Lue keskustelun säännöt.
En jaksa toimia toisten terapeuttina, en varsinkaan ilmaiseksi
En halunnut koskaan ihmisten hoitajaksi
07.03.2018 |
Mikä oikein mahtaa olla syynä siihen, että ihmiset kokevat ihan valtavaa tarvetta uskoutua minulle kaikenlaisista vaikeista asioista? Ei hirveästi huvittaisi tavata ketään, kun hauskaksi suunnitellut illanvietot kavereiden kanssa päättyvät siihen, että joku alkaa avautua lapsuudestaan alkoholistiperheessä tai syömishäiriöstään. Ja tällaiset jutut eivät yleensä lopu, vaikka keskustelua yrittäisi ohjata vaivihkaa johonkin muuhun suuntaan... Ja näin käy monien ihmisten kanssa, ei tarvitse edes olla alkoholia mukana kuvioissa! Mitä oikein voin tehdä tälle? Omat voimat eivät riitä tällaiseen ja pelkään loukkaavani ihmisiä pahasti, jos sanon tilanteessa etten nyt jaksa kuunnella tällaista. Ammattilaisten kanssa kukaan ei tietysti halua mennä työstämään asioitaan, jos yrittää sanoa että siitä voisi olla apua.
Kommentit (172)
Vierailija kirjoitti:
Ap, sun ja useimpien ongelma on jämäkkyyden puute.
Voit ihan hyvin sanoa, ettet jaksa nyt tuota kuunnella. Kehota puhumaan ammattilaiselle.
No voin todeta ettei esimerkiksi oma isäni tällaista puhetta suostu kuuntelemaan, vaan jatkaa ja jatkaa höpinöitään ties mistä aiheista. Ainoa tapa olla jotenkin toimivasti vuorovaikutuksessa on tavata vain harvoin. Tällöin itse pysyn vielä jotenkin voimissani jutuista huolimatta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On se kamalaa kun sinulla on luottavaisia ystäviä, jotka keskustelevat muustakin kuin säästä.
Tahallisen väärinymmärtämisen taito on kai jokin käymäsi trollikoulun oppiaineista.
Ehkä voisit vaikkapa tavata ystäviäsi paikoissa, joissa tuollainen "avautuminen" ei onnistu. Esim. liikuntatunnilla, meditaatiossa, elokuvissa, tanssimassa, karnevaaleilla, karaokessa tai vastaavassa paikassa? Oikeastaan tätä aihetta voi lähestyä syvemmän kautta, eli esim. oman maailmannäkemykseni mukaan jokainen ajatus, tunne ja sana on osa kommunikaatiota. Elämme vain tässä ja nyt, ja jostain syystä suhteistasi puuttuu elävyys, empaattisuus ja autenttisuus, eli mikäli olet väsynyt ja kuuntelet vaikkei huvittaisi, suhteet muuttuvat mekaanisiksi ja niistä tulee väsyttäviä (itseasiassa molemmille, ei vain kuuntelijalle).
Itse yh-äitinä olin vuosia kahden rouvan terapeuttina. Toisen kun karistin, tuli toinen. Läheisen kuoltua ja hautajaisia ym. järjestellessäni olisi vain pitänyt rouvaa tukea. Olen elänyt kovan elämän ja pakon edessä oppinut seisomaan nuoresta pitäen omilla jaloillani. Viimein tympäännyin rouvan itsekeskeisyyteen ja laitoin puhelimeeni eston. Tästä on nyt puoli vuotta aikaa ja oma oloni on ollut paljon energisempi. Tyypillistä oli, että kelpasin vain puhelinterapeutiksi, en seuraksi mihinkään kivaan. Jatkossa hankkiudun vastaavista tyypeistä eroon heti kättelyssä. Surkuhupaisaa on, että ilman tukiverkostoja elävän yh:n pitäisi jaksaa olla naimisissa olevan tukihenkilö. Tervettä itsekkyyttä tarvitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mul on taas vähän sellainen hullu tilanne että vaikka en ole avautunut ongelmista, valittanut tai pyytänyt apua niin sitä on syötetty väkisin. Itse asiassa joku on valehdellut että olisin tehnyt Edellämainittuja asioita vaikka ne mun ”avautumiset” ovat olleet ihan toisen ihmisen omia avautumisia. Pitäisikö pistää lasku siitä että joku toimii vähän niinkuin identiteetti varkaana. On se kovin jaloa ja pyyteetöntä tuollainen auttaminen.
Oli pakko nostaa tämä kolmisen vuotta vanha ketju. Kiitos kanssakeskustelijat, tämä on ollut harvinaisen terapeuttista (heh).
Olen itse kasvanut perheessä, jossa molemmat sisarukseni olivat nykytermein ns. erityislapsia. Itse olin ainut "normaali". Vanhempieni kaikki voimavarat menivät sisarusteni asioiden hoitamiseen, joten opin jo pienenä, etteivät minun huoleni ja murheeni olleet yhtä tärkeitä kuin muiden. Siksi olen oppinut kuulijan rooliin – oletan, etteivät minun asiani tai huoleni kiinnosta ketään.
Parhaaksi ystäväkseni taas on päätynyt melkoinen energiasyöppö. Olen lukuisia kertoja yrittänyt vetää rajoja, kun hän on kuormittanut minua ongelmillaan ihan kohtuuttomasti. Usein rajojen vetäminen johtaa siihen, että ystäväni uhriutuu ja minun täytyy pyytää anteeksi, etten ole jaksanut olla loputtomiin hänen tukenaan.
Nyt viimeisin konflikti liittyy siihen, että ystäväni on selvästi lievästi masentunut ja avautuu minulle siitä, kuinka toivotonta hänen elämänsä on eikä hän näe tulevaisuudessaan mitään hyvää. Olen lukuisia kertoja yrittänyt suositella terapiaa, jossa olen itsekin käynyt, mutta kuulemma "puhuminen ei ratkaise ongelmia". Niin, terapeutille puhuminen ei auta, mutta minulle purkautuminen kyllä vaan tuntuu parantavan hänen oloaan joka kerta. Katsotaan, joudunko taas anelemaan häneltä anteeksiantoa, kun olen ollut niin surkea ystävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikivanha lanka mutta joo, tätä tää nykyaika on. Joka saakelin ämmä ja ukko valittamassa kaikesta ja sitten pitäisi suorastaan pursuta empatiaa, henkistä tukea ja ohjeita. Mitään ei jakseta selvittää itse eikä ainakaan hakea sitä tukea ammattilaisilta.
Mistähän sitä löytäis kavereita joidenka kanssa pitää hauskaa.. Monet illat pilannut just joku masentunut tilitys. Jos mennään pitään hauskaa niin silloin ei ole aika avautua kaikesta paskasta elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset ovat tietysti erilaisia, mutta itseäni ei haittaa jos joku kertoo ongelmistaan ja vaikeista asioistaan. Paremminkin se on positiivinen asia, melkein kuin lahja jonka toinen ihminen antaa minulle. Yritän olla luottamuksen arvoinen enkä juoruile kuulemiani asioita eteenpäin.
Vanha ketju, mutta ei se ole ystävyyttä joutua toimimaan kenenkään terpeuttin aina. Hyvä, että ap huomannut asian. Elämässä on muutakin ja tällaiset valittajat eivät yleensä tee asioille mitään ja vievät kaikki energiat.
Olen tietoisesti ottanut etäisyyttä. Itsellä vahva traumatausta ja en puhu niistä asioista missään illanvietoissa. Jotkut vatvoo pienintäkin vastoinkäymistä vuosikausia, haluavat uhriutua ja huomiota. Nämä samat ei anna empatiaa ja ymmärrystä muille. Jouduin vakavan rikoksen uhriksi ja tällainen tuttu ohitti asian sanomalla, että on hänelläkin vaikeaa kun oli vartin ylitöitä.
Olen ottanut etäisyyttä kaikin tavoin, en pidä yhteyttä tai vastaile kuin hyvin lyhyesti.
Jos alkaa tilitys sulkeudun ja katselen vaan muualle, tai sanon että pitää lähteä tästä.
Kohtelias selitys omista voimavaroista ei ole kelvannut, kun empatiaa ei toisella puolella ole.
Minulle avautuu monet ja ihan missä vaan, vaikka ventovieras bussipysäkillä. Niin pakko vaan pitää rajoja, ettei ihan uuvu itse.
Minä sairastan masennusta ja olen siitä rehellisesti puhunut, itse käyn terapeutilla enkä oikein puhu muiden kanssa asioista. Tämä on vaan aiheuttanut sen että minulle myös helposti uskoudutaan. Ei siinä mitään tiettyyn pisteeseen asti mutta minäkään en jaksa toimia terapeuttina koska muiden ongelmien vatvominen ei varsinaisesti tuo energiaa! Erään ihmisen kanssa piti hienovaraisesti pistää välit poikki koska en jaksanut enää, hän veti minunkin mielialaa koko ajan alas ja vei kaikki energiat. Kannustin terapiaan ja hän menikin mutta edelleen minä olin se toinen terapeutti. Tosi vaikea vetää rajoja itsekin masentuneena ettei vaan pahenna toisen oloa mutta itsensä takia se on tehtävä.