Nyt rehellisiä mielipiteitä perhe-elämästä ja sen vaikutuksesta lapsiin kun avioliitto on "kaverisuhde"

Voittehan te AP sopia että olette ystäviä ja silti käydä treffeillä muidenkin kanssa? Ei siinä ole mitään pahaa vaan kivahan se on kokea muutakin. Miksi ihmeessä ette saisi tapailla muita, kun kerran ette ole romanttisesti kuitenkaan yhdessä? Mitä järkeä siinä nyt on? 

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on hyvin vahvasti kulttuuri, jossa ihannoidaan kaverillisia suhteita. Romantiikkaa tai seksiä taas ei arvosteta vaan niitä pidetään jopa turhana haihatteluna. Pitkä parisuhde olisi ihanne, josta ei erota, vaikkei mitään tunteita puolisoa kohtaan olisikaan. Rakastumista tai ihastumista muihin taas paheksutaan ihan ylitsevuotavasti. Muissa kulttuureissa taas nämä asiat nähdään usein aika eri tavalla - esimerkiksi Ranskassa seksiä ja romantiikkaa pidetään ihmisluonteeseen kuuluvana osana eikä niitä paheksuta tai edes odoteta, että ihmisen tulisi voida hyvin elää ilman seksiä. Suomessa seksinkaipuuta pidetään pinnallisena pervoiluna ja sellaisen ihmisen haluna, joka ei ymmärrä "mikä elämässä on oikeasti tärkeää". 

Ehkä olisi tärkeä ymmärtää, etteivät kaikki halua elää näin. Tämä on kulttuurillinen sidos, joka näkyy pääasiassa vain Suomessa eikä se tarkoita, että vain me suomalaiset osaamme elää oikein. Ihmussuhteet ja liitot elävät eikä se ole automaattisesti mitenkään hirveä paha asia. Eikä kaikki muu kuin perustylsä arki ole turhanpäiväistä haihattelua, vaikka se voi siltä tuntuakin. Seksikin on ihan perustarve ja vaikkei sen puutteeseen kuole niin se kyllä aiheuttaa paljon negatiivista jo ihan terveydelle ja hormonitoiminnalle. Ei kenenkään tarvitse elää ilman seksiä ihan vain siksi, että naapuri paheksuu. Suomalaiset (naiset) paheksuvat muutenkin ihan kaikkea: seksiä, romantiikka, synttärilahjoja, vuosipäivälahjoja (täällähän aina kilpaillaan siitä, kenen mies huomioi vähiten juhlapäiviä ja kuinka hyvä asia se on), haaveita, unelmia.

Me elämme vain yhden kerran. Te ette tätäkään päivää saa ikinä takaisin ja voitte kuulla jo huomenna, että kuolette pian. Onko se sitten ollut todella hieno asia, ettei vaan ole vahingossakaan "haihatellut" mihinkään suuntaan? ;)

Kyllä, se elämä on niin lyhyt että jos sen tuhlaa muuhun kuin rakkauteen, sillä ei ollut mitään merkitystä. 

En nyt kyllä ymmärtänyt tuota että naapuri paheksuu, mitä kenenkään seksiin naapurit kuuluu?

Suurin osa pariskunnista on kuitenkin rakastuneita toisiinsa ja harrastavat seksiä eli saavat orgasmeja yhdessä, ei voi yleistää muutaman marttyyrin puheita täällä virtuaalimaailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyisin ap:ltä, millaista hänen omassa lapsuudessaan oli? Osoittivatko vanhemmat hellyyttä toisilleen, ja miltä se tuntui? Tai, kun kävit kylässä, aikuiset sukulaispariskunnat ja kavereiden vanhemmat?

Omat vanhempani olivat toisilleen hyvinkin fyysisesti läheisiä (isäni on jo kuollut). He olivat aidosti toistensa sielunkumppanit, parhaat ystävät, rakastajat -  kaikkea sitä, mitä "oikea" avioliitto monen mielestä on. 

Appivanhempani sen sijaan ovat vastakohta. En ole 20 vuoteen IKINÄ nähnyt heidän edes koskevan toisiaan. Tiuskinta, riitely, rumasti puhuminen on arkea. Miehenikin tiedostaa tämän ja sen takia hän on ainakin aikaisemmin sanonut haluavansa läheisyyttä ja fyysistä kosketusta omassa avioliitossaan. 

Mutta ongelma tässä on nyt se, että minä en voi sitä hänelle antaa. Mikäli hän ei voi ilman sitä elää on meidän pakko erota. Itse vaan tosiaan tällä hetkellä haluaisin antaa ajan kulua ja keskittyä lapsiin. Tästä syystä tämän asian nostinkin esille, kun en tiedä onko tässä kumpikaan meistä "oikeassa vai väärässä". Terapiaan ollaan taas menossa tammikuussa, joten siellä viimeistään tämä asia tietenkin tulee esille. 

ap

Et kyllä kuulosta siltä kuin olisit tilanteenne kanssa sinut, vaan kuulostat kireältä ja katkeralta. Se on ilmapiiri jonka lapset kyllä aistivat. Samoin huomaavat jos miehesi koskettaa sinua ja sinä vetäydyt jäykkänä.

Se että inhoaa toisen kosketusta on minulle tuttua. Kun toinen on loukannut pahasti, häntä ei voi päästää lähelle. Henkinen tai fyysinen väkivalta? Alkoholin käyttö ja luottamuksen puute? Vai onko hän pettänyt sinua? Arvaan viimeistä?

Ei tuo kuulosta kämppissuhteelta jossa lapsilla on hyvä olla, vaan katkeruussuhteelta, jossa pinnan alla kiehuu myrkkyliemi ja kaikilla sadan metrin säteellä tulee siitä huono olo.

Minulla on jopa ystävinä tuollaisia ja heidän seurassa on kurjaa koska se piikittely on kaikille ikävää ja noloa.

Lapset luulevat todennäköisesti parisuhdetta sellaiseksi, millainen se vanhemmilla on ollut. Todennäköisesti hakeutuvat aikuisena vastaavanlaiseen suhteeseen.

Mitä itse neuvoisit omalle lapsellesi, joka olisi tahollaan parisuhteessa samassa tilanteessa kuin sinä nyt?

Tee niin.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien parisuhde on lasten koti. Kun ajattelee noin, niin pitää miettiä, minkälainen se lasten koti on, onko se teeskentelyä, teatteria, kulissia? Jos on, niin mitä lapset siitä omaksuvat? Sen että parisuhteeseen voi mennä vaikka ei oikeasti rakasta, voi vaan näytellä jos tulee muuten sopivalta vaikuttava henkilö vastaan joka osoittaa jonkinlaista kiinnostusta, ehkä puoliso on hyvän näköinen ehkä rikas ja menestyvä, eikä tule mieleenkään että pitäisi olla sitä "oikeaa rakkautta".

Mihin sitä oikeaa rakkautta tarvitaan parisuhteessa? Sinä ap sen olet nähnyt omissa vanhemmissasi ja miehesi sen mitä se on kun sitä ei ole. Parisuhde jossa ei ole rakkautta, ei ole luotettava, ei ihmiseen joka ei rakasta voi luottaa 100% että hän on tukena ja auttamassa jos jotain tosi pahaa sattuu. Rakkaus on sitä että sinut hyväksytään juuri sellaisena kuin olet, rakkaan eteen uhraa asioita, rakkaan kanssa seisotaan selät vastakkain muuta maailmaa vastaan, jos parisuhde on vain kulissia, ei tukea ja luottamusta ole.

Näin se juuri on. Olisinpa ymmärtänyt tämän ennen menoa ensimmäiseen avioliittoon. Miehessä ei ollut mitään vikaa, meidän yhdessä olo oli ihan kivaa enimmäkseen ja ookoo, meillä oli samanlaisia arvoja ja tavoitteita.

Vasta nyt koettuani sen miten pulaan jäin vastoinkäymisissä, tiedän että se ei riitäkään. Ja myöhemmin koettuani rakkautta, tiedän että se ei ollut sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Normaaliin arkeen voi kuulua vaikka se, että isä ei koskaan puhu äidistä epäkunnioittavasti tai että äiti tekee isän lempiruokaa, vaikka ei itse siitä pidä. Romanttiset eleet me olemme saaneet amerikkalaisista elokuvista - mikä ei tarkoita, etteivätkö ne joissain perheissä olisi arkea. Oma vajavainen havaintoni (neuvolan terveydenhoitajana) tosin on se, että mitä näkyvämmin arjessa halataan ja pussataan, sitä kovempi on nyrkki, kun sillä lyödään. Kun pariskunta kokee tarvetta julkisesti kisailla keskenään ja vaihtaa kielisuudelmia, niin hälytyskelloni alkavat aina soida.

Ymmärrän hyvin. Mä ajattelen asiaa vähän toisin varmaan siksi, että omat vanhempani ovat olleet naimisissa jo 66 vuotta ja edelleenkin yhdeksänkymppisinä tapa, jolla he katsovat toisiaan, hymyilevät toisilleen ja  koskettavat lempeästi toisiaan, kuvastaa sellaista rakkautta ja vilpitöntä välittämistä, jota minä pidän parisuhteeseen kuuluvana. Mutta nykyaikana tietysti näin pitkät avioliitot, joissa rakkaus on säilynyt ja se edelleenkin näkyy, ovatkin harvinaisia.

Sinä näet katseet ja kosketuksen, ne ovat sinulle merkki siitä, että kaikki on hyvin. Yhtä lailla 66 yhteisen vuoden jälkeen välittämisestä voi kertoa se, että aikaisemmin heräävä keittää toiselle aamukahvit, vaikka itse ei kahvia juo tai antaa toisen aina lukea ensimmäisenä lehden ja kommentoida sen juttuja. Pariskunnilla on erilaisia tapoja osoittaa rakkauttaan, aina se ei meille muille näytä kovinkaan romanttiselta.

Juuri näin. Ja juuri tuosta syystä en voisi olla kovin kauaa parisuhteessa miehen kanssa, jolle parisuhteeksi riittää kämppäkaveruus. Jos en voi saada parisuhteelta sellaista rakkautta, mitä parisuhteelta kaipaan, olen mieluummin ilman koko parisuhdetta. Kuten olen viimeiset 24 vuotta ollutkin. Exäni oli juuri sellainen mies, jolle alkuihastuksen jälkeen olisi riittänyt kämppäkaveruus. Mulle ei riittänyt. 

Eli sinulle hyvä parisuhde on sitä, että kosketellaan ja katsotaan hellästi, mutta arjessa jätetään toinen pärjäämään itsekseen, koska rakkaus ei ulotu niin pitkälle, että hakisi toisen puolesta aamun lehdet. Menkööt itse hakemaan, jos ne haluaa lukea, minä tyydyn hyväilemään niskaansa, siitä kun ei ole minulle mitään vaivaa.

Kärjistettynä voisi ajatelle noinkin. Mulle ei ole koskaan tuottanut mitään ongemaa hakea postini itse. Ja jos joskus olisi tilanne, että en itse pääsisi postilaatikolle ja olisi ihan pakko juuri sinä päivänä saada päivän posti, niin mulla on oikein mukava naapuri, jolle voisin soittaa ja joka hakisi postini puolestani. En siis tarvitse parisuhdetta postin hakemiseen. Yhtenä talvena sairastuin vakavasti ja naapurini oli ihan pyytämättäkin lapioinut lumesta myös minun pihani samalla kuin lapioi omansa. Mulla on sukulaisia, ystäviä, kavereita ja naapureita, jotka ihan mielellään auttavat silloin, jos en itse pysty jotain tekemään. Niin minäkin autan heitä, kun he tarvitsevat apuani. Lisäksi mulla on sen verran hyvä palkka, että pystyn maksamaan tarvittaessa palveluistakin kuten vaikka remonttifirman uusimaan parkettini. En tarvitse parisuhdetta siis remonttihommiakaan varten. Ainoa, mihin parisuhdetta tarvitsisin, on rakkaus, läheisyys ja hellyys. Jos niitä en parisuhteelta saa, en tarvitse parisuhdetta lainkaan. 

Meillä on mielestäni (ja käsittääkseni mieheni mielestä) erittäin hyvä parisuhde, ja rakastamme toisiamme, mutta meillä on aika vähän fyysistä hellyyttä ja läheisyyttä, koska emme vain ole kovin fyysisiä ihmisiä. Sen sijaan mielestäni toisen arjen helpottaminen on rakkauden osoittamista. Vaikka pärjäisin aivan hyvin itsekin, ei siitä ole kysymys.

En väittänytkään, etteikö joku muu voisi olla ihan tyytyväinen parisuhteeseen, josta puuttuvat nuo minun parisuhteelta haluamani asiat. Me ihmiset olemme tässäkin suhteessa erilaisia. Oma arkeni ei ole niin raskasta, että tarvitsisin asuinkumppanin helpottamaan sitä. Mulla on muita ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja kuten sanoin, voin käyttää myös palveluita arkeani helpottamaan. Viikkosiivooja ei veloita kuin muutaman kympin tunnilta enkä sotke kotiani niin pahasti, että tarvitsisin jonkun tänne asumaan siivoamista varten. Mulla on myöskin useita läheisiä ihmisiä, joista saan aina halutessani seuraa teatteriin, ravintolaan, ulkomaanmatkoille jne. Eikä mulle ole mikään ongelma tehdä näitä asioita välillä yksinkin. En aina edes kysy itselleni seuraa näihin asioihin, koska joskus on ihan mukavaa reissata ilman seuraakin tai istuskella ravintolassa ihan vain omien ajatustensa kanssa. Ainoat asiat, mitä parisuhteelta siis edellytän, ovat juuri nuo rakkaus, läheisyys ja hellyys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras malli on se jossa molemmat vanhemmat näyttävät teoin ja sanoin kuinka hyvä on olla rakastavassa parisuhteessa. Hellyys, läheisyys toisen huomiointi sekä yhteen hiileen puhaltaminen. Vaihtamalla paranee.

No tätä tässä juuri tarkoitan. Eli tällaista mallia ei nyt lapsille anneta, mutta onko se tosiaan parempi että erotaan vaan sen takia että ehkä joskus kummatkin löydettäisiin uudet kumppanit, joiden kanssa sitten voisi tällaisen parisuhteen mallin lapsille antaa?

ap

Ette eroa sen takia, että voisitte myöhemmin antaa rakastavan parisuhteen mallia (ehkä), vaan siksi, että näytätte ettei pidä tyytyä pelkkään "kauhun tasapainoon" parisuhteessa. Ei ole oikein kenellekään, että kaksi ihmistä on pakosta yhdessä vain sen takia, että tuli tehtyä lapsia yhdessä. Haluatko opettaa lapsillesi, että noin kuuluu tehdä? Sen mallin sä näytät nyt.

On aivan oikein olettaa, että kaksi aikuista on yhdessä sen lapsen takia. Kyllä, se lapsi on minun mielestäni ihan oikeasti hyvä syy pysyä yhdessä. Jos ei avioliitto toimi; laitatte sen toimimaan. Olette aikuisena ihmisenä pyytäneet kirkkoon porukan katsomaan, kun vannotte jonkun kuolemaan saakka olevan valan muiden edessä ja sitten saatoitte vielä lisää elämää alulle. Olette myös minun mielestäni velkaa sille lapselle sen, että hänellä on kokonainen perhe. Kyllä, se on teidän velvollisuus pelastaa se avioliitto. Eri asia, jos puoliso on hakkaava juoppo, mutta se asia erikseen.

Ei siinä, eroja pakostikin joillekin tulee, mutta kyllä näissä nykypäivän erojutuissa on enemmän siitä kyse, että ei vaan haluta panostaa mihinkään, mikä ei heti ole helppoa tai ihanaa. Ja lapset maksaa sitten sen hinnan. Onhan se jo hyvin tutkittukin juttu, että eronneiden lapsilla on enemmän MT-ongelmia. Ei se teidän avioliitto pelkästään teitä koske...

Miksi pitää mennä naimisiin, jos oikeasti on niin saamaton, että ei voi lupauksiaan pitää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras malli on se jossa molemmat vanhemmat näyttävät teoin ja sanoin kuinka hyvä on olla rakastavassa parisuhteessa. Hellyys, läheisyys toisen huomiointi sekä yhteen hiileen puhaltaminen. Vaihtamalla paranee.

No tätä tässä juuri tarkoitan. Eli tällaista mallia ei nyt lapsille anneta, mutta onko se tosiaan parempi että erotaan vaan sen takia että ehkä joskus kummatkin löydettäisiin uudet kumppanit, joiden kanssa sitten voisi tällaisen parisuhteen mallin lapsille antaa?

ap

Ette eroa sen takia, että voisitte myöhemmin antaa rakastavan parisuhteen mallia (ehkä), vaan siksi, että näytätte ettei pidä tyytyä pelkkään "kauhun tasapainoon" parisuhteessa. Ei ole oikein kenellekään, että kaksi ihmistä on pakosta yhdessä vain sen takia, että tuli tehtyä lapsia yhdessä. Haluatko opettaa lapsillesi, että noin kuuluu tehdä? Sen mallin sä näytät nyt.

Minä haluan kyllä opettaa lapsille mieluummin, että lastenhoito ja aikuisten velvollisuudet ja sen eteen työn tekeminen menevät koska tahansa jonkun romantiikan kaipuun ohi. Minusta on lapsellista, että eroa selitellään sillä, että lasten pitää nähdä joku romanttinen parisuhdemalli ja siinä sivussa voidaankin heittää ne vanhemmuuden velvoitteet ja järki romukoppaan. Eri asia sitten, jos siinä suhteessa on oikeasti paha olla ja yhteiselo on helvettiä, mutta pelkkä romantiikka ei kyllä minusta saa mennä muiden vastuiden edelle. 

Ja tämä kertookin, miksi nykyään erotilastot ovat niin suuret. Lasten jälkeen unohdetaan parisuhde ihan täysin.

No minä mieluumin unohdan sen parisuhteen kuin lapset. Ehkä sinulla on sitten toinen arvojärjestys. 

Voi hellanlettas taas. Sanoinko minä noin?? 

Yllättävän monessa perheessä se parisuhde unohdetaan täysin, kun lapset ovat syntyneet. Ja sen jälkeen tullaan palstalle itkemään kun on ero tulossa. Perheessä pitäisi kaikkien olla samalla viivalla, mutta jostain syystä monelle tuoreelle äidille se mies ei ole enää tärkeä, kun lapset on tehty.

Mä olen kasvanut tuollaisessa kodissa. Olen nyt aikuisena (33v) täysin kyvytön vakavaan parisuhteeseen. Ihastun jatkuvasti vääriin miehiin, enkä uskalla päästää ketään lähelleni :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lasten tartte tietää, millaista vanhemmilla on seksuaalisesti tai makuuhuoneessa. En ole IKINÄ käsittänyt tätä ajattelua.

Eihän tässä puhuttu seksistä? Mutta jos lapset eivät milloinkaan näe, että vanhemmat halaavat tai osoittavat muuten hellyyttä, niin kyllähän siinä hieman vinoutunut roolimalli annetaan.

Höpö höpö. Omat vanhempani olivat juuri kaverimentaliteetilla yhdessä. Hellyyttä ei näytetty, ei halattu yms. Mutta ei se vaikuttanut omaan tai sisarusteni elämään oikeastaan mitenkään, koska vanhempani ovat vanhempina aivan parhaat mahdolliset, aina ajateltiin lasten parasta ja yhäkin, kun kaikki lapset ovat 30+ vuotiaita, tukevat ja auttavat minkä pystyvät. Mun vanhemmille lapset oli aina ykkösasia. Se näkyy ja tuntuu tänä päivänäkin. He loivat meille lapsille vakaan ja turvallisen pohjan elämään, ja olen siitä onnellinen ja kiitollinen joka päivä. Uskon että tässäkin yhteiskunnassa olisi paljon paremmin monen lapsen ja nuoren asiat, jos vanhemmat malttaisivat keskittyä olemaan vanhempia sen kumppanin kanssa, jonka ovat lastensa isäksi/äidiksi valinneet. Nykyään kyllä hankitaan lapsia, mutta oma elämä ja halut menee usein niiden lasten edelle. 

Höpö höpö itsellesi. Koskaan ennen ei ole höpötetty näin paljoa lasten asioista ja tilanteesta. Oma isäni kertoi kuinka oli viiden vanhasta lähtien ollu peltohommissa ja piiskaa tuli jos mokasi. Ei tulisi mieleenkään tuollainen oman lapsen kohdalla. Lapset on nykyään sen verran korkealla jalustalla, että se ajaa avioliiton ja parisuhteen ohi. Näin täälläkin erittäin moni kommentoi. Mutta siinä kohdassa on turha ihmetellä, jos liitto ei kestäkään.

Ap tässä taas. 

Olen katkera, sen myönnän reippaasti. Pelkään myös että katkeroidun koko ajan enemmän, ja jossain vaiheessa asia alkaa vaikuttamaan lapsiini. En halua että he näkevät miten äiti oikeasti ei kunnioita isää ja kavahtaa tämän kosketusta. Mieheni on tehnyt sen verran paljon väärin minua kohtaan, että tiedän etten voi niitä asioita unohtaa. Eikä ne ole sellaisia asioita jotka muuttuvat vaikka hän yrittäisikin, kyseessä on lähtökohtaisesti niin vaikeita ongelmia ettei niistä pääse eroon. Olenkin viimeiset 9 vuotta kokenut olevani täysin yksin tässä suhteessa. 

Mutta nyt siis olemme löytäneet jonkinlaisen välirauhan, ja mietin tässä että olenko itse nyt vain sokaistunut siitä helpotuksesta, jonka se on tuonut? En näe, mitä hallaa tämä tekee lapsilleni pitkällä aikavälillä? Tämän takia tätä tässä mietin. Ja kyllä, käyn myös yksilöterapiassa tätä asiaa käsittelemässä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä taas. 

Olen katkera, sen myönnän reippaasti. Pelkään myös että katkeroidun koko ajan enemmän, ja jossain vaiheessa asia alkaa vaikuttamaan lapsiini. En halua että he näkevät miten äiti oikeasti ei kunnioita isää ja kavahtaa tämän kosketusta. Mieheni on tehnyt sen verran paljon väärin minua kohtaan, että tiedän etten voi niitä asioita unohtaa. Eikä ne ole sellaisia asioita jotka muuttuvat vaikka hän yrittäisikin, kyseessä on lähtökohtaisesti niin vaikeita ongelmia ettei niistä pääse eroon. Olenkin viimeiset 9 vuotta kokenut olevani täysin yksin tässä suhteessa. 

Mutta nyt siis olemme löytäneet jonkinlaisen välirauhan, ja mietin tässä että olenko itse nyt vain sokaistunut siitä helpotuksesta, jonka se on tuonut? En näe, mitä hallaa tämä tekee lapsilleni pitkällä aikavälillä? Tämän takia tätä tässä mietin. Ja kyllä, käyn myös yksilöterapiassa tätä asiaa käsittelemässä.

ap

Mua ihmetyttää, miksi olet tehnyt kaksi lasta tuohon suhteeseen. Molemmat lapsesi ovat saaneet alkunsa tuon 9 vuoden aikana, jolloin olet kokenut olevasi suhteessa täysin yksin. Mitä uskoit saavuttavasi sillä, että teit vielä kaksi lastakin tilanteeseen? Siis sens ijaan, että olisit jo 9 vuotta sitten eronnut ja etsinyt sellaisen miehen, jonka kanssa olisit voinut perustaa perheen? 

Tehtyä ei tietenkään saa tekemättömäksi. Mä mietin kuitenkin, miten kauan uskot jaksavasi tällaista kulissielämää? Siihen asti, että nuorempikin pojista on täysi-ikäinen? Kannattaa muistaa, että vanhempien ero, jos siihen ei näytä olevan mitään "oikeaa" syytä, voi olla teineille huomattavasti rankempi juttu kuin mitä olisi 4- ja 8-vuotiaille. Jos jaksat tätä nykyistä kitkuttelua esimerkiksi 8 vuotta, olet erotessasi tenienkin mielestä "tarinan pahis", koska jätit lastesi isän ja rikoit perheen ilman syytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyisin ap:ltä, millaista hänen omassa lapsuudessaan oli? Osoittivatko vanhemmat hellyyttä toisilleen, ja miltä se tuntui? Tai, kun kävit kylässä, aikuiset sukulaispariskunnat ja kavereiden vanhemmat?

Omat vanhempani olivat toisilleen hyvinkin fyysisesti läheisiä (isäni on jo kuollut). He olivat aidosti toistensa sielunkumppanit, parhaat ystävät, rakastajat -  kaikkea sitä, mitä "oikea" avioliitto monen mielestä on. 

Appivanhempani sen sijaan ovat vastakohta. En ole 20 vuoteen IKINÄ nähnyt heidän edes koskevan toisiaan. Tiuskinta, riitely, rumasti puhuminen on arkea. Miehenikin tiedostaa tämän ja sen takia hän on ainakin aikaisemmin sanonut haluavansa läheisyyttä ja fyysistä kosketusta omassa avioliitossaan. 

Mutta ongelma tässä on nyt se, että minä en voi sitä hänelle antaa. Mikäli hän ei voi ilman sitä elää on meidän pakko erota. Itse vaan tosiaan tällä hetkellä haluaisin antaa ajan kulua ja keskittyä lapsiin. Tästä syystä tämän asian nostinkin esille, kun en tiedä onko tässä kumpikaan meistä "oikeassa vai väärässä". Terapiaan ollaan taas menossa tammikuussa, joten siellä viimeistään tämä asia tietenkin tulee esille. 

ap

Kyllä sinä tässä olet väärässä, pidit siitä tai et! Pahin mahdollinen virhe parisuhteessa on vain keskittyä lapsiin! Juuri tyhmempää asiaa et enää voi perheellesi ja parisuhteellesi tehdä. Lapsiin keskittyminen on se toisiksi viimeinen asia mikä tehdään parisuhteessa, viimeinen asia onkin tämän jälkeen ero. Jos haluat pelastaa parisuhteesi, ja perheesi, älä keskity lapsiin, vaan mieheesi, sekä parisuhteeseesi hänen kanssaan, se on myös lasten etu, ja paras lahja minkä voit lapsillesi antaa!

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on hyvin vahvasti kulttuuri, jossa ihannoidaan kaverillisia suhteita. Romantiikkaa tai seksiä taas ei arvosteta vaan niitä pidetään jopa turhana haihatteluna. Pitkä parisuhde olisi ihanne, josta ei erota, vaikkei mitään tunteita puolisoa kohtaan olisikaan. Rakastumista tai ihastumista muihin taas paheksutaan ihan ylitsevuotavasti. Muissa kulttuureissa taas nämä asiat nähdään usein aika eri tavalla - esimerkiksi Ranskassa seksiä ja romantiikkaa pidetään ihmisluonteeseen kuuluvana osana eikä niitä paheksuta tai edes odoteta, että ihmisen tulisi voida hyvin elää ilman seksiä. Suomessa seksinkaipuuta pidetään pinnallisena pervoiluna ja sellaisen ihmisen haluna, joka ei ymmärrä "mikä elämässä on oikeasti tärkeää". 

Ehkä olisi tärkeä ymmärtää, etteivät kaikki halua elää näin. Tämä on kulttuurillinen sidos, joka näkyy pääasiassa vain Suomessa eikä se tarkoita, että vain me suomalaiset osaamme elää oikein. Ihmussuhteet ja liitot elävät eikä se ole automaattisesti mitenkään hirveä paha asia. Eikä kaikki muu kuin perustylsä arki ole turhanpäiväistä haihattelua, vaikka se voi siltä tuntuakin. Seksikin on ihan perustarve ja vaikkei sen puutteeseen kuole niin se kyllä aiheuttaa paljon negatiivista jo ihan terveydelle ja hormonitoiminnalle. Ei kenenkään tarvitse elää ilman seksiä ihan vain siksi, että naapuri paheksuu. Suomalaiset (naiset) paheksuvat muutenkin ihan kaikkea: seksiä, romantiikka, synttärilahjoja, vuosipäivälahjoja (täällähän aina kilpaillaan siitä, kenen mies huomioi vähiten juhlapäiviä ja kuinka hyvä asia se on), haaveita, unelmia.

Me elämme vain yhden kerran. Te ette tätäkään päivää saa ikinä takaisin ja voitte kuulla jo huomenna, että kuolette pian. Onko se sitten ollut todella hieno asia, ettei vaan ole vahingossakaan "haihatellut" mihinkään suuntaan? ;)

Tämä on tosiaan jonkinlainen suomalaisen kulttuurin ilmentymä. Kun kerran on luvattu oikein papin edessä, niin sitten ollaan vaikka "syvän märkänisi". Epäonnistumisen, häpeän ja virheiden tekemisen pelko on iskostettu tähän kansaan niin syvälle, että mieluummin alistuu ja selittää sonnankin kullaksi, kuin hakee parempaa. Ja se kylmyys - en tarkoita ilmastoa. Ettei vain tarvitse koskea tai tuntea. Mitäpä se hyvejää. On oravan vika, että käpy on jäässä. On täällä ennenkin asuttu maakuopassa ja järsitty naurista.

 

Pienetkin eleet voivat olla merkittäviä, kuten vaikka se lehden hakeminen, kahvin keittäminen tai voileivän tekeminen. Mutta mitä hittoa tälle kansalle on tapahtunut, että puolison - sen läheisimmän ihmisen - koskettamisesta ja hyvänä pitämisestä saadaan ällöttävää ja vastenmielistä? Jonkinlainen sukupolvesta toiseen siirtyvä rasite tämä on, mutta luulisi menevän vähitellen ohitse. Sotasukupolvista ymmärrän, elämä oli kovaa ja selvittävä oli keinoilla millä hyvänsä, mutta ei nykyään tarvitse. Tälläkin palstalla on monta ketjua, mm. se 70-luvulla syntyneiden äideistä, missä taustalla kuuluu huuto kammottavasta tunnekylmyydestä lapsia ja puolisoita kohtaan (myös isiltä).

Ihan kuin hellyyden ja muun välittämisen fyysinen osoittaminen veisi aina palan pois ihmisestä. Tai jostain joutuisi sen takia luopumaan. Ei joudu, eikä vie! Se on vieläpä täysin ilmaista. En minä muuta keksi, kuin että se siirtyy perhekunnittain sukupolvelta toiselle, nimenomaan perhemallina.

Ihan hieno homma teiltä, aikuismainen ja vastuullinen ratkaisu. Parempihan tuo on lasten kannalta, kun se, että ovat vuoroviikoin kummankin vahemman luona. Se on ihan hirvittävää, eikä aikuiset tekisi sitä kahta kuukautta. Mutta monien lasten on tehtävä sitä koko lapsuutensa.

Kaverisuhde on oikein hyvä ja teidän kodin ilmapiiri kuulostaa hyvältä. Jos ollaan vuosikymmeniä yhdessä, niin turha luulla, että siinä ollaan aina umpirakastuneita. Teillä on nyt sellainen vaihe. Siinä vihkivalasskin kysytään tahdotko rakastaa. Eli kysytään tahtoa, ei rakastamista. Kun lapset ovat isoja, niin sitten voitte päättää, mikä on lopullinen ratkaisua.

Itse ajattelin lasten ollessa pieniä, että kun lapset lähtevät kokoa, niin olen vapaa lähtemään. Silloinhan monet eroavat. Mutta jostakin se vanha kipinä vaan löytyi, eikä nyt tule mieleenkään erota. Meillä n hienoa yhteistä aikaa.

Mieheni vanhemmat eivät ole koskaan osoittaneet minkäänlaista fyysistä yhteyttä toisiinsa, eivät minun aikanani eivätkä mieheni mukaan myöskään hänen lapsuudessaan tai nuoruudessaan. Lapsenlapsia ja eläimiä he kyllä halivat ja hellivät kovasti, joten kyse ei siis ole siitä että eivät osaisi osoittaa hellyyttä fyysisesti. He ovat sen ajan ihmisiä että eivät varmasti koskaan eroa, vaikuttavat olevan vain hyviä ystäviä.

Minä taas olen perheestä jossa vanhemmat ovat aina näyttäneet tunteensa avoimesti ja pussailevat vieläkin jatkuvasti, olen siis tottunut täysin päinvastaiseen malliin. Mieheni vanhemmat tavattuani pelkäsin aluksi että hän ei alkuhuuman jälkeen enää osaa ottaa fyysistä kontaktia ja pusut jäävät pois, mutta onneksi mieheni ei näytä saaneen lapsuudestaan "outoa" mallia. Hän on joskus todennut että sellaisia hänen vanhempansa nyt vaan ovat ja että hän haluaa parisuhteelta enemmän hellyyttä kuin mitä kotona näkyi.

Yritän nyt tällä sanoa että en usko lapsiesi traumatisoituvan, he osavat varmasti itse isompina muodostaa omat käsityksensä asiasta. Kannattaa kuitenkin antaa lapsille runsaasti hellyyttä ja pusuja jotta he saavat mallin tällaiseen. Eivät kaikki toisiaan rakastavat vanhemmatkaan toisiaan pussaile.

Minä en ehkä kykenisi elämään tuollaisessa tilanteessa, mutta jos tämä on teille vanhemmille ok, niin uskon että lapsille tilanteenne on parempi kuin ero.

Ap taas. 

Onpa tämä todella jännä aihe; vastauksia ja näkemyksiä tulee ihan laidasta laitaan, kiitos kaikista! Tämä kyllä viittaa mielestäni vahvasti siihen, että tällaiset asiat ja päätökset ovat tosiaan täysin yksilöllisiä eikä niihin ole mitään yleispätevää nyrkkisääntöä. Pitää siis vain katsoa tätä asiaa miehen kanssa terapian kautta yhdessä ja yrittää löytää se meille oikea ratkaisu.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä taas. 

Olen katkera, sen myönnän reippaasti. Pelkään myös että katkeroidun koko ajan enemmän, ja jossain vaiheessa asia alkaa vaikuttamaan lapsiini. En halua että he näkevät miten äiti oikeasti ei kunnioita isää ja kavahtaa tämän kosketusta. Mieheni on tehnyt sen verran paljon väärin minua kohtaan, että tiedän etten voi niitä asioita unohtaa. Eikä ne ole sellaisia asioita jotka muuttuvat vaikka hän yrittäisikin, kyseessä on lähtökohtaisesti niin vaikeita ongelmia ettei niistä pääse eroon. Olenkin viimeiset 9 vuotta kokenut olevani täysin yksin tässä suhteessa. 

Mutta nyt siis olemme löytäneet jonkinlaisen välirauhan, ja mietin tässä että olenko itse nyt vain sokaistunut siitä helpotuksesta, jonka se on tuonut? En näe, mitä hallaa tämä tekee lapsilleni pitkällä aikavälillä? Tämän takia tätä tässä mietin. Ja kyllä, käyn myös yksilöterapiassa tätä asiaa käsittelemässä.

ap

Muista kuitenkin että muutoksen vaatiminen ja syytteleminen aloitetaan aina itsestä, ei koskaan toisesta. Kun olet ensin syyttänyt kaiken mahdollisen itsessäsi, ja vaatinut muutoksen, ja toteuttanut sen ensin itsessäsi, sitten kun olet itsessäsi korjannut kaikki suhdetta tuhoavat käyttäytymismallit, voit keskittyä vaatimiseen toiselta. Tämä on se järjestys, jossa itsenäinen, kypsä ihminen kantaa vastuun omasta käyttäytymisestään, eikä toisen. Epäkypsä ja toisesta riippuvainen ihminen syyttelee toista kaikista asioista, eikä näin ollen kanna vastuuta omasta itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Ap taas. 

Onpa tämä todella jännä aihe; vastauksia ja näkemyksiä tulee ihan laidasta laitaan, kiitos kaikista! Tämä kyllä viittaa mielestäni vahvasti siihen, että tällaiset asiat ja päätökset ovat tosiaan täysin yksilöllisiä eikä niihin ole mitään yleispätevää nyrkkisääntöä. Pitää siis vain katsoa tätä asiaa miehen kanssa terapian kautta yhdessä ja yrittää löytää se meille oikea ratkaisu.

ap

Kyllä niihin nyt vain on yleispätevät nyrkkisäännöt, miten parisuhteessa ja perheessä eletään, ja miten kumppania kohdellaan. Silloin kun itsekäs oma etu on ristiriidassa näiden nyrkkisääntöjen kanssa, alkaa selittely, ja huomion kiinnittäminen toissijaisiin asioihin.