Nykyisten nuorten aikuisten sukupolvi ei halua lapsia. Onko tässä kyse pelosta vai rohkeudesta?

Vierailija kirjoitti:

Tavallisena cisheterona en näe arjessani kovin paljon transfobiaa mutta jumaleissöns täällähän sitä piisaa. Kaikki, jotka täällä spleinaatte transihmiselle hänen omaa elämäänsä ja asemaansa: toivottavasti teillä ei myöskään ole lapsia, ettekä niitä hanki.

Hurjaa miten tukossa nuorisopsykiatria on nykyään näiden sukupuolidysforiaa potevien kanssa. Erittäin huolestuttava suuntaus, ja mediassa vaan glorifioidaan!

Järkevän ihmisen valinta on olla lisääntymättä. Sinä päivänä kun ensimmäinen muksu syntyy omaan kuplaan, on vapaus ja koko elämä mennyttä. 18 vuotta odotat että saat elämäsi mahdollisesti takaisin. Mietit vuorovanhemmuutta ja eroa että saisit tehdä edes jotain. 

Sitten kun vapaus vihdoin häämöttää huomaat olevasi jo liian vanha kaikkeen, myös eron jälkeiseen uuteen parisuhteeseen.

Jos etukäteen saisi elää viikon lapsiperhe-elämää vastuineen ja velvollisuuksineen ennen päätöstä, tuskin kukaan lähtisi siihen leikkiin vapaaehtoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyhmyyttä, pelkuruutta ja laiskuutta niillä jotka ovat terveitä saamaan lapsia.

Ja sama pätee myös korkeakoulutukseen, oman talouden hoitamiseen sijoittamalla, hyvän fyysisen kunnon hoitamiseen ja niin edelleen, eikö?

Normaalin ihmisen normaaliin elämään kuuluu kaikki tuo. 

Kuuluuko myös klassinen piilojuopottelu, harrastuksiin ja jätkien saunailtoihin karkaaminen, niin sekä pettäminen? Toi on meinaa vakiintunut kuvio jopa niissä paremmissa piireissä.

Olen 31-v korkeakoulutettu, jolla on ihan ok työ. Tavallaan kai olisi ihan hauskaa saada lapsi, mutta toisaalta ei kyllä tunnu yhtään siltä, että haluaisin lähteä siihen seikkailuun vielä vuosiin. Minulla on kivoja naistyökavereita, joista monilla on pieniä lapsia. Heidän elämänsä kuulostaa sinänsä hauskalta, mutta myös aika yksiulotteiselta, kun kaikki vapaa-aika pyörii lasten ympärillä. Onhan lapsista huolehtiminen varmaan ihan miellyttävää (jos saa nukkua yöllä), mutta toisaalta ahdistaa sekin ajatus, että sitten koko elämä vain pyörii lasten ympärillä. 

Tuntuu että lapsen hankkiminen olisi se mitä minun pitäisi tehdä, mutta toisaalta ahdistaa ihan älyttömästi ajatus perhe-elämään kiinnittymisestä, kun tuntuu siltä, etten ole vielä tehnyt ja nähnyt tarpeeksi asioita muussa elämässäni vaikka olenkin jo yli 30. 

Jörmelö +2 kirjoitti:

Järkevän ihmisen valinta on olla lisääntymättä. Sinä päivänä kun ensimmäinen muksu syntyy omaan kuplaan, on vapaus ja koko elämä mennyttä. 18 vuotta odotat että saat elämäsi mahdollisesti takaisin. Mietit vuorovanhemmuutta ja eroa että saisit tehdä edes jotain. 

Sitten kun vapaus vihdoin häämöttää huomaat olevasi jo liian vanha kaikkeen, myös eron jälkeiseen uuteen parisuhteeseen.

Jos etukäteen saisi elää viikon lapsiperhe-elämää vastuineen ja velvollisuuksineen ennen päätöstä, tuskin kukaan lähtisi siihen leikkiin vapaaehtoisesti.

Lasten kanssa voi tehdä kaikenlaista eikä lapset ole pitkään pikkulapsivaiheessa. Toki, jos kaikki itseä kiinnostava on K18-juttuja, niin sitten niitä ei voi touhuta lasten ollessa paikalla. Monella viisikymppisellä lapset ovat muuttaneet pois kotoa, joten mihin kaikkeen tuossa iässä on liian vanha? Jos parisuhde on hyvä, niin miksi pitäisi erota?

Minulle on ihan sama, hankkiiko joku lapsia vai ei, asia ei kuulu minulle. Itse en ikinä hankkisi sellaista riippakiveä kuten koira, mutta ymmärrän, että moni ajattelee toisin.

Vierailija kirjoitti:

Olen 31-v korkeakoulutettu, jolla on ihan ok työ. Tavallaan kai olisi ihan hauskaa saada lapsi, mutta toisaalta ei kyllä tunnu yhtään siltä, että haluaisin lähteä siihen seikkailuun vielä vuosiin. Minulla on kivoja naistyökavereita, joista monilla on pieniä lapsia. Heidän elämänsä kuulostaa sinänsä hauskalta, mutta myös aika yksiulotteiselta, kun kaikki vapaa-aika pyörii lasten ympärillä. Onhan lapsista huolehtiminen varmaan ihan miellyttävää (jos saa nukkua yöllä), mutta toisaalta ahdistaa sekin ajatus, että sitten koko elämä vain pyörii lasten ympärillä. 

Tuntuu että lapsen hankkiminen olisi se mitä minun pitäisi tehdä, mutta toisaalta ahdistaa ihan älyttömästi ajatus perhe-elämään kiinnittymisestä, kun tuntuu siltä, etten ole vielä tehnyt ja nähnyt tarpeeksi asioita muussa elämässäni vaikka olenkin jo yli 30. 

Käytä järkeäsi ja älä hanki lapsia. Et tule katumaan. Olen sivusta seurannut lapsettomien kolme nelikymppisten elämää ja kadehdin heitä suuresti. Ennenkaikkea sitä vapautta ja mahdollisuuksia tehdä mitä ikinä huvittaa. Sama fiilis kun 18 vuotiaana, mutta 40 vuotiaan varallisuudella ja tuloilla!

Vierailija kirjoitti:

Jörmelö +2 kirjoitti:

Järkevän ihmisen valinta on olla lisääntymättä. Sinä päivänä kun ensimmäinen muksu syntyy omaan kuplaan, on vapaus ja koko elämä mennyttä. 18 vuotta odotat että saat elämäsi mahdollisesti takaisin. Mietit vuorovanhemmuutta ja eroa että saisit tehdä edes jotain. 

Sitten kun vapaus vihdoin häämöttää huomaat olevasi jo liian vanha kaikkeen, myös eron jälkeiseen uuteen parisuhteeseen.

Jos etukäteen saisi elää viikon lapsiperhe-elämää vastuineen ja velvollisuuksineen ennen päätöstä, tuskin kukaan lähtisi siihen leikkiin vapaaehtoisesti.

Lasten kanssa voi tehdä kaikenlaista eikä lapset ole pitkään pikkulapsivaiheessa. Toki, jos kaikki itseä kiinnostava on K18-juttuja, niin sitten niitä ei voi touhuta lasten ollessa paikalla. Monella viisikymppisellä lapset ovat muuttaneet pois kotoa, joten mihin kaikkeen tuossa iässä on liian vanha? Jos parisuhde on hyvä, niin miksi pitäisi erota?

Minulle on ihan sama, hankkiiko joku lapsia vai ei, asia ei kuulu minulle. Itse en ikinä hankkisi sellaista riippakiveä kuten koira, mutta ymmärrän, että moni ajattelee toisin.

Koira elää maksimissaan noin 12-15 vuotta. Sen tietää loppuvan jossain vaiheessa ja yleensä vielä liian pian.

Koirallinen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jörmelö +2 kirjoitti:

Järkevän ihmisen valinta on olla lisääntymättä. Sinä päivänä kun ensimmäinen muksu syntyy omaan kuplaan, on vapaus ja koko elämä mennyttä. 18 vuotta odotat että saat elämäsi mahdollisesti takaisin. Mietit vuorovanhemmuutta ja eroa että saisit tehdä edes jotain. 

Sitten kun vapaus vihdoin häämöttää huomaat olevasi jo liian vanha kaikkeen, myös eron jälkeiseen uuteen parisuhteeseen.

Jos etukäteen saisi elää viikon lapsiperhe-elämää vastuineen ja velvollisuuksineen ennen päätöstä, tuskin kukaan lähtisi siihen leikkiin vapaaehtoisesti.

Lasten kanssa voi tehdä kaikenlaista eikä lapset ole pitkään pikkulapsivaiheessa. Toki, jos kaikki itseä kiinnostava on K18-juttuja, niin sitten niitä ei voi touhuta lasten ollessa paikalla. Monella viisikymppisellä lapset ovat muuttaneet pois kotoa, joten mihin kaikkeen tuossa iässä on liian vanha? Jos parisuhde on hyvä, niin miksi pitäisi erota?

Minulle on ihan sama, hankkiiko joku lapsia vai ei, asia ei kuulu minulle. Itse en ikinä hankkisi sellaista riippakiveä kuten koira, mutta ymmärrän, että moni ajattelee toisin.

Koira elää maksimissaan noin 12-15 vuotta. Sen tietää loppuvan jossain vaiheessa ja yleensä vielä liian pian.

Koirassa on kuitenkin koko ajan kiinni. Töiden jälkeen ei voi mennä minnekään vaan pitää kiirehtiä viemään koira ulos ja olipa sää tai oma olo millainen tahansa, koira pitää lenkittää. Koiralle on vaikeampi löytää hoitajaa tilanteessa, johon lapsen voi ottaa mukaan. Siinä missä lapsi itsenäistyy, koira kuolee, joten on helppo päätellä, kumpi tilanne on helpompi kestää.

Kyse ei ole pelosta eikä rohkeudesta vaan silkasta järjenkäytöstä. Miksi aiheuttaa itselleen ajallisia ja taloudellisia rajoitteita ihan vapaaehtoisesti.

Kyse on fiksuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Koirallinen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jörmelö +2 kirjoitti:

Järkevän ihmisen valinta on olla lisääntymättä. Sinä päivänä kun ensimmäinen muksu syntyy omaan kuplaan, on vapaus ja koko elämä mennyttä. 18 vuotta odotat että saat elämäsi mahdollisesti takaisin. Mietit vuorovanhemmuutta ja eroa että saisit tehdä edes jotain. 

Sitten kun vapaus vihdoin häämöttää huomaat olevasi jo liian vanha kaikkeen, myös eron jälkeiseen uuteen parisuhteeseen.

Jos etukäteen saisi elää viikon lapsiperhe-elämää vastuineen ja velvollisuuksineen ennen päätöstä, tuskin kukaan lähtisi siihen leikkiin vapaaehtoisesti.

Lasten kanssa voi tehdä kaikenlaista eikä lapset ole pitkään pikkulapsivaiheessa. Toki, jos kaikki itseä kiinnostava on K18-juttuja, niin sitten niitä ei voi touhuta lasten ollessa paikalla. Monella viisikymppisellä lapset ovat muuttaneet pois kotoa, joten mihin kaikkeen tuossa iässä on liian vanha? Jos parisuhde on hyvä, niin miksi pitäisi erota?

Minulle on ihan sama, hankkiiko joku lapsia vai ei, asia ei kuulu minulle. Itse en ikinä hankkisi sellaista riippakiveä kuten koira, mutta ymmärrän, että moni ajattelee toisin.

Koira elää maksimissaan noin 12-15 vuotta. Sen tietää loppuvan jossain vaiheessa ja yleensä vielä liian pian.

Koirassa on kuitenkin koko ajan kiinni. Töiden jälkeen ei voi mennä minnekään vaan pitää kiirehtiä viemään koira ulos ja olipa sää tai oma olo millainen tahansa, koira pitää lenkittää. Koiralle on vaikeampi löytää hoitajaa tilanteessa, johon lapsen voi ottaa mukaan. Siinä missä lapsi itsenäistyy, koira kuolee, joten on helppo päätellä, kumpi tilanne on helpompi kestää.

No kyllähän niihin lapsiinkin samanlaisia pakollisuuksia kuuluu. Lasta ei voi jättää yksin kotiin vaan se pitää viedä hoitoon ja josta se pitää kiireesti töiden jälkeen hakea. Lapsista pitää huolehtia ihan joka päivä kellonympäri oli oma olo mikä hyvänsä. Pitää jaksaa leikittää, syöttää, pukea, pestä ja nukuttaa vaikka tekisi vaan mieli nukkua. 

PS. Voi se lapsikin kuolla ja joillekin tuntuu tulevan kriisi tyhjästä pesästäkin.

Vierailija kirjoitti:

Koirallinen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jörmelö +2 kirjoitti:

Järkevän ihmisen valinta on olla lisääntymättä. Sinä päivänä kun ensimmäinen muksu syntyy omaan kuplaan, on vapaus ja koko elämä mennyttä. 18 vuotta odotat että saat elämäsi mahdollisesti takaisin. Mietit vuorovanhemmuutta ja eroa että saisit tehdä edes jotain. 

Sitten kun vapaus vihdoin häämöttää huomaat olevasi jo liian vanha kaikkeen, myös eron jälkeiseen uuteen parisuhteeseen.

Jos etukäteen saisi elää viikon lapsiperhe-elämää vastuineen ja velvollisuuksineen ennen päätöstä, tuskin kukaan lähtisi siihen leikkiin vapaaehtoisesti.

Lasten kanssa voi tehdä kaikenlaista eikä lapset ole pitkään pikkulapsivaiheessa. Toki, jos kaikki itseä kiinnostava on K18-juttuja, niin sitten niitä ei voi touhuta lasten ollessa paikalla. Monella viisikymppisellä lapset ovat muuttaneet pois kotoa, joten mihin kaikkeen tuossa iässä on liian vanha? Jos parisuhde on hyvä, niin miksi pitäisi erota?

Minulle on ihan sama, hankkiiko joku lapsia vai ei, asia ei kuulu minulle. Itse en ikinä hankkisi sellaista riippakiveä kuten koira, mutta ymmärrän, että moni ajattelee toisin.

Koira elää maksimissaan noin 12-15 vuotta. Sen tietää loppuvan jossain vaiheessa ja yleensä vielä liian pian.

Koirassa on kuitenkin koko ajan kiinni. Töiden jälkeen ei voi mennä minnekään vaan pitää kiirehtiä viemään koira ulos ja olipa sää tai oma olo millainen tahansa, koira pitää lenkittää. Koiralle on vaikeampi löytää hoitajaa tilanteessa, johon lapsen voi ottaa mukaan. Siinä missä lapsi itsenäistyy, koira kuolee, joten on helppo päätellä, kumpi tilanne on helpompi kestää.

Melkeinpä joka niemen notkealmassa on koirahoitola ja netissä suorastaan tyrkytetään kokeneita hoitajia.

Vierailija kirjoitti:

Olen 31-v korkeakoulutettu, jolla on ihan ok työ. Tavallaan kai olisi ihan hauskaa saada lapsi, mutta toisaalta ei kyllä tunnu yhtään siltä, että haluaisin lähteä siihen seikkailuun vielä vuosiin. Minulla on kivoja naistyökavereita, joista monilla on pieniä lapsia. Heidän elämänsä kuulostaa sinänsä hauskalta, mutta myös aika yksiulotteiselta, kun kaikki vapaa-aika pyörii lasten ympärillä. Onhan lapsista huolehtiminen varmaan ihan miellyttävää (jos saa nukkua yöllä), mutta toisaalta ahdistaa sekin ajatus, että sitten koko elämä vain pyörii lasten ympärillä. 

Tuntuu että lapsen hankkiminen olisi se mitä minun pitäisi tehdä, mutta toisaalta ahdistaa ihan älyttömästi ajatus perhe-elämään kiinnittymisestä, kun tuntuu siltä, etten ole vielä tehnyt ja nähnyt tarpeeksi asioita muussa elämässäni vaikka olenkin jo yli 30. 

Jos yhtään epäröit niin älä edes kokeile. Lasta ei voi palauttaa kauppaan. Valtion huomassa kasvaa 50/50 todennäköisyydellä täyspäinen yksilö.

Pitää olla päästään sekaisin jos haluaa lapsia nykyiseen maailmaan

Omalla kohdallani tietoisuus evoluutiosta ja periytyvistä sairauksista. On liian suuri riski laittaa huonoa arpaa eteenpäin.

Tälleen miehenä vaikee saada omaa elämää siihen pisteeseen, että lapset olis mahdollisuus. Ikää 29, korkeakoulutus löytyy ja duuni hyvin työllistävältä, vaikkakin äärimmäisen kilpaillulta alalta. Palkkaa kilahtaa tilille bruttona hiukan yli 55 tonnia per vuosi. Työtunnit vaihtelee 45-50 tunnin välillä per viikko, siihen päälle vielä itsenäinen opiskelu/taitojen ylläpitäminen 5-25 tuntia per viikko. Työ pelkästään vie 50-70 tuntia joka viikosta. Sijoituksia löytyy noin 70 tonnin arvosta. Näkisin, että lapset saattavat nyt olla realistinen mahdollisuus taloudellisen tilanteen puolesta. Toki tähän päälle pitäis löytää nainen, ketä kykenee parisuhteeseen, missä sitä yhteistä aikaa on rajatusti. Pakollisina kriteereinä naiselle olisi myös listalla mt-ongelmattomuus ja tietynlainen naisellisuus. Haluan olla johtaja, menestyvä, ottaa vastuuta ja tehdä päätöksiä(en halua olla parisuhteessa/hankkia lapsia itseni kopion kanssa). Nämä asiat ovat jokaisessa parisuhteessa johtanut ongelmiin, koska tämä nähdään nykyään negatiivisena asiana. Miksikään keskinkertaiseksi tossuksi, kenen toimeentulo riippuu naisen menestyksestä en ala.

Tuntuu vaan, että tää nykyajan yhtälö on suhteellisen vaikee. Pitäis olla rahaa ja menestyä, mutta samanaikasesti olla herkkä, tunteikas ja suuria määriä aikaa parisuhteelle. En näe miten ikinä saisin näitä aisoita omassa elämässä kulkemaan käsi kädessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koirallinen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jörmelö +2 kirjoitti:

Järkevän ihmisen valinta on olla lisääntymättä. Sinä päivänä kun ensimmäinen muksu syntyy omaan kuplaan, on vapaus ja koko elämä mennyttä. 18 vuotta odotat että saat elämäsi mahdollisesti takaisin. Mietit vuorovanhemmuutta ja eroa että saisit tehdä edes jotain. 

Sitten kun vapaus vihdoin häämöttää huomaat olevasi jo liian vanha kaikkeen, myös eron jälkeiseen uuteen parisuhteeseen.

Jos etukäteen saisi elää viikon lapsiperhe-elämää vastuineen ja velvollisuuksineen ennen päätöstä, tuskin kukaan lähtisi siihen leikkiin vapaaehtoisesti.

Lasten kanssa voi tehdä kaikenlaista eikä lapset ole pitkään pikkulapsivaiheessa. Toki, jos kaikki itseä kiinnostava on K18-juttuja, niin sitten niitä ei voi touhuta lasten ollessa paikalla. Monella viisikymppisellä lapset ovat muuttaneet pois kotoa, joten mihin kaikkeen tuossa iässä on liian vanha? Jos parisuhde on hyvä, niin miksi pitäisi erota?

Minulle on ihan sama, hankkiiko joku lapsia vai ei, asia ei kuulu minulle. Itse en ikinä hankkisi sellaista riippakiveä kuten koira, mutta ymmärrän, että moni ajattelee toisin.

Koira elää maksimissaan noin 12-15 vuotta. Sen tietää loppuvan jossain vaiheessa ja yleensä vielä liian pian.

Koirassa on kuitenkin koko ajan kiinni. Töiden jälkeen ei voi mennä minnekään vaan pitää kiirehtiä viemään koira ulos ja olipa sää tai oma olo millainen tahansa, koira pitää lenkittää. Koiralle on vaikeampi löytää hoitajaa tilanteessa, johon lapsen voi ottaa mukaan. Siinä missä lapsi itsenäistyy, koira kuolee, joten on helppo päätellä, kumpi tilanne on helpompi kestää.

No kyllähän niihin lapsiinkin samanlaisia pakollisuuksia kuuluu. Lasta ei voi jättää yksin kotiin vaan se pitää viedä hoitoon ja josta se pitää kiireesti töiden jälkeen hakea. Lapsista pitää huolehtia ihan joka päivä kellonympäri oli oma olo mikä hyvänsä. Pitää jaksaa leikittää, syöttää, pukea, pestä ja nukuttaa vaikka tekisi vaan mieli nukkua. 

PS. Voi se lapsikin kuolla ja joillekin tuntuu tulevan kriisi tyhjästä pesästäkin.

Kymmenvuotias lapsi pärjää koulun jälkeen yksin eikä nuorempiakaan tarvitse enää pukea, pestä tai viedä hoitoon. Kymmenvuotias koira ei pärjää yksin. Elämänmuutoksiin kuuluu aina jonkinlainen kriisi ja jos lapsen poismuutto pelottaa, niin se on normaalia. Lapsi on kuitenkin elämässä mukana vaikka asuisikin muualla, kun yhteyttä voi pitää monella tavoin.

Suurimmalla osalla mun tuttavapiirin ihmisistä lapsihaaveita jarruttaa juurikin pelko. Tai iän myötä madaltunut hedelmällisyys. Muutamat ovat muista syistä vapaaehtoisesti lapsettomia. Syntyvyyden laskua on ihan turha ihmetellä ja voivotella niin kauan kuin tukia leikataan. Opintotuki on surkean pieni, eikä opintojen ohella saa tehdä kovin paljoa töitä, tai menettää tuen. Siksi lasten hankkimista lykätään siihen, kunnes on valmistuttu, on vakituinen työ ja omistusasunto. Sitten kun nämä kaikki nämä edellämainitut asiat on saavutettu ja ajatellaan että nyt on riittävän vakaa elämäntilanne perheen perustamiselle, huomataankin että lapsen kanssa kotiin jääminen vaatii säästöjä, koska lapsiperheiden tuet on pieniä ja omistusasuntoon ei juuri asumistukea luonnollisestikaan voi saada. Pankki antaa lyhennysvapaata yleensä kaksi vuotta. Yhden tai viimeistään kahden lapsen jälkeen lyhennysvapaat on käytetty ja lapset laitettava päiväkotiin jo melko pieninä. Varhaiskasvatuksen laatu on ollut paljon tapetilla, joten moni, minä mukaan lukien, ahdistuu siitä ettei tiedä onko päiväkoti oikeasti kovin hyvä paikka juuri ja juuri vuoden ikäiselle lapselle.

Nyt kun miettii, niin olisi melkein kannattanut tehdä kaikki lapset kesken opintojen, silloin kun asuimme vuokra-asunnossa. Olisimme saaneet paremmin tukia ja lapsia ei tarvitsisi tuupata pakon edessä liian pieninä hoitoon. Toki sekin olisi ollut enemmän ja vähemmän kituuttamista. Sitten valmistuessa olisikin jo lapsiluku ollut täynnä ja uraputki avoinna edessä. Voisi ostaa hyvillä mielin asunnon ja maksella asuntolainaa todennäköisesti ilman että tarvitsee ikinä käyttää lyhennysvapaita ja työuraankaan ei olisi tullut katkoja.

Olen perhevapailla alle vuosikkaan lapsen kanssa. Haluaisin vielä yhden lapsen, mutta taloudellinen tilanne notkahtaisi sen verran hurjasti perhevapaiden ajaksi, ettei meillä taida olla siihen varaa. Korona ja miehen lomautus söi hyvin kertyneet säästöt, eikä lyhennysvapaatakaan ole kuin 6kk käyttämättä. Voimme toki pari vuotta taas säästää, mutta sitten tulee jo ikä vastaan.

Mielestäni nämä asiat voisivat tehdä lasten hankkimisesta helpompaa:

-Paremmat lapsiperheen tuet: mahdollisuus hoitaa lasta kotona 1v6kk-2v, ilman että talous menee todella tiukille. Tuen voisi laskea molempien vanhempien tulojen perusteella, sillä saisi vähennettyä sukupuolten välisten palkkaerojen vaikutusta perhevapaiden käyttöön. Usein naiset jäävät kotiin hoitamaan lapsia koska se on taloudellisesti järkevää, joissain tapauksissa jopa vähän pakko, jos miehellä on huomattavasti naisen palkkaa suurempi palkka. On hirveän kaunis ajatus, että hyväpalkkaiset miehet jäisivät hoitamaan lapsia kotiin ja matalapalkkaiset naiset menisivät töihin ihan vain uhrautuakseen tulevien sukupolvien vuoksi, ihan vain siksi että tulevaisuudessa naisen palkkaaminen ei olisi sen suurempi riski kuin miehenkään, ja että sitä myöten palkkaerotkin tasoittuisi. Todellisuudessa se ei vain mene niin. Kepillä on huidottu riittävästi, nyt olisi aika heilutella porkkanaa. Muuten tämä asia ei muutu koskaan. Pelkkä asennekasvatus ei riitä muuttamaan työelämän epätasa-arvoa.

-Laadukas, turvallinen varhaiskasvatus, jossa on tarpeeksi resursseja hoitaa ja kasvattaa pieniäkin lapsia, että voisi hyvillä mielin viedä vaikka sen 1v 6kk vanhan lapsen hoitoon.

-Opiskelun ja perhe-elämän yhteensovittamisen helpottaminen. Moni on haaveillut perheestä jo opintojen aikana, mutta yhteiskunta ei kannusta tähän. Moni tekisi opintojen aikana töitä enemmän, mutta koska tulorajat on niin typerät, ei työnteko kannata. Ja niukilla tuloilla ei uskalla lapsia välttämättä hankkia kesken opintojen. Voisiko perheellisten tulorajat olla korkeammat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua saada lapsia näin epävakaaseen ja väkivaltaiseen maailmaan joka nykyään muistuttaa sotatannerta.

Aikamoinen fraasi. Mieti miten väkivaltaista ja sotaisaa on ollut 20-40-luvuilla ja silti perheissä on ollut jopa kymmeniä lapsia. Todellista pelkuruutta siis.

- eipä ollut hyviä ehkäisykeinojakaan

En pelkää. En vaan halua. Ei kiinnosta. En ole koskaan kokenut että lastenhankinta-asia/keskustelu koskisi mua millään tavalla. Miehenä suhtautumiseni olisi varmaan paljon positiivisempi, naisena ehdoton ei.