Lue keskustelun säännöt.
En jaksa toimia toisten terapeuttina, en varsinkaan ilmaiseksi
En halunnut koskaan ihmisten hoitajaksi
07.03.2018 |
Mikä oikein mahtaa olla syynä siihen, että ihmiset kokevat ihan valtavaa tarvetta uskoutua minulle kaikenlaisista vaikeista asioista? Ei hirveästi huvittaisi tavata ketään, kun hauskaksi suunnitellut illanvietot kavereiden kanssa päättyvät siihen, että joku alkaa avautua lapsuudestaan alkoholistiperheessä tai syömishäiriöstään. Ja tällaiset jutut eivät yleensä lopu, vaikka keskustelua yrittäisi ohjata vaivihkaa johonkin muuhun suuntaan... Ja näin käy monien ihmisten kanssa, ei tarvitse edes olla alkoholia mukana kuvioissa! Mitä oikein voin tehdä tälle? Omat voimat eivät riitä tällaiseen ja pelkään loukkaavani ihmisiä pahasti, jos sanon tilanteessa etten nyt jaksa kuunnella tällaista. Ammattilaisten kanssa kukaan ei tietysti halua mennä työstämään asioitaan, jos yrittää sanoa että siitä voisi olla apua.
Kommentit (172)
Reaktiot vaihtelevat kommenttien mukaan. Se on käsittääkseni aika tavallista.
- Ap
Vierailija kirjoitti:
Onkohan tuo koko aloitus keksitty? Vaikuttaa jo vähän siltä, että ap:kin vaihtelee tai ainakin mielialat vaihtelee samalla henkilöllä äkillisesti. Välillä tulee ihan asiallista tekstiä, yhtäkkiä tulee jotain asiatonta kommenttia. Well, I'll get me coat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua on kanssa muutama kaveri pitänyt terapeuttinaan ja se on kyllä todella raskasta. Mulla on itselläkin ongelmia ja jos toisella on tarve kaataa tuntikausia omaa ankeutta minun niskaani, niin vähintä mitä voi odottaa on että on yhtä lailla valmis kuuntelemaan sitten minun ongelmiani. Mutta kun usein tilanne oli se että mun kuulumiset käsiteltiin nopeasti muutamalla lauseella. Tuli sellainen olo että vain tämän ihmisen draamalla on väliä.
Kyse ei nyt ole siitä etteikö pitäisi olla ystävän tukena kun hänellä on vaikeaa, tottakai, mutta kyllä sen täytyy olla ainakin jossain vaiheessa vastavuoroista, ja on ymmärrettävä myös se, että ei ainakaan koko ajan sille samalle ihmiselle purkaisi asioitaan, vaan puhuisi niistä sitten silloin tällöin muidenkin kanssa. Se ei vain ole reilua muuten. On myös ymmärrettävä että vaikka ystävien tuki on tärkeää niin eivät he voi sua parantaa. Mulla on itsellä ollut vaikea tilanne vuosikaudet, mutta ei mulla siltikään ole tarvetta sitä jatkuvasti tilittää. Mulle ystävien tapaaminen on myös mahdollisuus saada ajatukset muualle, iloisempiin asioihin, mistä saa sitten taas voimia jatkaa. Tämä ei poissulje vaikeiden asioiden käsittelyä ja sekin lujittaa ystävyyttä, mutta jos joka tapaaminen ja yhteydenotto pyörii vain toisen ongelmien ympärillä kuin rikkinäinen levy, niin kyllä se vain vie energiaa. Yleensä ne omat hyvät neuvot eivät kuitenkaan johda mihinkään muutokseen toisessa vaan samoja ongelmia pyöritetään kuin ei haluttaisi edes niihin ratkaisua.
Voi ap, tsemppiä sulle! Vaikutat kiltiltä ja herkältä ihmiseltä, joka ei halua loukata toisten tunteita. Ei ihme, että joudut niin monesti toisten kuormittamaksi.
Mutta se ei ole missään nimessä oikein. On täysin totta, että ystävyydessä pitää pystyä puhumaan myös vaikeista asioista, mutta sen pitää olla vastavuoroista. Se, miten tuttavasi sinua kohtelevat, ei vaikuta millään tavalla ystävyydeltä, reilulta tai vastavuoroiselta, vaan silkalta hyväksikäytöltä.
Kirjoitat, että sinulla on pari ystävää, joiden kanssa on hyvä olla. Kenties kannattaisi nyt lähinnä keskittyä omaan jaksamiseesi, perheeseesi ja näihin aitoihin ystäviin. Mihin oikeasti tarvitset ihmisiä, jotka eivät ole aitoja ystäviä vaan vain käyttävät sinua hyväkseen? Jos he loukkaantuvat siitä, että etäännytät välit etkä vastaa viesteihin tai tapaa, niin haittaako se sinua oikeasti? Eikö sen ennemminkin säästäisi sinun voimiasi? On lapsillesikin tärkeää, että jaksat ja voit hyvin. Ajan myötä löydät varmasti uusia, aitoja ystäviä, jos niin haluat.
Kyllä jokainen aikuinen ihminen on loppujen lopuksi ihan itse omasta hyvinvoinnistaan vastuussa. Jos sinua nyt hyväksikäyttävät tuttavasi voivat huonosti, on se heidän vastuullaan tehdä asialle jotain.
Vierailija kirjoitti:
Eihän ylipäänsä ystävyys ole pelkästään mitään vitsiniekkailua. Isoin jujuhan siinä on juuri se, että voi tukea ja saada tukea isommissa elämän ongelmissa. Ei se, että nyyh, kynsi katkesi, mitäs mä nyt teen, voisko kaveri neuvoa. Tai että suurin apu kaverilta olisi kuulla, mikä on kaupungin kuumin bilemesta.
Samalla logiikallahan sitä sitten voisi sanoa lapsettomuusasioihin ja vaikkapa väkivaltaa kohdanneelle kaverille, että not my cup of tea, mene ammattiauttajalle. Melko tylyä.
Joku puhui yllä "oksennusämpäreistä", kun hän tarkoitti henkilöitä, joille puhua ongelmista. Energiasyöppöjäkin kuulemma nämä oksennusämpärien käyttäjät ovat. Samalla elämme maailmassa, jossa jatkuvasti puhutaan puhumisen tärkeydestä ja avun etsimisestä, niin melkoisen julmilta ja asiattomilta kuulostavat nämä termit. Ilmeisesti ajatuksena ei ole edes live together, die alone, vaan live alone, die alone.
Sinulla ei selvästikään ole kokemusta ystävyyssuhteesta, jossa toinen osapuoli avautuu sinulle omista ongelmistaan 100% siitä ajasta kun vietätte yhdessä. On eri asia auttaa ystävää, kun tietää, että ystävä on valmis myös kuuntelemaan sinun hyökkäsi vastavuoroisesti ja kaiken tämän ohessa on myös muita yhteisiä puheenaiheita, kuin ne ko. ystävän samat draamat, joille ei ole olemassa minkäänlaista ratkaisua tai edes helpotusta.
Ystävä joka vetää sut juhlissa ulos "juttelemaan" kahdeksi tunniksi, jolloin missaat koko juhlat, koska jouduit kuuntelemaan tämän henkilön, kyllä, oksennusta. Tämän jälkeen ystäväsi halaa sinua ja hyppelehtii nauraen takaisin väkijoukon luo, ja sinä jäät täysin voimattomana ja masentuneena keräämään voimia että jaksat enää puhua kenellekään tai edes hymyillä.
Kyllä tällaisessa tilanteessa roolia voisi verrata oksennusämpäriin. Tässä ei ole kyse ystävästä, jolla on juuri tullut ero tai läheinen kuollut, kyseessä on esim. se miten joku toinen ihminen oli katsonut häntä tai miten joku toinen oli sanonut jotain väärällä äänenpainolla. Näitä mun on sitten pitänyt hänen kanssaan kauhistella ja lohdutella häntä että kyllä sinusta pidetään ja ei kukaan varmaan tarkoittanut mitään pahaa.
Mä olen ystävilleni avoinna 24/7, mutta johonkin pitää raja vetää. Miksi mun pitää olla kuulevana korvana sellaiselle ihmiselle, joka ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään? Eikös meistä jokainen ansaitse terveitä kaverisuhteita, jossa vastapuolelle sinun ajatukset ja tarpeet otetaan huomioon vastavuoroisesti?
Jos tämä keskustelu satuttaa sinua, niin on hyvä katsoa peiliin ja rehellisesti pohtia, että millainen ystävä sinä olet ja osaatko antaa tilaa myös muiden murheille. Ja ennen kaikkea osaatko kysyä ystävältäsi, että mitä heille kuuluu ja oikeasti kuunnella mitä he vastaavat.
Vierailija kirjoitti:
Negatiiviset asiat kuuluvat elämään tosiasioina. Kaikilla ei valitettavasti ole niitä hyviä kokemuksia joita jakaa niin täytyy jakaa niitä huonoja. Jokaisella on kumminkin oikeus olla olemassa sellaisena kuin on, muuksikaan ei voi muuttua.
No asennettaan voi kyllä itseasiassa muuttaa. Mutta jos ei halua, muilla on myös oikeus valita seuransa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Negatiiviset asiat kuuluvat elämään tosiasioina. Kaikilla ei valitettavasti ole niitä hyviä kokemuksia joita jakaa niin täytyy jakaa niitä huonoja. Jokaisella on kumminkin oikeus olla olemassa sellaisena kuin on, muuksikaan ei voi muuttua.
Eihän siinä mitään ongelmaa ole, kunhan vain muistat itse myös kuunnella muita ja ottaa toisten tarpeet huomioon. Mullakin on ollut harvinaisen paska elämä monelta näkökantilta katsottuna ja sen takia mun on erityisen luontevaa kuunnella ja samaistua muiden ongelmiin. Tosi monet ihmiset pitävät oikeutenaan uhriutua ja koko muu maailma on heille velkaa.
Tällainen uhrautuminen on näissä keskusteluissa tuttua. Jos jollekin ihmiselle ehdottaa, että jotain voisi toimintatavassa voisi kehittää tai asenteitaan miettiä, niin alkaa hirveä surkuttelu "joo oon ihan huono kaikessa ja tiedän sen, ei tälle mitään voi..." Aiemmin aloin reaktiosta pelästyneenä lohdutella, nykyisin annan show:n pyöriä menemättä siihen mukaan ja pyrin yleensä poistumaan paikalta (siis kun juuri tämä ihminen on sukua ja häntä ajoittain ei voi välttyä tapaamasta).
- Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Negatiiviset asiat kuuluvat elämään tosiasioina. Kaikilla ei valitettavasti ole niitä hyviä kokemuksia joita jakaa niin täytyy jakaa niitä huonoja. Jokaisella on kumminkin oikeus olla olemassa sellaisena kuin on, muuksikaan ei voi muuttua.
Eihän siinä mitään ongelmaa ole, kunhan vain muistat itse myös kuunnella muita ja ottaa toisten tarpeet huomioon. Mullakin on ollut harvinaisen paska elämä monelta näkökantilta katsottuna ja sen takia mun on erityisen luontevaa kuunnella ja samaistua muiden ongelmiin. Tosi monet ihmiset pitävät oikeutenaan uhriutua ja koko muu maailma on heille velkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä keskustelu on mielestäni ollut todella hyvä. Omat ajatukset ovat tämän myötä selkiytyneeet. Olen kiitollinen saamastani tuesta. Hyvä tietää, että myös moni muukin painii näiden samojen asioiden kanssa. Voimia teillekin! ❤
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Reaktiot vaihtelevat kommenttien mukaan. Se on käsittääkseni aika tavallista.
- ApVierailija kirjoitti:
Onkohan tuo koko aloitus keksitty? Vaikuttaa jo vähän siltä, että ap:kin vaihtelee tai ainakin mielialat vaihtelee samalla henkilöllä äkillisesti. Välillä tulee ihan asiallista tekstiä, yhtäkkiä tulee jotain asiatonta kommenttia. Well, I'll get me coat.
No enpä tiedä. Vastuuhan on aina reagoijalla.
Mutta niin tai näin, jos pontevammin näytät näitä ilmeisen aggressiivisia tunteitasi irl:kin, niin eiköhän myös tämä ongelmasi ala poistua radikaalisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset kertovat minulle helposti myös synkemmistä asioista ja yeisesti ottaen juttelen niistä mielelläni ja vastavuoroisuuttakin on. Mutta sinkkuna ollessani sitä en jaksa, että aina tutustuessani mieheen sieltä paljastuu kaikenlaista tilitystä "josta ei ole aiemmin monellekaan puhunut". Yksinäisyyttä, masennusta, itsetunto-ongelmia, huoltajuuskiistoja, pettymyksiä, unelmien karkaamista. Ei todellakaan kauhean iloista tämä deittailu.
Tuo on muuten kauhea turn-off jos etsii tasapaiboista kumppania joka ottaa vastuuta elämästään. Ei siinä, kaikillahan on vastoinkäymisiä ja kumppanin kanssa pitää pystyä kokemuksia ja ajatuksia jakamaan, mutta tuosta kyllä nopeasti selviää ketkä ovat niitä jotka kasvavat kokemuksistaan ja ketkä uhriutuvat. Kertoo myös, kuinka paljon henkilö ajattelee muita ja haluaako tuoda toiselle hyvää mieltä vai onko oma napa pääasia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän ylipäänsä ystävyys ole pelkästään mitään vitsiniekkailua. Isoin jujuhan siinä on juuri se, että voi tukea ja saada tukea isommissa elämän ongelmissa. Ei se, että nyyh, kynsi katkesi, mitäs mä nyt teen, voisko kaveri neuvoa. Tai että suurin apu kaverilta olisi kuulla, mikä on kaupungin kuumin bilemesta.
Samalla logiikallahan sitä sitten voisi sanoa lapsettomuusasioihin ja vaikkapa väkivaltaa kohdanneelle kaverille, että not my cup of tea, mene ammattiauttajalle. Melko tylyä.
Joku puhui yllä "oksennusämpäreistä", kun hän tarkoitti henkilöitä, joille puhua ongelmista. Energiasyöppöjäkin kuulemma nämä oksennusämpärien käyttäjät ovat. Samalla elämme maailmassa, jossa jatkuvasti puhutaan puhumisen tärkeydestä ja avun etsimisestä, niin melkoisen julmilta ja asiattomilta kuulostavat nämä termit. Ilmeisesti ajatuksena ei ole edes live together, die alone, vaan live alone, die alone.
Sinulla ei selvästikään ole kokemusta ystävyyssuhteesta, jossa toinen osapuoli avautuu sinulle omista ongelmistaan 100% siitä ajasta kun vietätte yhdessä. On eri asia auttaa ystävää, kun tietää, että ystävä on valmis myös kuuntelemaan sinun hyökkäsi vastavuoroisesti ja kaiken tämän ohessa on myös muita yhteisiä puheenaiheita, kuin ne ko. ystävän samat draamat, joille ei ole olemassa minkäänlaista ratkaisua tai edes helpotusta.
Ystävä joka vetää sut juhlissa ulos "juttelemaan" kahdeksi tunniksi, jolloin missaat koko juhlat, koska jouduit kuuntelemaan tämän henkilön, kyllä, oksennusta. Tämän jälkeen ystäväsi halaa sinua ja hyppelehtii nauraen takaisin väkijoukon luo, ja sinä jäät täysin voimattomana ja masentuneena keräämään voimia että jaksat enää puhua kenellekään tai edes hymyillä.
Kyllä tällaisessa tilanteessa roolia voisi verrata oksennusämpäriin. Tässä ei ole kyse ystävästä, jolla on juuri tullut ero tai läheinen kuollut, kyseessä on esim. se miten joku toinen ihminen oli katsonut häntä tai miten joku toinen oli sanonut jotain väärällä äänenpainolla. Näitä mun on sitten pitänyt hänen kanssaan kauhistella ja lohdutella häntä että kyllä sinusta pidetään ja ei kukaan varmaan tarkoittanut mitään pahaa.
Mä olen ystävilleni avoinna 24/7, mutta johonkin pitää raja vetää. Miksi mun pitää olla kuulevana korvana sellaiselle ihmiselle, joka ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään? Eikös meistä jokainen ansaitse terveitä kaverisuhteita, jossa vastapuolelle sinun ajatukset ja tarpeet otetaan huomioon vastavuoroisesti?
Jos tämä keskustelu satuttaa sinua, niin on hyvä katsoa peiliin ja rehellisesti pohtia, että millainen ystävä sinä olet ja osaatko antaa tilaa myös muiden murheille. Ja ennen kaikkea osaatko kysyä ystävältäsi, että mitä heille kuuluu ja oikeasti kuunnella mitä he vastaavat.
Mä en ymmärrä useammassakaan kommentissa sitä lähtökohtaa, että jos koittaa ymmärtää toista osapuolta, niin sittenhän täytyy olla sellainen itse. Joten siis ei, tämä keskustelu ei satuta minua henkilökohtaisesti, mutta mielestäni tämä koko keskustelu on aika ahdas ja haiskahtaa pitkälti sellaiselta "buhuu, sillä on ongelmii ja negatiivisuutta, meitsi ei kestä kuin positiivista meininkii!!!" -prinsessatouhulta - noin niin kun kärjistettynä.
Mikä minä olen päättämään, mistä ystäväni saavat puhua minulle? Ehkä mä en puhu tylsästä elämästäni yhtä paljon heille kuin he mulle, mutta mitäpä sitten. En minä siitä ajatellut katkeroitua tai ajatellut alkaa laskea avautumisia. Minusta se on paljon surullisempaa, että ainakin itsestäni on tullut vanhemmiten paljon hiljaisempi eli juuri kenellekään en viitsi puhua omista asioistani mitään. En ole ihan varma, antaako tämäkään nyt mitään suoranaisen kirkasta kruunua. Mutta jos ei kysytä mitään, en jaksa kertoakaan mitään. :) Ja usein en jaksa kertoa siltikään, vaikka kysyttäisiinkin.
Kahdeksi tunniksi en suostuisi poistumaan muusta ystäväjoukosta, koska se herättäisi ihmetystä (olettaen, että on esim. 5-10 toisilleen läheisen ihmisen illanistujaiset) ja olisi epäkohteliasta eli toteaisin vain, että nyt pitää mennä takaisin ja palataan asiaan toiste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu ihmistyyppi. Siis kyse ei todellakaan ole normaalista ihmissuhteesta vaan eräänlaisesta herkän ja hyväksikäytettävän vastakappaleesta joka juuri itsekkäästi käyttää toista hyväksi. Jokin narsismin alalaji, en tiedä. Minulla on lukuisia kokemuksia näistä, ja yritän tällä hetkellä työstää itseäni irti tuosta kierteestä, mutta itselleni se on jopa addiktoivaa että kokee olevansa tärkeä.
Minulle on myös avautunut eräs tutun tutun tuttu omista parisuhde ongelmistaan. Ihan tyhjästä otti yhteyttä pitkästä aikaa ja avautui ongelmistaan, kertoi sitä ja tätä, ja lopulta lähti enkä sen kummemmin ole kuullut hänestä. Olen muuten introvertti ja väitän että tällainen sattumanvaraisiin ihmisiin nojautuminen voi olla enemmän ekstrovertin piirre. Ja kuuntelija sitten useimmiten voi omata enemmän intro piirteitä.
Myös muutama mies on lähestynyt minua kertomalla vaikeista asioista elämästään. esim juuri päättynyt suhde ja siihen liittyvä kipu ja tuon oman avautumisensa perusteella kuvittelevat että meillä on nyt sitten läheisempikin suhde tai potentiaalinen seurustelusuhde. Vaikka itse en tee mitään muuta kuin kuuntele. Eli juu, väitän että on ihan oma ihmistyyppinsä tämä.
Ei kai kauhean tyhmän ja epäempaattisen oloiselle kukaan edes pahemmin yritä mistään avautua. Siinä mielessä täysin ymmärrettävää ettet pysty samaistumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän ylipäänsä ystävyys ole pelkästään mitään vitsiniekkailua. Isoin jujuhan siinä on juuri se, että voi tukea ja saada tukea isommissa elämän ongelmissa. Ei se, että nyyh, kynsi katkesi, mitäs mä nyt teen, voisko kaveri neuvoa. Tai että suurin apu kaverilta olisi kuulla, mikä on kaupungin kuumin bilemesta.
Samalla logiikallahan sitä sitten voisi sanoa lapsettomuusasioihin ja vaikkapa väkivaltaa kohdanneelle kaverille, että not my cup of tea, mene ammattiauttajalle. Melko tylyä.
Joku puhui yllä "oksennusämpäreistä", kun hän tarkoitti henkilöitä, joille puhua ongelmista. Energiasyöppöjäkin kuulemma nämä oksennusämpärien käyttäjät ovat. Samalla elämme maailmassa, jossa jatkuvasti puhutaan puhumisen tärkeydestä ja avun etsimisestä, niin melkoisen julmilta ja asiattomilta kuulostavat nämä termit. Ilmeisesti ajatuksena ei ole edes live together, die alone, vaan live alone, die alone.
Sinulla ei selvästikään ole kokemusta ystävyyssuhteesta, jossa toinen osapuoli avautuu sinulle omista ongelmistaan 100% siitä ajasta kun vietätte yhdessä. On eri asia auttaa ystävää, kun tietää, että ystävä on valmis myös kuuntelemaan sinun hyökkäsi vastavuoroisesti ja kaiken tämän ohessa on myös muita yhteisiä puheenaiheita, kuin ne ko. ystävän samat draamat, joille ei ole olemassa minkäänlaista ratkaisua tai edes helpotusta.
Ystävä joka vetää sut juhlissa ulos "juttelemaan" kahdeksi tunniksi, jolloin missaat koko juhlat, koska jouduit kuuntelemaan tämän henkilön, kyllä, oksennusta. Tämän jälkeen ystäväsi halaa sinua ja hyppelehtii nauraen takaisin väkijoukon luo, ja sinä jäät täysin voimattomana ja masentuneena keräämään voimia että jaksat enää puhua kenellekään tai edes hymyillä.
Kyllä tällaisessa tilanteessa roolia voisi verrata oksennusämpäriin. Tässä ei ole kyse ystävästä, jolla on juuri tullut ero tai läheinen kuollut, kyseessä on esim. se miten joku toinen ihminen oli katsonut häntä tai miten joku toinen oli sanonut jotain väärällä äänenpainolla. Näitä mun on sitten pitänyt hänen kanssaan kauhistella ja lohdutella häntä että kyllä sinusta pidetään ja ei kukaan varmaan tarkoittanut mitään pahaa.
Mä olen ystävilleni avoinna 24/7, mutta johonkin pitää raja vetää. Miksi mun pitää olla kuulevana korvana sellaiselle ihmiselle, joka ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään? Eikös meistä jokainen ansaitse terveitä kaverisuhteita, jossa vastapuolelle sinun ajatukset ja tarpeet otetaan huomioon vastavuoroisesti?
Jos tämä keskustelu satuttaa sinua, niin on hyvä katsoa peiliin ja rehellisesti pohtia, että millainen ystävä sinä olet ja osaatko antaa tilaa myös muiden murheille. Ja ennen kaikkea osaatko kysyä ystävältäsi, että mitä heille kuuluu ja oikeasti kuunnella mitä he vastaavat.
Mä en ymmärrä useammassakaan kommentissa sitä lähtökohtaa, että jos koittaa ymmärtää toista osapuolta, niin sittenhän täytyy olla sellainen itse. Joten siis ei, tämä keskustelu ei satuta minua henkilökohtaisesti, mutta mielestäni tämä koko keskustelu on aika ahdas ja haiskahtaa pitkälti sellaiselta "buhuu, sillä on ongelmii ja negatiivisuutta, meitsi ei kestä kuin positiivista meininkii!!!" -prinsessatouhulta - noin niin kun kärjistettynä.
Mikä minä olen päättämään, mistä ystäväni saavat puhua minulle? Ehkä mä en puhu tylsästä elämästäni yhtä paljon heille kuin he mulle, mutta mitäpä sitten. En minä siitä ajatellut katkeroitua tai ajatellut alkaa laskea avautumisia. Minusta se on paljon surullisempaa, että ainakin itsestäni on tullut vanhemmiten paljon hiljaisempi eli juuri kenellekään en viitsi puhua omista asioistani mitään. En ole ihan varma, antaako tämäkään nyt mitään suoranaisen kirkasta kruunua. Mutta jos ei kysytä mitään, en jaksa kertoakaan mitään. :) Ja usein en jaksa kertoa siltikään, vaikka kysyttäisiinkin.
Kahdeksi tunniksi en suostuisi poistumaan muusta ystäväjoukosta, koska se herättäisi ihmetystä (olettaen, että on esim. 5-10 toisilleen läheisen ihmisen illanistujaiset) ja olisi epäkohteliasta eli toteaisin vain, että nyt pitää mennä takaisin ja palataan asiaan toiste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tästähän somessa ja keskustelupalstoilla aina väännetään, onko asiattomiinkin juttuihin vastattava asiallisesti vai ei... monet ovat sitä mieltä, ettei tylyjä ihmisiä kohtaan tarvitse itse olla aina niin hirveän mukava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reaktiot vaihtelevat kommenttien mukaan. Se on käsittääkseni aika tavallista.
- ApVierailija kirjoitti:
Onkohan tuo koko aloitus keksitty? Vaikuttaa jo vähän siltä, että ap:kin vaihtelee tai ainakin mielialat vaihtelee samalla henkilöllä äkillisesti. Välillä tulee ihan asiallista tekstiä, yhtäkkiä tulee jotain asiatonta kommenttia. Well, I'll get me coat.
No enpä tiedä. Vastuuhan on aina reagoijalla.
Mutta niin tai näin, jos pontevammin näytät näitä ilmeisen aggressiivisia tunteitasi irl:kin, niin eiköhän myös tämä ongelmasi ala poistua radikaalisti.
Sana paikallaan! 👍
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo on normaalia. Melko pinnallisia ystäviä, jos heille ei voi avautua ongelmista illanistujaisissa. Se avautuminenhan se yksi pointti just on.
Olen aina ihmetellyt kavereita, joiden asenne tuntuu olevan lähinnä "varaa aika psykologille", jos puhuu jostain ongelmasta. Esim. miehestä tmv. Asenne on siis selvästi se, että mua ei kiinnosta kuunnella, joten varaa ammattiapua. Ois kiva tietää, mitä tällainen henkilö ois valmis kuuntelemaan ja mikä ylittää sietokyvyn.
Teen työkseni terapiointia, ja nuorempana helposti tein sitä siviilissäkin, juuri kaltaistesi avautujien kanssa. Ammattitaidon karttuessa opin sivuuttamaan nämä avautujat siviilielämässä.
Kysyt mitä tällainen henkilö sitten on valmis kuuntelemaan. Jos lähden illanistujaisiin viettämään vapaa-aikaa ja pitämään hauskaa, olen valmis kuuntelemaan hyvää läppää, hauskoja juttuja, filosofia keskusteluja elämästä yleensä, jaettuja kokemuksia vaikkapa taiteesta, teatterista, kirjallisuudesta tai musiikista, hupaisia tai liikuttavia muisteluksia ja tarinoita. Olen valmis tätä kaikkea myös tarjoamaan.
On moukkamaista pilata jonkun illanistujaiset tai muu vapaa-aika ryhtymällä avautmaan narsistisesti omista ongelmistaan. Tämä ihan sinulle vinkkinä, kun et vissiin muunlaista sosiaalista kommunikointia tiedä maailmassa olevankaan.
Tietyllä tavalla tuntuu kyllä hyvältä olla tärkeä ja avuksi jollekin toiselle, mutta jos terve vastavuoroisuus puuttuu ihmissuhteesta, niin se muuttuu nopeasti hajottavaksi. Alun innostuksen jälkeen tuntee itsensä hyväksikäytetyksi hölmöksi, kun oma vuoro ottaa vastaan ei sitten koskaan tullutkaan, vaikka itse antoi niin paljon. Hankalaa tietysti oppia rajaamaan tällaisia ihmisiä pois elämästään, jos on jo lapsuudenkodissaan omaksunut sen opin, että toiset tulevat aina ensin ja omilla tuntemuksilla ei ole niin väliä.
Vierailija kirjoitti:
Tuttu ihmistyyppi. Siis kyse ei todellakaan ole normaalista ihmissuhteesta vaan eräänlaisesta herkän ja hyväksikäytettävän vastakappaleesta joka juuri itsekkäästi käyttää toista hyväksi. Jokin narsismin alalaji, en tiedä. Minulla on lukuisia kokemuksia näistä, ja yritän tällä hetkellä työstää itseäni irti tuosta kierteestä, mutta itselleni se on jopa addiktoivaa että kokee olevansa tärkeä.
Minulle on myös avautunut eräs tutun tutun tuttu omista parisuhde ongelmistaan. Ihan tyhjästä otti yhteyttä pitkästä aikaa ja avautui ongelmistaan, kertoi sitä ja tätä, ja lopulta lähti enkä sen kummemmin ole kuullut hänestä. Olen muuten introvertti ja väitän että tällainen sattumanvaraisiin ihmisiin nojautuminen voi olla enemmän ekstrovertin piirre. Ja kuuntelija sitten useimmiten voi omata enemmän intro piirteitä.
Myös muutama mies on lähestynyt minua kertomalla vaikeista asioista elämästään. esim juuri päättynyt suhde ja siihen liittyvä kipu ja tuon oman avautumisensa perusteella kuvittelevat että meillä on nyt sitten läheisempikin suhde tai potentiaalinen seurustelusuhde. Vaikka itse en tee mitään muuta kuin kuuntele. Eli juu, väitän että on ihan oma ihmistyyppinsä tämä.
"Ystäväsi" on ollut todella omalaatuinen tapaus. En epäile yhtään sitä, etteikö nyt tuntuisi helpommalta kun ette enää ole tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tunteen. Mulla katkesi kaksi ”ystävyyttä” kun lopulta sanoin etten pysty auttamaan siihen tahtiin kun odotettiin, kun oli omia murheitakin (niistä ei tietty puhuttu kuin parilla sanalla).
Toinen jopa kutsui terapeutiksi. leffakäynnin aikana saattoi tulla monta puhelua ja viestiä ”tarvin mun terapeuttia, mikset vastaa, vastaa, vastaa”. Rupesi hieman ahdistamaan.
Oli helpotus kun nuo suhteet päättyivät. Edelleen kuitenkin facebookin ja watsapin kautta tulee pitkiä avautumisia jopa puolitutuilta ihmisiltä. Nykyään vastaan lyhyesti ja pitkällä viiveellä, se on vähän auttanut!
Jälkikäteen epäterveiden ihmissuhteiden päätyttyä jää helposti syyttelemään itseään siitä, että miksi antoikaan itselle tilanteen jatkua niin pitkään itselle epäedullisena. On silti luonnollista suhtautua toisiin hyväntahtoisen toiveikkaasti. Näiden kohtaamisten opetus on se, että jatkossa muistaa jo aiemmassa vaiheessa kiinnittää omiin tuntemuksiinsa huomiota uusiin ihmisiin tutustuessa.
Tunnistan! Minulla oli myös tällainen ystävä, olimme kuin toisillemme luodut. Huomasin saman kuvion: minä herkkä, empaattinen ja kannustava päädyin aina terapeutiksi ja kuuntelijaksi. Olin aina väsynyt tapaamisten jälkeen ja valitin miehelleni. Hän ihmetteli, miksi oikein vaivaudun?
Aloin vähentää yhteydenpitoa ja siirryin aina mukavampiin aiheisiin keskusteluissa, sivuutin ongelmansa samalla tavalla kuin hänkin teki, jos minulla oli joku suru.
Viimeinen tapaaminen oli bileissä, joissa mietin, että mitä minä täällä oikein teen - nämä ihmiset eivät edes ole ystäviäni. Sen jälkeen en ole enää yhteyttä pitänyt.
Minäkin olen luonteeltani kiltti, asetan muut itseni edelle ja uhraudun moraalin/käytöstapojen vuoksi. Ja mitä olen siitä saanut?
Jos ketään ei kiinnosta kaveripiirini tai ylipäänsä ihmisten omat kokemukset, niin kovasti silti tuntuu kiinnostavan tehdä tyhjiä oletuksia käytöksestäni kaveripiirissäni. Sinällään jännää.