Nykyisten nuorten aikuisten sukupolvi ei halua lapsia. Onko tässä kyse pelosta vai rohkeudesta?

Vierailija kirjoitti:

Itse viihdyn todella paljon yhdynnässä miesten kanssa, enkä saa tehdä tätä, jos odotan isomahaisena kakaraa eikä miehet tule luokseni jos siellä rääkyy vauva. Olen myös asperger, joten kiljuminen ei sovi minun elämääni.

Ihanasti sanottu!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsista seuraa kirjoitti:

Hyvä puoli nyt kun olen 48, jolla on 3 lasta, etten ole enää niin yksinäinen kuin ennen lapsia. Omaa aikaakin järjestyy kun haluaa. Meillä lapset murrosikäisiä ja aikuisia. Olin nuorena todella yksinäinen, nyt on kavereita ainakin omista lapsista.

Minäkin olen yllättynyt näin kuuskymppisenä, kuinka hyviä kavereita aikuisista lapsista tulikaan.  Kun he olivat pieniä, ei osannut ajatella, että heidän myötään tulee ihan uusi maailma itselle, kun he kasvavat ja alkavat elää aikuisen elämää puolisoineen.

Tämä ei silti siis meinaa, että kaikkien pitää niitä lapsia tehdä. Mutta ihan vain kommenttina sinulle.

Suuren perheen vanhuus ja lapsenlapset! Siinä on syytä kerrakseen toivoa ja jaksaa lapsiperhearkea.

Eli törkeästi vaan oletat, että lapsesi haluavat lisääntyä, jotta sinulla olisi kivaa?

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kysymys pelosta eikä rohkeudesta, vaan valinnanvapaudesta. 

Ennen 1960-lukua tehtiin lapsia, koska ei ollut ehkäisyvälineitä mutta panetti. Sen jälkeen tehtiin lapsia, koska se nyt vain kuului asiaan että niitä on. Nyt on enemmän vaihtoehtoja, ja se on ihan hyvä vain.

Juurikin tämä. Ei ole kyse "laiskistumisesta" tai vastuunpakoilusta, vaan yksinkertaisesti siitä että nykyisin naisen luonnollinen elämänpolku ei ole "perheenäiti" vaan voi tehdä jotain muutakin. Harrastaa, luoda uraa, tavata ystäviä, matkustella, oppia uusia asioita ja tehdä mitä vain. Pidän itse lapsista, mutta en viitsi tekemällä tehdä koska elämässäni on mittavasti sisältöä muutenkin ja suurin osa kavereistanikin on lapsettomia, joten painetta perheellistyä ei ole. Lapsia tulee sitten jos on tullakseen. 

Mielestäni parempi että ne jotka oikeasti haluavat lapsia niitä hankkivat kuin että jokainen tehtailisi "velvollisuudentunnosta", sillä luodaan vain pahoinvoivia yksilöitä jotka joutuvat kasvavaan epätasapainoisessa kodissa. 

Pelkoa. Kyllä niin moni asia voi mennä perseelleen kun lapsia hankkii. Pimppa, parisuhde, omat harrastukset, rahatilanne, oma aika, jne. 

Itse hankkisin lisää uuden miehen kanssa, mutta aiempi kokemus jätetyksi tulemisesta kahden vaippaikäisen kanssa ja todella raskas vauva-arki sen jälkeen on tuhonnut kaikke haaveeni lisälapsista. En vaan enää jaksaisi vaikka toinen avuksi olisikin. On minulla kavereita, joille vauva-arki on ollut ihanaa ja yrittävät ylipuhua minua. Mutta ihminen toimii omien kokemustensa pohjalta. Ei siis kiitos enää ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vaan kiinnosta.

Erittelyä:

-vauvat/lapset eivät ole millään tavalla mielenkiintoisia tai esim. söpöjä

- en halua olla raskaana

- en halua synnyttää

- en halua imettää

- en halua hoitaa lapsia

- en halua luopua työstäni ja harrastuksistani

Mun on itseasiassa aika vaikea ymmärtää, että niin moni ihminen, etenkin nainen, haluaa ja suostuu. En ymmärrä viehätystä. Tapa, jota ei sen kummemmin ajatella?

Jos se olisi tapa, jota ei sen kummemmin ajatella, ja jälkikasvun hankkiminen olisi oikeasti niin vaikeaa, tuskaisaa, mielenkiinnotonta, tylsää, vaivalloista, rajoittavaa ja muun elämän pois sulkevaa, perheet olisivat enintään yksilapsisia.

Koska näin ei ole, enemmistö edelleen on sitä mieltä, että lapsista on enemmän plussaa kuin miinusta. 

edellä kirjoittaneelle lienee silti aivan turhaa ruveta inttämään hänen listansa asioiden hyviä puolia, joita on paljon. Niitä on lueteltu varmaan tässäkin pitkässä ketjussa, ja kaikki ne tietävät, mutta eivät ota niitä vastaan, koska "eivät vaan halua". Toteanpa nyt siis vain ihan sen, että lasten takia ei tosiaankaan tarvitse luopua työstä ja harrastuksista.

Kerro miten toteuttaisit alle koulikäisen lapsen kanssa kuukausittain toistuvan (ei säännöllisesti esim. joka kk 2. vkl vaan sijoitukset miten sattuu) työviikonlopun vieraalla paikkakunnalla pe-ilta - su-aamu aktiivityössä n. 50% ajasta ja loput valmiudessa olla 15 min sisään siellä missä käsketään + junamatka toiselle paikkakunnalle missä aktiivityö su-ma-yö mistä bussilla kotiin ma-aamupäivällä minkä jälkeen unta palloon ma-iltaan saakka + ma-ti-yö, koska ti-aamuna pitää taas olla skarppina?

Lapsi on alle 10v, tukiverkkoa eli esim. mummolaa ei ole ja lapsen isä ei ole kuvioissa.

Virka-aikaa tekevän toimistotyöläisen on ehkä vaikea tajuta kuinka sitovaa ja kokonaisvaltaista monen duuni on.

Itselläni ei ole kysymys hyvän puolison puutteesta, peloista tai rahatilanteensa. Tavallaan toki vaikuttaisi rahatilanteeseen myös, tietenkin lapsi maksaa, mutta kyse ei ole siitä, etteikö meillä olisi siihen varaa. 

Mies 37 ja itse 33. Elämämme on ns. liian hyvää, että kaipaisimme muuta. Varmasti lapsesta tulisi se ykkösprioriteetti, jos sellainen syntyisi, mutta elämänmuutos prismaperhe-askeen ei vain houkuttele, koska:

1. Meillä on harrastukset jotka yhdessä syövät n. 1600€/kk, itse kilpailen lajissani ja harrastus on jokapäiväistä, useamman tunnin per päivä, kyseessä on korkean riskin laji. Näistä olisi etenkin minulle todella vaikea luopua raskauden ja vauvavaiheen ajaksi. Kun en edes haluaisi.

2. Mies on uraihminen enemmän kuin minä, työpäivä on keskimäärin 10 tuntia, joskus pidempi. Itsekin teen sen 8,5-9h, joten lapsen/lasten hoito voisi muodostua hankalaksi.  Mies myös matkustaa 2-3 kertaa viikko. Ikävä kyllä, jos haluaa edetä ammatissamme, lyhyempi työpäivä ei varsinaisesti ole vaihtoehto. Vaihtoehto on jäädä junnaamaan nykyiseen asemaan.

3. Matkustaminen. Matkustamme myös keskimäärin kerran kuukaudessa esim. viikonloppulomalle, jonka yhdistämme yleensä miehen työmatkaan.

5. Muut tavoitteet. Haluamme laittaa rahaa taloon ja sijoituksiin. 

Elämästä tulisi paljon ns. tylsempää lasten myötä. Koska nykyinen elämämme on ihanaa, ei siihen ole kaivannut muutosta, joten lastenteko on vaan kokoajan siirtynyt. Aina välillä vauvakuumeilemme, mutta sitten tapaamme lapsellisia ystäviä ja kuumeilu menee ohi. Kummilastemme kanssa tykkäämme kyllä viettää aikaa. 

Kyllä, olemme päättäneet, että hankimme lapsia. Jos niitä ei tule, saattaa olla että lähdemme hedelmöityshoitoihin tai sitten emme. Aika vaan meinaa kohdallani tulla vastaan, joten päätöksiä on tehtävä pian. Jos saisin valita ja uskaltasin päätöstä venyttää päätöstä, alkaisimme yrittää vasta kun olen lähempänä 40v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsista seuraa kirjoitti:

Hyvä puoli nyt kun olen 48, jolla on 3 lasta, etten ole enää niin yksinäinen kuin ennen lapsia. Omaa aikaakin järjestyy kun haluaa. Meillä lapset murrosikäisiä ja aikuisia. Olin nuorena todella yksinäinen, nyt on kavereita ainakin omista lapsista.

Minäkin olen yllättynyt näin kuuskymppisenä, kuinka hyviä kavereita aikuisista lapsista tulikaan.  Kun he olivat pieniä, ei osannut ajatella, että heidän myötään tulee ihan uusi maailma itselle, kun he kasvavat ja alkavat elää aikuisen elämää puolisoineen.

Tämä ei silti siis meinaa, että kaikkien pitää niitä lapsia tehdä. Mutta ihan vain kommenttina sinulle.

Suuren perheen vanhuus ja lapsenlapset! Siinä on syytä kerrakseen toivoa ja jaksaa lapsiperhearkea.

Eli törkeästi vaan oletat, että lapsesi haluavat lisääntyä, jotta sinulla olisi kivaa?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta vastaan omasta puolestani. Olen mummi, jolla useampi lapsi ja heillä nyt myös omia lapsia. Minä koen, että minulla on kivaa, mutta myös lapseni nauttivat omista lapsistaan. Lastenlapset ovat keskenään ystäviä (serkkuja), yökyläilevät ja suhde on mutkaton. Varsinkin nyt korona-aikaan on ollut kiva, kun näihin läheisiin sukulaisiin voi ottaa matalalla kynnyksellä yhteyttä puolin ja toisin.

Minulla on myös ystäviä, joilla ei ole lapsia tai lapset ovat jääneet lapsettomiksi joko vapaaehtoisesti tai tahtomattaan. Onhan se lähipiiri heti paljon pienempi, kun ei ole sitä jälkikasvua. Turvaverkosto on paljon hatarampi; kenelle soitat, jos on avun tarve. Tuttavissani on myös vakavasti sairas ihminen, jolla ei ole sukulaisia. Minusta se on surullista, koska ilmassa on ihan sellainen kysymys, kuka hoitaa hänen käytännön asiansa, kun hän kuolee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vaan kiinnosta.

Erittelyä:

-vauvat/lapset eivät ole millään tavalla mielenkiintoisia tai esim. söpöjä

- en halua olla raskaana

- en halua synnyttää

- en halua imettää

- en halua hoitaa lapsia

- en halua luopua työstäni ja harrastuksistani

Mun on itseasiassa aika vaikea ymmärtää, että niin moni ihminen, etenkin nainen, haluaa ja suostuu. En ymmärrä viehätystä. Tapa, jota ei sen kummemmin ajatella?

Jos se olisi tapa, jota ei sen kummemmin ajatella, ja jälkikasvun hankkiminen olisi oikeasti niin vaikeaa, tuskaisaa, mielenkiinnotonta, tylsää, vaivalloista, rajoittavaa ja muun elämän pois sulkevaa, perheet olisivat enintään yksilapsisia.

Koska näin ei ole, enemmistö edelleen on sitä mieltä, että lapsista on enemmän plussaa kuin miinusta. 

edellä kirjoittaneelle lienee silti aivan turhaa ruveta inttämään hänen listansa asioiden hyviä puolia, joita on paljon. Niitä on lueteltu varmaan tässäkin pitkässä ketjussa, ja kaikki ne tietävät, mutta eivät ota niitä vastaan, koska "eivät vaan halua". Toteanpa nyt siis vain ihan sen, että lasten takia ei tosiaankaan tarvitse luopua työstä ja harrastuksista.

Kerro miten toteuttaisit alle koulikäisen lapsen kanssa kuukausittain toistuvan (ei säännöllisesti esim. joka kk 2. vkl vaan sijoitukset miten sattuu) työviikonlopun vieraalla paikkakunnalla pe-ilta - su-aamu aktiivityössä n. 50% ajasta ja loput valmiudessa olla 15 min sisään siellä missä käsketään + junamatka toiselle paikkakunnalle missä aktiivityö su-ma-yö mistä bussilla kotiin ma-aamupäivällä minkä jälkeen unta palloon ma-iltaan saakka + ma-ti-yö, koska ti-aamuna pitää taas olla skarppina?

Lapsi on alle 10v, tukiverkkoa eli esim. mummolaa ei ole ja lapsen isä ei ole kuvioissa.

Virka-aikaa tekevän toimistotyöläisen on ehkä vaikea tajuta kuinka sitovaa ja kokonaisvaltaista monen duuni on.

Aika poikkeava työkuvio sinulla onkin, en keksi mikä työ tuo on.

Ja tietystikään tuollaiseen ei pidä lasta yh:na tehdä. Mutta, jos ajattelisit, että työsi olisi säännöllisempää ja sinulla olisi mukava mies, niin pystyisitkö sitten ajattelemaan lapsen hankkimista?

Useinhan nuo työjutut muuttuvat ajan myötä. Niin minäkin tein nuorena sh:na (lasten ollessa pieniä) epäsäännöllistä kolmivuorotyötä, mutta myöhemmin siirryin pelkästään päivätyöhön, mikä tietysti helpotti perhetilannetta paljon.

Vierailija kirjoitti:

Pelkoa. Kyllä niin moni asia voi mennä perseelleen kun lapsia hankkii. Pimppa, parisuhde, omat harrastukset, rahatilanne, oma aika, jne. 

Itse hankkisin lisää uuden miehen kanssa, mutta aiempi kokemus jätetyksi tulemisesta kahden vaippaikäisen kanssa ja todella raskas vauva-arki sen jälkeen on tuhonnut kaikke haaveeni lisälapsista. En vaan enää jaksaisi vaikka toinen avuksi olisikin. On minulla kavereita, joille vauva-arki on ollut ihanaa ja yrittävät ylipuhua minua. Mutta ihminen toimii omien kokemustensa pohjalta. Ei siis kiitos enää ikinä.

Oletkin osuutesi tehnyt, sinullahan on jo enemmän lapsia, mitä keskimääräisesti on lapsia / nainen.

Asiat on nyt liiankin hyvin, en viitsi ottaa sitä riskiä, että ne lapsen takia menisi huonompaan suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsista seuraa kirjoitti:

Hyvä puoli nyt kun olen 48, jolla on 3 lasta, etten ole enää niin yksinäinen kuin ennen lapsia. Omaa aikaakin järjestyy kun haluaa. Meillä lapset murrosikäisiä ja aikuisia. Olin nuorena todella yksinäinen, nyt on kavereita ainakin omista lapsista.

Minäkin olen yllättynyt näin kuuskymppisenä, kuinka hyviä kavereita aikuisista lapsista tulikaan.  Kun he olivat pieniä, ei osannut ajatella, että heidän myötään tulee ihan uusi maailma itselle, kun he kasvavat ja alkavat elää aikuisen elämää puolisoineen.

Tämä ei silti siis meinaa, että kaikkien pitää niitä lapsia tehdä. Mutta ihan vain kommenttina sinulle.

Suuren perheen vanhuus ja lapsenlapset! Siinä on syytä kerrakseen toivoa ja jaksaa lapsiperhearkea.

Eli törkeästi vaan oletat, että lapsesi haluavat lisääntyä, jotta sinulla olisi kivaa?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta vastaan omasta puolestani. Olen mummi, jolla useampi lapsi ja heillä nyt myös omia lapsia. Minä koen, että minulla on kivaa, mutta myös lapseni nauttivat omista lapsistaan. Lastenlapset ovat keskenään ystäviä (serkkuja), yökyläilevät ja suhde on mutkaton. Varsinkin nyt korona-aikaan on ollut kiva, kun näihin läheisiin sukulaisiin voi ottaa matalalla kynnyksellä yhteyttä puolin ja toisin.

Minulla on myös ystäviä, joilla ei ole lapsia tai lapset ovat jääneet lapsettomiksi joko vapaaehtoisesti tai tahtomattaan. Onhan se lähipiiri heti paljon pienempi, kun ei ole sitä jälkikasvua. Turvaverkosto on paljon hatarampi; kenelle soitat, jos on avun tarve. Tuttavissani on myös vakavasti sairas ihminen, jolla ei ole sukulaisia. Minusta se on surullista, koska ilmassa on ihan sellainen kysymys, kuka hoitaa hänen käytännön asiansa, kun hän kuolee. 

Eihän kuollut enää ole kiinnostunut, kuka hänen asioitaan hoitaa, eli sinänsä vain elävien murheissa tuo. Itselläni on valtava lähipiiri, vaikkei lapsia ole enkä pidä kamalan tiiviisti yhteyttä omaan lapsuuden perheeseeni. Kokemukseni mukaan perheelliset ovat usein väsyneitä, eikä heidän ystäväpiirinsä pysy yhtä laajana kuin ennen lapsia. Eivätkä kaikkien lapset tietenkään edes lisäänny, tai jotkut katkaisevat kokonaan välit perheeseen, joten sen varaan, että lapsista tulisi varmasti kavereita itselle tai sisaruksille, ei kannata laskea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsista seuraa kirjoitti:

Hyvä puoli nyt kun olen 48, jolla on 3 lasta, etten ole enää niin yksinäinen kuin ennen lapsia. Omaa aikaakin järjestyy kun haluaa. Meillä lapset murrosikäisiä ja aikuisia. Olin nuorena todella yksinäinen, nyt on kavereita ainakin omista lapsista.

Minäkin olen yllättynyt näin kuuskymppisenä, kuinka hyviä kavereita aikuisista lapsista tulikaan.  Kun he olivat pieniä, ei osannut ajatella, että heidän myötään tulee ihan uusi maailma itselle, kun he kasvavat ja alkavat elää aikuisen elämää puolisoineen.

Tämä ei silti siis meinaa, että kaikkien pitää niitä lapsia tehdä. Mutta ihan vain kommenttina sinulle.

Suuren perheen vanhuus ja lapsenlapset! Siinä on syytä kerrakseen toivoa ja jaksaa lapsiperhearkea.

Eli törkeästi vaan oletat, että lapsesi haluavat lisääntyä, jotta sinulla olisi kivaa?

Tai että ylipäätään voivat lisääntyä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vaan kiinnosta.

Erittelyä:

-vauvat/lapset eivät ole millään tavalla mielenkiintoisia tai esim. söpöjä

- en halua olla raskaana

- en halua synnyttää

- en halua imettää

- en halua hoitaa lapsia

- en halua luopua työstäni ja harrastuksistani

Mun on itseasiassa aika vaikea ymmärtää, että niin moni ihminen, etenkin nainen, haluaa ja suostuu. En ymmärrä viehätystä. Tapa, jota ei sen kummemmin ajatella?

Jos se olisi tapa, jota ei sen kummemmin ajatella, ja jälkikasvun hankkiminen olisi oikeasti niin vaikeaa, tuskaisaa, mielenkiinnotonta, tylsää, vaivalloista, rajoittavaa ja muun elämän pois sulkevaa, perheet olisivat enintään yksilapsisia.

Koska näin ei ole, enemmistö edelleen on sitä mieltä, että lapsista on enemmän plussaa kuin miinusta. 

edellä kirjoittaneelle lienee silti aivan turhaa ruveta inttämään hänen listansa asioiden hyviä puolia, joita on paljon. Niitä on lueteltu varmaan tässäkin pitkässä ketjussa, ja kaikki ne tietävät, mutta eivät ota niitä vastaan, koska "eivät vaan halua". Toteanpa nyt siis vain ihan sen, että lasten takia ei tosiaankaan tarvitse luopua työstä ja harrastuksista.

Ei kiinnosta niin ei vaan kiinnosta. Voisin kertoa sullekin kuinka mahtavaa on omistaa labbis, vaikka sua tuskin edes kiinnostaa kuunnella.

Mulla on muunrotuisia koiria, mutta naapurin labbikset on kyllä kivoja ja muitakin mukavia rotukavereita on tavattu mm. koirapuistossa. Perustan siis kiinnostukseni siihen, että on omaa kokemusta.

Minulla myös on sekä lapsia että koiria. Kuitenkin se oman lapsen saaminen on vain niin iso juttu, että ei sitä voi koiran hankkimiseen verrata mitenkään.

Eikö ole ihan lajin säilymisen kannalta normaalimpaa hankkia perillisiä, niinhän ne tekevät muutkin lajit maapallolla. Ja kyllähän tuo väestön ikääntyminen Suomessa ( ja muissakin länsimaissa) on ihan oikeasti ongelma. Miten yhteiskunta toimii, jos kaikki viettävät vain ikuista nuoruuttaan? Sitähän se nimittäin on, sillä ajan kulumisen huomaa  konkreettisesti vasta sitten, kun oma lapsi kasvaa vauvasta aikuiseksi. Sama asia tietysti sen labbiksen kanssa (kokemusta oman koiran kuolemasta on), mutta väitän, että se on erilaista sen lapsen kasvun, irtaantumisen ja itsenäistymisen seuraaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vaan kiinnosta.

Erittelyä:

-vauvat/lapset eivät ole millään tavalla mielenkiintoisia tai esim. söpöjä

- en halua olla raskaana

- en halua synnyttää

- en halua imettää

- en halua hoitaa lapsia

- en halua luopua työstäni ja harrastuksistani

Mun on itseasiassa aika vaikea ymmärtää, että niin moni ihminen, etenkin nainen, haluaa ja suostuu. En ymmärrä viehätystä. Tapa, jota ei sen kummemmin ajatella?

Jos se olisi tapa, jota ei sen kummemmin ajatella, ja jälkikasvun hankkiminen olisi oikeasti niin vaikeaa, tuskaisaa, mielenkiinnotonta, tylsää, vaivalloista, rajoittavaa ja muun elämän pois sulkevaa, perheet olisivat enintään yksilapsisia.

Koska näin ei ole, enemmistö edelleen on sitä mieltä, että lapsista on enemmän plussaa kuin miinusta. 

edellä kirjoittaneelle lienee silti aivan turhaa ruveta inttämään hänen listansa asioiden hyviä puolia, joita on paljon. Niitä on lueteltu varmaan tässäkin pitkässä ketjussa, ja kaikki ne tietävät, mutta eivät ota niitä vastaan, koska "eivät vaan halua". Toteanpa nyt siis vain ihan sen, että lasten takia ei tosiaankaan tarvitse luopua työstä ja harrastuksista.

Ei kiinnosta niin ei vaan kiinnosta. Voisin kertoa sullekin kuinka mahtavaa on omistaa labbis, vaikka sua tuskin edes kiinnostaa kuunnella.

Mulla on muunrotuisia koiria, mutta naapurin labbikset on kyllä kivoja ja muitakin mukavia rotukavereita on tavattu mm. koirapuistossa. Perustan siis kiinnostukseni siihen, että on omaa kokemusta.

Minulla myös on sekä lapsia että koiria. Kuitenkin se oman lapsen saaminen on vain niin iso juttu, että ei sitä voi koiran hankkimiseen verrata mitenkään.

Eikö ole ihan lajin säilymisen kannalta normaalimpaa hankkia perillisiä, niinhän ne tekevät muutkin lajit maapallolla. Ja kyllähän tuo väestön ikääntyminen Suomessa ( ja muissakin länsimaissa) on ihan oikeasti ongelma. Miten yhteiskunta toimii, jos kaikki viettävät vain ikuista nuoruuttaan? Sitähän se nimittäin on, sillä ajan kulumisen huomaa  konkreettisesti vasta sitten, kun oma lapsi kasvaa vauvasta aikuiseksi. Sama asia tietysti sen labbiksen kanssa (kokemusta oman koiran kuolemasta on), mutta väitän, että se on erilaista sen lapsen kasvun, irtaantumisen ja itsenäistymisen seuraaminen.

Parempi olla ilman. Suotta alkaa väkisin vääntämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsista seuraa kirjoitti:

Hyvä puoli nyt kun olen 48, jolla on 3 lasta, etten ole enää niin yksinäinen kuin ennen lapsia. Omaa aikaakin järjestyy kun haluaa. Meillä lapset murrosikäisiä ja aikuisia. Olin nuorena todella yksinäinen, nyt on kavereita ainakin omista lapsista.

Minäkin olen yllättynyt näin kuuskymppisenä, kuinka hyviä kavereita aikuisista lapsista tulikaan.  Kun he olivat pieniä, ei osannut ajatella, että heidän myötään tulee ihan uusi maailma itselle, kun he kasvavat ja alkavat elää aikuisen elämää puolisoineen.

Tämä ei silti siis meinaa, että kaikkien pitää niitä lapsia tehdä. Mutta ihan vain kommenttina sinulle.

Suuren perheen vanhuus ja lapsenlapset! Siinä on syytä kerrakseen toivoa ja jaksaa lapsiperhearkea.

Eli törkeästi vaan oletat, että lapsesi haluavat lisääntyä, jotta sinulla olisi kivaa?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta vastaan omasta puolestani. Olen mummi, jolla useampi lapsi ja heillä nyt myös omia lapsia. Minä koen, että minulla on kivaa, mutta myös lapseni nauttivat omista lapsistaan. Lastenlapset ovat keskenään ystäviä (serkkuja), yökyläilevät ja suhde on mutkaton. Varsinkin nyt korona-aikaan on ollut kiva, kun näihin läheisiin sukulaisiin voi ottaa matalalla kynnyksellä yhteyttä puolin ja toisin.

Minulla on myös ystäviä, joilla ei ole lapsia tai lapset ovat jääneet lapsettomiksi joko vapaaehtoisesti tai tahtomattaan. Onhan se lähipiiri heti paljon pienempi, kun ei ole sitä jälkikasvua. Turvaverkosto on paljon hatarampi; kenelle soitat, jos on avun tarve. Tuttavissani on myös vakavasti sairas ihminen, jolla ei ole sukulaisia. Minusta se on surullista, koska ilmassa on ihan sellainen kysymys, kuka hoitaa hänen käytännön asiansa, kun hän kuolee. 

Eihän kuollut enää ole kiinnostunut, kuka hänen asioitaan hoitaa, eli sinänsä vain elävien murheissa tuo. Itselläni on valtava lähipiiri, vaikkei lapsia ole enkä pidä kamalan tiiviisti yhteyttä omaan lapsuuden perheeseeni. Kokemukseni mukaan perheelliset ovat usein väsyneitä, eikä heidän ystäväpiirinsä pysy yhtä laajana kuin ennen lapsia. Eivätkä kaikkien lapset tietenkään edes lisäänny, tai jotkut katkaisevat kokonaan välit perheeseen, joten sen varaan, että lapsista tulisi varmasti kavereita itselle tai sisaruksille, ei kannata laskea.

Toki olen täältä lukenut, miten on katkaistu kaikki suhteet vanhempiin, sisaruksiin jne. Mutta eivätkö kuitenkin aika harvinaisia tapauksia? Itselläni on iso ystävä- tuttava ja sukulaispiiri, enkä tunne yhtään tuollaista välien kokonaan poikkimenemistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsista seuraa kirjoitti:

Hyvä puoli nyt kun olen 48, jolla on 3 lasta, etten ole enää niin yksinäinen kuin ennen lapsia. Omaa aikaakin järjestyy kun haluaa. Meillä lapset murrosikäisiä ja aikuisia. Olin nuorena todella yksinäinen, nyt on kavereita ainakin omista lapsista.

Minäkin olen yllättynyt näin kuuskymppisenä, kuinka hyviä kavereita aikuisista lapsista tulikaan.  Kun he olivat pieniä, ei osannut ajatella, että heidän myötään tulee ihan uusi maailma itselle, kun he kasvavat ja alkavat elää aikuisen elämää puolisoineen.

Tämä ei silti siis meinaa, että kaikkien pitää niitä lapsia tehdä. Mutta ihan vain kommenttina sinulle.

Suuren perheen vanhuus ja lapsenlapset! Siinä on syytä kerrakseen toivoa ja jaksaa lapsiperhearkea.

Eli törkeästi vaan oletat, että lapsesi haluavat lisääntyä, jotta sinulla olisi kivaa?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta vastaan omasta puolestani. Olen mummi, jolla useampi lapsi ja heillä nyt myös omia lapsia. Minä koen, että minulla on kivaa, mutta myös lapseni nauttivat omista lapsistaan. Lastenlapset ovat keskenään ystäviä (serkkuja), yökyläilevät ja suhde on mutkaton. Varsinkin nyt korona-aikaan on ollut kiva, kun näihin läheisiin sukulaisiin voi ottaa matalalla kynnyksellä yhteyttä puolin ja toisin.

Minulla on myös ystäviä, joilla ei ole lapsia tai lapset ovat jääneet lapsettomiksi joko vapaaehtoisesti tai tahtomattaan. Onhan se lähipiiri heti paljon pienempi, kun ei ole sitä jälkikasvua. Turvaverkosto on paljon hatarampi; kenelle soitat, jos on avun tarve. Tuttavissani on myös vakavasti sairas ihminen, jolla ei ole sukulaisia. Minusta se on surullista, koska ilmassa on ihan sellainen kysymys, kuka hoitaa hänen käytännön asiansa, kun hän kuolee. 

Eihän kuollut enää ole kiinnostunut, kuka hänen asioitaan hoitaa, eli sinänsä vain elävien murheissa tuo. Itselläni on valtava lähipiiri, vaikkei lapsia ole enkä pidä kamalan tiiviisti yhteyttä omaan lapsuuden perheeseeni. Kokemukseni mukaan perheelliset ovat usein väsyneitä, eikä heidän ystäväpiirinsä pysy yhtä laajana kuin ennen lapsia. Eivätkä kaikkien lapset tietenkään edes lisäänny, tai jotkut katkaisevat kokonaan välit perheeseen, joten sen varaan, että lapsista tulisi varmasti kavereita itselle tai sisaruksille, ei kannata laskea.

Nimenomaan se kuoleva voi olla murheissaan siitä, että elämä meni niin kuin meni. Olen tämän itse kuullut, monta asiaa olisi pitänyt tehdä toisin.

Maapallolla on jo liikaa ihmisiä. Luontoa tuhoutuu koko ajan lisää, siten kuinka paljon meitä ihmisiä on maan päällä; rakentamista, ostamista, metsien tuhoamista, tavaroiden ostamista ym. Ne kaikki rasittavat luontoa ja myös meitä, koska elintila kapenee koko ajan ja kun katsoo luonto dokumentteja, niin eläimiä kuolee koko ajan ja niiltä tuhotaan lisää elintilaa. En siis ihmettele, miksi korona tuli? Sehän on meidän ihmisten syytä, kun emme osaa käyttäytyä oikein.  Enkä tarkoita nyt sitä, että lasten tekeminen on väärin. Joillekin se on hyvä asia jne. Ehkä kaikkien lasten täytyy syntyä maan päälle, jotka on tarkoitettu syntymään. Ehkä nämä lapset tekevät maapallosta paremman paikan elää. Tämä aloittajan kysymys on aika laaja kysymys, eikä kenenkään ihmisen tule tilittää tekeekö lapsia tai ei, onko rohkeutta tai pelkoa? Se on vain jokaisen ihmisen oma päätös. Aika tyhmä aloitus, pitää katsoa kokonaisuutta ja myös sitä, että me kaikki olemme täysin uniikkeja. Voitko olla aloittaja tuomari ja esittää olevasi Jumala? Kukaan meistä ei ole, en myöskään minä. 

En ymmärrä lisääntymispakkoa lainkaan. Vanhempi tyttäristä ilmoitti ettei koskaan halua lapsia ja nuorempi saattaa haluta. Itselläni ei ole mitään intohimoa mummuna olemiseen. En intoile lapsenlapsia enkä muutenkaan erityisemmin pieniä ihmisiä kaipaa. Koirat ja eläimet kiva juttu. En ole kiinnostunut myöskään lastenhoitovuoroista jne. Harrastetaan paljon ja lapset myös reissaavat ja on urasuunnitelmia. Kallistakin lastenteko on, eli ei paljon jää omaan käyttöön. Hankkikoot tai olkoot hankkimatta, mutta aktiivisen isovanhemman rooliin minusta ei ole ja haluan nauttia velvollisuusvapaudesta täysin rinnoin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomat, jotka perustavat perheettömyytensä sillä, että haluavat pitää rahansa itsellään ja matkailla ja harrastaa ja elää lokoisasti, ovat todella itsekkäitä. Pitäisi huolehtia siitä, että on "sponsori" sille, kun itse on enste kasvatettu ja koulutettu ja sitten aktiivisen työelämän jälkeen jää eläkkeelle, vanhenee, sairastaa ja lopulta kupsahtaa. Eli perheessä pitäisi olla kaksi lasta ja mieluiten vielä kolmaskin lapsetonta Terttu-tätiä rahoittamaan. Muuten tämä kansakunta kupsahtaa. Nyt jo nuorten niskaan on sälytetty aika lailla kuormaa. Jos heitä  olisi enemmän, taakka olisi keveämpi kantaa.

Oikeastiko noin ajattelet? Vanhempana en toivo, että tyttäret tuosta syystä lapsia tekevät. Kannattaa säästää itse niin ei tarvitse muita vaivata. Itse en halua lapsenlapsia, ei ole aikaa sille touhulle enkä edes pidä lapsista. Omassa elämässä riittää harrastuksia ja aktiviteettia sekä kerrankin rahaa! Jos tekevät niin tekevät, hoitotädiksi ei ole mitään intohimoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomat, jotka perustavat perheettömyytensä sillä, että haluavat pitää rahansa itsellään ja matkailla ja harrastaa ja elää lokoisasti, ovat todella itsekkäitä. Pitäisi huolehtia siitä, että on "sponsori" sille, kun itse on enste kasvatettu ja koulutettu ja sitten aktiivisen työelämän jälkeen jää eläkkeelle, vanhenee, sairastaa ja lopulta kupsahtaa. Eli perheessä pitäisi olla kaksi lasta ja mieluiten vielä kolmaskin lapsetonta Terttu-tätiä rahoittamaan. Muuten tämä kansakunta kupsahtaa. Nyt jo nuorten niskaan on sälytetty aika lailla kuormaa. Jos heitä  olisi enemmän, taakka olisi keveämpi kantaa.

Oikeastiko noin ajattelet? Vanhempana en toivo, että tyttäret tuosta syystä lapsia tekevät. Kannattaa säästää itse niin ei tarvitse muita vaivata. Itse en halua lapsenlapsia, ei ole aikaa sille touhulle enkä edes pidä lapsista. Omassa elämässä riittää harrastuksia ja aktiviteettia sekä kerrankin rahaa! Jos tekevät niin tekevät, hoitotädiksi ei ole mitään intohimoa.

Kerrankin joku jolla on jo lapsia, uskaltaa sanoa, ettei edes pidä lapsista ja ettei halua lapsenlapsia. Kiitos!