Avomiehellä on suuri suru perheessä, mutta hänen käytöksensä taakka alkaa musertaa minutkin

Tuntuu kauhealta kirjoittaa tätä, mutta omat voimat alkavat olla aivan lopussa.

Avomieheni isällä todettiin syöpä kolme vuotta sitten. Olen ollut niin empaattinen, ystävällinen ja yrittänyt tukea kuin mahdollista. Mutta kolmeen vuoteen elämään ei ole mahtunut oikeastaan mitään muuta. Se on ollut jatkuva puheenaihe. Millään muulla ei miehen mukaan ole mitään väliä tai kenenkään muun suruilla, taakoilla tai sairauksilla. Ilmoittaa vain kiukkuisesti ja ilkeästi, että millään ei ole väliä sen rinnalla, miten vaikeaa hänen isällään on ja että kukaan muu ei tarvitse tai ansaitse sympatiaa tai huolenpitoa, kun kaikilla muilla on paljon helpompaa.

Kuitenkin omilla vanhemmillani on myös vakavia sairauksia. He eivät vain puhu niistä vaan pyrkivät löytämään hyviä puolia elämästä. Samoin perhepiirissäni on ollut hyvinkin vaikeita ja surullisia tilanteita, samoin kuin itselläni, mutta millään ei ole miehen mielestä väliä hänen isänsä sairauden rinnalla. Minä en saa valittaa tai puhua omista asioistani, ihan hänen omien sanojensa mukaan, koska hän ei viitsi kuunnella valittamista.

Silti joudun itse jatkuvasti kuuntelemaan hänen valittamistaan ja kiukutteluaan ja toimimaan hänen tukihenkilönään.

Viime viikkoina tilanne on kärjistynyt. Avomieheni isä menehtyi. Samaan aikaan kaksi lähiomaistani menehtyi. Äitini on sairaalassa teho-osastolla.

Mutta ainoa, mistä avomieheni mukaan saa puhua, on se että hän puhuu isänsä menetyksestä ja lapsuudenperheensä surusta ja haluaa minun tukevan heitä. Tämän lisäksi, ilmeisesti pahan olonsa takia, hän kaataa jatkuvasti päälleni harmistuksensa kaikesta - työjutuista, arjen jutuista, aivan kaikesta.

Jos yritän sanoa, että pahoitan mieleni ja että minulla on myös omat taakat ja surut kannettavana, hän ilmoittaa että häntä ei kiinnosta, hän ei halua kuulla ja lopettaa keskustelun. Ilmoittaa, että minulla on vastuu omista tunteistani ja että se ei ole millään tavalla hänen syynsä tai vastuunsa jos hän pahoittaa mieleni.

En tiedä, meneekö tämä ohi jos ja kun suurin suru hänellä menee ohi, mutta itse en vain henkisesti jaksa. Joudun kantamaan täysin yksin omat suruni ilman että häntä kiinnostaa pätkääkään ja samalla toimimaan likasankona hänen kaikelle negatiivisuudelleen.

Haluan vain eroon hänestä enkä koskaan enää edes puhua hänen kanssaan, sillä olo on aina aivan kauhea sen jälkeen kun olemme jutelleet. Viime kuukaudet olemmekin vältelleet keskustelemista. En halua enkä jaksa tällaista. Ymmärrän toisen surun ja tuskan, mutta minun pitää jaksaa kantaa omat taakkanikin. Nyt miehen paha olo on jopa levittäytynyt vanhempiini, koska he huomaavat minun pahan oloni.

Omassa lapsuudenperheessäni on kuitenkin aina ollut pyrkimys siihen, että elämässä on tärkeää löytää myös iloisia ja myönteisiä asioita eikä vain velloa suruissa ja vastoinkäymisissä aivan tauottomasti.

Mitä ihmettä teen? En vain jaksa ja koen tilanteen myös äärettömän epäreiluksi omaa lapsuudenperhettäni ja sukuani kohtaan, koska hekin tarvitsevat minun tukeani. En myös rehellisesti sanottuna enää edes pidä koko miehestä, vaikka suhteen alkuaikoina hän oli mielestäni ihanin ja kiltein ihminen koskaan. Kaipaan myös niitä iloisia, arkisia, hyviä aikoja. Nyt vain tuntuu olevan pelkästään surua, kiukkua ja synkkyyttä ja mitään muuta ei hänen elämäänsä mahdu, ei ole mahtunut pitkään aikaan, eikä silloin hänen mielestään kenenkään muunkaan elämään saa mahtua mitään muuta.

Tuntuu siltä, että pitää vain pelastaa itsensä. Mutta miten kamala ihminen olen jos niin teen. Ja samalla toivon, että voisin saada ainakin joskus ystävänä takaisin sen ihmisen joka hän oli vielä kolmisen vuotta sitten.