Nyt rehellisiä mielipiteitä perhe-elämästä ja sen vaikutuksesta lapsiin kun avioliitto on "kaverisuhde"

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä taas. 

Olen katkera, sen myönnän reippaasti. Pelkään myös että katkeroidun koko ajan enemmän, ja jossain vaiheessa asia alkaa vaikuttamaan lapsiini. En halua että he näkevät miten äiti oikeasti ei kunnioita isää ja kavahtaa tämän kosketusta. Mieheni on tehnyt sen verran paljon väärin minua kohtaan, että tiedän etten voi niitä asioita unohtaa. Eikä ne ole sellaisia asioita jotka muuttuvat vaikka hän yrittäisikin, kyseessä on lähtökohtaisesti niin vaikeita ongelmia ettei niistä pääse eroon. Olenkin viimeiset 9 vuotta kokenut olevani täysin yksin tässä suhteessa. 

Mutta nyt siis olemme löytäneet jonkinlaisen välirauhan, ja mietin tässä että olenko itse nyt vain sokaistunut siitä helpotuksesta, jonka se on tuonut? En näe, mitä hallaa tämä tekee lapsilleni pitkällä aikavälillä? Tämän takia tätä tässä mietin. Ja kyllä, käyn myös yksilöterapiassa tätä asiaa käsittelemässä.

ap

Minä taas luulen, että olet käsitellyt asioita siihen vaiheeseen, ettet enää välitä. En sano, että riitely ja rakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen, mutta olet ehkä alitajuisesti jo luovuttanut parisuhteenne kanssa, ja ero on vain ajan kysymys.

Sanon tämän ihan kokemuksella: kun välinpitämättömyys alkaa, tuho näyttää väistämättömältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Normaaliin arkeen voi kuulua vaikka se, että isä ei koskaan puhu äidistä epäkunnioittavasti tai että äiti tekee isän lempiruokaa, vaikka ei itse siitä pidä. Romanttiset eleet me olemme saaneet amerikkalaisista elokuvista - mikä ei tarkoita, etteivätkö ne joissain perheissä olisi arkea. Oma vajavainen havaintoni (neuvolan terveydenhoitajana) tosin on se, että mitä näkyvämmin arjessa halataan ja pussataan, sitä kovempi on nyrkki, kun sillä lyödään. Kun pariskunta kokee tarvetta julkisesti kisailla keskenään ja vaihtaa kielisuudelmia, niin hälytyskelloni alkavat aina soida.

Ymmärrän hyvin. Mä ajattelen asiaa vähän toisin varmaan siksi, että omat vanhempani ovat olleet naimisissa jo 66 vuotta ja edelleenkin yhdeksänkymppisinä tapa, jolla he katsovat toisiaan, hymyilevät toisilleen ja  koskettavat lempeästi toisiaan, kuvastaa sellaista rakkautta ja vilpitöntä välittämistä, jota minä pidän parisuhteeseen kuuluvana. Mutta nykyaikana tietysti näin pitkät avioliitot, joissa rakkaus on säilynyt ja se edelleenkin näkyy, ovatkin harvinaisia.

Sinä näet katseet ja kosketuksen, ne ovat sinulle merkki siitä, että kaikki on hyvin. Yhtä lailla 66 yhteisen vuoden jälkeen välittämisestä voi kertoa se, että aikaisemmin heräävä keittää toiselle aamukahvit, vaikka itse ei kahvia juo tai antaa toisen aina lukea ensimmäisenä lehden ja kommentoida sen juttuja. Pariskunnilla on erilaisia tapoja osoittaa rakkauttaan, aina se ei meille muille näytä kovinkaan romanttiselta.

Juuri näin. Ja juuri tuosta syystä en voisi olla kovin kauaa parisuhteessa miehen kanssa, jolle parisuhteeksi riittää kämppäkaveruus. Jos en voi saada parisuhteelta sellaista rakkautta, mitä parisuhteelta kaipaan, olen mieluummin ilman koko parisuhdetta. Kuten olen viimeiset 24 vuotta ollutkin. Exäni oli juuri sellainen mies, jolle alkuihastuksen jälkeen olisi riittänyt kämppäkaveruus. Mulle ei riittänyt. 

Eli sinulle hyvä parisuhde on sitä, että kosketellaan ja katsotaan hellästi, mutta arjessa jätetään toinen pärjäämään itsekseen, koska rakkaus ei ulotu niin pitkälle, että hakisi toisen puolesta aamun lehdet. Menkööt itse hakemaan, jos ne haluaa lukea, minä tyydyn hyväilemään niskaansa, siitä kun ei ole minulle mitään vaivaa.

Kärjistettynä voisi ajatelle noinkin. Mulle ei ole koskaan tuottanut mitään ongemaa hakea postini itse. Ja jos joskus olisi tilanne, että en itse pääsisi postilaatikolle ja olisi ihan pakko juuri sinä päivänä saada päivän posti, niin mulla on oikein mukava naapuri, jolle voisin soittaa ja joka hakisi postini puolestani. En siis tarvitse parisuhdetta postin hakemiseen. Yhtenä talvena sairastuin vakavasti ja naapurini oli ihan pyytämättäkin lapioinut lumesta myös minun pihani samalla kuin lapioi omansa. Mulla on sukulaisia, ystäviä, kavereita ja naapureita, jotka ihan mielellään auttavat silloin, jos en itse pysty jotain tekemään. Niin minäkin autan heitä, kun he tarvitsevat apuani. Lisäksi mulla on sen verran hyvä palkka, että pystyn maksamaan tarvittaessa palveluistakin kuten vaikka remonttifirman uusimaan parkettini. En tarvitse parisuhdetta siis remonttihommiakaan varten. Ainoa, mihin parisuhdetta tarvitsisin, on rakkaus, läheisyys ja hellyys. Jos niitä en parisuhteelta saa, en tarvitse parisuhdetta lainkaan. 

Meillä on mielestäni (ja käsittääkseni mieheni mielestä) erittäin hyvä parisuhde, ja rakastamme toisiamme, mutta meillä on aika vähän fyysistä hellyyttä ja läheisyyttä, koska emme vain ole kovin fyysisiä ihmisiä. Sen sijaan mielestäni toisen arjen helpottaminen on rakkauden osoittamista. Vaikka pärjäisin aivan hyvin itsekin, ei siitä ole kysymys.

En väittänytkään, etteikö joku muu voisi olla ihan tyytyväinen parisuhteeseen, josta puuttuvat nuo minun parisuhteelta haluamani asiat. Me ihmiset olemme tässäkin suhteessa erilaisia. Oma arkeni ei ole niin raskasta, että tarvitsisin asuinkumppanin helpottamaan sitä. Mulla on muita ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja kuten sanoin, voin käyttää myös palveluita arkeani helpottamaan. Viikkosiivooja ei veloita kuin muutaman kympin tunnilta enkä sotke kotiani niin pahasti, että tarvitsisin jonkun tänne asumaan siivoamista varten. Mulla on myöskin useita läheisiä ihmisiä, joista saan aina halutessani seuraa teatteriin, ravintolaan, ulkomaanmatkoille jne. Eikä mulle ole mikään ongelma tehdä näitä asioita välillä yksinkin. En aina edes kysy itselleni seuraa näihin asioihin, koska joskus on ihan mukavaa reissata ilman seuraakin tai istuskella ravintolassa ihan vain omien ajatustensa kanssa. Ainoat asiat, mitä parisuhteelta siis edellytän, ovat juuri nuo rakkaus, läheisyys ja hellyys. 

Ei mullakaan olisi mitään ongelmia selvitä arjesta yksin. Uskon, että kaikki haluavat läheisyyttä, rakkautta ja hellyyttä (tai ainakin ne, jotka ylipäätään haluavat parisuhdetta). Mun pointtini oli se, että se mitä ihmiset pitävät läheisyytenä, rakkautena ja hellyytenä, voi vaihdella ihmisestä toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni vanhemmat eivät ole koskaan osoittaneet minkäänlaista fyysistä yhteyttä toisiinsa, eivät minun aikanani eivätkä mieheni mukaan myöskään hänen lapsuudessaan tai nuoruudessaan. Lapsenlapsia ja eläimiä he kyllä halivat ja hellivät kovasti, joten kyse ei siis ole siitä että eivät osaisi osoittaa hellyyttä fyysisesti. He ovat sen ajan ihmisiä että eivät varmasti koskaan eroa, vaikuttavat olevan vain hyviä ystäviä.

Minä taas olen perheestä jossa vanhemmat ovat aina näyttäneet tunteensa avoimesti ja pussailevat vieläkin jatkuvasti, olen siis tottunut täysin päinvastaiseen malliin. Mieheni vanhemmat tavattuani pelkäsin aluksi että hän ei alkuhuuman jälkeen enää osaa ottaa fyysistä kontaktia ja pusut jäävät pois, mutta onneksi mieheni ei näytä saaneen lapsuudestaan "outoa" mallia. Hän on joskus todennut että sellaisia hänen vanhempansa nyt vaan ovat ja että hän haluaa parisuhteelta enemmän hellyyttä kuin mitä kotona näkyi.

Yritän nyt tällä sanoa että en usko lapsiesi traumatisoituvan, he osavat varmasti itse isompina muodostaa omat käsityksensä asiasta. Kannattaa kuitenkin antaa lapsille runsaasti hellyyttä ja pusuja jotta he saavat mallin tällaiseen. Eivät kaikki toisiaan rakastavat vanhemmatkaan toisiaan pussaile.

Minä en ehkä kykenisi elämään tuollaisessa tilanteessa, mutta jos tämä on teille vanhemmille ok, niin uskon että lapsille tilanteenne on parempi kuin ero.

Tämäpä juuri. Itse olen yh äidin ja isäpuolen kasvattama, eivät rakastaneet toisiaan vaan riitelivät jatkuvasti, isäpuoleni joi ja löi. Äitini väsyi. En saanut siis nähdä rakkauden mallia, mutta se ei haitannut niin paljoa kuin se ettei minua rakastettu. Elämä ei ole satu tai kiiltokuva. Jos ap ja mies aidosti rakastavat lapsiaan, se riittää. Lapsi jota on rakastettu, osaa rakastaa. Voi myös rakastaa intohimoisesti muutaman vuoden ja erota kun alkaa puuduttaa, sitten taas uusi kumppani vaan kehiin? Siinä on rakkauden mallia lapsille?

Mielestäni arjen rakkautta on se että eletään ja ollaan sovussa, toisistaan huolehtien, lapsia rakastaen. Voi olla että lapset löytävät tai sitten eivät löydä rakastavaa kumppania, ainakin ovat saaneet siihen kotoa eväät kun ovat tunteneet itsensä rakastetuiksi.

Vierailija kirjoitti:

Voittehan te AP sopia että olette ystäviä ja silti käydä treffeillä muidenkin kanssa? Ei siinä ole mitään pahaa vaan kivahan se on kokea muutakin. Miksi ihmeessä ette saisi tapailla muita, kun kerran ette ole romanttisesti kuitenkaan yhdessä? Mitä järkeä siinä nyt on? 

? Miksi Ap:n pitäisi näin tehdä jos ei näe tähän tarvetta? Eivät kaikki sinkutkaan ketään tapaile. Ap kuitenkin elää perhe-elämää.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap taas. 

Onpa tämä todella jännä aihe; vastauksia ja näkemyksiä tulee ihan laidasta laitaan, kiitos kaikista! Tämä kyllä viittaa mielestäni vahvasti siihen, että tällaiset asiat ja päätökset ovat tosiaan täysin yksilöllisiä eikä niihin ole mitään yleispätevää nyrkkisääntöä. Pitää siis vain katsoa tätä asiaa miehen kanssa terapian kautta yhdessä ja yrittää löytää se meille oikea ratkaisu.

ap

Kyllä niihin nyt vain on yleispätevät nyrkkisäännöt, miten parisuhteessa ja perheessä eletään, ja miten kumppania kohdellaan. Silloin kun itsekäs oma etu on ristiriidassa näiden nyrkkisääntöjen kanssa, alkaa selittely, ja huomion kiinnittäminen toissijaisiin asioihin.

Joko kylvät riitaa tai et ole lukenut viestejäni. Huomioni on kiinnittynyt lapsiini ja näin haluan asian olevankin.

ap

Vierailija kirjoitti:

Olen jotenkin nolo kun olen niin paljon rennompi ja onnellisempi uuden miehen seurassa kuin olin lapsen isän kanssa. Olin aina kireä ja onneton. Nyt hänen isänsä on katkera ja minä onnellinen uuden miehen kanssa jo monta vuotta. Tunnen syyllisyyttä lapsen takia että miten hän kokee sen että kyse oli kuitenkin hänen isästään. Toivon ettei kantaisi minulle kaunaa kuitenkaan etten pystynyt olemaan loppuikää hänen isänsä vaimo.

Tämä on kuin minun tarinani, paitsi että olen mies ja en ole yhtään nolo. Erosin kylmästä pitkästä liitosta ja en edes enää oikein ymmärtänyt minkälainen se oikea parisuhde on. Nyt sen taas muistan, enkä aio koskaan sitä unohtaa. Onnellinen uuden naisen kanssa ja kaikilla on hyvä, lapsillakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä taas. 

Olen katkera, sen myönnän reippaasti. Pelkään myös että katkeroidun koko ajan enemmän, ja jossain vaiheessa asia alkaa vaikuttamaan lapsiini. En halua että he näkevät miten äiti oikeasti ei kunnioita isää ja kavahtaa tämän kosketusta. Mieheni on tehnyt sen verran paljon väärin minua kohtaan, että tiedän etten voi niitä asioita unohtaa. Eikä ne ole sellaisia asioita jotka muuttuvat vaikka hän yrittäisikin, kyseessä on lähtökohtaisesti niin vaikeita ongelmia ettei niistä pääse eroon. Olenkin viimeiset 9 vuotta kokenut olevani täysin yksin tässä suhteessa. 

Mutta nyt siis olemme löytäneet jonkinlaisen välirauhan, ja mietin tässä että olenko itse nyt vain sokaistunut siitä helpotuksesta, jonka se on tuonut? En näe, mitä hallaa tämä tekee lapsilleni pitkällä aikavälillä? Tämän takia tätä tässä mietin. Ja kyllä, käyn myös yksilöterapiassa tätä asiaa käsittelemässä.

ap

Minä taas luulen, että olet käsitellyt asioita siihen vaiheeseen, ettet enää välitä. En sano, että riitely ja rakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen, mutta olet ehkä alitajuisesti jo luovuttanut parisuhteenne kanssa, ja ero on vain ajan kysymys.

Sanon tämän ihan kokemuksella: kun välinpitämättömyys alkaa, tuho näyttää väistämättömältä.

Komppaan. Noin alkoi minunkin eroni lähtölaskenta. Tuolle tielle kun lähtee niin ei ole paluuta. Tuon jälkeen keskittyy vain erillisyyteen ja lakkaa yrittämästä päästä yhteen.

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap taas. 

Onpa tämä todella jännä aihe; vastauksia ja näkemyksiä tulee ihan laidasta laitaan, kiitos kaikista! Tämä kyllä viittaa mielestäni vahvasti siihen, että tällaiset asiat ja päätökset ovat tosiaan täysin yksilöllisiä eikä niihin ole mitään yleispätevää nyrkkisääntöä. Pitää siis vain katsoa tätä asiaa miehen kanssa terapian kautta yhdessä ja yrittää löytää se meille oikea ratkaisu.

ap

Kyllä niihin nyt vain on yleispätevät nyrkkisäännöt, miten parisuhteessa ja perheessä eletään, ja miten kumppania kohdellaan. Silloin kun itsekäs oma etu on ristiriidassa näiden nyrkkisääntöjen kanssa, alkaa selittely, ja huomion kiinnittäminen toissijaisiin asioihin.

Mistäs nämä säännöt voi lukea? Niin kauan kuin ei ole kyse väkivallasta tai lasten laiminlyönnistä, niin jokaisen on kyllä paras toimia niin kuin itselle parhaiten sopii.

Minusta se, kun kerrot ettet tule enää löytämään rakastavassa mielessä miestäsi nyt etkä tulevaisuudessa, on se ratkaiseva asia. En kykenisi ikinä tuhlaamaan tuollaiseen elämääni, jos varmuus on että ero on kuitenkin edessä ennemmin tai myöhemmin.

Mutta onhan se näinkin että turha on huudella ulkopuolelta. Osoitat järkevyyttä että pohdit asioita etkä tee mitään hätiköityä. Itse kerroin jo näkemykseni siitä että lapset kyllä aistivat vanhempien välisen ilmapiirin, ja "kaverisuhteessa" ei ole niin kauan mitään vikaa kun siitä näkyy aito arvostus toista kohtaan. Minun lapsuudessani tuota ei ollut, enkä ole ikinä ymmärtänyt miksi vanhempani jättivät eron siihen hetkeen että muutan pois. Mutta enhän minä voi varmaksi sanoa millaista se olisi ollut jos he olisivat eronneet kun olin lapsi.

Ehkä sinun pitäisi seuraavaksi tiedustella eroperheen lapsilta kuinka se vaikutti heidän elämäänsä? Jos oletetaan että välinne pysyisivät silloinkin hyvinä, olisiko se "maailmanloppu" sekään?

Vierailija kirjoitti:

Ap taas. 

Onpa tämä todella jännä aihe; vastauksia ja näkemyksiä tulee ihan laidasta laitaan, kiitos kaikista! Tämä kyllä viittaa mielestäni vahvasti siihen, että tällaiset asiat ja päätökset ovat tosiaan täysin yksilöllisiä eikä niihin ole mitään yleispätevää nyrkkisääntöä. Pitää siis vain katsoa tätä asiaa miehen kanssa terapian kautta yhdessä ja yrittää löytää se meille oikea ratkaisu.

ap

Nimenomaan. Olen sitä ikäluokkaa, jolloin ruumiillinen kuritus oli vielä sallittua. Siskoni ja minä saimme suurinpiirtein yhtä paljon tukkapöllyä ja selkäämme. Siskoni ei traumatisoitunut asiasta yhtään mitenkään, mutta minä en esimerkiksi siedä lainkaan sitä, että hiuksiini kosketaan. Lapset kokevat samat asiat eri tavoin, koska he ovat yksilöitä eikä etukäteen oikein voi tietää, miten jokin asia lapseen lopulta vaikuttaa vai vaikuttaako yhtään mitenkään. 

Vierailija kirjoitti:

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap taas. 

Onpa tämä todella jännä aihe; vastauksia ja näkemyksiä tulee ihan laidasta laitaan, kiitos kaikista! Tämä kyllä viittaa mielestäni vahvasti siihen, että tällaiset asiat ja päätökset ovat tosiaan täysin yksilöllisiä eikä niihin ole mitään yleispätevää nyrkkisääntöä. Pitää siis vain katsoa tätä asiaa miehen kanssa terapian kautta yhdessä ja yrittää löytää se meille oikea ratkaisu.

ap

Kyllä niihin nyt vain on yleispätevät nyrkkisäännöt, miten parisuhteessa ja perheessä eletään, ja miten kumppania kohdellaan. Silloin kun itsekäs oma etu on ristiriidassa näiden nyrkkisääntöjen kanssa, alkaa selittely, ja huomion kiinnittäminen toissijaisiin asioihin.

Joko kylvät riitaa tai et ole lukenut viestejäni. Huomioni on kiinnittynyt lapsiini ja näin haluan asian olevankin.

ap

Hyvästele sitten parisuhteesi, jos asenne on tuo, siinä ei terapiatkaan auta yhtään mitään. Ajan hukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voittehan te AP sopia että olette ystäviä ja silti käydä treffeillä muidenkin kanssa? Ei siinä ole mitään pahaa vaan kivahan se on kokea muutakin. Miksi ihmeessä ette saisi tapailla muita, kun kerran ette ole romanttisesti kuitenkaan yhdessä? Mitä järkeä siinä nyt on? 

? Miksi Ap:n pitäisi näin tehdä jos ei näe tähän tarvetta? Eivät kaikki sinkutkaan ketään tapaile. Ap kuitenkin elää perhe-elämää.

Ap:n mies voi kuitenkin nähdä tuohon tarvetta. Ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun tunnekylmässä parisuhteessa elävä mies löytää kaipaamansa asiat parisuhteen ulkopuolelta ja kenties jopa siten, että mies haluaakin ottaa avioeron ja solmia uuden parisuhteen tapaamansa naisen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta se, kun kerrot ettet tule enää löytämään rakastavassa mielessä miestäsi nyt etkä tulevaisuudessa, on se ratkaiseva asia. En kykenisi ikinä tuhlaamaan tuollaiseen elämääni, jos varmuus on että ero on kuitenkin edessä ennemmin tai myöhemmin.

Mutta onhan se näinkin että turha on huudella ulkopuolelta. Osoitat järkevyyttä että pohdit asioita etkä tee mitään hätiköityä. Itse kerroin jo näkemykseni siitä että lapset kyllä aistivat vanhempien välisen ilmapiirin, ja "kaverisuhteessa" ei ole niin kauan mitään vikaa kun siitä näkyy aito arvostus toista kohtaan. Minun lapsuudessani tuota ei ollut, enkä ole ikinä ymmärtänyt miksi vanhempani jättivät eron siihen hetkeen että muutan pois. Mutta enhän minä voi varmaksi sanoa millaista se olisi ollut jos he olisivat eronneet kun olin lapsi.

Ehkä sinun pitäisi seuraavaksi tiedustella eroperheen lapsilta kuinka se vaikutti heidän elämäänsä? Jos oletetaan että välinne pysyisivät silloinkin hyvinä, olisiko se "maailmanloppu" sekään?

Pakko vielä lisätä, että minua ainakin kaivertaa se ajatus että olen lapsuuteni elänyt jossain "valheessa". Heti kun vanhemmat erosi ja äitini sanoi että olisi tehnyt sen jo ajat sitten jos ei olisi ollut lapsia, mietin vain että "et ole helvetti tosissas"...

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä taas. 

Olen katkera, sen myönnän reippaasti. Pelkään myös että katkeroidun koko ajan enemmän, ja jossain vaiheessa asia alkaa vaikuttamaan lapsiini. En halua että he näkevät miten äiti oikeasti ei kunnioita isää ja kavahtaa tämän kosketusta. Mieheni on tehnyt sen verran paljon väärin minua kohtaan, että tiedän etten voi niitä asioita unohtaa. Eikä ne ole sellaisia asioita jotka muuttuvat vaikka hän yrittäisikin, kyseessä on lähtökohtaisesti niin vaikeita ongelmia ettei niistä pääse eroon. Olenkin viimeiset 9 vuotta kokenut olevani täysin yksin tässä suhteessa. 

Mutta nyt siis olemme löytäneet jonkinlaisen välirauhan, ja mietin tässä että olenko itse nyt vain sokaistunut siitä helpotuksesta, jonka se on tuonut? En näe, mitä hallaa tämä tekee lapsilleni pitkällä aikavälillä? Tämän takia tätä tässä mietin. Ja kyllä, käyn myös yksilöterapiassa tätä asiaa käsittelemässä.

ap

Minua jää nyt uteluttamaan, että mikä on sellainen asia miehessä mille ei voi mitään?

Olen itse kokenut liitossa kylmyyttä, seksittömyyttä ja haluttomuutta, kommunikoinnin puutetta, henkistä väkivaltaa ja mitätöintiä, miehen alkoholismia. Osalle voi hyvinkin jotain, jopa alkoholismille. Jos ei muuta niin Minnesota-hoitoon ja ilman viinan tippaa lopun ikää. Miten voit jäädä liittoon sillä ajatuksella että asioille ei voi mitään? Jopa uskottomuuden jälkeen on asioita tehtävissä, yhdessä terapiassa.

Ainoa mille noista en minäkään usko että voi tehdä on tuo henkinen väkivalta(eikä fyysinenkään) mutta silloinhan ratkaisu on lähteä.

Tuon kokeneena väitän että olet nyt tilassa jossa et halua kohdata eroa, mutta et ole enää korjaamassa liittoakaan. Olet käytännössä jättänyt teidän liiton kylmilleen ja asumatta, ja sinne se mätänee, on vain ajan kysymys. Taidat tietää itsekin kun mietit kauanko mies sietää tilannetta.

Kuinka pahaksi ajattelit sen päästää, ennen eroa? Lapset varmasti aistivat jo miten kireät välit teillä on ja miten halveksut miestäsi.

En tuomitse, itse tuossa olleena, haluan nyt vain herätellä sinua tuosta itsepetoksesta.

Kaikki eronneet varmasti muistavat sen hetken kun lakkasivat välittämästä ja yrittämästä. Sen jälkeen ero on vain ajan kysymys.

Kaikki yhteen jääneetkin varmaan muistavat miltä tuntuu sen sijaan ponnistaa ja vielä kerran puhua kaikki, molemmin puolin pyytää ja antaa anteeksi, ja rakastua uudelleen. Sekin on mahdollista.

Tuo liitto ei ole sopuisa kaveriliitto vaan katkera välttämättömyys- ja kulissiliitto.

Vierailija kirjoitti:

Eli meillä on miehen kanssa tilanne, jossa 20 vuoden yhdessäolon ja LUKUISTEN isojen ja pienten kriisien jälkeen ollaan löydetty avioliitossa eräänlainen kauhun tasapaino. Ei yritetä saada suhdetta paremmaksi (terapiat on koluttu jo moneen kertaan), mutta ei myöskään tapella. Ollaan kavereita, ellei jopa ystäviä.

Ilmapiiri kotona on muuttunut miellyttäväksi, kukaan ei enää itke, huuda tai murjota, ja lapsetkin (4 ja 8 v.) voivat silminnähden hyvin kun äiti ja isi ei jatkuvasti tappele.

Kysymykseni on: mitä haittaa tästä tilanteesta on lapsille psykologisesti? Ymmärrän, että he saavat meidän parisuhteesta oudon kuvan ja väärän käsityksen avioliitosta, mutta kumpi painaa nyt vaa'assa enemmän? Se, että voimme tarjota heille toimivan ja mukavan arjen, jossa kaikki ollaan saman katon alla vs. se, että he näkevät romanttisen yhteyden vanhempiensa välillä?

Nyt reilusti arvioita peliin kiitos, näen itse asian varmasti liian läheltä enkä tietenkään osaa olla objektiivinen.

Eivät minunkaan vanhempani koskaan leperrelleet toisilleen tai teinimäisesti imutelleet toisiaan varsinkaan lasten nähden, vaikka joskus isompana tietyistä ajoittain makuuhuoneesta öisin kuuluneista hyvin vaimeista äänistä arvasinkin mitä siellä tapahtuu. Rehellisesti sanoen en usko, että lapset  haluavat nähdä vanhempiensa välistä erotiikkaa missään muodossa, koska koko ajatuskin on heistä yököttävä. Lapset kyllä hyötyvät siitä, että vanhemmat eivät tappele tai riitele ja kohtelevat toisiaan kunnioittavasti, ystävällisesti ja osoittavat, että välittävät toisistaan. Mutta luulenpa, että ihan minkä ikäisille ihmisille tahansa ajatus omista vanhemmista harrastamassa seksiä keskenään tai suutelemassa himokkaasti toisiaan on jossain määrin häiritsevä.

Teidän kotielämänne kuulostaa rauhallisuudessaan ja seesteisyydessään kaikkea muuta kuin psykologisesti haitalliselta lapsille. Mielestäni puheet siitä, että lapset tarvitsevat eroottista jännitettä vanhempiensa välille voidakseen hyvin, kuulostavat avioliittoonsa kyllästyneiden, uutta suhdetta kaivanneiden ja eronneiden ihmisten selittelyltä. 

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä taas. 

Olen katkera, sen myönnän reippaasti. Pelkään myös että katkeroidun koko ajan enemmän, ja jossain vaiheessa asia alkaa vaikuttamaan lapsiini. En halua että he näkevät miten äiti oikeasti ei kunnioita isää ja kavahtaa tämän kosketusta. Mieheni on tehnyt sen verran paljon väärin minua kohtaan, että tiedän etten voi niitä asioita unohtaa. Eikä ne ole sellaisia asioita jotka muuttuvat vaikka hän yrittäisikin, kyseessä on lähtökohtaisesti niin vaikeita ongelmia ettei niistä pääse eroon. Olenkin viimeiset 9 vuotta kokenut olevani täysin yksin tässä suhteessa. 

Mutta nyt siis olemme löytäneet jonkinlaisen välirauhan, ja mietin tässä että olenko itse nyt vain sokaistunut siitä helpotuksesta, jonka se on tuonut? En näe, mitä hallaa tämä tekee lapsilleni pitkällä aikavälillä? Tämän takia tätä tässä mietin. Ja kyllä, käyn myös yksilöterapiassa tätä asiaa käsittelemässä.

ap

Olet helpottunut koska olet päästänyt irti. Et enää rakasta etkä välitä. Helpotuksesi ei synny siitä, että olisitte selvittäneet asiat ja löytäneet tasapainon, vaan siitä helpotuksesta joka syntyy kun sallii itselleen lakata yrittämästä ja välittämästä. Etäännyttää itsensä, se ei synnytä enää tunteita.

Aviomies_ kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli meillä on miehen kanssa tilanne, jossa 20 vuoden yhdessäolon ja LUKUISTEN isojen ja pienten kriisien jälkeen ollaan löydetty avioliitossa eräänlainen kauhun tasapaino. Ei yritetä saada suhdetta paremmaksi (terapiat on koluttu jo moneen kertaan), mutta ei myöskään tapella. Ollaan kavereita, ellei jopa ystäviä.

Ilmapiiri kotona on muuttunut miellyttäväksi, kukaan ei enää itke, huuda tai murjota, ja lapsetkin (4 ja 8 v.) voivat silminnähden hyvin kun äiti ja isi ei jatkuvasti tappele.

Kysymykseni on: mitä haittaa tästä tilanteesta on lapsille psykologisesti? Ymmärrän, että he saavat meidän parisuhteesta oudon kuvan ja väärän käsityksen avioliitosta, mutta kumpi painaa nyt vaa'assa enemmän? Se, että voimme tarjota heille toimivan ja mukavan arjen, jossa kaikki ollaan saman katon alla vs. se, että he näkevät romanttisen yhteyden vanhempiensa välillä?

Nyt reilusti arvioita peliin kiitos, näen itse asian varmasti liian läheltä enkä tietenkään osaa olla objektiivinen.

Eivät minunkaan vanhempani koskaan leperrelleet toisilleen tai teinimäisesti imutelleet toisiaan varsinkaan lasten nähden, vaikka joskus isompana tietyistä ajoittain makuuhuoneesta öisin kuuluneista hyvin vaimeista äänistä arvasinkin mitä siellä tapahtuu. Rehellisesti sanoen en usko, että lapset  haluavat nähdä vanhempiensa välistä erotiikkaa missään muodossa, koska koko ajatuskin on heistä yököttävä. Lapset kyllä hyötyvät siitä, että vanhemmat eivät tappele tai riitele ja kohtelevat toisiaan kunnioittavasti, ystävällisesti ja osoittavat, että välittävät toisistaan. Mutta luulenpa, että ihan minkä ikäisille ihmisille tahansa ajatus omista vanhemmista harrastamassa seksiä keskenään tai suutelemassa himokkaasti toisiaan on jossain määrin häiritsevä.

Teidän kotielämänne kuulostaa rauhallisuudessaan ja seesteisyydessään kaikkea muuta kuin psykologisesti haitalliselta lapsille. Mielestäni puheet siitä, että lapset tarvitsevat eroottista jännitettä vanhempiensa välille voidakseen hyvin, kuulostavat avioliittoonsa kyllästyneiden, uutta suhdetta kaivanneiden ja eronneiden ihmisten selittelyltä. 

Minusta rakkauteen kuuluvilla hellyydenosoituksilla ja erotiikalla on erittäin suuri ero. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras malli on se jossa molemmat vanhemmat näyttävät teoin ja sanoin kuinka hyvä on olla rakastavassa parisuhteessa. Hellyys, läheisyys toisen huomiointi sekä yhteen hiileen puhaltaminen. Vaihtamalla paranee.

No tätä tässä juuri tarkoitan. Eli tällaista mallia ei nyt lapsille anneta, mutta onko se tosiaan parempi että erotaan vaan sen takia että ehkä joskus kummatkin löydettäisiin uudet kumppanit, joiden kanssa sitten voisi tällaisen parisuhteen mallin lapsille antaa?

ap

Teilläkö ei ole lainkaan toisen huomiointia ja yhteen hiileen puhaltamista?