Nyt rehellisiä mielipiteitä perhe-elämästä ja sen vaikutuksesta lapsiin kun avioliitto on "kaverisuhde"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Pahoitteluni, mutta mielestäni ihminen, joka ei ymmärrä että tuon asian kyllä näkee pariskunnan yhdessäolon tavoista - muutenkin kuin siitä, pussailevatko he vai eivät - on todennäköisesti kasvanut juuri tällaisessa kaverisuhteessa olevien vanhempien lapsena. Itsekin olin sellainen. Olen vasta aikuisena tajunnut, mitä olinkaan menettämässä, kun en tiennyt mitä todellinen rakkaus on. Onneksi minulla kävi hyvä mäihä ja satuin tapaamaan miehen, joka tämän asian minulle opetti. Mutta aluksi olin vähällä juosta karkuun tätä miestä, koska rakastavassa suhteessa oleminen oli minulle niin uusi kokemus että se jopa pelotti ja sain kaikenlaisia irrationaalisia vastareaktioita. Olin siis vähällä itse pilata tämän onnen itseltäni, ihan vain siksi että en ollut saanut rakastavan suhteen mallia mistään. Vanhemmiltani olin oppinut lähinnä näitä katkeria asenteita, että esim. toisen kehuminen ja kannustaminen on jotenkin tarpeetonta ja sellaista tarvitsee vain heikko ihminen joka ei pärjää omillaan, jne. Rakkaudettomassa suhteessa elävät ihmiset kehittävät tällaisia mantroja suojellakseen itseeän omalta pettymykseltään, ja nämä käsitykset siirtyvät totta kai myös lapsille. Palstakirjoituksetkin ovat näitä mantroja täynnä.

Kirjoitin asian muistakin seurauksista (suhde vanhempiini nyt aikuisena) tuohon toiseen ketjuun:

https://www.vauva.fi/comment/31554143#comment-31554143

https://www.vauva.fi/comment/31554381#comment-31554381

Olennaista on se, minkä joku jo ketjussa sanoikin, että jos vanhemmat ovat oikeasti kaverisuhteessaan onnellisia eivätkä vain teeskentele olevansa, lapsilla lienee kaikki hyvin. Silloinhan vanhemmat myös kohtelevat toisiaan kunnioittavasti ja rakastavasti (ilman seksuaalista elementtiä). Mutta lapsi tietää ja huomaa kyllä, jos vanhemmilla on toisiaan kohtaan vihaa ja katkeruutta, vaikka sitä kuinka yritettäisiin pitää piilossa. Ei siis riitä, että vanhemmat kohtelevat lapsiaan rakastavasti - myös omaa puolisoa pitää kohdella rakastavasti jotta lapsilla on hyvä olla.

Minä en voisi elää parisuhteessa, josta puuttuu rakkaus, hellyys ja läheisyys. Koska se ei olisi mielestäni parisuhde vaan kämppäkaveruus. Jos haluaisin kämppiksen, hankkisin sellaisen. Ja heteronaisena kämppikseni täytyisi olla toinen heteronainen, jolloin ei olisi pelkoa kummankaan yksipuolisesta ihastumisesta toiseen. Olen kuitenkin saanut sinkkunakin elämässäni kaiken, mitä olen halunnut. Paitsi parisuhdetta eli rakkautta, hellyyttä ja läheisyyttä. En tarvitse miestä asumaan kanssani, jos nuo kolme kaverisuhteen parisuhteeksi muuttavaa asiaa puuttuvat. Voin olla miesten kanssa kaveri ilman, että miesten täytyisi muuttaa luokseni asumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Minä kaipaan niitä kahden kesken oltaessa, en lasten nähden tai muutenkaan julkisesti. Huoneella ei ole väliä. Ja olen kyllä myös saanut kaipaamani. Onneksi mies on samoilla linjoilla. Ehkä meidän lapset on siis kasvaneet ihan kieroon.

Katseista, toisen kuuntelusta, lähekkäin kulkemisesta voi kyllä ulkopuolinenkin päätellä, että olemme toisiamme kunnioittava ja rakastava pariskunta. 

Mutta noitahan ei ole myöskään aloittajan parisuhteessa. 

Tarkennan että en tarkoittanut rakkaudella tässä mitään romanttisen rakkauden ensi huumaa, vaan vuosien myötä kehittynyttä kiintymystä.

Toisen kunnioittaminen taas on tahdon asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Normaaliin arkeen voi kuulua vaikka se, että isä ei koskaan puhu äidistä epäkunnioittavasti tai että äiti tekee isän lempiruokaa, vaikka ei itse siitä pidä. Romanttiset eleet me olemme saaneet amerikkalaisista elokuvista - mikä ei tarkoita, etteivätkö ne joissain perheissä olisi arkea. Oma vajavainen havaintoni (neuvolan terveydenhoitajana) tosin on se, että mitä näkyvämmin arjessa halataan ja pussataan, sitä kovempi on nyrkki, kun sillä lyödään. Kun pariskunta kokee tarvetta julkisesti kisailla keskenään ja vaihtaa kielisuudelmia, niin hälytyskelloni alkavat aina soida.

Ymmärrän hyvin. Mä ajattelen asiaa vähän toisin varmaan siksi, että omat vanhempani ovat olleet naimisissa jo 66 vuotta ja edelleenkin yhdeksänkymppisinä tapa, jolla he katsovat toisiaan, hymyilevät toisilleen ja  koskettavat lempeästi toisiaan, kuvastaa sellaista rakkautta ja vilpitöntä välittämistä, jota minä pidän parisuhteeseen kuuluvana. Mutta nykyaikana tietysti näin pitkät avioliitot, joissa rakkaus on säilynyt ja se edelleenkin näkyy, ovatkin harvinaisia.

Sinä näet katseet ja kosketuksen, ne ovat sinulle merkki siitä, että kaikki on hyvin. Yhtä lailla 66 yhteisen vuoden jälkeen välittämisestä voi kertoa se, että aikaisemmin heräävä keittää toiselle aamukahvit, vaikka itse ei kahvia juo tai antaa toisen aina lukea ensimmäisenä lehden ja kommentoida sen juttuja. Pariskunnilla on erilaisia tapoja osoittaa rakkauttaan, aina se ei meille muille näytä kovinkaan romanttiselta.

Juuri näin. Ja juuri tuosta syystä en voisi olla kovin kauaa parisuhteessa miehen kanssa, jolle parisuhteeksi riittää kämppäkaveruus. Jos en voi saada parisuhteelta sellaista rakkautta, mitä parisuhteelta kaipaan, olen mieluummin ilman koko parisuhdetta. Kuten olen viimeiset 24 vuotta ollutkin. Exäni oli juuri sellainen mies, jolle alkuihastuksen jälkeen olisi riittänyt kämppäkaveruus. Mulle ei riittänyt. 

Eli sinulle hyvä parisuhde on sitä, että kosketellaan ja katsotaan hellästi, mutta arjessa jätetään toinen pärjäämään itsekseen, koska rakkaus ei ulotu niin pitkälle, että hakisi toisen puolesta aamun lehdet. Menkööt itse hakemaan, jos ne haluaa lukea, minä tyydyn hyväilemään niskaansa, siitä kun ei ole minulle mitään vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän surullisella mielellä luen ketjua, kun koskettaminen ja hellyys on joidenkin mielestä "lääppimistä" ja "kiehnäämistä". Itse kun on avioliitossa jossa vaimo ei koske, pussaa eikä kaupan päälle tunnu välittävän seksistäkään. Tajusin syyn (liian myöhään) vasta vuosien päästä kun huomasin, etteivät appivanhemmatkaan ikinä koske toisiinsa ainakaan julkisesti. En muista heiltä ensimmäistäkään halausta tai kosketusta nähneeni 20 vuoden aikana. Heidän koko elämänsä on jonkinlaista äärimmäisen arkisen realismin ja tavallisuuden yhdistelmää. Koko elämä menee tasaisen harmaana massana ilman yritystäkään muuhun. Eivät riitelekään kovin pahasti, mutta tiuskivat toisinaan, ja täsmälleen sama malli on vaimollanikin. Hänelle "parisuhteeksi" riittää se, että on joku jonka kanssa asua, kasvattaa lapset, hoitaa kotia ja viettää aikaa, mutta fyysisyyttä ei tarvitse olla. Minusta suhde ilman fyysistä ulottuvuutta on pelkkä kaverisuhde, tosin luulen että jotkut kaverisuhteetkin ovat intiimimpiä :(

 

Joten kyllä se malli näyttää siirtyvän jälkipolville, valitettavasti se siirtynee myös omille lapsillemme. Mutta minkäs teen, kun toisella ei ole halua eikä sisäistä tarvetta muutokseen. En minäkään kaipaa jatkuvaa lähelläoloa, halailua, pussailua ja jokapäiväistä tajunnan räjäyttävää seksiä. Mutta olisi todella ihanaa, kun edes kerran vuodessa toinen vain tulisi viereen istumaan, ja ottaisi kädestä kiinni. Minä pidän koskettamisesta, toisen ihon lämmöstä ja tuoksusta, mutta ei sitä yksipuolisena jaksa vuodesta toiseen.

Ja varmasti näkyy lapsille, että ainakin toinen vanhemmista on jatkuvasti onneton.

Mistä tiedät, millainen suhde appivanhemmillasi oli? Ehkä he eivät sinulle näyttäneet sitä hellää puolta ehkä se jäi kokonaan makuuhuoneen puolelle, missä peitto heilui  joka ilta. Olisitko ollut tyytyväisempi omaan parisuhteeseesi, jos appivanhemmat aina teillä käydessään olisivat kahdesti vuorokaudessa sulkeutuneet vessaan naimaan äänekkäästi osoittaakseen, että himot hyrräävät ja seksi sujuu ja siinä sivussa koko muukin elämä. Ja sen jälkeen julkisesti kähmineet toisiaan sohvalla vain näyttääkseen, että tämä on hyvä parisuhde, ei ihmeemmin aivoja, mutta alapäätä sitäkin enemmän.

Sinulla meni tuon kirjoittajan pointti nyt ihan heittäen ohi, jos kuvittelet että ainoa asia, mistä näkee rakastaako pari toisiaan, on äänekkäästi vessassa naiminen. Se rakastaminen näkyy tuhansista pienistä eleistä, ilmeistä, katseista, siitä miten toisen sanalliseen viestintään vastataan, jne. Ja kun osaa katsoa, niin sekin on todella helppo nähdä jos joku pari ei toisiaan rakasta aidosti. Moni ei kylläkään osaa, koska koko asia on heille jäänyt niin vieraaksi. Tämähän on suomalaisessa kulttuurissa ihan yleisesti tiedetty ongelma, että ihmiset ovat kylmiä ja kovia toisilleen, tunteet haudataan syvälle koska kulttuuriin on sisäänrakennettu käsitys, että tunteet ovat jonkinlaista sairautta, jne. 

Kun oikeasti rakastaa toista, seksikin on paljon tyydyttävämpää ja rikkaampaa, ei tosiaankaan pelkkää naimista (vaikka sitäkin se voi olla, ei rakastaminen sitä sulje pois).

t. 101

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lasten tartte tietää, millaista vanhemmilla on seksuaalisesti tai makuuhuoneessa. En ole IKINÄ käsittänyt tätä ajattelua.

Eihän tässä puhuttu seksistä? Mutta jos lapset eivät milloinkaan näe, että vanhemmat halaavat tai osoittavat muuten hellyyttä, niin kyllähän siinä hieman vinoutunut roolimalli annetaan.

Höpö höpö. Omat vanhempani olivat juuri kaverimentaliteetilla yhdessä. Hellyyttä ei näytetty, ei halattu yms. Mutta ei se vaikuttanut omaan tai sisarusteni elämään oikeastaan mitenkään, koska vanhempani ovat vanhempina aivan parhaat mahdolliset, aina ajateltiin lasten parasta ja yhäkin, kun kaikki lapset ovat 30+ vuotiaita, tukevat ja auttavat minkä pystyvät. Mun vanhemmille lapset oli aina ykkösasia. Se näkyy ja tuntuu tänä päivänäkin. He loivat meille lapsille vakaan ja turvallisen pohjan elämään, ja olen siitä onnellinen ja kiitollinen joka päivä. Uskon että tässäkin yhteiskunnassa olisi paljon paremmin monen lapsen ja nuoren asiat, jos vanhemmat malttaisivat keskittyä olemaan vanhempia sen kumppanin kanssa, jonka ovat lastensa isäksi/äidiksi valinneet. Nykyään kyllä hankitaan lapsia, mutta oma elämä ja halut menee usein niiden lasten edelle. 

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. 

Uskon, että vuosienkin "kuivien" kausien jälkeen voi rakastua uudelleen omaan puolisoon. Minulle näin kävikin n. 6 vuotta sitten kun avioero ensimmäistä kertaa oli tapetilla, mutta terapian kautta saatiin homma toimimaan. 

Nyt kuitenkin tilanne on hyvin eri kuin silloin, koska mies on tehnyt asioita/kohdellut minua tavalla, joita en voi unohtaa. Voin varmasti joskus antaa anteeksi, mutten unohtaa. Tämän olen hyväksynyt. Ja tästä syystä meillä ei ole enää mahdollisuutta "rakastua uudelleen", mikä onkin tämän viestiketjun keskeisin kysymys. Kyllä lapsetkin (2 poikaa) jossain vaiheessa tulevat tajuamaan, että äiti ja isi on vaan kavereita, mutta onko se tosiaan niin pahasta? Tässä ketjussa on tullut monta hyvää argumenttia eri kanteilta. Itse kallistun ainakin juuri nyt siihen että lapset tarvitset turvaa, rutiineja, kodikkuutta ja yhdessä tekemisen henkeä. Tätä kaikkea voimme mieheni kanssa heille nyt antaa, ja asettaa romanttiset parisuhdeajatukset sivuun. Tai ainakin minä voin asettaa romanttiset parisuhdeajatukset sivuun. Toivottavasti hänkin. Tästä pitää meidän pian vakavasti jutella ja pelkään pahoin että taas aukeaa portti helvettiin jossa vaan riidellään eikä kukaan enää voi edes lähimainkaan hyvin. 

ap

Jos mahdollista, niin yrittäkää saada lapset vaikka kokonaiseksi viikonlopuksi hoitoon ja sopikaa, että se aika käytetään keskinäisistä asioista puhumiseen. Se vaatii molemmilta tahtoa, ettei mene riitelyksi, mutta varmasti puhdistaa ilmaa. Jos olette molemmat valmiita elämään samojen "sääntöjen" mukaan, niin jatkakaa ihmeessä. Jos ette ole, niin alkakaa harkita eroa. Lasten kannalta on parempi erota ennen kuin kuvioissa on uusia kumppaneita, mutta jos kumpikaan ei kaipaa uutta suhdetta, ei ole mitään estettä sille etteikö järjestelynne toimisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Normaaliin arkeen voi kuulua vaikka se, että isä ei koskaan puhu äidistä epäkunnioittavasti tai että äiti tekee isän lempiruokaa, vaikka ei itse siitä pidä. Romanttiset eleet me olemme saaneet amerikkalaisista elokuvista - mikä ei tarkoita, etteivätkö ne joissain perheissä olisi arkea. Oma vajavainen havaintoni (neuvolan terveydenhoitajana) tosin on se, että mitä näkyvämmin arjessa halataan ja pussataan, sitä kovempi on nyrkki, kun sillä lyödään. Kun pariskunta kokee tarvetta julkisesti kisailla keskenään ja vaihtaa kielisuudelmia, niin hälytyskelloni alkavat aina soida.

Ymmärrän hyvin. Mä ajattelen asiaa vähän toisin varmaan siksi, että omat vanhempani ovat olleet naimisissa jo 66 vuotta ja edelleenkin yhdeksänkymppisinä tapa, jolla he katsovat toisiaan, hymyilevät toisilleen ja  koskettavat lempeästi toisiaan, kuvastaa sellaista rakkautta ja vilpitöntä välittämistä, jota minä pidän parisuhteeseen kuuluvana. Mutta nykyaikana tietysti näin pitkät avioliitot, joissa rakkaus on säilynyt ja se edelleenkin näkyy, ovatkin harvinaisia.

Sinä näet katseet ja kosketuksen, ne ovat sinulle merkki siitä, että kaikki on hyvin. Yhtä lailla 66 yhteisen vuoden jälkeen välittämisestä voi kertoa se, että aikaisemmin heräävä keittää toiselle aamukahvit, vaikka itse ei kahvia juo tai antaa toisen aina lukea ensimmäisenä lehden ja kommentoida sen juttuja. Pariskunnilla on erilaisia tapoja osoittaa rakkauttaan, aina se ei meille muille näytä kovinkaan romanttiselta.

Juuri näin. Ja juuri tuosta syystä en voisi olla kovin kauaa parisuhteessa miehen kanssa, jolle parisuhteeksi riittää kämppäkaveruus. Jos en voi saada parisuhteelta sellaista rakkautta, mitä parisuhteelta kaipaan, olen mieluummin ilman koko parisuhdetta. Kuten olen viimeiset 24 vuotta ollutkin. Exäni oli juuri sellainen mies, jolle alkuihastuksen jälkeen olisi riittänyt kämppäkaveruus. Mulle ei riittänyt. 

Eli sinulle hyvä parisuhde on sitä, että kosketellaan ja katsotaan hellästi, mutta arjessa jätetään toinen pärjäämään itsekseen, koska rakkaus ei ulotu niin pitkälle, että hakisi toisen puolesta aamun lehdet. Menkööt itse hakemaan, jos ne haluaa lukea, minä tyydyn hyväilemään niskaansa, siitä kun ei ole minulle mitään vaivaa.

Kärjistettynä voisi ajatelle noinkin. Mulle ei ole koskaan tuottanut mitään ongemaa hakea postini itse. Ja jos joskus olisi tilanne, että en itse pääsisi postilaatikolle ja olisi ihan pakko juuri sinä päivänä saada päivän posti, niin mulla on oikein mukava naapuri, jolle voisin soittaa ja joka hakisi postini puolestani. En siis tarvitse parisuhdetta postin hakemiseen. Yhtenä talvena sairastuin vakavasti ja naapurini oli ihan pyytämättäkin lapioinut lumesta myös minun pihani samalla kuin lapioi omansa. Mulla on sukulaisia, ystäviä, kavereita ja naapureita, jotka ihan mielellään auttavat silloin, jos en itse pysty jotain tekemään. Niin minäkin autan heitä, kun he tarvitsevat apuani. Lisäksi mulla on sen verran hyvä palkka, että pystyn maksamaan tarvittaessa palveluistakin kuten vaikka remonttifirman uusimaan parkettini. En tarvitse parisuhdetta siis remonttihommiakaan varten. Ainoa, mihin parisuhdetta tarvitsisin, on rakkaus, läheisyys ja hellyys. Jos niitä en parisuhteelta saa, en tarvitse parisuhdetta lainkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ainoa, mihin parisuhdetta tarvitsisin, on rakkaus, läheisyys ja hellyys. Jos niitä en parisuhteelta saa, en tarvitse parisuhdetta lainkaan. 

Voi kun nämä kaikki rakkaudesta puhuvat kertoisivat, mitä sillä tarkoittavat.

Pariskunnalla, joka ei ikinä osoita mitään fyysistä hellyyttä tai läheisyyttä julkisesti, voi kyllä olla rakkautta paljonkin.

Vierailija kirjoitti:

Vähän surullisella mielellä luen ketjua, kun koskettaminen ja hellyys on joidenkin mielestä "lääppimistä" ja "kiehnäämistä". Itse kun on avioliitossa jossa vaimo ei koske, pussaa eikä kaupan päälle tunnu välittävän seksistäkään. Tajusin syyn (liian myöhään) vasta vuosien päästä kun huomasin, etteivät appivanhemmatkaan ikinä koske toisiinsa ainakaan julkisesti. En muista heiltä ensimmäistäkään halausta tai kosketusta nähneeni 20 vuoden aikana. Heidän koko elämänsä on jonkinlaista äärimmäisen arkisen realismin ja tavallisuuden yhdistelmää. Koko elämä menee tasaisen harmaana massana ilman yritystäkään muuhun. Eivät riitelekään kovin pahasti, mutta tiuskivat toisinaan, ja täsmälleen sama malli on vaimollanikin. Hänelle "parisuhteeksi" riittää se, että on joku jonka kanssa asua, kasvattaa lapset, hoitaa kotia ja viettää aikaa, mutta fyysisyyttä ei tarvitse olla. Minusta suhde ilman fyysistä ulottuvuutta on pelkkä kaverisuhde, tosin luulen että jotkut kaverisuhteetkin ovat intiimimpiä :(

 

Joten kyllä se malli näyttää siirtyvän jälkipolville, valitettavasti se siirtynee myös omille lapsillemme. Mutta minkäs teen, kun toisella ei ole halua eikä sisäistä tarvetta muutokseen. En minäkään kaipaa jatkuvaa lähelläoloa, halailua, pussailua ja jokapäiväistä tajunnan räjäyttävää seksiä. Mutta olisi todella ihanaa, kun edes kerran vuodessa toinen vain tulisi viereen istumaan, ja ottaisi kädestä kiinni. Minä pidän koskettamisesta, toisen ihon lämmöstä ja tuoksusta, mutta ei sitä yksipuolisena jaksa vuodesta toiseen.

Ja varmasti näkyy lapsille, että ainakin toinen vanhemmista on jatkuvasti onneton.

Nuo mallit tosiaan opitaan. Ex mieheni perhe oli juuri kuin appivanhempiesi, ei pussaamisen lisäksi ei myöskään puhuttu, kaikki hankalat asiat vaiettiin. Itse hyvin toisenlaisen perheen kasvattina en koskaan kyennyt sopeutumaan tuohon minulle ankaraan malliin. Kyllähän ne spontaanit hellyydenosoitukset puoleltani alkoivat lppua kun toinen aina käänsi pään kun yritin suudella tai laittoi automaattisesti kädet eteen kun yritin halata. Ja kyllä siinä läheisyydenkaipuussa apatisoituu. Meille tuli ero, luonteiden muutkin kolahtamiset kävivät liian raskaiksi. Mutta lastesi suhteen ole toiveikas: meillä lapset oppivat kosketuksen minulta, kannoin sylissä, halasin ja silittelin paljon, isänsäkin yritti lasten suhteen vaikka selvästi kömpelö siinä oli. Kun tuollaiset asiat tajuaa voi jokainen osaltaan vaikuttaa ja opetella toisenlaisen tavan olla yhdessä jos se edes vähän luontevalta tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä. 

Uskon, että vuosienkin "kuivien" kausien jälkeen voi rakastua uudelleen omaan puolisoon. Minulle näin kävikin n. 6 vuotta sitten kun avioero ensimmäistä kertaa oli tapetilla, mutta terapian kautta saatiin homma toimimaan. 

Nyt kuitenkin tilanne on hyvin eri kuin silloin, koska mies on tehnyt asioita/kohdellut minua tavalla, joita en voi unohtaa. Voin varmasti joskus antaa anteeksi, mutten unohtaa. Tämän olen hyväksynyt. Ja tästä syystä meillä ei ole enää mahdollisuutta "rakastua uudelleen", mikä onkin tämän viestiketjun keskeisin kysymys. Kyllä lapsetkin (2 poikaa) jossain vaiheessa tulevat tajuamaan, että äiti ja isi on vaan kavereita, mutta onko se tosiaan niin pahasta? Tässä ketjussa on tullut monta hyvää argumenttia eri kanteilta. Itse kallistun ainakin juuri nyt siihen että lapset tarvitset turvaa, rutiineja, kodikkuutta ja yhdessä tekemisen henkeä. Tätä kaikkea voimme mieheni kanssa heille nyt antaa, ja asettaa romanttiset parisuhdeajatukset sivuun. Tai ainakin minä voin asettaa romanttiset parisuhdeajatukset sivuun. Toivottavasti hänkin. Tästä pitää meidän pian vakavasti jutella ja pelkään pahoin että taas aukeaa portti helvettiin jossa vaan riidellään eikä kukaan enää voi edes lähimainkaan hyvin. 

ap

Minun vanhempani eivät juurikaan riidelleet, ja muistan kuinka se oli yksi asia josta lapsena jotenkin päättelin (tai sitten minulle oli uskoteltu), että heillä on hyvä parisuhde. Siis pidin tiedostamattanikin heidän suhdettaan malliesimerkkinä hyvästä suhteesta. Seurauksena oli, että ensimmäisessä suhteessani riideltiin kuuden vuoden aikana yhteensä kaksi kertaa. Erosin siitä, koska minua alkoi vain todella paljon ahdistaa, mutta en yhtään tiennyt miksi, kun kaiken piti olla oikein hyvin: mies oli unelmavävy, emme riidelleet, ongelmia ei ollut. Nyt minulle on täysin selvää, että ahdistuin koska emme rakastaneet toisiamme. Alitajuisesti tunsin koko ajan, että jotain puuttuu, mutta tietoisella tasolla en keksinyt mitä ihmettä se oli. Vaikea sitä on keksiäkään, kun on lapsesta asti kasvanut uskomaan, että rakkaus on sitä mitä omilla vanhemmilla on, ja mitä siinä omassa suhteessanikin oli.

Seuraavassa suhteessani oli jo enemmän sielunkumppanuutta, mutta siinä oli myös tylyä kohtelua ja sellaista todella syvälle menevää rakkaudettomuutta, joka johti lopulta henkiseen väkivaltaan tilanteen kriisiydyttyä. Siemenet tuohon olivat kyllä nähtävissä jo suhteen alussa, mutta koska en ollut oppinut ettei sellaista kohtelua tarvitse hyväksyä ja sietää, en osannut suojella itseäni siltä ja lopettaa suhdetta ajoissa. Vanhempieni suhteessa kun sellainen lievä kylmyys, nokittelu ja välinpitämättömyys toisen tunteista oli tavallista. Luulin, että sellaista se nyt vain on ja asian kanssa on opittava elämään. Aika monta vuotta elämästäni tuli tuhlattua tuon miehen kanssa. Häntä ennen minulla oli lyhyt suhde mieheen, joka on aidosti lämmin ja rakastava (edelleen ystäväni), mutta hän jätti minut aika pian suhteen alkamisen jälkeen. Nyt näen senkin kuvion tarkemmin kuin silloin: en osannut antaa hänelle vastarakkautta suhteessamme, joten hän ei ollut onnellinen kanssani. Mitenpä olisin osannut, kun en ole sellaiseen käytökseen mallia saanut mistään.

Luojan kiitos nykyisellä miehelläni oli ja on kärsivällisyyttä opettaa minulle näitä asioita. Hän jäi rinnalleni, vaikka en osannutkaan heti rakastaa. Olen oppinut jo paljon, ja joka päivä opin lisää, ja minusta tuntuu että elämäni on vasta nyt alkanut. Niin erilaiselta kaikki tuntuu, kun elämässä on todellista rakkautta. Toivoisin, että jokaiselle osuisi tällainen onni kohdalle.

Kehottaisin teitä ainakin puhumaan tilanteestanne lapsillenne avoimesti (sitten kun ovat riittävän isoja ymmärtämään), jotta nämä voivat mahdollisimman varhaisessa vaiheessa alkaa selvittämään itselleen, mitä rakkaus on ja mitä se ei ole. Itse tarvitsin tähän prosessiin mm. terapeutin apua.

t. 101

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras malli on se jossa molemmat vanhemmat näyttävät teoin ja sanoin kuinka hyvä on olla rakastavassa parisuhteessa. Hellyys, läheisyys toisen huomiointi sekä yhteen hiileen puhaltaminen. Vaihtamalla paranee.

No tätä tässä juuri tarkoitan. Eli tällaista mallia ei nyt lapsille anneta, mutta onko se tosiaan parempi että erotaan vaan sen takia että ehkä joskus kummatkin löydettäisiin uudet kumppanit, joiden kanssa sitten voisi tällaisen parisuhteen mallin lapsille antaa?

ap

Ette eroa sen takia, että voisitte myöhemmin antaa rakastavan parisuhteen mallia (ehkä), vaan siksi, että näytätte ettei pidä tyytyä pelkkään "kauhun tasapainoon" parisuhteessa. Ei ole oikein kenellekään, että kaksi ihmistä on pakosta yhdessä vain sen takia, että tuli tehtyä lapsia yhdessä. Haluatko opettaa lapsillesi, että noin kuuluu tehdä? Sen mallin sä näytät nyt.

Minä haluan kyllä opettaa lapsille mieluummin, että lastenhoito ja aikuisten velvollisuudet ja sen eteen työn tekeminen menevät koska tahansa jonkun romantiikan kaipuun ohi. Minusta on lapsellista, että eroa selitellään sillä, että lasten pitää nähdä joku romanttinen parisuhdemalli ja siinä sivussa voidaankin heittää ne vanhemmuuden velvoitteet ja järki romukoppaan. Eri asia sitten, jos siinä suhteessa on oikeasti paha olla ja yhteiselo on helvettiä, mutta pelkkä romantiikka ei kyllä minusta saa mennä muiden vastuiden edelle. 

Ja tämä kertookin, miksi nykyään erotilastot ovat niin suuret. Lasten jälkeen unohdetaan parisuhde ihan täysin.

Olet täysin oikeassa! Vanhempien parisuhde on AINA perheen TÄRKEIN ihmissuhde! Vaikka kaikki muut asiat laiminlöisi perheessä, mutta vanhempien parisuhdetta ei saa laiminlyödä, koska sen tuhoutuessa, tuhoutuu kaikki muutkin asia perheessä. Lapsia ei pysty tässä asiassa huijaamaan. Lapset näkevät ja ymmärtävät vanhempien suhteen tilan, vaikka kuinka vanhemmat esittäisivät, tai kaveria olisivat. Vain aitoon näytettyyn rakkauteen perustuva vanhempien suhde voi luoda todella turvallisen ja luottamuksellisen olosuhteen lapsille.

Kysyisin ap:ltä, millaista hänen omassa lapsuudessaan oli? Osoittivatko vanhemmat hellyyttä toisilleen, ja miltä se tuntui? Tai, kun kävit kylässä, aikuiset sukulaispariskunnat ja kavereiden vanhemmat?

Vierailija kirjoitti:

Kysyisin ap:ltä, millaista hänen omassa lapsuudessaan oli? Osoittivatko vanhemmat hellyyttä toisilleen, ja miltä se tuntui? Tai, kun kävit kylässä, aikuiset sukulaispariskunnat ja kavereiden vanhemmat?

Omat vanhempani olivat toisilleen hyvinkin fyysisesti läheisiä (isäni on jo kuollut). He olivat aidosti toistensa sielunkumppanit, parhaat ystävät, rakastajat -  kaikkea sitä, mitä "oikea" avioliitto monen mielestä on. 

Appivanhempani sen sijaan ovat vastakohta. En ole 20 vuoteen IKINÄ nähnyt heidän edes koskevan toisiaan. Tiuskinta, riitely, rumasti puhuminen on arkea. Miehenikin tiedostaa tämän ja sen takia hän on ainakin aikaisemmin sanonut haluavansa läheisyyttä ja fyysistä kosketusta omassa avioliitossaan. 

Mutta ongelma tässä on nyt se, että minä en voi sitä hänelle antaa. Mikäli hän ei voi ilman sitä elää on meidän pakko erota. Itse vaan tosiaan tällä hetkellä haluaisin antaa ajan kulua ja keskittyä lapsiin. Tästä syystä tämän asian nostinkin esille, kun en tiedä onko tässä kumpikaan meistä "oikeassa vai väärässä". Terapiaan ollaan taas menossa tammikuussa, joten siellä viimeistään tämä asia tietenkin tulee esille. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Pahoitteluni, mutta mielestäni ihminen, joka ei ymmärrä että tuon asian kyllä näkee pariskunnan yhdessäolon tavoista - muutenkin kuin siitä, pussailevatko he vai eivät - on todennäköisesti kasvanut juuri tällaisessa kaverisuhteessa olevien vanhempien lapsena. Itsekin olin sellainen. Olen vasta aikuisena tajunnut, mitä olinkaan menettämässä, kun en tiennyt mitä todellinen rakkaus on. Onneksi minulla kävi hyvä mäihä ja satuin tapaamaan miehen, joka tämän asian minulle opetti. Mutta aluksi olin vähällä juosta karkuun tätä miestä, koska rakastavassa suhteessa oleminen oli minulle niin uusi kokemus että se jopa pelotti ja sain kaikenlaisia irrationaalisia vastareaktioita. Olin siis vähällä itse pilata tämän onnen itseltäni, ihan vain siksi että en ollut saanut rakastavan suhteen mallia mistään. Vanhemmiltani olin oppinut lähinnä näitä katkeria asenteita, että esim. toisen kehuminen ja kannustaminen on jotenkin tarpeetonta ja sellaista tarvitsee vain heikko ihminen joka ei pärjää omillaan, jne. Rakkaudettomassa suhteessa elävät ihmiset kehittävät tällaisia mantroja suojellakseen itseeän omalta pettymykseltään, ja nämä käsitykset siirtyvät totta kai myös lapsille. Palstakirjoituksetkin ovat näitä mantroja täynnä.

Kirjoitin asian muistakin seurauksista (suhde vanhempiini nyt aikuisena) tuohon toiseen ketjuun:

https://www.vauva.fi/comment/31554143#comment-31554143

https://www.vauva.fi/comment/31554381#comment-31554381

Olennaista on se, minkä joku jo ketjussa sanoikin, että jos vanhemmat ovat oikeasti kaverisuhteessaan onnellisia eivätkä vain teeskentele olevansa, lapsilla lienee kaikki hyvin. Silloinhan vanhemmat myös kohtelevat toisiaan kunnioittavasti ja rakastavasti (ilman seksuaalista elementtiä). Mutta lapsi tietää ja huomaa kyllä, jos vanhemmilla on toisiaan kohtaan vihaa ja katkeruutta, vaikka sitä kuinka yritettäisiin pitää piilossa. Ei siis riitä, että vanhemmat kohtelevat lapsiaan rakastavasti - myös omaa puolisoa pitää kohdella rakastavasti jotta lapsilla on hyvä olla.

Tämä on järkevä viesti. Voin täysin allekirjoittaa myöskin kaverisuhteessa kasvaneena. Vaikka vanhemmat eivät riitelisi, lapsi kyllä aistii sen ilmapiirin vanhempien välillä. Minulla alkaa vähän kiehuakin täällä nämä kommentit siitä että "lapsia ärsyttää vanhempien pussailut" jne., koska niillä ei ole mitään tekemistä sen _sanattoman ilmapiirin_ kanssa joka on se oleellisin asia. En minäkään lapsuudesta olisi kaivannut vanhempien välille mitään seksuaalista ilmapiiriä, kuitenkin kiinnitin huomiota niihin pieniinkin halveksiviin katseisiin/lauseisiin. Vaikka mitään ei sanoisi, sen kyllä aistii.

Jos ainoa ajatus ap:n viestistä on "mitä haittaa tuosta nyt voisi olla?", ei tiedä mistä puhuu koska ei ole kokemusta. Aina voi sanoa että lapsella voisi olla huonomminkin asiat, mutta kyllä se osoittaa järkeä että osaa pohtia tällaiseenkin tilanteeseen niitä psykologisia vaikutuksia ja haittoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyisin ap:ltä, millaista hänen omassa lapsuudessaan oli? Osoittivatko vanhemmat hellyyttä toisilleen, ja miltä se tuntui? Tai, kun kävit kylässä, aikuiset sukulaispariskunnat ja kavereiden vanhemmat?

Omat vanhempani olivat toisilleen hyvinkin fyysisesti läheisiä (isäni on jo kuollut). He olivat aidosti toistensa sielunkumppanit, parhaat ystävät, rakastajat -  kaikkea sitä, mitä "oikea" avioliitto monen mielestä on. 

Appivanhempani sen sijaan ovat vastakohta. En ole 20 vuoteen IKINÄ nähnyt heidän edes koskevan toisiaan. Tiuskinta, riitely, rumasti puhuminen on arkea. Miehenikin tiedostaa tämän ja sen takia hän on ainakin aikaisemmin sanonut haluavansa läheisyyttä ja fyysistä kosketusta omassa avioliitossaan. 

Mutta ongelma tässä on nyt se, että minä en voi sitä hänelle antaa. Mikäli hän ei voi ilman sitä elää on meidän pakko erota. Itse vaan tosiaan tällä hetkellä haluaisin antaa ajan kulua ja keskittyä lapsiin. Tästä syystä tämän asian nostinkin esille, kun en tiedä onko tässä kumpikaan meistä "oikeassa vai väärässä". Terapiaan ollaan taas menossa tammikuussa, joten siellä viimeistään tämä asia tietenkin tulee esille. 

ap

Minulle tulee aika vahva tarve kommentoida tähän, että erotkaa, koska tilanteenne kuulostaa samanlaiselta kuin omien vanhempieni suhde (sillä erotuksella, että heillä taisi molemmilla olla ns. kylmät vanhemmat). Siis saatte arjen sujumaan ja osaatte olla riitelemättä, mutta lämpimiä tunteita välillänne ei juurikaan ole. Lämpimästihän voi tuntea, vaikka seksuaalista yhteyttäkään ei enää olisi.

Mielipiteeni on kuitenkin puutteellinen siinä mielessä, että olen kokenut vain tämän kylmässä suhteessa elävän pariskunnan lapsen osan. Eroperheen lapsen osaa en ole kokenut, joten en voi tehdä suoraa vertailua siitä, kumpi vaihtoehto olisi parempi. Muistan, että kaverini vanhemmat erosivat kun olimmme varhaisteini-ikäisiä. Kaverini kertoi, että hänelle se oli suuri helpotus, koska kotona oli ollut raskas ilmapiiri ja sellainen painostava/ahdistava tunnelma, ja se kuulemma helpotti eron myötä. Mutta en voi tietää, mitä kaikkea hän mahdollisesti jätti kertomatta minulle. Varmasti eroon liittyy myös vaikeita tunteita, joita lasten pitää käydä läpi. 

Jos itse saisin valita, valitsisin kuitenkin varmaan vanhempien eron, koska silloin on ainakin mahdollista tunnistaa se oman ahdistuksen ja ikävien fiilisten syy ja käsitellä sitä. Jos vanhemmat kituuttavat kulissiliitossa vuosia, sekin on lapselle ahdistavaa, mutta asian käsittely on vaikeaa tai mahdotonta, koska ahdistuksen syytä pidetään viimeiseen asti piilossa. Lisäksi tilanne jatkuu loputtomasti, kun taas eroprosessilla on selkeämpi päätepiste, ja vaikka eron käsittelemiseen menee aikaa niin se käsittelykin kuitenkin loppuu joskus. Tai ainakin helpottaa.

Tämä on kuitenkin vain minun mielipiteeni. Tiedätte itse oman tilanteenne paremmin. Toivottavasti terapiassa löytyy selkeyttä asiaan!

t. 101

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Normaaliin arkeen voi kuulua vaikka se, että isä ei koskaan puhu äidistä epäkunnioittavasti tai että äiti tekee isän lempiruokaa, vaikka ei itse siitä pidä. Romanttiset eleet me olemme saaneet amerikkalaisista elokuvista - mikä ei tarkoita, etteivätkö ne joissain perheissä olisi arkea. Oma vajavainen havaintoni (neuvolan terveydenhoitajana) tosin on se, että mitä näkyvämmin arjessa halataan ja pussataan, sitä kovempi on nyrkki, kun sillä lyödään. Kun pariskunta kokee tarvetta julkisesti kisailla keskenään ja vaihtaa kielisuudelmia, niin hälytyskelloni alkavat aina soida.

Ymmärrän hyvin. Mä ajattelen asiaa vähän toisin varmaan siksi, että omat vanhempani ovat olleet naimisissa jo 66 vuotta ja edelleenkin yhdeksänkymppisinä tapa, jolla he katsovat toisiaan, hymyilevät toisilleen ja  koskettavat lempeästi toisiaan, kuvastaa sellaista rakkautta ja vilpitöntä välittämistä, jota minä pidän parisuhteeseen kuuluvana. Mutta nykyaikana tietysti näin pitkät avioliitot, joissa rakkaus on säilynyt ja se edelleenkin näkyy, ovatkin harvinaisia.

Sinä näet katseet ja kosketuksen, ne ovat sinulle merkki siitä, että kaikki on hyvin. Yhtä lailla 66 yhteisen vuoden jälkeen välittämisestä voi kertoa se, että aikaisemmin heräävä keittää toiselle aamukahvit, vaikka itse ei kahvia juo tai antaa toisen aina lukea ensimmäisenä lehden ja kommentoida sen juttuja. Pariskunnilla on erilaisia tapoja osoittaa rakkauttaan, aina se ei meille muille näytä kovinkaan romanttiselta.

Juuri näin. Ja juuri tuosta syystä en voisi olla kovin kauaa parisuhteessa miehen kanssa, jolle parisuhteeksi riittää kämppäkaveruus. Jos en voi saada parisuhteelta sellaista rakkautta, mitä parisuhteelta kaipaan, olen mieluummin ilman koko parisuhdetta. Kuten olen viimeiset 24 vuotta ollutkin. Exäni oli juuri sellainen mies, jolle alkuihastuksen jälkeen olisi riittänyt kämppäkaveruus. Mulle ei riittänyt. 

Eli sinulle hyvä parisuhde on sitä, että kosketellaan ja katsotaan hellästi, mutta arjessa jätetään toinen pärjäämään itsekseen, koska rakkaus ei ulotu niin pitkälle, että hakisi toisen puolesta aamun lehdet. Menkööt itse hakemaan, jos ne haluaa lukea, minä tyydyn hyväilemään niskaansa, siitä kun ei ole minulle mitään vaivaa.

Kärjistettynä voisi ajatelle noinkin. Mulle ei ole koskaan tuottanut mitään ongemaa hakea postini itse. Ja jos joskus olisi tilanne, että en itse pääsisi postilaatikolle ja olisi ihan pakko juuri sinä päivänä saada päivän posti, niin mulla on oikein mukava naapuri, jolle voisin soittaa ja joka hakisi postini puolestani. En siis tarvitse parisuhdetta postin hakemiseen. Yhtenä talvena sairastuin vakavasti ja naapurini oli ihan pyytämättäkin lapioinut lumesta myös minun pihani samalla kuin lapioi omansa. Mulla on sukulaisia, ystäviä, kavereita ja naapureita, jotka ihan mielellään auttavat silloin, jos en itse pysty jotain tekemään. Niin minäkin autan heitä, kun he tarvitsevat apuani. Lisäksi mulla on sen verran hyvä palkka, että pystyn maksamaan tarvittaessa palveluistakin kuten vaikka remonttifirman uusimaan parkettini. En tarvitse parisuhdetta siis remonttihommiakaan varten. Ainoa, mihin parisuhdetta tarvitsisin, on rakkaus, läheisyys ja hellyys. Jos niitä en parisuhteelta saa, en tarvitse parisuhdetta lainkaan. 

Meillä on mielestäni (ja käsittääkseni mieheni mielestä) erittäin hyvä parisuhde, ja rakastamme toisiamme, mutta meillä on aika vähän fyysistä hellyyttä ja läheisyyttä, koska emme vain ole kovin fyysisiä ihmisiä. Sen sijaan mielestäni toisen arjen helpottaminen on rakkauden osoittamista. Vaikka pärjäisin aivan hyvin itsekin, ei siitä ole kysymys.

Minusta tuntuu, ettei aloittajan tilanne ole se, että suhde olisi kaveruutta ja ystävyyttä, jotka sinänsä ovat hyvän parisuhteen perusta, vaan oikeasti erillisyyttä ja suurta katkeruutta jonkun tapahtuneen takia. Ero on lapsille tosiaan vuosien kriisi, joten se ei ole ykkösvaihtoehto. Mutta kunnollinen terapia varmasti on tarpeen, sekä yhdessä että erikseen.

Suomessa on hyvin vahvasti kulttuuri, jossa ihannoidaan kaverillisia suhteita. Romantiikkaa tai seksiä taas ei arvosteta vaan niitä pidetään jopa turhana haihatteluna. Pitkä parisuhde olisi ihanne, josta ei erota, vaikkei mitään tunteita puolisoa kohtaan olisikaan. Rakastumista tai ihastumista muihin taas paheksutaan ihan ylitsevuotavasti. Muissa kulttuureissa taas nämä asiat nähdään usein aika eri tavalla - esimerkiksi Ranskassa seksiä ja romantiikkaa pidetään ihmisluonteeseen kuuluvana osana eikä niitä paheksuta tai edes odoteta, että ihmisen tulisi voida hyvin elää ilman seksiä. Suomessa seksinkaipuuta pidetään pinnallisena pervoiluna ja sellaisen ihmisen haluna, joka ei ymmärrä "mikä elämässä on oikeasti tärkeää". 

Ehkä olisi tärkeä ymmärtää, etteivät kaikki halua elää näin. Tämä on kulttuurillinen sidos, joka näkyy pääasiassa vain Suomessa eikä se tarkoita, että vain me suomalaiset osaamme elää oikein. Ihmussuhteet ja liitot elävät eikä se ole automaattisesti mitenkään hirveä paha asia. Eikä kaikki muu kuin perustylsä arki ole turhanpäiväistä haihattelua, vaikka se voi siltä tuntuakin. Seksikin on ihan perustarve ja vaikkei sen puutteeseen kuole niin se kyllä aiheuttaa paljon negatiivista jo ihan terveydelle ja hormonitoiminnalle. Ei kenenkään tarvitse elää ilman seksiä ihan vain siksi, että naapuri paheksuu. Suomalaiset (naiset) paheksuvat muutenkin ihan kaikkea: seksiä, romantiikka, synttärilahjoja, vuosipäivälahjoja (täällähän aina kilpaillaan siitä, kenen mies huomioi vähiten juhlapäiviä ja kuinka hyvä asia se on), haaveita, unelmia.

Me elämme vain yhden kerran. Te ette tätäkään päivää saa ikinä takaisin ja voitte kuulla jo huomenna, että kuolette pian. Onko se sitten ollut todella hieno asia, ettei vaan ole vahingossakaan "haihatellut" mihinkään suuntaan? ;)

Vanhempien parisuhde on lasten koti. Kun ajattelee noin, niin pitää miettiä, minkälainen se lasten koti on, onko se teeskentelyä, teatteria, kulissia? Jos on, niin mitä lapset siitä omaksuvat? Sen että parisuhteeseen voi mennä vaikka ei oikeasti rakasta, voi vaan näytellä jos tulee muuten sopivalta vaikuttava henkilö vastaan joka osoittaa jonkinlaista kiinnostusta, ehkä puoliso on hyvän näköinen ehkä rikas ja menestyvä, eikä tule mieleenkään että pitäisi olla sitä "oikeaa rakkautta".

Mihin sitä oikeaa rakkautta tarvitaan parisuhteessa? Sinä ap sen olet nähnyt omissa vanhemmissasi ja miehesi sen mitä se on kun sitä ei ole. Parisuhde jossa ei ole rakkautta, ei ole luotettava, ei ihmiseen joka ei rakasta voi luottaa 100% että hän on tukena ja auttamassa jos jotain tosi pahaa sattuu. Rakkaus on sitä että sinut hyväksytään juuri sellaisena kuin olet, rakkaan eteen uhraa asioita, rakkaan kanssa seisotaan selät vastakkain muuta maailmaa vastaan, jos parisuhde on vain kulissia, ei tukea ja luottamusta ole.