Nykyisten nuorten aikuisten sukupolvi ei halua lapsia. Onko tässä kyse pelosta vai rohkeudesta?

Ei vaan aivopesusta. Ne on aivopesty siihen, koska ns. globaali eliitti ei edes halua tänne lisää ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

⁶

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Edelleenkään, kyse ei tuolloin (sota yms.) ole ehdottomasta rakkaudesta, eikä edes rakkaudesta, vaan jostain ihan muusta. Sankariteot erikseen, ihmiskunta pintarakenteiden hajotessa turvautuu ensisijaisesti oman edun tavoitteluun, tästä on nähtävissä enemmän kuin tarpeeksi esimerkkejä. Emme selvästikään puhu samasta asiasta.

Kuinka selität sen, että kaikilla vanhemmilla tällaista ei synny? Itse näen sen vain kasvupotentiaalina, jotkut oppivat aidosti muista kuin itsestään välittämisen, suhteuttamisen ja itseä laajemman mittakaavan vanhemmuuden kautta vasta, jotkut muutoinkin, jotkut ei koskaan. Sama ilmiö, sinulla oman tärkeytesi vuoksi eksklusiivisuuden viittaan verhottuna. Mietipä hetki, miten erilaisia ihmiset ovat, eri valmiuksilla. Ja sitten mieti, miten todennäköistä olisi, ettei joku joukko ihmisistä voisi tajuta asioita laajemmin kuin suurin osa. Jopa keksiä jotain ihan uutta, mihin moni ei pysty. Ja pohdi sitten, kuinka todennäköistä on, että jokin asia olisi aivan saavuttamattomissa elämänvalintojen ja tilanteen pohjalta ymmärryksen tasolla. Jotkut voihan ihan tosi pitkälle ymmärtää asioita, joita eivät itse koe. Siksi on empatiaa olemassa, muutenhan olisi vain sympatiaa, joka perustuu itse koettuun tunteeseen ja siihen samastumiseen.

Olen jokaisessa kommentissani muistanut mainita termin "hyvä" vanhempi tällaisen esimerkkien edessä. On hyviä, ja sitten on huonoja. Varmaan jäljessä mainitut ovat juuri sitä epäempaattista, antisosiaalista, patologista materiaa jonka takia osa tämänkään palstan veloista ei uskalla omia lapsia hankkia. Ehdoton rakkaus lapseen ei ole mikään automaatio, kaikilla sitä ei synny. Voi olla että on mainitsemasi kaltaisia, aidosti maailmaa syleileviä ihmisiä, jotka ovat niin syvästi empaattisia että rakastavat jokaista vierasta kuin omaa lastaan. Äiti Teresa? Nunnat? Sanoisin että papit mutta heissäkin on paljon pedofiilejä ja oman edun tavoittelijoita yms. En nyt tiedä miksi pillastut niin kovasti siitä että olen kanssasi eri mieltä. Minulla on oma, ja ympäriltä havaitsemani materiaalin (omat vanhemmat, sisarukset lapsineen, ystävien perheet, julkisuudessa ja historiassa dokumentoidut tapaukset) mukaiset, oman kokemukseni todistamat mielipiteet. Minulla on lapsia, ja vaikka olen empaattinen ihminen ja esim. työssäni olen joutunut napit vastakkain kolleegojen kanssa siitä että pelastaisin vieraan lapsen hengen omaani vastaan vaikka näin ei saisi tehdä, en silti rinnasta sitä lähimmäisenrakkautta omia lapsiani kohtaan tuntemaani rakkauteen. Se on uniikkia, erilaista, kaiken voittavaa. Kokisin aidosti millaista pelkoa ja tuskaa hyvänsä, pahimmat pelkoni ehdottomasti säästääkseni heidät pahalta. Se ei ole lähimainkaan sellaista rakkautta minkä voi opetella, vaan tulee jostain selkärangasta. Voisi ehkä puhua jostain biologisesta triggeristä joka on koodattu ihmislajin geeneihin, jotta lajimme jatkuisi. Toisen tölviminen järkevän argumentoinnin sijasta kertoo sinun omasta epävarmuudestasi. 

Häiritsee vain todella syvästi loogisuuden puute näissä keskusteluissa. Muuten sillä ei olisi väliä, mutta sitä käytetään usein astalona erilailla valinneiden henkisen kypsyyden tai itsekkyyden/epäitsekkyyden perusteena.

Samalla leimaat kaikki vanhemmat, jotka tätä eivät koe, mutta ovat ihan kelpo vanhempia vastuuntuntoineen, patologisiksi tyypeiksi tai vanhemmuudessaan vajaiksi. Hirveän nopeasti olet sanomassa että sinulla on jotain, mitä muilla ei ole, ja se perustuu koodeihin, muttei kaikilla, kokemuksiin, muttei ehdottomasti, sattumaankin, vai mihin. Ja tahtomattasi tai tietoisesti nostat itseäsi muiden yläpuolelle. Hyvin paljon yhtymäkohtia uskontoon: vain uskovat tietävät ja kaikkia ei kutsuta, mitään ei voida todistaa, mutta näin on kun sanon ja tunnen sen. Hyvä ja kaunis asia muuttuu tarvittaessa väkivallaksi ja vallankäytöksi muita kohtaan, jos tuntee tarvetta ymmärtämisen sijaan korottaa itseään. Mutuilu ei auta ketään eikä vastaa totuutta, jokainen kokee vanhemmuuden omalla tavallaan eikä tässäkään ole mitään ultimaattista tasoa, kuten muussakaan elämässä. Kaikilla omansa. Myös muu pyyteetön rakkaus on puhdas tunne, ei opeteltavissa oleva mukatunne, jos aitoa eikä vain hyvesignalointia.

Eri vastaaja nyt, mutta miksi on niin hankala myöntää, että tällaista rakkautta ei vain voi verrata muuhun? Etkö itse tunne niin omia lapsia kohtaan? Ei se varmasti kaikille synny, mutta ei se silti tarkoita etteikö se olisi olemassa. Oikeastaan sana rakkaus ei edes kuvaa sitä tarpeeksi tarkasti, koska se on vielä syvempi tunne, mutta parempaakaan sanaa ei ole.

Ei se ole vaikea myöntää ja uskon kun sanotte mitä tunnette. Kuitenkaan oikeastaan tunteita on vaikeaa vertailla ylipäätänsä eri ihmisten välillä, eikä ole tarpeellistakaan. Ainoa pointtini on, ettei äidinrakkaus tai sen kokemisen puute korreloi suoraan tunne-elämän kypsyyden, laajemmalle ulottuvan epäitsekkyyden tai elämän tyytyväisyyden kanssa. Nämä kuitenkin usein niputetaan virheellisesti korreloimaan toistensa kanssa ja tehdään arvioita muista siltä pohjalta. Älyllisesti epärehellistä ja myös käytännössä vääräksi todistettu.

En kyllä tiedä missä sellaista väitinkään. Minun pointtini oli että äidinrakkaus on ehdotonta, omien kokemusteni perusteella usealla vanhemmalla, sitä miten se korreloi ihmisen yleiseen kypsymiseen en ota kantaa. Sinä tai joku muu kyseli että miksi siihen vedotaan aina lapsikysymyksessä ja yritin sitä selittää oman kokemuksen kautta joka ei ilmeisesti ihan auennut tai vaikutti jotenkin epärealistiselta. En tiedä. Eräs potilaani kerran sanoi että kokemus on ainut varma todiste, ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Jotkut asiat eivät vain aukea ilman omaa kokemusta.

En oo varma oonko aiemmin vastannut jo tähän ketjuun, sori jos tuli kahteen kertaan. Kuinka moni haluaisi seuraavanlaisen miehen riesakseen:

En oo koskaan seukannu enkä harrastanu seksiä enkä suudellut, oon käyny yhden kerran treffeillä, oon ollu 12v putkeen työtön, mulla ei oo ainuttakaan ystävää/kaveria/harrastusta. Istun päivät kotona tietokoneella, mun mutsi tekee mulle ruoat ja pesee mun pyykit. Olen epäsosiaalinen, ujo, sisäänpäinkääntynyt, tyhmä, ruma yms. En kato telkkaria enkä kuuntele musaa ollenkaan. Mulla ei oo mitään hajua mistä naisille ja ylipäätään ihmisille pitäisi jutella, en edes halua jutella kenenkään kanssa. Mua ei kiinnosta yhtään mikään. Pukeuden tylsästi, mulla on aina saman kaltaiset vaatteet päällä, joku voi luulla etten omista muita vaatteita. Hiukset on lyhyet, en mene trendien mukana.

Ikää on 35v, ei taida jonoksi asti tulla naisia mulle juttelemaan, saatika treffeille pyytämään.

Pelosta ja itsekkyydestä. Nykyiset nuoret ovat omaan napaansa tuijottavia yliherkkiksiä. Eivät kykeneviä vanhemmiksi.

Ihmislaji on kuin syöpä.  Sen takia ihmiset ei haluais lisääntyä. Haluis vaan parantaa maapallon siitä kamalasta loisesta.

Vierailija kirjoitti:

Älykkyydestä ja rohkeudesta. Ihmiset eivät halua haaskata hukkaan sitä elämää, jonka ovat lahjaksi saaneet. Sitähän lasten saaminen on, siinä menettää oman elämänsä. Mieluummin elää itselleen ja riemuitsee jokaisesta päivästä. Sen sijaan, että surisi joka päivä epämielekästä elämää, joka ei enää ole omaa.

Kyllä tuo on silkkaa pelkoa ja tilannetajuttomuutta, ei älykkyyttä tai rohkeutta. Pelkoa siitä, että menettää itsensä ja elämänsä lapsen saannin jälkeen. Näin minäkin luulin, ennen yllätysraskautta. Päätin pitää lapsen ja yllätyin positiivisesti: saan olla juuri sellainen äiti kuin olen.  Lapseni on onnellinen ja tasapainoinen, ja itse en ole missään vaiheessa kokenut etten "eläisi itselleni". Ei kannata aina antaa peloille tai ennakkoluuloille valtaa niin helposti.

Ei vaan kiinnosta.

Erittelyä:

-vauvat/lapset eivät ole millään tavalla mielenkiintoisia tai esim. söpöjä

- en halua olla raskaana

- en halua synnyttää

- en halua imettää

- en halua hoitaa lapsia

- en halua luopua työstäni ja harrastuksistani

Mun on itseasiassa aika vaikea ymmärtää, että niin moni ihminen, etenkin nainen, haluaa ja suostuu. En ymmärrä viehätystä. Tapa, jota ei sen kummemmin ajatella?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Edelleenkään, kyse ei tuolloin (sota yms.) ole ehdottomasta rakkaudesta, eikä edes rakkaudesta, vaan jostain ihan muusta. Sankariteot erikseen, ihmiskunta pintarakenteiden hajotessa turvautuu ensisijaisesti oman edun tavoitteluun, tästä on nähtävissä enemmän kuin tarpeeksi esimerkkejä. Emme selvästikään puhu samasta asiasta.

Kuinka selität sen, että kaikilla vanhemmilla tällaista ei synny? Itse näen sen vain kasvupotentiaalina, jotkut oppivat aidosti muista kuin itsestään välittämisen, suhteuttamisen ja itseä laajemman mittakaavan vanhemmuuden kautta vasta, jotkut muutoinkin, jotkut ei koskaan. Sama ilmiö, sinulla oman tärkeytesi vuoksi eksklusiivisuuden viittaan verhottuna. Mietipä hetki, miten erilaisia ihmiset ovat, eri valmiuksilla. Ja sitten mieti, miten todennäköistä olisi, ettei joku joukko ihmisistä voisi tajuta asioita laajemmin kuin suurin osa. Jopa keksiä jotain ihan uutta, mihin moni ei pysty. Ja pohdi sitten, kuinka todennäköistä on, että jokin asia olisi aivan saavuttamattomissa elämänvalintojen ja tilanteen pohjalta ymmärryksen tasolla. Jotkut voihan ihan tosi pitkälle ymmärtää asioita, joita eivät itse koe. Siksi on empatiaa olemassa, muutenhan olisi vain sympatiaa, joka perustuu itse koettuun tunteeseen ja siihen samastumiseen.

Olen jokaisessa kommentissani muistanut mainita termin "hyvä" vanhempi tällaisen esimerkkien edessä. On hyviä, ja sitten on huonoja. Varmaan jäljessä mainitut ovat juuri sitä epäempaattista, antisosiaalista, patologista materiaa jonka takia osa tämänkään palstan veloista ei uskalla omia lapsia hankkia. Ehdoton rakkaus lapseen ei ole mikään automaatio, kaikilla sitä ei synny. Voi olla että on mainitsemasi kaltaisia, aidosti maailmaa syleileviä ihmisiä, jotka ovat niin syvästi empaattisia että rakastavat jokaista vierasta kuin omaa lastaan. Äiti Teresa? Nunnat? Sanoisin että papit mutta heissäkin on paljon pedofiilejä ja oman edun tavoittelijoita yms. En nyt tiedä miksi pillastut niin kovasti siitä että olen kanssasi eri mieltä. Minulla on oma, ja ympäriltä havaitsemani materiaalin (omat vanhemmat, sisarukset lapsineen, ystävien perheet, julkisuudessa ja historiassa dokumentoidut tapaukset) mukaiset, oman kokemukseni todistamat mielipiteet. Minulla on lapsia, ja vaikka olen empaattinen ihminen ja esim. työssäni olen joutunut napit vastakkain kolleegojen kanssa siitä että pelastaisin vieraan lapsen hengen omaani vastaan vaikka näin ei saisi tehdä, en silti rinnasta sitä lähimmäisenrakkautta omia lapsiani kohtaan tuntemaani rakkauteen. Se on uniikkia, erilaista, kaiken voittavaa. Kokisin aidosti millaista pelkoa ja tuskaa hyvänsä, pahimmat pelkoni ehdottomasti säästääkseni heidät pahalta. Se ei ole lähimainkaan sellaista rakkautta minkä voi opetella, vaan tulee jostain selkärangasta. Voisi ehkä puhua jostain biologisesta triggeristä joka on koodattu ihmislajin geeneihin, jotta lajimme jatkuisi. Toisen tölviminen järkevän argumentoinnin sijasta kertoo sinun omasta epävarmuudestasi. 

Häiritsee vain todella syvästi loogisuuden puute näissä keskusteluissa. Muuten sillä ei olisi väliä, mutta sitä käytetään usein astalona erilailla valinneiden henkisen kypsyyden tai itsekkyyden/epäitsekkyyden perusteena.

Samalla leimaat kaikki vanhemmat, jotka tätä eivät koe, mutta ovat ihan kelpo vanhempia vastuuntuntoineen, patologisiksi tyypeiksi tai vanhemmuudessaan vajaiksi. Hirveän nopeasti olet sanomassa että sinulla on jotain, mitä muilla ei ole, ja se perustuu koodeihin, muttei kaikilla, kokemuksiin, muttei ehdottomasti, sattumaankin, vai mihin. Ja tahtomattasi tai tietoisesti nostat itseäsi muiden yläpuolelle. Hyvin paljon yhtymäkohtia uskontoon: vain uskovat tietävät ja kaikkia ei kutsuta, mitään ei voida todistaa, mutta näin on kun sanon ja tunnen sen. Hyvä ja kaunis asia muuttuu tarvittaessa väkivallaksi ja vallankäytöksi muita kohtaan, jos tuntee tarvetta ymmärtämisen sijaan korottaa itseään. Mutuilu ei auta ketään eikä vastaa totuutta, jokainen kokee vanhemmuuden omalla tavallaan eikä tässäkään ole mitään ultimaattista tasoa, kuten muussakaan elämässä. Kaikilla omansa. Myös muu pyyteetön rakkaus on puhdas tunne, ei opeteltavissa oleva mukatunne, jos aitoa eikä vain hyvesignalointia.

Eri vastaaja nyt, mutta miksi on niin hankala myöntää, että tällaista rakkautta ei vain voi verrata muuhun? Etkö itse tunne niin omia lapsia kohtaan? Ei se varmasti kaikille synny, mutta ei se silti tarkoita etteikö se olisi olemassa. Oikeastaan sana rakkaus ei edes kuvaa sitä tarpeeksi tarkasti, koska se on vielä syvempi tunne, mutta parempaakaan sanaa ei ole.

Ei se ole vaikea myöntää ja uskon kun sanotte mitä tunnette. Kuitenkaan oikeastaan tunteita on vaikeaa vertailla ylipäätänsä eri ihmisten välillä, eikä ole tarpeellistakaan. Ainoa pointtini on, ettei äidinrakkaus tai sen kokemisen puute korreloi suoraan tunne-elämän kypsyyden, laajemmalle ulottuvan epäitsekkyyden tai elämän tyytyväisyyden kanssa. Nämä kuitenkin usein niputetaan virheellisesti korreloimaan toistensa kanssa ja tehdään arvioita muista siltä pohjalta. Älyllisesti epärehellistä ja myös käytännössä vääräksi todistettu.

mitä muilla ei ole, ja se perustuu koodeihin, muttei kaikilla, kokemuksiin, muttei ehdottomasti, sattumaankin, vai mihin. Ja tahtomattasi tai tietoisesti nostat itseäsi muiden yläpuolelle.

Tähän piti vielä palata, ihan todella, miten onnistuit tulkitsemaan noin päin seinää? Jos joku tuntee syvää rakkautta lapseensa, miten käännät sen tahalliseksi itsenostatukseksi tai noin pahantahtoiseksi toiminnaksi, ihan hullua. Minä en tuomitse ketään muuta kuin lapsensa tappaneita vanhempia, jokainen muu toimikoon parhaansa mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laiskuudesta ja mukavuudenhalusta. Elikä kai se on rohkeutta että uskaltaa elää mahdollisimman mukavaa elämää.

Lapsettomat ovat onnellisempia ja heillä on parempi elämä. He saavat elää koko elämänsä itselleen, kehittää itseään, nauttia elämästä ja olla onnellisia nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia. On väärin, että yhteiskunta tuputtaa perheellisyyttä. Perheetön on onnellisempi.

Anteeksi nyt, mutta tämän on pakko olla trolli. :D Kyllä perheelliset ovat ihan tutkitusti paljon onnellisempia kuin lapsettomat. Lapset tuovat elämään sisältöä ja jatkuvuutta, ja enemmän rakkautta kuin mitä lapsettomat osaavat kuvitella. Ja ihan samalla tavalla perheellinenkin pystyy nauttimaan elämästä ja kehittämään itseään. Voi jessus.

Nyt on se oma ego kaikkein tärkein asia eikä lapsia haluta sotkemaan sen pönkittämistä. Silloinhan pitäisi kiinnittää huomiota muihinkin kuin vain omaan napaan.

Tilannetta olisi syytä muuttaa siten, että lapset olisivat statusta nostavia nythän se on juuri päin vastoin.

Vierailija kirjoitti:

Nyt on se oma ego kaikkein tärkein asia eikä lapsia haluta sotkemaan sen pönkittämistä. Silloinhan pitäisi kiinnittää huomiota muihinkin kuin vain omaan napaan.

Tilannetta olisi syytä muuttaa siten, että lapset olisivat statusta nostavia nythän se on juuri päin vastoin.

Joillekin ne on. Lapsen kannalta kaikista hirveintä on syntyä statuksen nostattajaksi. Vanhempia ei juuri muuten kiinnosta, paitsi tietenkin statusvanhempana oleminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laiskuudesta ja mukavuudenhalusta. Elikä kai se on rohkeutta että uskaltaa elää mahdollisimman mukavaa elämää.

Lapsettomat ovat onnellisempia ja heillä on parempi elämä. He saavat elää koko elämänsä itselleen, kehittää itseään, nauttia elämästä ja olla onnellisia nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia. On väärin, että yhteiskunta tuputtaa perheellisyyttä. Perheetön on onnellisempi.

Anteeksi nyt, mutta tämän on pakko olla trolli. :D Kyllä perheelliset ovat ihan tutkitusti paljon onnellisempia kuin lapsettomat. Lapset tuovat elämään sisältöä ja jatkuvuutta, ja enemmän rakkautta kuin mitä lapsettomat osaavat kuvitella. Ja ihan samalla tavalla perheellinenkin pystyy nauttimaan elämästä ja kehittämään itseään. Voi jessus.

Linkkaapa tämä tutkimus. Monen tutkimuksen mukaan lapsettomat ovat nimenomaan onnellisempia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laiskuudesta ja mukavuudenhalusta. Elikä kai se on rohkeutta että uskaltaa elää mahdollisimman mukavaa elämää.

Lapsettomat ovat onnellisempia ja heillä on parempi elämä. He saavat elää koko elämänsä itselleen, kehittää itseään, nauttia elämästä ja olla onnellisia nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia. On väärin, että yhteiskunta tuputtaa perheellisyyttä. Perheetön on onnellisempi.

Anteeksi nyt, mutta tämän on pakko olla trolli. :D Kyllä perheelliset ovat ihan tutkitusti paljon onnellisempia kuin lapsettomat. Lapset tuovat elämään sisältöä ja jatkuvuutta, ja enemmän rakkautta kuin mitä lapsettomat osaavat kuvitella. Ja ihan samalla tavalla perheellinenkin pystyy nauttimaan elämästä ja kehittämään itseään. Voi jessus.

Linkkaapa tämä tutkimus. Monen tutkimuksen mukaan lapsettomat ovat nimenomaan onnellisempia. 

Tutkimukset sikseen, lasten saamisessa on se hieno puoli että aikanaan he itsenäistyvät ja alkavat elää omaa elämäänsä. Jolloin vanhemmilla on taas aikaa itselleen, enemmän rahaa käytössä omiin asioihinsa ja sitten siihen päälle vielä ne ihanat ihmiset jotka tuo niin paljon sisältöä elämään. Täällä tuntuu vallitsevan käsitys että lasten kanssa ollaan jossain symbioosissa koko loppuelämä, itse olen ainakin huomannut että ensimmäiset muutama vuosi menee ikäänkuin kylki kyljessä ja siitä eteenpäin pikkuhiljaa lapset alkaa löytää omaa polkuaan, aina ei haluakaan tulla syliin jne. Lapset on rikkaus elämässä, tykätään siitä velojen kesken tai ei. Poikkeuksia aina löytyy, mutta pääasiassa näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laiskuudesta ja mukavuudenhalusta. Elikä kai se on rohkeutta että uskaltaa elää mahdollisimman mukavaa elämää.

Lapsettomat ovat onnellisempia ja heillä on parempi elämä. He saavat elää koko elämänsä itselleen, kehittää itseään, nauttia elämästä ja olla onnellisia nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia. On väärin, että yhteiskunta tuputtaa perheellisyyttä. Perheetön on onnellisempi.

Anteeksi nyt, mutta tämän on pakko olla trolli. :D Kyllä perheelliset ovat ihan tutkitusti paljon onnellisempia kuin lapsettomat. Lapset tuovat elämään sisältöä ja jatkuvuutta, ja enemmän rakkautta kuin mitä lapsettomat osaavat kuvitella. Ja ihan samalla tavalla perheellinenkin pystyy nauttimaan elämästä ja kehittämään itseään. Voi jessus.

Linkkaapa tämä tutkimus. Monen tutkimuksen mukaan lapsettomat ovat nimenomaan onnellisempia. 

Tutkimukset sikseen, lasten saamisessa on se hieno puoli että aikanaan he itsenäistyvät ja alkavat elää omaa elämäänsä. Jolloin vanhemmilla on taas aikaa itselleen, enemmän rahaa käytössä omiin asioihinsa ja sitten siihen päälle vielä ne ihanat ihmiset jotka tuo niin paljon sisältöä elämään. Täällä tuntuu vallitsevan käsitys että lasten kanssa ollaan jossain symbioosissa koko loppuelämä, itse olen ainakin huomannut että ensimmäiset muutama vuosi menee ikäänkuin kylki kyljessä ja siitä eteenpäin pikkuhiljaa lapset alkaa löytää omaa polkuaan, aina ei haluakaan tulla syliin jne. Lapset on rikkaus elämässä, tykätään siitä velojen kesken tai ei. Poikkeuksia aina löytyy, mutta pääasiassa näin.

Eli niitä tutkimuksia ei nyt sit olekaan. En ymmärrä miksi ei voida myöntää, että lapseton on tutkitusti onnellisempi. Hienoa jos saatte lapsistanne sisältöä elämään, mutta tosiasiat voitaisiin myöntää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laiskuudesta ja mukavuudenhalusta. Elikä kai se on rohkeutta että uskaltaa elää mahdollisimman mukavaa elämää.

Lapsettomat ovat onnellisempia ja heillä on parempi elämä. He saavat elää koko elämänsä itselleen, kehittää itseään, nauttia elämästä ja olla onnellisia nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia. On väärin, että yhteiskunta tuputtaa perheellisyyttä. Perheetön on onnellisempi.

Anteeksi nyt, mutta tämän on pakko olla trolli. :D Kyllä perheelliset ovat ihan tutkitusti paljon onnellisempia kuin lapsettomat. Lapset tuovat elämään sisältöä ja jatkuvuutta, ja enemmän rakkautta kuin mitä lapsettomat osaavat kuvitella. Ja ihan samalla tavalla perheellinenkin pystyy nauttimaan elämästä ja kehittämään itseään. Voi jessus.

Linkkaapa tämä tutkimus. Monen tutkimuksen mukaan lapsettomat ovat nimenomaan onnellisempia. 

Tutkimukset sikseen, lasten saamisessa on se hieno puoli että aikanaan he itsenäistyvät ja alkavat elää omaa elämäänsä. Jolloin vanhemmilla on taas aikaa itselleen, enemmän rahaa käytössä omiin asioihinsa ja sitten siihen päälle vielä ne ihanat ihmiset jotka tuo niin paljon sisältöä elämään. Täällä tuntuu vallitsevan käsitys että lasten kanssa ollaan jossain symbioosissa koko loppuelämä, itse olen ainakin huomannut että ensimmäiset muutama vuosi menee ikäänkuin kylki kyljessä ja siitä eteenpäin pikkuhiljaa lapset alkaa löytää omaa polkuaan, aina ei haluakaan tulla syliin jne. Lapset on rikkaus elämässä, tykätään siitä velojen kesken tai ei. Poikkeuksia aina löytyy, mutta pääasiassa näin.

Eli niitä tutkimuksia ei nyt sit olekaan. En ymmärrä miksi ei voida myöntää, että lapseton on tutkitusti onnellisempi. Hienoa jos saatte lapsistanne sisältöä elämään, mutta tosiasiat voitaisiin myöntää. 

Koska se ei ole mustavalkoista eikä todellakaan mikään tosiasia. Kukaan ei pysty kokemaan molempia joten luotettavaa tietoa ei taatusti ole mahdollista saada, jokaisella tutkijalla milloin missäkin asiassa on agendat ja rahoittajat takana. Mutta toivon kaikille onnea ja voimia pysyä päätöstensä takana.

Nykyään kun tiedetään millaista voi pahimmillaan olla 9 kk raskaana ja millainen synnytys voi pahimmillaan olla, niin kuka sellaisia riskejä haluaa vapaaehtoisesti ottaa? Lisäksi pitäisi rampata neuvolassa ja lääkäreillä sörkittävänä ja piikitettävänä ja ties mitä.

Ei kiitos, etenkin näin neula, tikki ja lääkärikammoisena. Päätän itse kehostani ja siitä mille sen altistan.

Minun "persiistä" ei kaiveta ketään ulos imukupilla tai pihdeillä eikä alapäähän kukaan tasan tikkaa mitään. Minun vatsaa ei leikata auki ja tikata. Minä en aio mennä kohdun kaavintaan tai polttoon synnytyksen jälkivaivojen takia. Minä en aio herätä teholta synnytyskomplikaatioiden takia. Minun vatsan läpi ei tehdä mitään lapsivesipunktioita. Ja näitähän riittää...jotta kuka haluaa tieten tahtoen raskaaksi?

Minä pidin itsestäänselvyytenä silloin 1-2 -kymppisenä, että minusta tulisi äiti ja useampi lapsi oli haaveissa. Halusin ottaa äitiyden vakavasti ja osata jotain, ja olinkin perheenäitien opissa useamman vuoden au pairina eri perheissä, nousevilla lapsiluvuilla. Opin miten suunnitellaan ja tehdään kasvaville lapsille täysipainoista ruokaa aterian, päivän ja viikon tarkkuudella, miten konfliktitilanteita ratkaistaan rakentavasti, miten arjen rutiinit saa pyörimään sujuvasti, kaikkea sellaista. Nautin lasten kanssa ulkoilusta, juttelemisesta (osaavat olla syvällisiä!) ja pyykkien laittamisesta taapero helmoissani jne.

Toisten ihmisten lasten kanssa elämisessä kuitenkin oli se puoli, että tosiaan lapset eivät loppujen lopuksi ole sinun. Eli lapsen ihailu ja rakkaus tulee aina jossakin pisteessä ohjata tahdikkaasti kohti lapsen omia vanhempia, etenkin jos lapsi itse osoittaa/kertoo että rakastaa sinua enemmän kuin äitiään/isäänsä. Sillä ei ole merkitystä, kuinka paljon itse kyseistä lasta rakastat, häntä et saa mukaasi kun tulee aika lähteä, ja hänen sopusointuinen suhteensa omiin vanhempiinsa on sinun turvattava tässäkin tilanteessa. 

Olen kaivannut "lapsiani" kovasti, vuosien varrella monet itkut itkenyt ikävissäni. Minua on lohduteltu sillä että heti kun saat omia lapsia, muiden lapset kyllä unohtuvat. Ja itsekin olen kovasti kaivannut lasta/lapsia, joita saisi rakastaa täysillä, tarvitsematta pidellä käsijarrua päällä koko ajan. Elämä ei kuitenkaan mennyt kuten kuvittelin. En koskaan tutustunut sellaiseen mieheen, jonka kanssa olisin uskaltanut lapsia tehdä. Tai joka olisi kiinnostunut vakavampaan parisuhteeseen ylipäänsä, että olisi lapsista voinut edes keskustella. Kriiseilin asiaa itsekseni, ja nyt neljääkymppiä lähestyessäni tuntuu jo siltä, etten välttämättä enää lapsia jaksaisi kasvattaakaan. Onneksi läheiseni eivät myöskään painosta perheellistymään. Olen kovalla vaivalla muovannut elämäni sellaiseksi, että pystyn elämään onnellisena yksin, ilman kumppania tai lapsia. Keskityn nyt asioihin, jotka tuovat minulle iloa ja nautintoa, koska totesin että onnetonta elämää en halua elää. Sanokoot ihmiset nuoruutta pitkittäväksi hedonistiksi joka välttelee vastuuta, olen päättänyt olla välittämättä sellaisista kommenteista.

Lyhyenä vastauksena tuntemattomille utelijoille voisin hyvin sanoa: Ei ole lapsia, eikä tule, koska en jaksaisi nähdä sellaista vaivaa mitä lapsista on, vaan haluan mieluumin keskittyä kivempiin asioihin.

Liian usein tullaan nuorena äidiksi / isäksi ja sitten harmitellaan 20 vuotta että voi helvetti. Käyttäkää ehkäsyy !!

Lapsettomuus on paras ilmastoteko. Sillä pelastetaan maapallo, kun ei tee lapsia. 

Itse viihdyn todella paljon yhdynnässä miesten kanssa, enkä saa tehdä tätä, jos odotan isomahaisena kakaraa eikä miehet tule luokseni jos siellä rääkyy vauva. Olen myös asperger, joten kiljuminen ei sovi minun elämääni.