Nykyisten nuorten aikuisten sukupolvi ei halua lapsia. Onko tässä kyse pelosta vai rohkeudesta?

Kyl tosiaa itellää "suurin syy" sille miks mulla ei oo lapsia on se ku en oo koskaa ollu edes parisuhteessa enkä oikeastaan edes koskaa oo pyrkiny parisuhteeseen vaikka useita mahdollisuuksia siihen ois ollu. En kyl oikeastaa koskaa oo edes halunu lapsia vaa ajatellu aina niin et niit tulee jos on tullaksee. Oon asunu koko aikuisikäni yksin ja en varmaan edes osais asua jonkun toisen ihmisen kanssa ku oon tottunu tähän jo niin paljon.

En vihaa lapsia mutta en pidä niitä ihmeellisinä asioina enkä haluais ottaa niistä isoa vastuuta jos omia lapsia joskus ois.

Mulla on paljon muutakin mielenkiitoista tekemistä ku perheen tai ylipäätänsä parisuhteen solmiminen kuten työ,harrastukset,ystävät,oma rauha yms

M30

Kyllä moni kaverini haaveilee lapsista ja varmaan jossain 30 jälkeen (pian) tekeekin ainakin yhden.

Itse en ole koskaan tuntenut mitään lapsia kohtaan. Elän kuitenkin uusioperheessä, jossa selviydyn joka toinen viikko lapsiarjesta.

Mitä kauemmin tätä on kestää, sitä varmempi olen päätöksestäni olla hankkimatta omia lapsia.

Varmaan omaa lasta rakastaisi eri lailla kuin näitä bonuksia ja samalla jaksaisi paremmin? Ja voihan se vauvakuume vielä tulla, mutta olen sitä mieltä, että kyllä kannattaa punnita omia resursseja ja syitä tehdä lapsia tähän maailmaan ennen kuin moiseen ryhtyy..

Eli toivon ainakin itselläni olevan rohkeutta ajatella asioita realistisesti mikäli se vauvakuume joskus osuu kohdalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Ja korona-esimerkki, ehdoton rakkaus? Turhan vahva sana hygienian ylläpidolle kulkutaudin leviämiseksi.

Typistät rakkauden nyt arkikieliseksi ilmaisuksi parisuhteelle ja perheelle. Sehän on paljon muutakin ja siitä tunnetaan monia eri muotoja psykologiassa ja filosofiassa. Toki sinä ehkä mielelläsi määrittelit mitä esim. ehdoton rakkaus on ja kuka sitä voi tuntea. Juuri tuossa korostuu, ettet tajua. Et edes näe sitä tai osaa erottaa, mikä osuus vanhemmuudessa on täysin pyyteetöntä rakkautta, mikä huomion halua lapsen kautta, mikä hänen olemustaan muuna kuin rakkautesi kohteena. Tuosta muutama määrittely, enkun kielisestä wikipediasta löytyy lisää historiankin kautta.

https://hidastaelamaa.fi/2015/02/peilikuvana-perhe-6-rakkauden-muotoa/#…

Vierailija kirjoitti:

Ylipäätään kiinnostaisi tietää tajuaako lapsivastaiset ettei heitä itseäänkään olisi jos vanhempansa olisivat tulleet samaan johtopäätökseen.

Minä en kutsuisi itseäni lapsivastaiseksi, koska pidän lapsista, mutta en halua omia lapsia. Siihen on monta syytä, mutta osasyy on, että olen itse useasti ajatellut, että olisi ollut parempi, jos en olisi koskaan syntynyt. En toki mitenkään syytä vanhempiani siitä, koska he tuskin ovat koskaan ajatelleet samalla tavalla, ja he ovat kyllä antaneet minulle hyvän lapsuuden. En voi tietää, miten mahdollinen oma lapsi kokisi elämänsä. En kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että hän kokisi sen kuten minä tai kuten sellaiset, jotka eivät edes ole jaksaneet sinnitellä luonnolliseen kuolemaan asti. Kai tätä voi jonkinlaiseksi peloksi luokitella, jos nyt on pakko luokitella syitä olla hankkimatta lapsia.

Aloitustilanne: ei lapsia.

Vaihtoehto A: tilanne jatkuu ennallaan. Ei vaadi tekoja suuntaan tai toiseen.

Vaihtoehto B: tilanne muuttuu. Elämä mullistuu.

Kyllähän se on aika selvää, että vaihtoehto B on rohkea, koska se sisältää muutoksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Edelleenkään, kyse ei tuolloin (sota yms.) ole ehdottomasta rakkaudesta, eikä edes rakkaudesta, vaan jostain ihan muusta. Sankariteot erikseen, ihmiskunta pintarakenteiden hajotessa turvautuu ensisijaisesti oman edun tavoitteluun, tästä on nähtävissä enemmän kuin tarpeeksi esimerkkejä. Emme selvästikään puhu samasta asiasta.

Kuinka selität sen, että kaikilla vanhemmilla tällaista ei synny? Itse näen sen vain kasvupotentiaalina, jotkut oppivat aidosti muista kuin itsestään välittämisen, suhteuttamisen ja itseä laajemman mittakaavan vanhemmuuden kautta vasta, jotkut muutoinkin, jotkut ei koskaan. Sama ilmiö, sinulla oman tärkeytesi vuoksi eksklusiivisuuden viittaan verhottuna. Mietipä hetki, miten erilaisia ihmiset ovat, eri valmiuksilla. Ja sitten mieti, miten todennäköistä olisi, ettei joku joukko ihmisistä voisi tajuta asioita laajemmin kuin suurin osa. Jopa keksiä jotain ihan uutta, mihin moni ei pysty. Ja pohdi sitten, kuinka todennäköistä on, että jokin asia olisi aivan saavuttamattomissa elämänvalintojen ja tilanteen pohjalta ymmärryksen tasolla. Jotkut voihan ihan tosi pitkälle ymmärtää asioita, joita eivät itse koe. Siksi on empatiaa olemassa, muutenhan olisi vain sympatiaa, joka perustuu itse koettuun tunteeseen ja siihen samastumiseen.

Olen jokaisessa kommentissani muistanut mainita termin "hyvä" vanhempi tällaisen esimerkkien edessä. On hyviä, ja sitten on huonoja. Varmaan jäljessä mainitut ovat juuri sitä epäempaattista, antisosiaalista, patologista materiaa jonka takia osa tämänkään palstan veloista ei uskalla omia lapsia hankkia. Ehdoton rakkaus lapseen ei ole mikään automaatio, kaikilla sitä ei synny. Voi olla että on mainitsemasi kaltaisia, aidosti maailmaa syleileviä ihmisiä, jotka ovat niin syvästi empaattisia että rakastavat jokaista vierasta kuin omaa lastaan. Äiti Teresa? Nunnat? Sanoisin että papit mutta heissäkin on paljon pedofiilejä ja oman edun tavoittelijoita yms. En nyt tiedä miksi pillastut niin kovasti siitä että olen kanssasi eri mieltä. Minulla on oma, ja ympäriltä havaitsemani materiaalin (omat vanhemmat, sisarukset lapsineen, ystävien perheet, julkisuudessa ja historiassa dokumentoidut tapaukset) mukaiset, oman kokemukseni todistamat mielipiteet. Minulla on lapsia, ja vaikka olen empaattinen ihminen ja esim. työssäni olen joutunut napit vastakkain kolleegojen kanssa siitä että pelastaisin vieraan lapsen hengen omaani vastaan vaikka näin ei saisi tehdä, en silti rinnasta sitä lähimmäisenrakkautta omia lapsiani kohtaan tuntemaani rakkauteen. Se on uniikkia, erilaista, kaiken voittavaa. Kokisin aidosti millaista pelkoa ja tuskaa hyvänsä, pahimmat pelkoni ehdottomasti säästääkseni heidät pahalta. Se ei ole lähimainkaan sellaista rakkautta minkä voi opetella, vaan tulee jostain selkärangasta. Voisi ehkä puhua jostain biologisesta triggeristä joka on koodattu ihmislajin geeneihin, jotta lajimme jatkuisi. Toisen tölviminen järkevän argumentoinnin sijasta kertoo sinun omasta epävarmuudestasi. 

Vierailija kirjoitti:

Olen kouluja käyny klot insinööri, 35 vee mies. Tylsä, lyhyt (178 cm), tod.näk lievä asperger tai vastaavaa. Kuka ikäiseni tai nuorempi kouluttautunut  nainen haluaa tylsän, keskituloisen miehen? Pitäisi olla jännittävä renttu, sellainen kuin Marko Lönnqvist (RIP) oli nuorempana. Jos tarjolla on vain sellaisia, jotka edustavat kaikkea sitä mitä halveksun, niin mieluummin vietän elämäni yksin. Nämä ovat tämmöisiä: ei koulutusta, ei kunnianhimoa, ei älykkyyttä, ei lahjakkuuta, luottotiedot kustu moneen kertaan yms. Yök. 

Ennen vanhaan pariutuminenkin oli simppelimpää. Vaatimattomammatkin miehet kelpasivat. 70-luvun nuoret naiset ottivat ihanteensa jostain aivan muualta kuin Demistä tai Cosmosta. 70-luvulla Suomi oli myös ahdasmielinen ja nurkkakuntainen maa, nykyään minun ikäisilläni tai nuoremmilla on muotia ottaa ulkomaalainen puoliso. Ei siinä kisassa tylsä, keskituloinen suomalainen pärjää. 

Olisittepa nähneet yhden 50-luvulla syntyneen vanhemman miehen ilmeen, kun kyseli asiasta ja kerroin hänelle rehellisesti nykypäivän trendit. Se ilme oli mallia :O. 

M35

Rupesi oikein ahdistamaan tämä viesti. Olet selkeästi täysin vieraantunut todellisuudesta ja muodostanut käsityksesi naisista ja pariutumisesta netin keskustelupalstojen kautta.

1. Insinöörit (työssäkäyvät) ovat haluttuja

2. 178cm lyhyt?? Olet keskivertoa pidempi.

3. Hyvin harva nainen kelpuuttaa "renttuja", paitsi ehkä yhdenyön juttuihin, jos edes sellaisia harrastaa. Enemmänkin etsitään luotettavaa, rakastavaa ja työssäkäyvää miestä. Sellaista jonka kanssa voi elää mukavaa, mutkatonta arkea.

4. Suurin osa naisista haluaa kyllä tavallisen suomalaisen miehen. Kielimuuri ja erilainen kulttuuri ovat enemmänkin rasite.

Mutta siinä olet oikeassa, että pariutuminen on aiempaa hankalampaa, koska monilla (sekä miehillä että naisilla) ei ole kiirettä löytää miestä. Ei ole pakko olla 25 vuotiaana naimisissa ja kolmen lapsen vanhempia. On aikaa katsella rauhassa elämänkumppania, eikä kelpuuttaa heti ensimmäistä ukkelia joka ei lyö tai juo.

Tiedä arvosi - olet mies parhaassa iässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Ja korona-esimerkki, ehdoton rakkaus? Turhan vahva sana hygienian ylläpidolle kulkutaudin leviämiseksi.

Typistät rakkauden nyt arkikieliseksi ilmaisuksi parisuhteelle ja perheelle. Sehän on paljon muutakin ja siitä tunnetaan monia eri muotoja psykologiassa ja filosofiassa. Toki sinä ehkä mielelläsi määrittelit mitä esim. ehdoton rakkaus on ja kuka sitä voi tuntea. Juuri tuossa korostuu, ettet tajua. Et edes näe sitä tai osaa erottaa, mikä osuus vanhemmuudessa on täysin pyyteetöntä rakkautta, mikä huomion halua lapsen kautta, mikä hänen olemustaan muuna kuin rakkautesi kohteena. Tuosta muutama määrittely, enkun kielisestä wikipediasta löytyy lisää historiankin kautta.

https://hidastaelamaa.fi/2015/02/peilikuvana-perhe-6-rakkauden-muotoa/#…

Korjaus; minä olen puhunut ja puhun tällä palstalla koko ajan äidin rakkaudesta lasta kohtaan, romantiikasta en sano sanallakaan. Käytän termiä ehdoton rakkaus koska se sopii kuvaamani rakkauden luonteeseen täydellisesti. En väitä missään välissä että muunlaista rakkautta ei olisi, todellakin on. Mutta kyseinen rakkaus ei ole sama asia kuin rakkaus ylipäätään, hyvät teot ihmisiä kohtaan ja sankarillinen uhrautuminen. Äidin uhrautuminen lapsen edestä on puhdasta, siinä äiti ei voi tavoitella omaa etuaan, koska hänen oma itsekäs etunsa olisi jatkaa elämäänsä lapsensa kanssa. Tämän jokainen hyvä vanhempi tietää. Oletko itse vanhempi? Minusta tuntuu kun puhuisin punaisen sävyistä värisokean kanssa. Veikkaan että olet lapseton. Älä nyt suutu, mutta et voi ymmärtää matkan pituutta ennen kuin kuljet sen loppuun, muu on vain spekulaatiota, ja kyseisiä lehtiartikkelilainauksia. 

-Kapanteri-. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni kyse on myös vastuullisuudesta. Ihmisten määrä tällä planeetalla on saatava puolet pienemmäksi melko lyhyen ajan kuluessa, noin 500 vuoden päästä. Monissa kehittyvissäkin maissa alkaa olla selvää, että vanhempien tulee hankkia lapsia, joista kykenevät huolehtimaan. Erityisesti tyttöjen koulutus on johtanut tähän ajatteluun versus vanhempi malli, jossa lasten saaminen nähtiin keinona vanhempien toimeentulon turvaamiseksi.

Suomessa positiivista kehitystä voitaisiin tukea niin että lapsilisiä maksettaisiin vain esim. kahdesta ensimmäisestä lapsesta. Suuret ikäluokat täytyy meidän hoitaa kunnolla, mutta ei ole järkevää luoda tilannetta, jossa työikäisten ikääntymistä ei huomioida lainkaan ja eläkeikää nostetaan järjettömiksi. Kuka haluaa/pystyy toimimaan esim. opettajana tai rakennusmiehenä lähes seitsemänkymmenvuotiaaksi asti?

Kirkollisvero pois, samoin kansanedustajien älyttömät eläkkeet. Kerätään vain nekin rahat veroina, mutta käytetään järkevämmin. Kiitos!

Sodan jälk. suurikäluokka sai ja vei ja vie yhä käytännössä kaiken.   Oikein ajoitettu syntymä oli ainoa "pätevyys,"  mikä vaadittiin.

Suuret ikäluokat ei ole pyytäneet syntyä tähän maailmaan.  Ne vain kuitenkin synnytettiin.  Ja maailma muuttui koko ajan, sodan jälkeen haluttiin parempaa.  

Maailma muuttuu nytkin koko ajan.  Minusta on jokseenkin höhlää perustella omaa lapsettomuuttaan sillä, että maailma on muutenkin liikakansoitettu.  Pohjois-eurooppalaisten kohdalla se ei ole näin.  Meitä ei totisesti ole liikaa, meitä on liian vähän.  Siitähän tämä vääristymä johtuu, että suuret ikäluokat tekivät työt ja valmistivat hyvinvointivaltion, jossa ei nyt sitten olekaan sen ylläpitäjiä ja hyvinvointi rapautuu.  Ei tällaista kehitystä ole kukaan suunnitellut, se vain tapahtui.  Eikä kukaan tiennyt tulevasta, esim. digitalisaatiosta.  Kuka olisi silloin neuvonut ja ohjannut suuria ikäluokkia, että tehkää enemmän lapsia?  Kun päinvastoin naisia patistettiin työmarkkinoille ja suositeltiin perhesuunnittelua ja ehkäisymenetelmiä.

Niinhän se menee, että ihmiset elää aina siinä ajassa ja hetkessä, missä kulloinkin ovat.  Kuka meistä näkee tulevaisuuteen?

Niillä, jotka ei halua itselleen lapsia, on ihan varmasti pelkästään omat henkilökohtaiset syynsä siihen.  Ei mikään yleismaailmallinen asia siihen vaikuta.  Jos ihminen ehdottomasti haluaa lapsen ja on siihen mahdollisuus, niin ei siinä kukaan mieti, että enpä teekään, kun maailmassa on liikaa ihmisiä.  Ihan höpöpuheita tuollaiset syyt ja tarkoitettu vain täydentämään niitä omia henkilökohtaisia syitään.  Ainoa yhteiskunnallinen asia olla tekemättä se haluttu lapsi olisi se, että sota on syttynyt tai juuri syttymässä.  Silloin ehkä lykättäisiin asiaa.  

Ihmisethän tekee lapsia silloinkin, kun on mahdollisuus saada vammainen tai muuten sairas lapsi jostain perinnöllisestä syystä.  Oman lapsen haluaminen on aika voimakas vietti, vaikka sille halveksivasti kuinka naureskeltaisiin.  On ihmisiä, jotka vielä vanhoinakin surevat sitä, että eivät saaneet lasta, vaikka halusivat.

Tuolla aiemmin kirjoitti joku mies, että häntä huiputettiin menemään ansaan, eli piti olla autot ja omakotitalot ja vastaavat kaikki ja perhe ja lapset tietenkin.  Sanoisin kuitenkin, että hän on aivan tieten tahtoen mennyt tähän mukaan, ihmisellä on vapaa tahto.  Ei siinä kukaan muu ole häntä huiputtanut kuin hän itse.   Eikä ketään muuta ihmistä voi syyttää omista valinnoistaan.   Kyllähän me monetkin ihmiset  vanhuuden kynnyksellä saatamme ajatella, että olisi sen elämän voinut viettää jotenkin jännittävämminkin.  Mutta mistähän se vain johtuu, että ihan tavallista elämää kuitenkin suurin osa elää.  Ehkä ei enää muista, missä mielentiloissa sitä on ollut, ei kaikilla ole rohkeutta noin vaan heittää reppu selkään ja lähteä maailmalle, ei valmiuksia eikä edes mahdollisuuksia.  Realisti sitä on oltava.  Onhan noita vaihtoehtoihmisiä paljonkin, mutta se vaatii tietynlaisen luonteenlujuuden ja rohkeuden.  Kaikki ei aina onnistukaan.  Monet sellaiset seikkailijat on kuitenkin sortuneet elontiellä, elämä ei ehkä olekaan niin ruusuista kuin on luultu.  Kapakat on nekin täynnä elämäntaitelijoita.  Ja elämä on lyhyt.   Paras nuoruus menee ohi aika nopeasti ja siinä sitä sitten on valintoineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Edelleenkään, kyse ei tuolloin (sota yms.) ole ehdottomasta rakkaudesta, eikä edes rakkaudesta, vaan jostain ihan muusta. Sankariteot erikseen, ihmiskunta pintarakenteiden hajotessa turvautuu ensisijaisesti oman edun tavoitteluun, tästä on nähtävissä enemmän kuin tarpeeksi esimerkkejä. Emme selvästikään puhu samasta asiasta.

Kuinka selität sen, että kaikilla vanhemmilla tällaista ei synny? Itse näen sen vain kasvupotentiaalina, jotkut oppivat aidosti muista kuin itsestään välittämisen, suhteuttamisen ja itseä laajemman mittakaavan vanhemmuuden kautta vasta, jotkut muutoinkin, jotkut ei koskaan. Sama ilmiö, sinulla oman tärkeytesi vuoksi eksklusiivisuuden viittaan verhottuna. Mietipä hetki, miten erilaisia ihmiset ovat, eri valmiuksilla. Ja sitten mieti, miten todennäköistä olisi, ettei joku joukko ihmisistä voisi tajuta asioita laajemmin kuin suurin osa. Jopa keksiä jotain ihan uutta, mihin moni ei pysty. Ja pohdi sitten, kuinka todennäköistä on, että jokin asia olisi aivan saavuttamattomissa elämänvalintojen ja tilanteen pohjalta ymmärryksen tasolla. Jotkut voihan ihan tosi pitkälle ymmärtää asioita, joita eivät itse koe. Siksi on empatiaa olemassa, muutenhan olisi vain sympatiaa, joka perustuu itse koettuun tunteeseen ja siihen samastumiseen.

Olen jokaisessa kommentissani muistanut mainita termin "hyvä" vanhempi tällaisen esimerkkien edessä. On hyviä, ja sitten on huonoja. Varmaan jäljessä mainitut ovat juuri sitä epäempaattista, antisosiaalista, patologista materiaa jonka takia osa tämänkään palstan veloista ei uskalla omia lapsia hankkia. Ehdoton rakkaus lapseen ei ole mikään automaatio, kaikilla sitä ei synny. Voi olla että on mainitsemasi kaltaisia, aidosti maailmaa syleileviä ihmisiä, jotka ovat niin syvästi empaattisia että rakastavat jokaista vierasta kuin omaa lastaan. Äiti Teresa? Nunnat? Sanoisin että papit mutta heissäkin on paljon pedofiilejä ja oman edun tavoittelijoita yms. En nyt tiedä miksi pillastut niin kovasti siitä että olen kanssasi eri mieltä. Minulla on oma, ja ympäriltä havaitsemani materiaalin (omat vanhemmat, sisarukset lapsineen, ystävien perheet, julkisuudessa ja historiassa dokumentoidut tapaukset) mukaiset, oman kokemukseni todistamat mielipiteet. Minulla on lapsia, ja vaikka olen empaattinen ihminen ja esim. työssäni olen joutunut napit vastakkain kolleegojen kanssa siitä että pelastaisin vieraan lapsen hengen omaani vastaan vaikka näin ei saisi tehdä, en silti rinnasta sitä lähimmäisenrakkautta omia lapsiani kohtaan tuntemaani rakkauteen. Se on uniikkia, erilaista, kaiken voittavaa. Kokisin aidosti millaista pelkoa ja tuskaa hyvänsä, pahimmat pelkoni ehdottomasti säästääkseni heidät pahalta. Se ei ole lähimainkaan sellaista rakkautta minkä voi opetella, vaan tulee jostain selkärangasta. Voisi ehkä puhua jostain biologisesta triggeristä joka on koodattu ihmislajin geeneihin, jotta lajimme jatkuisi. Toisen tölviminen järkevän argumentoinnin sijasta kertoo sinun omasta epävarmuudestasi. 

Häiritsee vain todella syvästi loogisuuden puute näissä keskusteluissa. Muuten sillä ei olisi väliä, mutta sitä käytetään usein astalona erilailla valinneiden henkisen kypsyyden tai itsekkyyden/epäitsekkyyden perusteena.

Samalla leimaat kaikki vanhemmat, jotka tätä eivät koe, mutta ovat ihan kelpo vanhempia vastuuntuntoineen, patologisiksi tyypeiksi tai vanhemmuudessaan vajaiksi. Hirveän nopeasti olet sanomassa että sinulla on jotain, mitä muilla ei ole, ja se perustuu koodeihin, muttei kaikilla, kokemuksiin, muttei ehdottomasti, sattumaankin, vai mihin. Ja tahtomattasi tai tietoisesti nostat itseäsi muiden yläpuolelle. Hyvin paljon yhtymäkohtia uskontoon: vain uskovat tietävät ja kaikkia ei kutsuta, mitään ei voida todistaa, mutta näin on kun sanon ja tunnen sen. Hyvä ja kaunis asia muuttuu tarvittaessa väkivallaksi ja vallankäytöksi muita kohtaan, jos tuntee tarvetta ymmärtämisen sijaan korottaa itseään. Mutuilu ei auta ketään eikä vastaa totuutta, jokainen kokee vanhemmuuden omalla tavallaan eikä tässäkään ole mitään ultimaattista tasoa, kuten muussakaan elämässä. Kaikilla omansa. Myös muu pyyteetön rakkaus on puhdas tunne, ei opeteltavissa oleva mukatunne, jos aitoa eikä vain hyvesignalointia.

Vierailija kirjoitti:

Olen kouluja käynyt insinööri, 35 vee mies. Tylsä, lyhyt (178 cm), tod.näk lievä asperger tai vastaavaa. Kuka ikäiseni tai nuorempi kouluttautunut  nainen haluaa tylsän, keskituloisen miehen? Pitäisi olla jännittävä renttu, sellainen kuin Marko Lönnqvist (RIP) oli nuorempana. Jos tarjolla on vain sellaisia, jotka edustavat kaikkea sitä mitä halveksun, niin mieluummin vietän elämäni yksin. Nämä ovat tämmöisiä: ei koulutusta, ei kunnianhimoa, ei älykkyyttä, ei lahjakkuuta, luottotiedot kustu moneen kertaan yms. Yök. 

Ennen vanhaan pariutuminenkin oli simppelimpää. Vaatimattomammatkin miehet kelpasivat. 70-luvun nuoret naiset ottivat ihanteensa jostain aivan muualta kuin Demistä tai Cosmosta. 70-luvulla Suomi oli myös ahdasmielinen ja nurkkakuntainen maa, nykyään minun ikäisilläni tai nuoremmilla on muotia ottaa ulkomaalainen puoliso. Ei siinä kisassa tylsä, keskituloinen suomalainen pärjää. 

Olisittepa nähneet yhden 50-luvulla syntyneen vanhemman miehen ilmeen, kun kyseli asiasta ja kerroin hänelle rehellisesti nykypäivän trendit. Se ilme oli mallia :O. 

M35

Olet vapaa tilaamaan näyttelijän jostain ulkomailta.

Vierailija kirjoitti:

-Kapanteri-. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni kyse on myös vastuullisuudesta. Ihmisten määrä tällä planeetalla on saatava puolet pienemmäksi melko lyhyen ajan kuluessa, noin 500 vuoden päästä. Monissa kehittyvissäkin maissa alkaa olla selvää, että vanhempien tulee hankkia lapsia, joista kykenevät huolehtimaan. Erityisesti tyttöjen koulutus on johtanut tähän ajatteluun versus vanhempi malli, jossa lasten saaminen nähtiin keinona vanhempien toimeentulon turvaamiseksi.

Suomessa positiivista kehitystä voitaisiin tukea niin että lapsilisiä maksettaisiin vain esim. kahdesta ensimmäisestä lapsesta. Suuret ikäluokat täytyy meidän hoitaa kunnolla, mutta ei ole järkevää luoda tilannetta, jossa työikäisten ikääntymistä ei huomioida lainkaan ja eläkeikää nostetaan järjettömiksi. Kuka haluaa/pystyy toimimaan esim. opettajana tai rakennusmiehenä lähes seitsemänkymmenvuotiaaksi asti?

Kirkollisvero pois, samoin kansanedustajien älyttömät eläkkeet. Kerätään vain nekin rahat veroina, mutta käytetään järkevämmin. Kiitos!

Sodan jälk. suurikäluokka sai ja vei ja vie yhä käytännössä kaiken.   Oikein ajoitettu syntymä oli ainoa "pätevyys,"  mikä vaadittiin.

Suuret ikäluokat ei ole pyytäneet syntyä tähän maailmaan.  Ne vain kuitenkin synnytettiin.  Ja maailma muuttui koko ajan, sodan jälkeen haluttiin parempaa.  

Maailma muuttuu nytkin koko ajan.  Minusta on jokseenkin höhlää perustella omaa lapsettomuuttaan sillä, että maailma on muutenkin liikakansoitettu.  Pohjois-eurooppalaisten kohdalla se ei ole näin.  Meitä ei totisesti ole liikaa, meitä on liian vähän.  Siitähän tämä vääristymä johtuu, että suuret ikäluokat tekivät työt ja valmistivat hyvinvointivaltion, jossa ei nyt sitten olekaan sen ylläpitäjiä ja hyvinvointi rapautuu.  Ei tällaista kehitystä ole kukaan suunnitellut, se vain tapahtui.  Eikä kukaan tiennyt tulevasta, esim. digitalisaatiosta.  Kuka olisi silloin neuvonut ja ohjannut suuria ikäluokkia, että tehkää enemmän lapsia?  Kun päinvastoin naisia patistettiin työmarkkinoille ja suositeltiin perhesuunnittelua ja ehkäisymenetelmiä.

Niinhän se menee, että ihmiset elää aina siinä ajassa ja hetkessä, missä kulloinkin ovat.  Kuka meistä näkee tulevaisuuteen?

Niillä, jotka ei halua itselleen lapsia, on ihan varmasti pelkästään omat henkilökohtaiset syynsä siihen.  Ei mikään yleismaailmallinen asia siihen vaikuta.  Jos ihminen ehdottomasti haluaa lapsen ja on siihen mahdollisuus, niin ei siinä kukaan mieti, että enpä teekään, kun maailmassa on liikaa ihmisiä.  Ihan höpöpuheita tuollaiset syyt ja tarkoitettu vain täydentämään niitä omia henkilökohtaisia syitään.  Ainoa yhteiskunnallinen asia olla tekemättä se haluttu lapsi olisi se, että sota on syttynyt tai juuri syttymässä.  Silloin ehkä lykättäisiin asiaa.  

Ihmisethän tekee lapsia silloinkin, kun on mahdollisuus saada vammainen tai muuten sairas lapsi jostain perinnöllisestä syystä.  Oman lapsen haluaminen on aika voimakas vietti, vaikka sille halveksivasti kuinka naureskeltaisiin.  On ihmisiä, jotka vielä vanhoinakin surevat sitä, että eivät saaneet lasta, vaikka halusivat.

Tuolla aiemmin kirjoitti joku mies, että häntä huiputettiin menemään ansaan, eli piti olla autot ja omakotitalot ja vastaavat kaikki ja perhe ja lapset tietenkin.  Sanoisin kuitenkin, että hän on aivan tieten tahtoen mennyt tähän mukaan, ihmisellä on vapaa tahto.  Ei siinä kukaan muu ole häntä huiputtanut kuin hän itse.   Eikä ketään muuta ihmistä voi syyttää omista valinnoistaan.   Kyllähän me monetkin ihmiset  vanhuuden kynnyksellä saatamme ajatella, että olisi sen elämän voinut viettää jotenkin jännittävämminkin.  Mutta mistähän se vain johtuu, että ihan tavallista elämää kuitenkin suurin osa elää.  Ehkä ei enää muista, missä mielentiloissa sitä on ollut, ei kaikilla ole rohkeutta noin vaan heittää reppu selkään ja lähteä maailmalle, ei valmiuksia eikä edes mahdollisuuksia.  Realisti sitä on oltava.  Onhan noita vaihtoehtoihmisiä paljonkin, mutta se vaatii tietynlaisen luonteenlujuuden ja rohkeuden.  Kaikki ei aina onnistukaan.  Monet sellaiset seikkailijat on kuitenkin sortuneet elontiellä, elämä ei ehkä olekaan niin ruusuista kuin on luultu.  Kapakat on nekin täynnä elämäntaitelijoita.  Ja elämä on lyhyt.   Paras nuoruus menee ohi aika nopeasti ja siinä sitä sitten on valintoineen.

Hyvin kirjoitettu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Edelleenkään, kyse ei tuolloin (sota yms.) ole ehdottomasta rakkaudesta, eikä edes rakkaudesta, vaan jostain ihan muusta. Sankariteot erikseen, ihmiskunta pintarakenteiden hajotessa turvautuu ensisijaisesti oman edun tavoitteluun, tästä on nähtävissä enemmän kuin tarpeeksi esimerkkejä. Emme selvästikään puhu samasta asiasta.

Kuinka selität sen, että kaikilla vanhemmilla tällaista ei synny? Itse näen sen vain kasvupotentiaalina, jotkut oppivat aidosti muista kuin itsestään välittämisen, suhteuttamisen ja itseä laajemman mittakaavan vanhemmuuden kautta vasta, jotkut muutoinkin, jotkut ei koskaan. Sama ilmiö, sinulla oman tärkeytesi vuoksi eksklusiivisuuden viittaan verhottuna. Mietipä hetki, miten erilaisia ihmiset ovat, eri valmiuksilla. Ja sitten mieti, miten todennäköistä olisi, ettei joku joukko ihmisistä voisi tajuta asioita laajemmin kuin suurin osa. Jopa keksiä jotain ihan uutta, mihin moni ei pysty. Ja pohdi sitten, kuinka todennäköistä on, että jokin asia olisi aivan saavuttamattomissa elämänvalintojen ja tilanteen pohjalta ymmärryksen tasolla. Jotkut voihan ihan tosi pitkälle ymmärtää asioita, joita eivät itse koe. Siksi on empatiaa olemassa, muutenhan olisi vain sympatiaa, joka perustuu itse koettuun tunteeseen ja siihen samastumiseen.

Olen jokaisessa kommentissani muistanut mainita termin "hyvä" vanhempi tällaisen esimerkkien edessä. On hyviä, ja sitten on huonoja. Varmaan jäljessä mainitut ovat juuri sitä epäempaattista, antisosiaalista, patologista materiaa jonka takia osa tämänkään palstan veloista ei uskalla omia lapsia hankkia. Ehdoton rakkaus lapseen ei ole mikään automaatio, kaikilla sitä ei synny. Voi olla että on mainitsemasi kaltaisia, aidosti maailmaa syleileviä ihmisiä, jotka ovat niin syvästi empaattisia että rakastavat jokaista vierasta kuin omaa lastaan. Äiti Teresa? Nunnat? Sanoisin että papit mutta heissäkin on paljon pedofiilejä ja oman edun tavoittelijoita yms. En nyt tiedä miksi pillastut niin kovasti siitä että olen kanssasi eri mieltä. Minulla on oma, ja ympäriltä havaitsemani materiaalin (omat vanhemmat, sisarukset lapsineen, ystävien perheet, julkisuudessa ja historiassa dokumentoidut tapaukset) mukaiset, oman kokemukseni todistamat mielipiteet. Minulla on lapsia, ja vaikka olen empaattinen ihminen ja esim. työssäni olen joutunut napit vastakkain kolleegojen kanssa siitä että pelastaisin vieraan lapsen hengen omaani vastaan vaikka näin ei saisi tehdä, en silti rinnasta sitä lähimmäisenrakkautta omia lapsiani kohtaan tuntemaani rakkauteen. Se on uniikkia, erilaista, kaiken voittavaa. Kokisin aidosti millaista pelkoa ja tuskaa hyvänsä, pahimmat pelkoni ehdottomasti säästääkseni heidät pahalta. Se ei ole lähimainkaan sellaista rakkautta minkä voi opetella, vaan tulee jostain selkärangasta. Voisi ehkä puhua jostain biologisesta triggeristä joka on koodattu ihmislajin geeneihin, jotta lajimme jatkuisi. Toisen tölviminen järkevän argumentoinnin sijasta kertoo sinun omasta epävarmuudestasi. 

Häiritsee vain todella syvästi loogisuuden puute näissä keskusteluissa. Muuten sillä ei olisi väliä, mutta sitä käytetään usein astalona erilailla valinneiden henkisen kypsyyden tai itsekkyyden/epäitsekkyyden perusteena.

Samalla leimaat kaikki vanhemmat, jotka tätä eivät koe, mutta ovat ihan kelpo vanhempia vastuuntuntoineen, patologisiksi tyypeiksi tai vanhemmuudessaan vajaiksi. Hirveän nopeasti olet sanomassa että sinulla on jotain, mitä muilla ei ole, ja se perustuu koodeihin, muttei kaikilla, kokemuksiin, muttei ehdottomasti, sattumaankin, vai mihin. Ja tahtomattasi tai tietoisesti nostat itseäsi muiden yläpuolelle. Hyvin paljon yhtymäkohtia uskontoon: vain uskovat tietävät ja kaikkia ei kutsuta, mitään ei voida todistaa, mutta näin on kun sanon ja tunnen sen. Hyvä ja kaunis asia muuttuu tarvittaessa väkivallaksi ja vallankäytöksi muita kohtaan, jos tuntee tarvetta ymmärtämisen sijaan korottaa itseään. Mutuilu ei auta ketään eikä vastaa totuutta, jokainen kokee vanhemmuuden omalla tavallaan eikä tässäkään ole mitään ultimaattista tasoa, kuten muussakaan elämässä. Kaikilla omansa. Myös muu pyyteetön rakkaus on puhdas tunne, ei opeteltavissa oleva mukatunne, jos aitoa eikä vain hyvesignalointia.

Itseasiassa, yritän vain ihan oikeasti selittää mitä itse tunnen, kun ei oikein muidenkaan sielunelämää pysty tässä avaamaan. En mielestäni ole korottanut itseäni mitenkään, ja uskon aidosti että muut rakastavat vanhemmat tuntevat samoin kuin minäkin. Puhuin patologisesta materiaalista mielessäni Touko Tarkin kaltaiset yksilöt, jotka antavat lapsensa tukehtua hitaasti mieluumin kuin suututtavat avovaimonsa, en todellakaan tarkoittanut nyt mitään "unohtui ostaa vitamiinit lapselle mutta muistin saunaoluen"-tyyppiset vanhemmat. Ymmärrätkö. Siis oikeasti rakastamaan kykenemättömistä ihmisistä. Et vieläkään kertonut onko sinulla lapsia? Se olisi aika vahva argumentti jos olisit vanhempi etkä tuntisi ehdotonta rakkautta, siitä olisi mielenkiintoista keskustella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Ja korona-esimerkki, ehdoton rakkaus? Turhan vahva sana hygienian ylläpidolle kulkutaudin leviämiseksi.

Typistät rakkauden nyt arkikieliseksi ilmaisuksi parisuhteelle ja perheelle. Sehän on paljon muutakin ja siitä tunnetaan monia eri muotoja psykologiassa ja filosofiassa. Toki sinä ehkä mielelläsi määrittelit mitä esim. ehdoton rakkaus on ja kuka sitä voi tuntea. Juuri tuossa korostuu, ettet tajua. Et edes näe sitä tai osaa erottaa, mikä osuus vanhemmuudessa on täysin pyyteetöntä rakkautta, mikä huomion halua lapsen kautta, mikä hänen olemustaan muuna kuin rakkautesi kohteena. Tuosta muutama määrittely, enkun kielisestä wikipediasta löytyy lisää historiankin kautta.

https://hidastaelamaa.fi/2015/02/peilikuvana-perhe-6-rakkauden-muotoa/#…

Korjaus; minä olen puhunut ja puhun tällä palstalla koko ajan äidin rakkaudesta lasta kohtaan, romantiikasta en sano sanallakaan. Käytän termiä ehdoton rakkaus koska se sopii kuvaamani rakkauden luonteeseen täydellisesti. En väitä missään välissä että muunlaista rakkautta ei olisi, todellakin on. Mutta kyseinen rakkaus ei ole sama asia kuin rakkaus ylipäätään, hyvät teot ihmisiä kohtaan ja sankarillinen uhrautuminen. Äidin uhrautuminen lapsen edestä on puhdasta, siinä äiti ei voi tavoitella omaa etuaan, koska hänen oma itsekäs etunsa olisi jatkaa elämäänsä lapsensa kanssa. Tämän jokainen hyvä vanhempi tietää. Oletko itse vanhempi? Minusta tuntuu kun puhuisin punaisen sävyistä värisokean kanssa. Veikkaan että olet lapseton. Älä nyt suutu, mutta et voi ymmärtää matkan pituutta ennen kuin kuljet sen loppuun, muu on vain spekulaatiota, ja kyseisiä lehtiartikkelilainauksia. 

Oliko äidin etu jatkaa lapsensa kanssa, vai jatkaa geenejään uhrautumalla lapsensa puolesta? Ei niin epäitsekästä, ehkä jopa koodattua suvun jatkamisen varmistamiseksi? Puhut ristiriitaisuuksia. Ei minulla ole mitään syytä suuttua siitä, että joku muu ei ymmärrä yksinkertaisia syy-seuraussuhteita. Sellainen maailma on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Edelleenkään, kyse ei tuolloin (sota yms.) ole ehdottomasta rakkaudesta, eikä edes rakkaudesta, vaan jostain ihan muusta. Sankariteot erikseen, ihmiskunta pintarakenteiden hajotessa turvautuu ensisijaisesti oman edun tavoitteluun, tästä on nähtävissä enemmän kuin tarpeeksi esimerkkejä. Emme selvästikään puhu samasta asiasta.

Kuinka selität sen, että kaikilla vanhemmilla tällaista ei synny? Itse näen sen vain kasvupotentiaalina, jotkut oppivat aidosti muista kuin itsestään välittämisen, suhteuttamisen ja itseä laajemman mittakaavan vanhemmuuden kautta vasta, jotkut muutoinkin, jotkut ei koskaan. Sama ilmiö, sinulla oman tärkeytesi vuoksi eksklusiivisuuden viittaan verhottuna. Mietipä hetki, miten erilaisia ihmiset ovat, eri valmiuksilla. Ja sitten mieti, miten todennäköistä olisi, ettei joku joukko ihmisistä voisi tajuta asioita laajemmin kuin suurin osa. Jopa keksiä jotain ihan uutta, mihin moni ei pysty. Ja pohdi sitten, kuinka todennäköistä on, että jokin asia olisi aivan saavuttamattomissa elämänvalintojen ja tilanteen pohjalta ymmärryksen tasolla. Jotkut voihan ihan tosi pitkälle ymmärtää asioita, joita eivät itse koe. Siksi on empatiaa olemassa, muutenhan olisi vain sympatiaa, joka perustuu itse koettuun tunteeseen ja siihen samastumiseen.

Olen jokaisessa kommentissani muistanut mainita termin "hyvä" vanhempi tällaisen esimerkkien edessä. On hyviä, ja sitten on huonoja. Varmaan jäljessä mainitut ovat juuri sitä epäempaattista, antisosiaalista, patologista materiaa jonka takia osa tämänkään palstan veloista ei uskalla omia lapsia hankkia. Ehdoton rakkaus lapseen ei ole mikään automaatio, kaikilla sitä ei synny. Voi olla että on mainitsemasi kaltaisia, aidosti maailmaa syleileviä ihmisiä, jotka ovat niin syvästi empaattisia että rakastavat jokaista vierasta kuin omaa lastaan. Äiti Teresa? Nunnat? Sanoisin että papit mutta heissäkin on paljon pedofiilejä ja oman edun tavoittelijoita yms. En nyt tiedä miksi pillastut niin kovasti siitä että olen kanssasi eri mieltä. Minulla on oma, ja ympäriltä havaitsemani materiaalin (omat vanhemmat, sisarukset lapsineen, ystävien perheet, julkisuudessa ja historiassa dokumentoidut tapaukset) mukaiset, oman kokemukseni todistamat mielipiteet. Minulla on lapsia, ja vaikka olen empaattinen ihminen ja esim. työssäni olen joutunut napit vastakkain kolleegojen kanssa siitä että pelastaisin vieraan lapsen hengen omaani vastaan vaikka näin ei saisi tehdä, en silti rinnasta sitä lähimmäisenrakkautta omia lapsiani kohtaan tuntemaani rakkauteen. Se on uniikkia, erilaista, kaiken voittavaa. Kokisin aidosti millaista pelkoa ja tuskaa hyvänsä, pahimmat pelkoni ehdottomasti säästääkseni heidät pahalta. Se ei ole lähimainkaan sellaista rakkautta minkä voi opetella, vaan tulee jostain selkärangasta. Voisi ehkä puhua jostain biologisesta triggeristä joka on koodattu ihmislajin geeneihin, jotta lajimme jatkuisi. Toisen tölviminen järkevän argumentoinnin sijasta kertoo sinun omasta epävarmuudestasi. 

Häiritsee vain todella syvästi loogisuuden puute näissä keskusteluissa. Muuten sillä ei olisi väliä, mutta sitä käytetään usein astalona erilailla valinneiden henkisen kypsyyden tai itsekkyyden/epäitsekkyyden perusteena.

Samalla leimaat kaikki vanhemmat, jotka tätä eivät koe, mutta ovat ihan kelpo vanhempia vastuuntuntoineen, patologisiksi tyypeiksi tai vanhemmuudessaan vajaiksi. Hirveän nopeasti olet sanomassa että sinulla on jotain, mitä muilla ei ole, ja se perustuu koodeihin, muttei kaikilla, kokemuksiin, muttei ehdottomasti, sattumaankin, vai mihin. Ja tahtomattasi tai tietoisesti nostat itseäsi muiden yläpuolelle. Hyvin paljon yhtymäkohtia uskontoon: vain uskovat tietävät ja kaikkia ei kutsuta, mitään ei voida todistaa, mutta näin on kun sanon ja tunnen sen. Hyvä ja kaunis asia muuttuu tarvittaessa väkivallaksi ja vallankäytöksi muita kohtaan, jos tuntee tarvetta ymmärtämisen sijaan korottaa itseään. Mutuilu ei auta ketään eikä vastaa totuutta, jokainen kokee vanhemmuuden omalla tavallaan eikä tässäkään ole mitään ultimaattista tasoa, kuten muussakaan elämässä. Kaikilla omansa. Myös muu pyyteetön rakkaus on puhdas tunne, ei opeteltavissa oleva mukatunne, jos aitoa eikä vain hyvesignalointia.

Mutta kiitos, jos mielestäsi olen muiden yläpuolella rakkauteni kanssa. Itse en ehkä näe sitä niin, vaan luonnollisena asiana lasta kohtaan. Haluaako joku muu lapsen saanut kommentoida omaa kokemusmaailmaansa? En tosiaankaan voi tietää mitä muut tuntee, näen pelkästään mitä maailmalla tapahtuu, ja mitä muut ihmiset tuovat julki. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Ja korona-esimerkki, ehdoton rakkaus? Turhan vahva sana hygienian ylläpidolle kulkutaudin leviämiseksi.

Typistät rakkauden nyt arkikieliseksi ilmaisuksi parisuhteelle ja perheelle. Sehän on paljon muutakin ja siitä tunnetaan monia eri muotoja psykologiassa ja filosofiassa. Toki sinä ehkä mielelläsi määrittelit mitä esim. ehdoton rakkaus on ja kuka sitä voi tuntea. Juuri tuossa korostuu, ettet tajua. Et edes näe sitä tai osaa erottaa, mikä osuus vanhemmuudessa on täysin pyyteetöntä rakkautta, mikä huomion halua lapsen kautta, mikä hänen olemustaan muuna kuin rakkautesi kohteena. Tuosta muutama määrittely, enkun kielisestä wikipediasta löytyy lisää historiankin kautta.

https://hidastaelamaa.fi/2015/02/peilikuvana-perhe-6-rakkauden-muotoa/#…

Korjaus; minä olen puhunut ja puhun tällä palstalla koko ajan äidin rakkaudesta lasta kohtaan, romantiikasta en sano sanallakaan. Käytän termiä ehdoton rakkaus koska se sopii kuvaamani rakkauden luonteeseen täydellisesti. En väitä missään välissä että muunlaista rakkautta ei olisi, todellakin on. Mutta kyseinen rakkaus ei ole sama asia kuin rakkaus ylipäätään, hyvät teot ihmisiä kohtaan ja sankarillinen uhrautuminen. Äidin uhrautuminen lapsen edestä on puhdasta, siinä äiti ei voi tavoitella omaa etuaan, koska hänen oma itsekäs etunsa olisi jatkaa elämäänsä lapsensa kanssa. Tämän jokainen hyvä vanhempi tietää. Oletko itse vanhempi? Minusta tuntuu kun puhuisin punaisen sävyistä värisokean kanssa. Veikkaan että olet lapseton. Älä nyt suutu, mutta et voi ymmärtää matkan pituutta ennen kuin kuljet sen loppuun, muu on vain spekulaatiota, ja kyseisiä lehtiartikkelilainauksia. 

Oliko äidin etu jatkaa lapsensa kanssa, vai jatkaa geenejään uhrautumalla lapsensa puolesta? Ei niin epäitsekästä, ehkä jopa koodattua suvun jatkamisen varmistamiseksi? Puhut ristiriitaisuuksia. Ei minulla ole mitään syytä suuttua siitä, että joku muu ei ymmärrä yksinkertaisia syy-seuraussuhteita. Sellainen maailma on.

Minä en näe tuossa mitään ristiriitaa, korkeintaan monimutkaisen asian joka ei dikotomioilla määrity. Ei ole niin yksinkertaista kumpikaan, jos lapsi jää eloon ilman äitiään, on todennäköistä että lapselle käy huonosti, petoeläin syö, kasvaa rakkaudetta etc etc etc. Ja jos äiti taas uhraa lapsensa, se sotii jotain sanomatonta sääntöä vastaan, voisi melkein sanoa että hyvinvoivassa nyky-yhteiskunnassa äiti vie itse itseltään oikeuden äitiyteen. Omalla kohdallani kuolisin mieluumin, ja olisi sietämätön ajatus antaa lapseni vaikkapa palaa tulipalossa tekemättä mitään. Mene ja tiedä. Sinun kanssasi on aika tuskaista keskustella kun otat kaiken niin henkilökohtaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Edelleenkään, kyse ei tuolloin (sota yms.) ole ehdottomasta rakkaudesta, eikä edes rakkaudesta, vaan jostain ihan muusta. Sankariteot erikseen, ihmiskunta pintarakenteiden hajotessa turvautuu ensisijaisesti oman edun tavoitteluun, tästä on nähtävissä enemmän kuin tarpeeksi esimerkkejä. Emme selvästikään puhu samasta asiasta.

Kuinka selität sen, että kaikilla vanhemmilla tällaista ei synny? Itse näen sen vain kasvupotentiaalina, jotkut oppivat aidosti muista kuin itsestään välittämisen, suhteuttamisen ja itseä laajemman mittakaavan vanhemmuuden kautta vasta, jotkut muutoinkin, jotkut ei koskaan. Sama ilmiö, sinulla oman tärkeytesi vuoksi eksklusiivisuuden viittaan verhottuna. Mietipä hetki, miten erilaisia ihmiset ovat, eri valmiuksilla. Ja sitten mieti, miten todennäköistä olisi, ettei joku joukko ihmisistä voisi tajuta asioita laajemmin kuin suurin osa. Jopa keksiä jotain ihan uutta, mihin moni ei pysty. Ja pohdi sitten, kuinka todennäköistä on, että jokin asia olisi aivan saavuttamattomissa elämänvalintojen ja tilanteen pohjalta ymmärryksen tasolla. Jotkut voihan ihan tosi pitkälle ymmärtää asioita, joita eivät itse koe. Siksi on empatiaa olemassa, muutenhan olisi vain sympatiaa, joka perustuu itse koettuun tunteeseen ja siihen samastumiseen.

Olen jokaisessa kommentissani muistanut mainita termin "hyvä" vanhempi tällaisen esimerkkien edessä. On hyviä, ja sitten on huonoja. Varmaan jäljessä mainitut ovat juuri sitä epäempaattista, antisosiaalista, patologista materiaa jonka takia osa tämänkään palstan veloista ei uskalla omia lapsia hankkia. Ehdoton rakkaus lapseen ei ole mikään automaatio, kaikilla sitä ei synny. Voi olla että on mainitsemasi kaltaisia, aidosti maailmaa syleileviä ihmisiä, jotka ovat niin syvästi empaattisia että rakastavat jokaista vierasta kuin omaa lastaan. Äiti Teresa? Nunnat? Sanoisin että papit mutta heissäkin on paljon pedofiilejä ja oman edun tavoittelijoita yms. En nyt tiedä miksi pillastut niin kovasti siitä että olen kanssasi eri mieltä. Minulla on oma, ja ympäriltä havaitsemani materiaalin (omat vanhemmat, sisarukset lapsineen, ystävien perheet, julkisuudessa ja historiassa dokumentoidut tapaukset) mukaiset, oman kokemukseni todistamat mielipiteet. Minulla on lapsia, ja vaikka olen empaattinen ihminen ja esim. työssäni olen joutunut napit vastakkain kolleegojen kanssa siitä että pelastaisin vieraan lapsen hengen omaani vastaan vaikka näin ei saisi tehdä, en silti rinnasta sitä lähimmäisenrakkautta omia lapsiani kohtaan tuntemaani rakkauteen. Se on uniikkia, erilaista, kaiken voittavaa. Kokisin aidosti millaista pelkoa ja tuskaa hyvänsä, pahimmat pelkoni ehdottomasti säästääkseni heidät pahalta. Se ei ole lähimainkaan sellaista rakkautta minkä voi opetella, vaan tulee jostain selkärangasta. Voisi ehkä puhua jostain biologisesta triggeristä joka on koodattu ihmislajin geeneihin, jotta lajimme jatkuisi. Toisen tölviminen järkevän argumentoinnin sijasta kertoo sinun omasta epävarmuudestasi. 

Häiritsee vain todella syvästi loogisuuden puute näissä keskusteluissa. Muuten sillä ei olisi väliä, mutta sitä käytetään usein astalona erilailla valinneiden henkisen kypsyyden tai itsekkyyden/epäitsekkyyden perusteena.

Samalla leimaat kaikki vanhemmat, jotka tätä eivät koe, mutta ovat ihan kelpo vanhempia vastuuntuntoineen, patologisiksi tyypeiksi tai vanhemmuudessaan vajaiksi. Hirveän nopeasti olet sanomassa että sinulla on jotain, mitä muilla ei ole, ja se perustuu koodeihin, muttei kaikilla, kokemuksiin, muttei ehdottomasti, sattumaankin, vai mihin. Ja tahtomattasi tai tietoisesti nostat itseäsi muiden yläpuolelle. Hyvin paljon yhtymäkohtia uskontoon: vain uskovat tietävät ja kaikkia ei kutsuta, mitään ei voida todistaa, mutta näin on kun sanon ja tunnen sen. Hyvä ja kaunis asia muuttuu tarvittaessa väkivallaksi ja vallankäytöksi muita kohtaan, jos tuntee tarvetta ymmärtämisen sijaan korottaa itseään. Mutuilu ei auta ketään eikä vastaa totuutta, jokainen kokee vanhemmuuden omalla tavallaan eikä tässäkään ole mitään ultimaattista tasoa, kuten muussakaan elämässä. Kaikilla omansa. Myös muu pyyteetön rakkaus on puhdas tunne, ei opeteltavissa oleva mukatunne, jos aitoa eikä vain hyvesignalointia.

Eri vastaaja nyt, mutta miksi on niin hankala myöntää, että tällaista rakkautta ei vain voi verrata muuhun? Etkö itse tunne niin omia lapsia kohtaan? Ei se varmasti kaikille synny, mutta ei se silti tarkoita etteikö se olisi olemassa. Oikeastaan sana rakkaus ei edes kuvaa sitä tarpeeksi tarkasti, koska se on vielä syvempi tunne, mutta parempaakaan sanaa ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Ja korona-esimerkki, ehdoton rakkaus? Turhan vahva sana hygienian ylläpidolle kulkutaudin leviämiseksi.

Typistät rakkauden nyt arkikieliseksi ilmaisuksi parisuhteelle ja perheelle. Sehän on paljon muutakin ja siitä tunnetaan monia eri muotoja psykologiassa ja filosofiassa. Toki sinä ehkä mielelläsi määrittelit mitä esim. ehdoton rakkaus on ja kuka sitä voi tuntea. Juuri tuossa korostuu, ettet tajua. Et edes näe sitä tai osaa erottaa, mikä osuus vanhemmuudessa on täysin pyyteetöntä rakkautta, mikä huomion halua lapsen kautta, mikä hänen olemustaan muuna kuin rakkautesi kohteena. Tuosta muutama määrittely, enkun kielisestä wikipediasta löytyy lisää historiankin kautta.

https://hidastaelamaa.fi/2015/02/peilikuvana-perhe-6-rakkauden-muotoa/#…

Korjaus; minä olen puhunut ja puhun tällä palstalla koko ajan äidin rakkaudesta lasta kohtaan, romantiikasta en sano sanallakaan. Käytän termiä ehdoton rakkaus koska se sopii kuvaamani rakkauden luonteeseen täydellisesti. En väitä missään välissä että muunlaista rakkautta ei olisi, todellakin on. Mutta kyseinen rakkaus ei ole sama asia kuin rakkaus ylipäätään, hyvät teot ihmisiä kohtaan ja sankarillinen uhrautuminen. Äidin uhrautuminen lapsen edestä on puhdasta, siinä äiti ei voi tavoitella omaa etuaan, koska hänen oma itsekäs etunsa olisi jatkaa elämäänsä lapsensa kanssa. Tämän jokainen hyvä vanhempi tietää. Oletko itse vanhempi? Minusta tuntuu kun puhuisin punaisen sävyistä värisokean kanssa. Veikkaan että olet lapseton. Älä nyt suutu, mutta et voi ymmärtää matkan pituutta ennen kuin kuljet sen loppuun, muu on vain spekulaatiota, ja kyseisiä lehtiartikkelilainauksia. 

Oliko äidin etu jatkaa lapsensa kanssa, vai jatkaa geenejään uhrautumalla lapsensa puolesta? Ei niin epäitsekästä, ehkä jopa koodattua suvun jatkamisen varmistamiseksi? Puhut ristiriitaisuuksia. Ei minulla ole mitään syytä suuttua siitä, että joku muu ei ymmärrä yksinkertaisia syy-seuraussuhteita. Sellainen maailma on.

Kuten tämä koko ketju osoittaa, asiassa ei ole mitään yksinkertaista. Varsinkaan jos ei tykkää ajatella mustavalkoisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Edelleenkään, kyse ei tuolloin (sota yms.) ole ehdottomasta rakkaudesta, eikä edes rakkaudesta, vaan jostain ihan muusta. Sankariteot erikseen, ihmiskunta pintarakenteiden hajotessa turvautuu ensisijaisesti oman edun tavoitteluun, tästä on nähtävissä enemmän kuin tarpeeksi esimerkkejä. Emme selvästikään puhu samasta asiasta.

Kuinka selität sen, että kaikilla vanhemmilla tällaista ei synny? Itse näen sen vain kasvupotentiaalina, jotkut oppivat aidosti muista kuin itsestään välittämisen, suhteuttamisen ja itseä laajemman mittakaavan vanhemmuuden kautta vasta, jotkut muutoinkin, jotkut ei koskaan. Sama ilmiö, sinulla oman tärkeytesi vuoksi eksklusiivisuuden viittaan verhottuna. Mietipä hetki, miten erilaisia ihmiset ovat, eri valmiuksilla. Ja sitten mieti, miten todennäköistä olisi, ettei joku joukko ihmisistä voisi tajuta asioita laajemmin kuin suurin osa. Jopa keksiä jotain ihan uutta, mihin moni ei pysty. Ja pohdi sitten, kuinka todennäköistä on, että jokin asia olisi aivan saavuttamattomissa elämänvalintojen ja tilanteen pohjalta ymmärryksen tasolla. Jotkut voihan ihan tosi pitkälle ymmärtää asioita, joita eivät itse koe. Siksi on empatiaa olemassa, muutenhan olisi vain sympatiaa, joka perustuu itse koettuun tunteeseen ja siihen samastumiseen.

Olen jokaisessa kommentissani muistanut mainita termin "hyvä" vanhempi tällaisen esimerkkien edessä. On hyviä, ja sitten on huonoja. Varmaan jäljessä mainitut ovat juuri sitä epäempaattista, antisosiaalista, patologista materiaa jonka takia osa tämänkään palstan veloista ei uskalla omia lapsia hankkia. Ehdoton rakkaus lapseen ei ole mikään automaatio, kaikilla sitä ei synny. Voi olla että on mainitsemasi kaltaisia, aidosti maailmaa syleileviä ihmisiä, jotka ovat niin syvästi empaattisia että rakastavat jokaista vierasta kuin omaa lastaan. Äiti Teresa? Nunnat? Sanoisin että papit mutta heissäkin on paljon pedofiilejä ja oman edun tavoittelijoita yms. En nyt tiedä miksi pillastut niin kovasti siitä että olen kanssasi eri mieltä. Minulla on oma, ja ympäriltä havaitsemani materiaalin (omat vanhemmat, sisarukset lapsineen, ystävien perheet, julkisuudessa ja historiassa dokumentoidut tapaukset) mukaiset, oman kokemukseni todistamat mielipiteet. Minulla on lapsia, ja vaikka olen empaattinen ihminen ja esim. työssäni olen joutunut napit vastakkain kolleegojen kanssa siitä että pelastaisin vieraan lapsen hengen omaani vastaan vaikka näin ei saisi tehdä, en silti rinnasta sitä lähimmäisenrakkautta omia lapsiani kohtaan tuntemaani rakkauteen. Se on uniikkia, erilaista, kaiken voittavaa. Kokisin aidosti millaista pelkoa ja tuskaa hyvänsä, pahimmat pelkoni ehdottomasti säästääkseni heidät pahalta. Se ei ole lähimainkaan sellaista rakkautta minkä voi opetella, vaan tulee jostain selkärangasta. Voisi ehkä puhua jostain biologisesta triggeristä joka on koodattu ihmislajin geeneihin, jotta lajimme jatkuisi. Toisen tölviminen järkevän argumentoinnin sijasta kertoo sinun omasta epävarmuudestasi. 

Häiritsee vain todella syvästi loogisuuden puute näissä keskusteluissa. Muuten sillä ei olisi väliä, mutta sitä käytetään usein astalona erilailla valinneiden henkisen kypsyyden tai itsekkyyden/epäitsekkyyden perusteena.

Samalla leimaat kaikki vanhemmat, jotka tätä eivät koe, mutta ovat ihan kelpo vanhempia vastuuntuntoineen, patologisiksi tyypeiksi tai vanhemmuudessaan vajaiksi. Hirveän nopeasti olet sanomassa että sinulla on jotain, mitä muilla ei ole, ja se perustuu koodeihin, muttei kaikilla, kokemuksiin, muttei ehdottomasti, sattumaankin, vai mihin. Ja tahtomattasi tai tietoisesti nostat itseäsi muiden yläpuolelle. Hyvin paljon yhtymäkohtia uskontoon: vain uskovat tietävät ja kaikkia ei kutsuta, mitään ei voida todistaa, mutta näin on kun sanon ja tunnen sen. Hyvä ja kaunis asia muuttuu tarvittaessa väkivallaksi ja vallankäytöksi muita kohtaan, jos tuntee tarvetta ymmärtämisen sijaan korottaa itseään. Mutuilu ei auta ketään eikä vastaa totuutta, jokainen kokee vanhemmuuden omalla tavallaan eikä tässäkään ole mitään ultimaattista tasoa, kuten muussakaan elämässä. Kaikilla omansa. Myös muu pyyteetön rakkaus on puhdas tunne, ei opeteltavissa oleva mukatunne, jos aitoa eikä vain hyvesignalointia.

Eri vastaaja nyt, mutta miksi on niin hankala myöntää, että tällaista rakkautta ei vain voi verrata muuhun? Etkö itse tunne niin omia lapsia kohtaan? Ei se varmasti kaikille synny, mutta ei se silti tarkoita etteikö se olisi olemassa. Oikeastaan sana rakkaus ei edes kuvaa sitä tarpeeksi tarkasti, koska se on vielä syvempi tunne, mutta parempaakaan sanaa ei ole.

Kiitos, alkuperäinen vastaaja täällä, oli jo vähän epätoivoinen tunne että olenko todellakin yksin tämän ajatusmaailmani kanssa, että onko se äidin rakkaus tosiaan joku minun keksimäni asia. Mutta kiitos. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty mitenkään käsittämään tätä lapsellisten esille tuomaa ehdottoman rakkauden teemaa. Siis siltä kantilta, että siihen ei ole pystytty ennen lapsia, tai se olisi jotenkin saavuttamattomissa ilman omia lapsia. Ehkä tästä vaan annetaan huonoja, latistettuja esimerkkejä ja oikeasti se on paljon esimerkkejä isompi asia.

Itse ainakin koen, ja tunnistan toisesta välittämisen sellaisena, että kykenee laittamaan toisen edut kyseenalaistamatta omien edelle. Esimerkkeinä esitettiin lapsen ruoka ja vaatteet omien tarpeiden edelle. Itsensä vaarantaminen tarvittaessa toisen vuoksi. Omasta mukavuudesta, ajasta ja jaksamisesta tinkiminen muiden vuoksi. Ihan itsestäänselvää empaattiselle ihmiselle. Ainoa ero, että sitä ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse ajatella, että uhrautuu, luopuu jostain. Niin vaan tekee, koska se on ystävällistä ja usein oikein. Monesti sen myös saa takaisin, sen olematta tekemisen edellytys. Vanhemmille tämä on jotenkin ihmeellistä, koska siihen ei muiden kohdalla, luonnollisesti kyetä?

Pyyteettömästä voidaan muutenkin puhua vasta, kun samanlainen "uhrautuvaisuus" ulottuu vanhemman ja lapsen sidettä kauemmas. Kuinka paljon olisit valmis itsestäsi valmis antamaan tuntemattomalle apua tarvitsevalle? Tai vaikka elämieimien hyväksi? Niinpä.

En nyt oikein ymmärtänyt punaista lankaa tästä, tai sitten sinä et ymmärtänyt mitä tuolla ehdottomalla rakkaudella tarkoitetaan. Se ei tarkoita vain toisen tarpeiden omiesi edelle pistämistä, vaan sitä, että tekee tämän systemaattisesti vaatimatta ikinä itselleen mitään, tuli lapsesta sitten narkkari tai sarjamurhaaja. Tiedän moniakin tapauksia joissa massamurhaajan/ sarjamurhaajan/ oman perheensä tappaneen vanhemmat rakastavat edelleen aivan samalla tavalla hirmuteoista huolimatta. Sitä on ehdoton, geneettinen rakkaus, ja sitä ei voi verrata lähimmäisenrakkauteen/ hyväntekeväisyyteen josta tuossa kirjoitit. Eikä lisäksi ole montaakaan ihmistä maailmassa jotka luopuisivat omasta paikastaan pelastusveneessä vieraan ihmisen vuoksi. Miksi? Koska ihmisiä ei ole rakennettu niin, vaan olemme kaikki loppupeleissä subjektiivisia olentoja, ja oma henkikulta menee monesti ykköseksi. Tästä poikkeuksena luonnollisesti: vanhempi, joka empimättä pistää lapsensa veneeseen ja itse hukkuu. Ero on aika päivänselvä minusta, mutta minusta tuntuu että olet ymmärtänyt nyt jotain väärin. 

Puhuimme täysin samasta asiasta, mutta sinä haluat uskoa kyseessä olevan eri asia. Otit esimerkiksi pelastautumisen; lähes jokaisessa onnettomuudessa, sodassa ym., on esimerkkejä pyyteettömästä uhrautumisesta ja muiden eduksi toimimisesta, jopa sen oman hengen uhalla. Osa näistä on varmasti ollut lapsettomia, eikä vanhemmatkaan ole näissä tilanteissa oman lapsen vuoksi toimineet, vaan auttaneet tuntemattomia pyyteettömästi. Se, että toimii systemaattisesti noin, jopa vaistomaisesti. Eikä odota vastapalvelusta, millään sellaisella ei ole väliä siinä tilanteessa. Auttaa muita, ovat he sitten niitä narkkareita tai ei. Tiukimmissa tilanteissahan tämä ihmisissä paljastuu, muiden auttaminen ensisijaisesti omaan selviytymiseen verrattuna, pyyteettömästi. Eikä tämä kaikilta vanhemman statuksen omaavilta luonnistu, kuten ei lapsettomiltakaan. Kyse on muusta.

Korona-aikanahan tämä myös näkyy, ajatteleeko ensisijaisesti omaa piiriään, vai toimiiko systemaattisesti vastuullisesti, huomioivasti ja rajoitukset huomioiden, ihan tuntemattominkien - kaikkien - hyväksi.

Edelleenkään, kyse ei tuolloin (sota yms.) ole ehdottomasta rakkaudesta, eikä edes rakkaudesta, vaan jostain ihan muusta. Sankariteot erikseen, ihmiskunta pintarakenteiden hajotessa turvautuu ensisijaisesti oman edun tavoitteluun, tästä on nähtävissä enemmän kuin tarpeeksi esimerkkejä. Emme selvästikään puhu samasta asiasta.

Kuinka selität sen, että kaikilla vanhemmilla tällaista ei synny? Itse näen sen vain kasvupotentiaalina, jotkut oppivat aidosti muista kuin itsestään välittämisen, suhteuttamisen ja itseä laajemman mittakaavan vanhemmuuden kautta vasta, jotkut muutoinkin, jotkut ei koskaan. Sama ilmiö, sinulla oman tärkeytesi vuoksi eksklusiivisuuden viittaan verhottuna. Mietipä hetki, miten erilaisia ihmiset ovat, eri valmiuksilla. Ja sitten mieti, miten todennäköistä olisi, ettei joku joukko ihmisistä voisi tajuta asioita laajemmin kuin suurin osa. Jopa keksiä jotain ihan uutta, mihin moni ei pysty. Ja pohdi sitten, kuinka todennäköistä on, että jokin asia olisi aivan saavuttamattomissa elämänvalintojen ja tilanteen pohjalta ymmärryksen tasolla. Jotkut voihan ihan tosi pitkälle ymmärtää asioita, joita eivät itse koe. Siksi on empatiaa olemassa, muutenhan olisi vain sympatiaa, joka perustuu itse koettuun tunteeseen ja siihen samastumiseen.

Olen jokaisessa kommentissani muistanut mainita termin "hyvä" vanhempi tällaisen esimerkkien edessä. On hyviä, ja sitten on huonoja. Varmaan jäljessä mainitut ovat juuri sitä epäempaattista, antisosiaalista, patologista materiaa jonka takia osa tämänkään palstan veloista ei uskalla omia lapsia hankkia. Ehdoton rakkaus lapseen ei ole mikään automaatio, kaikilla sitä ei synny. Voi olla että on mainitsemasi kaltaisia, aidosti maailmaa syleileviä ihmisiä, jotka ovat niin syvästi empaattisia että rakastavat jokaista vierasta kuin omaa lastaan. Äiti Teresa? Nunnat? Sanoisin että papit mutta heissäkin on paljon pedofiilejä ja oman edun tavoittelijoita yms. En nyt tiedä miksi pillastut niin kovasti siitä että olen kanssasi eri mieltä. Minulla on oma, ja ympäriltä havaitsemani materiaalin (omat vanhemmat, sisarukset lapsineen, ystävien perheet, julkisuudessa ja historiassa dokumentoidut tapaukset) mukaiset, oman kokemukseni todistamat mielipiteet. Minulla on lapsia, ja vaikka olen empaattinen ihminen ja esim. työssäni olen joutunut napit vastakkain kolleegojen kanssa siitä että pelastaisin vieraan lapsen hengen omaani vastaan vaikka näin ei saisi tehdä, en silti rinnasta sitä lähimmäisenrakkautta omia lapsiani kohtaan tuntemaani rakkauteen. Se on uniikkia, erilaista, kaiken voittavaa. Kokisin aidosti millaista pelkoa ja tuskaa hyvänsä, pahimmat pelkoni ehdottomasti säästääkseni heidät pahalta. Se ei ole lähimainkaan sellaista rakkautta minkä voi opetella, vaan tulee jostain selkärangasta. Voisi ehkä puhua jostain biologisesta triggeristä joka on koodattu ihmislajin geeneihin, jotta lajimme jatkuisi. Toisen tölviminen järkevän argumentoinnin sijasta kertoo sinun omasta epävarmuudestasi. 

Häiritsee vain todella syvästi loogisuuden puute näissä keskusteluissa. Muuten sillä ei olisi väliä, mutta sitä käytetään usein astalona erilailla valinneiden henkisen kypsyyden tai itsekkyyden/epäitsekkyyden perusteena.

Samalla leimaat kaikki vanhemmat, jotka tätä eivät koe, mutta ovat ihan kelpo vanhempia vastuuntuntoineen, patologisiksi tyypeiksi tai vanhemmuudessaan vajaiksi. Hirveän nopeasti olet sanomassa että sinulla on jotain, mitä muilla ei ole, ja se perustuu koodeihin, muttei kaikilla, kokemuksiin, muttei ehdottomasti, sattumaankin, vai mihin. Ja tahtomattasi tai tietoisesti nostat itseäsi muiden yläpuolelle. Hyvin paljon yhtymäkohtia uskontoon: vain uskovat tietävät ja kaikkia ei kutsuta, mitään ei voida todistaa, mutta näin on kun sanon ja tunnen sen. Hyvä ja kaunis asia muuttuu tarvittaessa väkivallaksi ja vallankäytöksi muita kohtaan, jos tuntee tarvetta ymmärtämisen sijaan korottaa itseään. Mutuilu ei auta ketään eikä vastaa totuutta, jokainen kokee vanhemmuuden omalla tavallaan eikä tässäkään ole mitään ultimaattista tasoa, kuten muussakaan elämässä. Kaikilla omansa. Myös muu pyyteetön rakkaus on puhdas tunne, ei opeteltavissa oleva mukatunne, jos aitoa eikä vain hyvesignalointia.

Eri vastaaja nyt, mutta miksi on niin hankala myöntää, että tällaista rakkautta ei vain voi verrata muuhun? Etkö itse tunne niin omia lapsia kohtaan? Ei se varmasti kaikille synny, mutta ei se silti tarkoita etteikö se olisi olemassa. Oikeastaan sana rakkaus ei edes kuvaa sitä tarpeeksi tarkasti, koska se on vielä syvempi tunne, mutta parempaakaan sanaa ei ole.

Ei se ole vaikea myöntää ja uskon kun sanotte mitä tunnette. Kuitenkaan oikeastaan tunteita on vaikeaa vertailla ylipäätänsä eri ihmisten välillä, eikä ole tarpeellistakaan. Ainoa pointtini on, ettei äidinrakkaus tai sen kokemisen puute korreloi suoraan tunne-elämän kypsyyden, laajemmalle ulottuvan epäitsekkyyden tai elämän tyytyväisyyden kanssa. Nämä kuitenkin usein niputetaan virheellisesti korreloimaan toistensa kanssa ja tehdään arvioita muista siltä pohjalta. Älyllisesti epärehellistä ja myös käytännössä vääräksi todistettu.