se, jonka pitäisi mennä puhumaan ulkopuoliselle.
Kyllä, puolison kuuluu tukea vastoinkäymisissä (molemmin puolin huom.) mutta jos se ei riitä kuten tässä on käynyt, niin sitten ammattiavun piiriin. Miehesi vaikuttaa jopa masentuneelta, hänellä on ollut paljon surua ja jos vielä muutkin sukulaiset tukeutuvat häneen niin rankkaa on. Silti sitä omaa huonoa oloa ei voi VUOSITOLKULLA kaataa pelkän puolison niskaan.
Jos mies ei suostu ulkopuoliseen apuun niin sitten kyllä harkitsisin ja tarkasti suhteen jatkumista. Tämä käytösmalli todennäköisesti tulee toistumaan aina vastoinkäymisissä - miehen suru on aina suurempi ja merkityksellisempu. Jaksatko sitä?