Avomiehellä on suuri suru perheessä, mutta hänen käytöksensä taakka alkaa musertaa minutkin

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen huomannut. Naiselle ei saa kertoa omista suruista. Ne täytyy pitää sisällään. Saa puhua vain positiivisista asioista. Omista ongelmista kertominen on kuulemma niiden kaatamista toisen niskaan. Omista tunteista pitää puhua, mutta vain silloin kun ne ovat positiivisia.

EIhän tolla miesvauvalla ole ongelmia vaan hänen isällään on joku syöpä

Vierailija kirjoitti:

VOi helvetti minkä paskaläjän olet löytänyt. Onko mies vai vauva

Oletettavasti ihan vaan empaattinen ihminen, joka on juuri siitäkin syystä loppuunpalanut.

Miehesi on paska. Jätä se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Googlaa oikeutuksen tunnelukko.

Hänen isänsä sairaus on painanut tilannetta nyt kolme vuotta, mutta todella pahasti vasta oikeastaan viimeisen vuoden. Siksi joskus mietinkin, erehdyinkö alussa täysin vai onko tämä kaikki surusta johtuvaa ja jos on, niin meneekö se koskaan ohi.

Periaatteessa kumpikin on mahdollista. Mietin samaa, kun oma alussa ihana mieheni muuttui muutamassa vuodeksi sisäänpäinsulkeutuneeksi, torjuvaksi, ahdistuneeksi, negatiiviseksi. Että oliko se alku vain esitystä, että sai minut itselleen ja sitten muuttui omaksi itsekseen, olinko minä ollut koko ajan vain väärässä hänen suhteensa vai mitä tapahtui. Masentunut mies ei myöntänyt olevansa, "minä vain olen tällainen". No muista syistä erosimme, mutta tuttuja ajatuksia käyt läpi.

Toisaalta, kyllähän tuollainen pitkäkestoinen suru varmasti myös muuttaa ihmisen persoonaa. Kun elämä on mukavaa, on käytöskin kepeää. Kun suru jatkuu ja pitää otteessaan, elämävaloisa ote voi hyvin kadota, pysyvästikin.

Minusta tuollainen tilanne on sinulle kohtuuton. Et ole paha ihminen, jos lähdet. Vaikka mies tuosta muuttuisi, uskon että kolmen vuoden kurjuus on tehnyt jo lopullista jälkeä rakkauttanne ajatellen, jos olet ollut ikään kuin kantava äitihahmo kolme vuotta, siitä on vaikea ehkä enää astua tasaveroisen rakastetun rooliin. Ja pitkäänhän sinä olet jaksanut ja yrittänyt, eikä mies tunnu sitäkään arvostavan. 

Joka tapauksessa, otan osaa SINUN suruihisi ja menetyksiisi ja toivon sinulle jaksamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

VOi helvetti minkä paskaläjän olet löytänyt. Onko mies vai vauva

Oletettavasti ihan vaan empaattinen ihminen, joka on juuri siitäkin syystä loppuunpalanut.

ITsekäs se on. Jos olisi empaattinen lahjoittaisi rahaa Syyrian lapsille eikä itkisi jonkun pullamössön aikamiehen elintapasairautta

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu kauhealta kirjoittaa tätä, mutta omat voimat alkavat olla aivan lopussa.

Avomieheni isällä todettiin syöpä kolme vuotta sitten. Olen ollut niin empaattinen, ystävällinen ja yrittänyt tukea kuin mahdollista. Mutta kolmeen vuoteen elämään ei ole mahtunut oikeastaan mitään muuta. Se on ollut jatkuva puheenaihe. Millään muulla ei miehen mukaan ole mitään väliä tai kenenkään muun suruilla, taakoilla tai sairauksilla. Ilmoittaa vain kiukkuisesti ja ilkeästi, että millään ei ole väliä sen rinnalla, miten vaikeaa hänen isällään on ja että kukaan muu ei tarvitse tai ansaitse sympatiaa tai huolenpitoa, kun kaikilla muilla on paljon helpompaa.

Kuitenkin omilla vanhemmillani on myös vakavia sairauksia. He eivät vain puhu niistä vaan pyrkivät löytämään hyviä puolia elämästä. Samoin perhepiirissäni on ollut hyvinkin vaikeita ja surullisia tilanteita, samoin kuin itselläni, mutta millään ei ole miehen mielestä väliä hänen isänsä sairauden rinnalla. Minä en saa valittaa tai puhua omista asioistani, ihan hänen omien sanojensa mukaan, koska hän ei viitsi kuunnella valittamista.

Silti joudun itse jatkuvasti kuuntelemaan hänen valittamistaan ja kiukutteluaan ja toimimaan hänen tukihenkilönään.

Viime viikkoina tilanne on kärjistynyt. Avomieheni isä menehtyi. Samaan aikaan kaksi lähiomaistani menehtyi. Äitini on sairaalassa teho-osastolla.

Mutta ainoa, mistä avomieheni mukaan saa puhua, on se että hän puhuu isänsä menetyksestä ja lapsuudenperheensä surusta ja haluaa minun tukevan heitä. Tämän lisäksi, ilmeisesti pahan olonsa takia, hän kaataa jatkuvasti päälleni harmistuksensa kaikesta - työjutuista, arjen jutuista, aivan kaikesta.

Jos yritän sanoa, että pahoitan mieleni ja että minulla on myös omat taakat ja surut kannettavana, hän ilmoittaa että häntä ei kiinnosta, hän ei halua kuulla ja lopettaa keskustelun. Ilmoittaa, että minulla on vastuu omista tunteistani ja että se ei ole millään tavalla hänen syynsä tai vastuunsa jos hän pahoittaa mieleni.

En tiedä, meneekö tämä ohi jos ja kun suurin suru hänellä menee ohi, mutta itse en vain henkisesti jaksa. Joudun kantamaan täysin yksin omat suruni ilman että häntä kiinnostaa pätkääkään ja samalla toimimaan likasankona hänen kaikelle negatiivisuudelleen.

Haluan vain eroon hänestä enkä koskaan enää edes puhua hänen kanssaan, sillä olo on aina aivan kauhea sen jälkeen kun olemme jutelleet. Viime kuukaudet olemmekin vältelleet keskustelemista. En halua enkä jaksa tällaista. Ymmärrän toisen surun ja tuskan, mutta minun pitää jaksaa kantaa omat taakkanikin. Nyt miehen paha olo on jopa levittäytynyt vanhempiini, koska he huomaavat minun pahan oloni.

Omassa lapsuudenperheessäni on kuitenkin aina ollut pyrkimys siihen, että elämässä on tärkeää löytää myös iloisia ja myönteisiä asioita eikä vain velloa suruissa ja vastoinkäymisissä aivan tauottomasti.

Mitä ihmettä teen? En vain jaksa ja koen tilanteen myös äärettömän epäreiluksi omaa lapsuudenperhettäni ja sukuani kohtaan, koska hekin tarvitsevat minun tukeani. En myös rehellisesti sanottuna enää edes pidä koko miehestä, vaikka suhteen alkuaikoina hän oli mielestäni ihanin ja kiltein ihminen koskaan. Kaipaan myös niitä iloisia, arkisia, hyviä aikoja. Nyt vain tuntuu olevan pelkästään surua, kiukkua ja synkkyyttä ja mitään muuta ei hänen elämäänsä mahdu, ei ole mahtunut pitkään aikaan, eikä silloin hänen mielestään kenenkään muunkaan elämään saa mahtua mitään muuta.

Tuntuu siltä, että pitää vain pelastaa itsensä. Mutta miten kamala ihminen olen jos niin teen. Ja samalla toivon, että voisin saada ainakin joskus ystävänä takaisin sen ihmisen joka hän oli vielä kolmisen vuotta sitten.

Parempi että eroatte. Sinä et ole miestäsi koskaan rakastanutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen menttänyt äitini ja samalla oli kova työstressi, pitkittynyt tilanne molemmissa. Jonkin aikaa olin kuin miehesi. Ei siksi, että olisin kusipää, koska olen yleensä yliempaattinen, vaan siksi, että olin hermoromahduksen ja uupumuksen kourissa. En kestänyt yhtään lisää murhetta kannettavakseni.

Koska jokaisen on pakko kantaa omansa, se karsiminen tapahtuu muiden ongelmista. Jaksoin kyllä ventovieraiden ongelmia, koska ne eivät kosketa yhtä paljon kuin läheisemmän ongelmat, jotka ottaa itselleen eri tavalla.

Yrittäkää jutella rauhassa ja löytäisitkö toisen ystävän, jolle jutella omistasi, jos mies saisi sanottua kauniisti, että välittää kyllä sinunkin jutuistasi, mutta ne ovat se korsi, joka katkaisee kamelin selän.

En tajua noita alapeukkuja. Tajuan, että esittämäni tilanne on persiistä, mutta minkä sille siinä vaiheessa voi muuta kuin antaa ajan parantaa ja vahvistaa.

Eikö miehellä ole omia sukulaisia, joille avautua? Kavereita? Vertaisryhmiä? Terapiatukea? Oletko ainoa sylkykuppi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ihan saat nyt mennä terapiaan. On aika pahasti kuormittava tilanne sinulla. jotain apua tulet tarvitsemaan. Kyllä se siitä ajan kanssa kuitenkin.

No kun tilanne on se, että itse pärjään omien asioideni kanssa. Mutta jaksamiseni raja menee siinä, etten enää kykene olemaan tukihenkilö miehelle ja hänen perheelleen.

Joten en jotenkin näe, että terapia minulle ratkaisisi tuota ongelmaa. Mielestäni mies tarvitsee tukea ja apua, sillä minä en voi olla se ainoa.

Eipä tietenkään. Kyllä se mies on syyllinen. Mutta on hyvä että parisuhteessa on yksi täydellinen: sinä!

Eroa ja pysy sinkkuna loppuelämäsi kun se parisuhde näyttää olevan niin hemmetin vaikeata sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ihan saat nyt mennä terapiaan. On aika pahasti kuormittava tilanne sinulla. jotain apua tulet tarvitsemaan. Kyllä se siitä ajan kanssa kuitenkin.

No kun tilanne on se, että itse pärjään omien asioideni kanssa. Mutta jaksamiseni raja menee siinä, etten enää kykene olemaan tukihenkilö miehelle ja hänen perheelleen.

Joten en jotenkin näe, että terapia minulle ratkaisisi tuota ongelmaa. Mielestäni mies tarvitsee tukea ja apua, sillä minä en voi olla se ainoa.

Eipä tietenkään. Kyllä se mies on syyllinen. Mutta on hyvä että parisuhteessa on yksi täydellinen: sinä!

Joo ei kun mies tässä on se upea ja fantastinen kumppani. Siis kuka ei haluaisi tuollaista ruikuttajaa, jolle toisen murheet ei merkitse mitään, vain ne omat!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Googlaa oikeutuksen tunnelukko.

Hänen isänsä sairaus on painanut tilannetta nyt kolme vuotta, mutta todella pahasti vasta oikeastaan viimeisen vuoden. Siksi joskus mietinkin, erehdyinkö alussa täysin vai onko tämä kaikki surusta johtuvaa ja jos on, niin meneekö se koskaan ohi.

Periaatteessa kumpikin on mahdollista. Mietin samaa, kun oma alussa ihana mieheni muuttui muutamassa vuodeksi sisäänpäinsulkeutuneeksi, torjuvaksi, ahdistuneeksi, negatiiviseksi. Että oliko se alku vain esitystä, että sai minut itselleen ja sitten muuttui omaksi itsekseen, olinko minä ollut koko ajan vain väärässä hänen suhteensa vai mitä tapahtui. Masentunut mies ei myöntänyt olevansa, "minä vain olen tällainen". No muista syistä erosimme, mutta tuttuja ajatuksia käyt läpi.

Toisaalta, kyllähän tuollainen pitkäkestoinen suru varmasti myös muuttaa ihmisen persoonaa. Kun elämä on mukavaa, on käytöskin kepeää. Kun suru jatkuu ja pitää otteessaan, elämävaloisa ote voi hyvin kadota, pysyvästikin.

Minusta tuollainen tilanne on sinulle kohtuuton. Et ole paha ihminen, jos lähdet. Vaikka mies tuosta muuttuisi, uskon että kolmen vuoden kurjuus on tehnyt jo lopullista jälkeä rakkauttanne ajatellen, jos olet ollut ikään kuin kantava äitihahmo kolme vuotta, siitä on vaikea ehkä enää astua tasaveroisen rakastetun rooliin. Ja pitkäänhän sinä olet jaksanut ja yrittänyt, eikä mies tunnu sitäkään arvostavan. 

Joka tapauksessa, otan osaa SINUN suruihisi ja menetyksiisi ja toivon sinulle jaksamista.

Kun ihminen on surullinen niin se muuttaa ihmistä. Hyvinkin radikaalisti.

Takaisin kyllä  voi muuttua mutta aikaa se vie. Ensiksi se asia joka muutoksen on saanut aikaan pitää poistua. Sen jälkeenkin voi mennä muutamia vuosia että ihminen palaa ennalleen.

Vierailija kirjoitti:

Olen menttänyt äitini ja samalla oli kova työstressi, pitkittynyt tilanne molemmissa. Jonkin aikaa olin kuin miehesi. Ei siksi, että olisin kusipää, koska olen yleensä yliempaattinen, vaan siksi, että olin hermoromahduksen ja uupumuksen kourissa. En kestänyt yhtään lisää murhetta kannettavakseni.

Koska jokaisen on pakko kantaa omansa, se karsiminen tapahtuu muiden ongelmista. Jaksoin kyllä ventovieraiden ongelmia, koska ne eivät kosketa yhtä paljon kuin läheisemmän ongelmat, jotka ottaa itselleen eri tavalla.

Yrittäkää jutella rauhassa ja löytäisitkö toisen ystävän, jolle jutella omistasi, jos mies saisi sanottua kauniisti, että välittää kyllä sinunkin jutuistasi, mutta ne ovat se korsi, joka katkaisee kamelin selän.

Kiitos vastauksesta, mutta kun se tilanne on juuri päinvastoin. Minä en puhu hänelle yhtään mitään ongelmistani, en ole puhunut pitkään aikaan.

Koska siinä vaiheessa kun itse olin tuossa tilanteessa, jossa yritin hänelle sanoa kauniisti, että välitän kyllä hänen ongelmistaan, mutta etten jaksa kannatella häntä ja hänen ongelmiaan ja vieläpä hänen perhettään jatkuvasti, koska minulla itsellänikin on suruja ja taakkoja joitten kantamiseen omat voimat menevät, niin hän suuttui ja ilmoitti ettei edes halua kuulla niistä. Mikä on juuri kuten sanoit, jokaisen pitää lähtökohtaisesti kantaa omat ongelmansa.

Mutta kun tässä se taakka on se, että minä kannan omat ongelmani, en hänelle puhu niistä, pidän ne itselläni koska hän vaatii sitä - mutta hän silti edellyttää minun kuuntelevan ja kannattelevan häntä ja hänen perhettään (siis lapsuudenperhettään) loputtomiin. Vaikka olen nimenomaan sanonut noin, kuten sanoit että hänen pitäisi sanoa (jonka hän on sanonut, tosin ei kauniisti), että vaikka välitän niin en jaksa rajattomasti hoitaa ja kannatella häntä ja perhettään.

Ja ei, hän ei ole sanonut kauniisti, että välittäisi ongelmistani mutta ei jaksa niitä. Vaan päinvastoin, on ilmoittanut useaan kertaan että ei välitä tippaakaan, ne eivät hänelle kuulu eivätkä häntä kiinnosta, eikä niillä ole mitään arvoa. Ja kuten sanoit, lähimpien ongelmat ovat ne tärkeimmät. Mutta itselleni se umpikuja onkin tullut siinä, että hänen mielestään hänen lähimpien ongelmiensa pitäisi olla myös minulle ja koko maailmalle ne ainoat tärkeät, muulla tai muilla ei ole mitään väliä.

Eli lyhyesti: Minä en kaada ongelmiani hänelle. Hän on suoraan sanonut, että ne ovat arvottomia. Itse asiassa hän on sanonut, että kaikkien muiden ihmisten ongelmat ovat arvottomia, kun olen joskus maininnut esimerkiksi jotakuta ystävääni kohdanneesta surusta. Hän kaataa omat ongelmansa minulle eikä suostu toistuvista pyynnöistä antamaan armoa siinä, kun sanon etten jaksa enkä kestä, että minun pitää pysyä itse kasassa.

Ja kun kyse ei ole edes surusta. Tai no varmaan on, mutta se ilmentyy niin monin ikävin tavoin, paljolti vihana, kiukkuna, katkeruutena ja kateellisuutena. Ja muiden ihmisten ja heidän ongelmiensa vähättelynä. 

Ja ymmärrän, että se kaikki on surua. Mutta kun siinä on juuri tuo mitä sanoit, että jossain vaiheessa jokaisen pitää pystyä kantamaan oma surunsa tai sitten etsiä laajempia tukijoukkoja. Ei voi tuhota toista ihmistä armottomasti omalla surullaan ja kieltäytyä näkemästä sitä, että muillakin on suruja ja vaikeuksia joten muu maailma ei voi olla loputtomasti yhden ihmisen palvelija hänen vaikean elämäntilanteensa takia. 

Olen sanonut monta kertaa niin kauniisti kuin osaan, että en enää kykene enkä jaksa, en puhu hänelle omista suruistani koska hän on sen kieltänyt, olen yrittänyt tukea ja lohduttaa kaikin tavoin minkä osaan (koska tätä on jatkunut tosiaan jo kauan), olen etsinyt hänelle apua josta hän on kieltäytynyt, olen sanonut että hän tarvitsee ystäviä tai muuta tukea joille puhua. Mutta kun mikään ei mene perille, keskustelu kiertää aina vain tämän saman  asian ympärillä ja mikään, mitä teen ei riitä. 

Ja kaikkein satuttavinta on se, että vaikka en suruistani puhu, niin olen sanonut että minullakin niitä taakkoja on ihan samoin ja anonut armoa, että minun pitää itse jaksaa. Ja vastaus on aina ilkeä ja kiukkuinen tiuskahdus että hän ei halua kuulla eikä välitä, että niillä ei ole väliä hänen tilanteeseensa verrattuna.

En usko, että hän on kauhea ihminen, vaan ihminen joka ei osaa käsitellä suruaan ja joka ei osaa eikä suostu hakemaan muualta tukea kuin kaatamaan asiat minun niskaani. Mutta kun tuossa on juuri tuo, että jossain menee minunkin rajani, varsinkin kun asioissa ei ole mitään vastavuoroisuutta.

Onko lapsia? Jos ei niin en tajua miksi vielä olet suhteessa. Varmaankaan et saa edes seksiä mieheltä.

Vierailija kirjoitti:

Eikö miehellä ole omia sukulaisia, joille avautua? Kavereita? Vertaisryhmiä? Terapiatukea? Oletko ainoa sylkykuppi?

Ei, ei ketään. Päinvastoin hänen sukulaisensa nojaavat ja tukeutuvat häneen, myös käytännön asioissa.  Tavallaan hän on joutunut vanhempiensa omaishoitajaksi nyt kolme vuotta. Ja joutuu auttamaan veljensäkin perhettä. Joten kyllä tämä on ollut hänelle todella raskasta ja säälin häntä. Siksi haluan auttaa, mutta kun mikään ei tunnu toimivan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen menttänyt äitini ja samalla oli kova työstressi, pitkittynyt tilanne molemmissa. Jonkin aikaa olin kuin miehesi. Ei siksi, että olisin kusipää, koska olen yleensä yliempaattinen, vaan siksi, että olin hermoromahduksen ja uupumuksen kourissa. En kestänyt yhtään lisää murhetta kannettavakseni.

Koska jokaisen on pakko kantaa omansa, se karsiminen tapahtuu muiden ongelmista. Jaksoin kyllä ventovieraiden ongelmia, koska ne eivät kosketa yhtä paljon kuin läheisemmän ongelmat, jotka ottaa itselleen eri tavalla.

Yrittäkää jutella rauhassa ja löytäisitkö toisen ystävän, jolle jutella omistasi, jos mies saisi sanottua kauniisti, että välittää kyllä sinunkin jutuistasi, mutta ne ovat se korsi, joka katkaisee kamelin selän.

Kiitos vastauksesta, mutta kun se tilanne on juuri päinvastoin. Minä en puhu hänelle yhtään mitään ongelmistani, en ole puhunut pitkään aikaan.

Koska siinä vaiheessa kun itse olin tuossa tilanteessa, jossa yritin hänelle sanoa kauniisti, että välitän kyllä hänen ongelmistaan, mutta etten jaksa kannatella häntä ja hänen ongelmiaan ja vieläpä hänen perhettään jatkuvasti, koska minulla itsellänikin on suruja ja taakkoja joitten kantamiseen omat voimat menevät, niin hän suuttui ja ilmoitti ettei edes halua kuulla niistä. Mikä on juuri kuten sanoit, jokaisen pitää lähtökohtaisesti kantaa omat ongelmansa.

Mutta kun tässä se taakka on se, että minä kannan omat ongelmani, en hänelle puhu niistä, pidän ne itselläni koska hän vaatii sitä - mutta hän silti edellyttää minun kuuntelevan ja kannattelevan häntä ja hänen perhettään (siis lapsuudenperhettään) loputtomiin. Vaikka olen nimenomaan sanonut noin, kuten sanoit että hänen pitäisi sanoa (jonka hän on sanonut, tosin ei kauniisti), että vaikka välitän niin en jaksa rajattomasti hoitaa ja kannatella häntä ja perhettään.

Ja ei, hän ei ole sanonut kauniisti, että välittäisi ongelmistani mutta ei jaksa niitä. Vaan päinvastoin, on ilmoittanut useaan kertaan että ei välitä tippaakaan, ne eivät hänelle kuulu eivätkä häntä kiinnosta, eikä niillä ole mitään arvoa. Ja kuten sanoit, lähimpien ongelmat ovat ne tärkeimmät. Mutta itselleni se umpikuja onkin tullut siinä, että hänen mielestään hänen lähimpien ongelmiensa pitäisi olla myös minulle ja koko maailmalle ne ainoat tärkeät, muulla tai muilla ei ole mitään väliä.

Eli lyhyesti: Minä en kaada ongelmiani hänelle. Hän on suoraan sanonut, että ne ovat arvottomia. Itse asiassa hän on sanonut, että kaikkien muiden ihmisten ongelmat ovat arvottomia, kun olen joskus maininnut esimerkiksi jotakuta ystävääni kohdanneesta surusta. Hän kaataa omat ongelmansa minulle eikä suostu toistuvista pyynnöistä antamaan armoa siinä, kun sanon etten jaksa enkä kestä, että minun pitää pysyä itse kasassa.

Ja kun kyse ei ole edes surusta. Tai no varmaan on, mutta se ilmentyy niin monin ikävin tavoin, paljolti vihana, kiukkuna, katkeruutena ja kateellisuutena. Ja muiden ihmisten ja heidän ongelmiensa vähättelynä. 

Ja ymmärrän, että se kaikki on surua. Mutta kun siinä on juuri tuo mitä sanoit, että jossain vaiheessa jokaisen pitää pystyä kantamaan oma surunsa tai sitten etsiä laajempia tukijoukkoja. Ei voi tuhota toista ihmistä armottomasti omalla surullaan ja kieltäytyä näkemästä sitä, että muillakin on suruja ja vaikeuksia joten muu maailma ei voi olla loputtomasti yhden ihmisen palvelija hänen vaikean elämäntilanteensa takia. 

Olen sanonut monta kertaa niin kauniisti kuin osaan, että en enää kykene enkä jaksa, en puhu hänelle omista suruistani koska hän on sen kieltänyt, olen yrittänyt tukea ja lohduttaa kaikin tavoin minkä osaan (koska tätä on jatkunut tosiaan jo kauan), olen etsinyt hänelle apua josta hän on kieltäytynyt, olen sanonut että hän tarvitsee ystäviä tai muuta tukea joille puhua. Mutta kun mikään ei mene perille, keskustelu kiertää aina vain tämän saman  asian ympärillä ja mikään, mitä teen ei riitä. 

Ja kaikkein satuttavinta on se, että vaikka en suruistani puhu, niin olen sanonut että minullakin niitä taakkoja on ihan samoin ja anonut armoa, että minun pitää itse jaksaa. Ja vastaus on aina ilkeä ja kiukkuinen tiuskahdus että hän ei halua kuulla eikä välitä, että niillä ei ole väliä hänen tilanteeseensa verrattuna.

En usko, että hän on kauhea ihminen, vaan ihminen joka ei osaa käsitellä suruaan ja joka ei osaa eikä suostu hakemaan muualta tukea kuin kaatamaan asiat minun niskaani. Mutta kun tuossa on juuri tuo, että jossain menee minunkin rajani, varsinkin kun asioissa ei ole mitään vastavuoroisuutta.

Ap. Lue oma tekstisi rauhassa ajatuksella, tiedät kyllä sen jälkeen mitä tehdä (tiedät jo nyt, eikö?). Sinulle on suotu tämä yksi ainutkertainen elämä elettäväksi, miksi pilaat sen tuollaisen oikuttelevan, itsekkään ja henkistä väkivaltaa käyttävän miehen kanssa? Tällä hetkellä hänen ns. "surunsa" oikeuttaa henkisen väkivallan, seuraavaksi sen oikeuttaa joku muu syy.

Voimia sinulle tähän tilanteeseen ja sen jälkeiseen uuteen vapaaseen elämään. 

No mitä hittoa. Jos miehellä on nolla empatiaa sua kohtaan, niin ilmoita sille (häntä itseään lainaten) että on vastuussa omista tunteistaan. Älä nyt hitto vie palkitse tuota käytöstä tukemalla häntä.

Itse myös asettaisin vähintäänkin miehen terapiaan menon ehdoksi sille, että suhdetta edes yritetään jatkaa. Jos ei koe että hänen käytöksessään on mitään vikaa tai terapialle tarvetta, niin nosta kytkintä ja vauhdilla.

Kiitos asiallisista vastauksista. Kirjoittaminen auttoi minua selkeyttämään omia ajatuksianikin. Eiköhän tilanne ole lyhykäisyydessään se, että miestä on kuormitettu aivan kestävyysrajoille ja minä olen ainoa, johon hän yrittää tukeutua. Mutta kun minunkin rajani alkavat tulla vastaan. 

No minä en kyllä usko, että tuossa on taustalla enää vain suru, vaan että miehellä on selvästi muutenkin vaikea ymmärtää, että muillakin ihmisillä on arvoa, muidenkin tunteet ovat arvokkaita.

Olet jaksanut jo pitkään. Asuvatko vanhempasi paikkakunnallasi? Minä sinuna ehkä nyt harkitsisin vaikka vanhempien luo muuttoa hetkeksi, mikäli puolisosi isän kuolemasta on jo isompi aika kulunut.

Sinun pitää myös tutkailla realistisesti sitäkin vaihtoehtoa, että miehesi ei välttämättä ole persoonaltaan kykevä vastavuoroiseen parisuhteeseen. Voisit kirjoittaa miehellesi kirjeen, jossa muistutat olleesi tukena pitkään, mutta nyt et enää voi jaksaa sen tiedon kanssa, että sinun tunteesi, surusi ja vanhempien tilanteesi on hänelle täysin arvotonta. Varsinkin kun olet pitkään ollut hänelle tukena oman surunsa kanssa.

Sanonpa tämänkin. Miehesi.käsittelee surua kuin teini-ikäinen - ellei epäkypsemminkin. Normaali ihminen ei kykene kolmeksi vuodeksi vetäytymään sellaiseen kuplaan, että kaikki muu paitsi hän ja hänen perhe, ovat roskaa vain tiellä. Ehkä jos kyseessä olisi oman lapsen sairaus ja kuolema, mutta ei kun on kyseessä aikuisen ihmisen vanhemman sairaus ja kuolema. En tarkoita vähätellä surun tunnetta ja vaikeutta elämässä, mutta kertakaikkiaan noin "normaalissa" ikävässä tilanteessa ei ole terveen ihmisen merkki, jos ajattelee että puolison lähisukulaisen kuolema on arvoton verrattuna oman lähisukulaisen kuolemaan.

Tunnen tuskasi ap. Omankin mieheni elämä pyörii hänen aikuisen lapsensa vakavan sairauden ympärillä. Ymmärrän ja tuen ja onhan se aivan kamala tilanne, mutta en saa mitään vastakaikua omille murheilleni, joita niitäkin on. Ja yhteisiä iloisia juttuja tehdään nykyään äärimmäisen harvoin. Näin on menty reilu vuosi, en tiedä kauanko jaksan enää.

Tsemppiä, en oikein osaa muuta sanoa.