Nyt rehellisiä mielipiteitä perhe-elämästä ja sen vaikutuksesta lapsiin kun avioliitto on "kaverisuhde"

Yhdeksän vuotta olet ollut suhteessa yksin ja vanhempi lapsi on kahdeksan? Koitko että jäit lasten synnyttyä yksin? Niin on käynyt meille monille.

Miksi et voi ap suoraan kertoa mistä olet katkera niin voisi paremmin pohtia. Tuskin olet ainoa täällä kenellä siitä on kokemusta. Itselläni oli juuri tuo vauva-aika helvetillinen ja jäin yksin. Oli vaikea antaa se miehelle anteeksi. Minulla oli varmaan myös synnytyksen jälkeinen masennus.

Kun jätin sen katkeruuden taakse lasten teini-iässä, suhde parani. Kaikista miehistä ei ole pikkulapsiperheen arkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras malli on se jossa molemmat vanhemmat näyttävät teoin ja sanoin kuinka hyvä on olla rakastavassa parisuhteessa. Hellyys, läheisyys toisen huomiointi sekä yhteen hiileen puhaltaminen. Vaihtamalla paranee.

No tätä tässä juuri tarkoitan. Eli tällaista mallia ei nyt lapsille anneta, mutta onko se tosiaan parempi että erotaan vaan sen takia että ehkä joskus kummatkin löydettäisiin uudet kumppanit, joiden kanssa sitten voisi tällaisen parisuhteen mallin lapsille antaa?

ap

Ette eroa sen takia, että voisitte myöhemmin antaa rakastavan parisuhteen mallia (ehkä), vaan siksi, että näytätte ettei pidä tyytyä pelkkään "kauhun tasapainoon" parisuhteessa. Ei ole oikein kenellekään, että kaksi ihmistä on pakosta yhdessä vain sen takia, että tuli tehtyä lapsia yhdessä. Haluatko opettaa lapsillesi, että noin kuuluu tehdä? Sen mallin sä näytät nyt.

Minä haluan kyllä opettaa lapsille mieluummin, että lastenhoito ja aikuisten velvollisuudet ja sen eteen työn tekeminen menevät koska tahansa jonkun romantiikan kaipuun ohi. ...

Ja sitten ihmetellään, miksi ihmisten kiinnostus lastentekoon vähenee jatkuvasti.

Uskotko, että ennen vanhaan, kun niitä lapsia tehtiin oleellisesti enemmän, parisuhteet olivat yhtä imuttelua ja kynttiläillallisia? Eiköhän se lastenteon väheneminen johdu ihan muusta, kuten kaupungistumisesta, kouluttautumisesta pidemmälle ja työelämään siirtymisestä myöhemmässä ikävaiheessa, työelämän pirstaloitumisesta ja vanhemmuudelle asetettavista yhä kasvavista vaatimuksista, joista tämäkin keskustelu on oikein mainio esimerkki. Nykyään, kun ei riitä, että edes eletään sovussa ja keskinäisessä kunnioituksen ilmapiirissä ja hoidetaan kaikki asialliset hommat. Lisäksi pitäisi vielä olla koko ajan rakastunut puolisoonsa ja näyttää se, etteivät lapset varmasti saa väärää mallia ja mene ihan pilalle.

Vierailija kirjoitti:

Aviomies_ kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli meillä on miehen kanssa tilanne, jossa 20 vuoden yhdessäolon ja LUKUISTEN isojen ja pienten kriisien jälkeen ollaan löydetty avioliitossa eräänlainen kauhun tasapaino. Ei yritetä saada suhdetta paremmaksi (terapiat on koluttu jo moneen kertaan), mutta ei myöskään tapella. Ollaan kavereita, ellei jopa ystäviä.

Ilmapiiri kotona on muuttunut miellyttäväksi, kukaan ei enää itke, huuda tai murjota, ja lapsetkin (4 ja 8 v.) voivat silminnähden hyvin kun äiti ja isi ei jatkuvasti tappele.

Kysymykseni on: mitä haittaa tästä tilanteesta on lapsille psykologisesti? Ymmärrän, että he saavat meidän parisuhteesta oudon kuvan ja väärän käsityksen avioliitosta, mutta kumpi painaa nyt vaa'assa enemmän? Se, että voimme tarjota heille toimivan ja mukavan arjen, jossa kaikki ollaan saman katon alla vs. se, että he näkevät romanttisen yhteyden vanhempiensa välillä?

Nyt reilusti arvioita peliin kiitos, näen itse asian varmasti liian läheltä enkä tietenkään osaa olla objektiivinen.

Eivät minunkaan vanhempani koskaan leperrelleet toisilleen tai teinimäisesti imutelleet toisiaan varsinkaan lasten nähden, vaikka joskus isompana tietyistä ajoittain makuuhuoneesta öisin kuuluneista hyvin vaimeista äänistä arvasinkin mitä siellä tapahtuu. Rehellisesti sanoen en usko, että lapset  haluavat nähdä vanhempiensa välistä erotiikkaa missään muodossa, koska koko ajatuskin on heistä yököttävä. Lapset kyllä hyötyvät siitä, että vanhemmat eivät tappele tai riitele ja kohtelevat toisiaan kunnioittavasti, ystävällisesti ja osoittavat, että välittävät toisistaan. Mutta luulenpa, että ihan minkä ikäisille ihmisille tahansa ajatus omista vanhemmista harrastamassa seksiä keskenään tai suutelemassa himokkaasti toisiaan on jossain määrin häiritsevä.

Teidän kotielämänne kuulostaa rauhallisuudessaan ja seesteisyydessään kaikkea muuta kuin psykologisesti haitalliselta lapsille. Mielestäni puheet siitä, että lapset tarvitsevat eroottista jännitettä vanhempiensa välille voidakseen hyvin, kuulostavat avioliittoonsa kyllästyneiden, uutta suhdetta kaivanneiden ja eronneiden ihmisten selittelyltä. 

Minusta rakkauteen kuuluvilla hellyydenosoituksilla ja erotiikalla on erittäin suuri ero. 

Seuraavaksi voidaankin kysyä mitkä teot ovat eroottisia ja mitkä "rakkauteen kuuluvia hellyydenosoituksia".

Vierailija kirjoitti:

Minä taas luulen, että olet käsitellyt asioita siihen vaiheeseen, ettet enää välitä. En sano, että riitely ja rakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen, mutta olet ehkä alitajuisesti jo luovuttanut parisuhteenne kanssa, ja ero on vain ajan kysymys.

Sanon tämän ihan kokemuksella: kun välinpitämättömyys alkaa, tuho näyttää väistämättömältä.

Olet täydellisen oikeassa, meillä meni myös just näin! Siinä vaiheessa alkoi lopun alku kun kumpaakaan ei kiinnostanut riidellä ja toisen tekemiset oli yhdentekevää. Ero oli helpostus kaikille. Lapset oppi nopeasti viikko-viikko systeemin ja nyt heillä on kaksi rakastavaa kotia ja paljon uusia kavereita!

Mies77 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap taas. 

Onpa tämä todella jännä aihe; vastauksia ja näkemyksiä tulee ihan laidasta laitaan, kiitos kaikista! Tämä kyllä viittaa mielestäni vahvasti siihen, että tällaiset asiat ja päätökset ovat tosiaan täysin yksilöllisiä eikä niihin ole mitään yleispätevää nyrkkisääntöä. Pitää siis vain katsoa tätä asiaa miehen kanssa terapian kautta yhdessä ja yrittää löytää se meille oikea ratkaisu.

ap

Kyllä niihin nyt vain on yleispätevät nyrkkisäännöt, miten parisuhteessa ja perheessä eletään, ja miten kumppania kohdellaan. Silloin kun itsekäs oma etu on ristiriidassa näiden nyrkkisääntöjen kanssa, alkaa selittely, ja huomion kiinnittäminen toissijaisiin asioihin.

Mitkähän nämä säännöt ovat ja mistä ne voi lukea? Ei varmaan miehen kanssa olla kuultu/tyhmyyksissämme tajuttu ;) Kun meillä on aika lailla omat "säännöt" kuten avoin suhde ja hyvin on toiminut, mutta väärin on tainnut mennä!

Mitä se romantiikka sitten yleensä suhteissa on? Mies läiskäisee välillä perseelle? Ystävyys näkyy lapsille aina vanhempien parisuhteesta eniten. Läheisyyden mallin lapset oppivat siitä, kun heitä halaillaan yms.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kuvitellaan, että lapset tarvitsevat avioliitosta romanttisen rakkauden mallin? Avioliitto on taloudellinen sopimus, jossa on tietenkin eduksi elää sovussa, mutta haihattelu pusi-pusi -elämään on aika lailla turhaa. Lapsille se oma perhe on aina normaali, kun ei muuta tunne. Väkivaltaisissa  perheissä lapsille on ihan tavallista, että lyödään, ei sitä ihmetellä tai kyseenalaisteta, se kuuluu elämään. "Kaveriperheessä"lapset pitävät avioliittona sitä, että ollaan kavereita, eivät he oleta, että halileminen ja intohimoiset suudelmat olisivat tarpeen.

Uudella kumppanilla ei yllättäen anneta lapselle mallia onnellisesta avioliitosta, vaan siitä, millaista elämä on ilman omaa perhettä. Mikä edes takaa, että se intohimoinen uusi puoliso pätkääkään välittäsi lapsista. Hän saattaa päinvastoin tehdä kaikkensa, etteivät lapset olisi osa elämää. Sekö olisi kivaa?

Olen samaa mieltä. Oma tilanteeni on sellainen, että minun ja vaimoni parisuhde on aika lailla huonossa hapessa. Seksielämämme jäi pois parisen vuotta sitten. Osaksi se johtui siitä, että jouduin ottamaan vaimooni tunnetasolla etäisyyttä, koska en kestänyt enää hänen voimakasta ja ailahtelevaa temperamenttiaan. Emme kykene riitelemään rakentavasti vaan tilanne eskaloituu helposti vaimoni puolelta huutamiseksi ja rähjäämiseksi. Kuvassa on ollut myös toistuvaa avioerolla uhkailua ja julistamisia, että hän eroaa. Olen ymmärtänyt, että sellainen johtuu hänen epävarmuudestaan ja omista aiemmista hylkäämiskokemuksistaan. Hän on loukannut minua suuttuessaan niin monta kertaa ja sen verran pahasti, että suhdetta oli pakko jäähdyttää kaikkien osapuolten jaksamisen takia.  Nyt riitely on selvästi vähentynyt mutta liittomme on seksitön ja välimme ovat enimmäkseen asialliset ja riidanpoikaset hoidetaan nopeasti. Mikään ideaalinen tilanne tämä ei ole mutta hoidamme lapsen ja kotitalouden hyvin.

Meillä on alakouluikäinen lapsi ja ilman häntä olisin todennäköisesti jo lähtenyt. Lapsen takia eroaminen on paljon hankalampi juttu kuin ilman. Käsitykseni on, että olemme kumpikin saman katon alla asuen parempia vanhempia. Vaimoni on periaatteellisista syistä vuoroviikkoasumista vastaan, joten se ei tule kysymykseen. Käytännössä lapsi asuisi luonani luultavasti kaksi pitkää viikonloppua kuukaudessa ja puolet loma-ajoista. Tässä olisi huonona puolena se, että minä tiedän ja vaimonikin tietää, että hän olisi yksin lapsen kanssa väsyneempi, poissaolevampi ja huonommin lasta hoitava äiti kuin nyt, kun minä teen suuren osan kotitöistä ja hoidan lapsen ja hänen asiansa suurelta osin. Mutta en kykenisi itsekään huolehtimaan lapsesta yhtä hyvin yksin kuin hänen äitinsä kanssa yhdessä, joten en näe huoltajuudesta riitelemisessä mitään pointtia. Ajatus jostakin eron jälkeisestä uusperhesotkusta lähinnä kauhistuttaa.

Mikäli tämä liitto jossain vaiheessa päättyy eroon esimerkiksi lapsen itsenäistyttyä tai aikaisemmin, en aio enää uuteen parisuhteeseen ryhtyä. Haluan siinä tapauksessa elää loppuikäni mahdollisimman yksinkertaista, rauhallista ja ongelmatonta elämää mieluiten yksin omassa asunnossani. Ajatus jostain sivusuhteesta tai eron jälkeisestä uudesta vakavasta parisuhteesta lähinnä etoo. Jos vaimoni seestyy ikääntyessään siinä määrin, että alkaa kohdella minua kaikin puolin asiallisesti ja kunnioittavasti, en sulje pois mahdollisuutta elää loppuikääni hänen kanssaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras malli on se jossa molemmat vanhemmat näyttävät teoin ja sanoin kuinka hyvä on olla rakastavassa parisuhteessa. Hellyys, läheisyys toisen huomiointi sekä yhteen hiileen puhaltaminen. Vaihtamalla paranee.

Anteeksi nyt, mutta missä, milloin koska ikinä joku lapsi on ollut mielissään siitä, että perusharmonin perhe-elämä hajotetaan, jotta lapset pääsee kattelemaan, kun äiti ja isi "näyttää normaalin parisuhteen mallia" uusien puolisoiden kanssa??

Asia on eri, jos ydinperheessä on myrkyllinen ilmapiiri, mutta jos asiat on kuten ap sanoo, se on ihan normaali ja hyvä tilanne lapsille.

Ymmärrättekö te edes oikeasti miten kiusallista ja ällöttävää lapsille, varsinkin teini-ikäisille on katsella vierestä, kun oma vanhempi on jossain ensirakastumisen kiima-huumassa uuden puolison kanssa? Mä kyllä muistan sen, ja just olin ikävä kyllä itsekin tilanteessa, jossa ystäväni makoili päällekkäin uuden miehensä kanssa pussailemassa, ja ystävän teini-ikäinen poika tuijottaa äärimmäisen kiusaantuneena telkkaria samassa huoneessa. EI ollut vaikeaa tunnistaa sen pojan ilmeistä ja kehonkielestä mitä se just silloin tunsi.

Tuohan on täysin eri tilanne. Mikäli olisi ollut teinin näkemys, jos kyseessä olisi ollut hänen äiti ja isä?

Ap:n tilanteessa kyseessä eivät voi olla äiti ja isä, joten nolaajana olisi automaattisesti uusi puoliso.

Eivät kaikki pidä siitä, etä omat vanhemmt, ne ihan oikeat äidit ja isät, makailevat sohvalla päällekkäin, kun lapset ovat paikalla. Minä en ainakaan olisi lapsuudenkodissani pitänyt.

Kyllä se lapsiin vaikuttaa jos ei näe vanhempien välillä rakkautta ja läheisyyttä, se on vaan fakta. Lapset saavat parisuhteen mallin hyvin pitkälti vanhemmiltaan. En todellakaan sano että se olisi pahempi kuin riitely ja murjotus, ei todellakaan, mutta turha kuvitella että se ei lapsiin vaikuttaisi. Heillä saattaa aikuisena olla vaikeuksia läheisyyden kanssa omissa parisuhteissaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo kuulosta kyllä yhtään huonolta tilanteelta. Kai sitä kuitenkin rakkautta löytyy molemminpuolin, vaikka se ei sellaista palavaa romanttista rakkautta ole? Mutta toisaalta entä jos teini-iässä lapset kysyy miltä tuntuu olla oikeasti rakastunut, rakastatko isiä, jne.

Mutta jos sinulle ja miehellesi tilanne riittää, niin olette varmasti hyviä huolehtimaan lapsista noinkin. Kun monet eronneet paritkin ovat ihan ystäviä keskenään eivätkä riitele, niin miksi tilanne olisi teidän kohdallanne sen pahempi. Asutte vielä yhdessä jolloin lapset saavat olla koko ajan molempien vanhempiensa kanssa.

Luuletko tosiaan että rakkautta löytyy jos ap kuvaa suhdettaan sanoilla "kauhun tasapaino"? Kuulostaa että ollaan yhdessä lasten takia ja mietitään että onko se edes lasten takia hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lasten tartte tietää, millaista vanhemmilla on seksuaalisesti tai makuuhuoneessa. En ole IKINÄ käsittänyt tätä ajattelua.

Eihän tässä puhuttu seksistä? Mutta jos lapset eivät milloinkaan näe, että vanhemmat halaavat tai osoittavat muuten hellyyttä, niin kyllähän siinä hieman vinoutunut roolimalli annetaan.

Sitten 80 % suomalaisista on saanut vinoutuneen roolimallin. Ei ennen puhuttu eikä putsuttu.

Niin onkin, olet aivan oikeassa. Normaalissa parisuhteessa voi osoittaa toiselle läheisyyttä ja kiintymystä muutenkin kuin makuuhuoneessa. Suomalaiset toistavat samoja virheitä sukupolvesta toiseen ja sitten väitetään että se on "normaalia". Paskapuhetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas luulen, että olet käsitellyt asioita siihen vaiheeseen, ettet enää välitä. En sano, että riitely ja rakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen, mutta olet ehkä alitajuisesti jo luovuttanut parisuhteenne kanssa, ja ero on vain ajan kysymys.

Sanon tämän ihan kokemuksella: kun välinpitämättömyys alkaa, tuho näyttää väistämättömältä.

Olet täydellisen oikeassa, meillä meni myös just näin! Siinä vaiheessa alkoi lopun alku kun kumpaakaan ei kiinnostanut riidellä ja toisen tekemiset oli yhdentekevää. Ero oli helpostus kaikille. Lapset oppi nopeasti viikko-viikko systeemin ja nyt heillä on kaksi rakastavaa kotia ja paljon uusia kavereita!

Avioeron jälkeen pitää joka tapauksessa varautua siihen, että vanhemmat erillisinä yksilöinä voivat rakastua, menettää työnsä, löytää uuden työn ja vaihtaa maisemaa. Hyvin suunniteltu lasten yhteishuolto ei enää toimikaan. Elämä eron jälkeen on muuttuvaisempaa kuin ennen sitä, tämä on hyvä pitää mielessä.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan nähnyt vanhempieni pussaavan tai edes halaavan. Hyvä lapsuus oli. Se oli minulle normi, en koskaan miettynyt lapsena miksei vanhemmat halaa/pussaa tms. Kunhan halasivat minua niin se riitti.

En tiedä edelleenkään onko heidän suhde vain kaverillinen. Vielä ovat yhdessä vaikka lapset on muuttaneet pois aikaa sitten. Eipä se minulle kuulukaan, kunhan ovat tyyttyväisiä elämäänsä.

Halailetko ja pussailetko nyt omaa puolisoasi? Vai tuntuuko se kiusalliselta? Vai ei sellainen kuulu arkeen ja normaaliin parisuhteeseen, kuten monet täällä sanovat?

Aviomies_ kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aviomies_ kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli meillä on miehen kanssa tilanne, jossa 20 vuoden yhdessäolon ja LUKUISTEN isojen ja pienten kriisien jälkeen ollaan löydetty avioliitossa eräänlainen kauhun tasapaino. Ei yritetä saada suhdetta paremmaksi (terapiat on koluttu jo moneen kertaan), mutta ei myöskään tapella. Ollaan kavereita, ellei jopa ystäviä.

Ilmapiiri kotona on muuttunut miellyttäväksi, kukaan ei enää itke, huuda tai murjota, ja lapsetkin (4 ja 8 v.) voivat silminnähden hyvin kun äiti ja isi ei jatkuvasti tappele.

Kysymykseni on: mitä haittaa tästä tilanteesta on lapsille psykologisesti? Ymmärrän, että he saavat meidän parisuhteesta oudon kuvan ja väärän käsityksen avioliitosta, mutta kumpi painaa nyt vaa'assa enemmän? Se, että voimme tarjota heille toimivan ja mukavan arjen, jossa kaikki ollaan saman katon alla vs. se, että he näkevät romanttisen yhteyden vanhempiensa välillä?

Nyt reilusti arvioita peliin kiitos, näen itse asian varmasti liian läheltä enkä tietenkään osaa olla objektiivinen.

Eivät minunkaan vanhempani koskaan leperrelleet toisilleen tai teinimäisesti imutelleet toisiaan varsinkaan lasten nähden, vaikka joskus isompana tietyistä ajoittain makuuhuoneesta öisin kuuluneista hyvin vaimeista äänistä arvasinkin mitä siellä tapahtuu. Rehellisesti sanoen en usko, että lapset  haluavat nähdä vanhempiensa välistä erotiikkaa missään muodossa, koska koko ajatuskin on heistä yököttävä. Lapset kyllä hyötyvät siitä, että vanhemmat eivät tappele tai riitele ja kohtelevat toisiaan kunnioittavasti, ystävällisesti ja osoittavat, että välittävät toisistaan. Mutta luulenpa, että ihan minkä ikäisille ihmisille tahansa ajatus omista vanhemmista harrastamassa seksiä keskenään tai suutelemassa himokkaasti toisiaan on jossain määrin häiritsevä.

Teidän kotielämänne kuulostaa rauhallisuudessaan ja seesteisyydessään kaikkea muuta kuin psykologisesti haitalliselta lapsille. Mielestäni puheet siitä, että lapset tarvitsevat eroottista jännitettä vanhempiensa välille voidakseen hyvin, kuulostavat avioliittoonsa kyllästyneiden, uutta suhdetta kaivanneiden ja eronneiden ihmisten selittelyltä. 

Minusta rakkauteen kuuluvilla hellyydenosoituksilla ja erotiikalla on erittäin suuri ero. 

Seuraavaksi voidaankin kysyä mitkä teot ovat eroottisia ja mitkä "rakkauteen kuuluvia hellyydenosoituksia".

Rakkauteen kuuluvat hellyydenosoitukset puolisolle ovat samoja, joita voit osoittaa lapsillesikin. Niissä ei ole erotiikkaa eikä muutakaan seksuaalista latausta. Ne ovat myös sanoja kuten  "rakastan sinua" tai "olet minulle rakas". 

En ole lukenut ketjua kokonaan, mutta eivät lapset ihan oikeasti ole pätkääkään kiinnostuneita vanhempiensa rakkaus/seksielämästä - vai onko omasta nuoruudestanne jo oikeasti liian kauan? Lasta kiinnostaa se että kotona on hyvä ja turvallinen ilmapiiri, ja että vanhemmat ovat saatavilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lasten tartte tietää, millaista vanhemmilla on seksuaalisesti tai makuuhuoneessa. En ole IKINÄ käsittänyt tätä ajattelua.

Eihän tässä puhuttu seksistä? Mutta jos lapset eivät milloinkaan näe, että vanhemmat halaavat tai osoittavat muuten hellyyttä, niin kyllähän siinä hieman vinoutunut roolimalli annetaan.

Sitten 80 % suomalaisista on saanut vinoutuneen roolimallin. Ei ennen puhuttu eikä putsuttu.

Niin onkin, olet aivan oikeassa. Normaalissa parisuhteessa voi osoittaa toiselle läheisyyttä ja kiintymystä muutenkin kuin makuuhuoneessa. Suomalaiset toistavat samoja virheitä sukupolvesta toiseen ja sitten väitetään että se on "normaalia". Paskapuhetta.

Olennaista mielestäni on, että sitä läheisyyttä ja kiintymystä näytetään toiselle, ei muulle maailmalle tai edes omille lapsille. Jos puolisot kokevat saavansa riittävästi toisiltaan, ei siinä ole mitään nokan koputtamista kenelläkään ulkopuolisella.

Aina silloin kun me päästään puolison kanssa kahdestaan jonnekin, kävellään käsi kädessä. Se on meidän yhteinen juttu, jota emme ikinä tee lasten seurassa. Joku toinen haluaa säästää kaiken makkariin, eikä se mulle mitenkään kuulu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lasten tartte tietää, millaista vanhemmilla on seksuaalisesti tai makuuhuoneessa. En ole IKINÄ käsittänyt tätä ajattelua.

Eihän tässä puhuttu seksistä? Mutta jos lapset eivät milloinkaan näe, että vanhemmat halaavat tai osoittavat muuten hellyyttä, niin kyllähän siinä hieman vinoutunut roolimalli annetaan.

Minä en kertaakaan ole nähnyt vanhempieni halaavan toisiaan tai osoittavan toisilleen hellyyttä, en lapsena enkä aikuisena. En silti ole mielestäni saanut mitään "vinoutunutta roolimallia". Omassa parisuhteessani oman mieheni kanssa halaamme ja kosketamme toisiamme joka päivä.

Aviomies_ kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kuvitellaan, että lapset tarvitsevat avioliitosta romanttisen rakkauden mallin? Avioliitto on taloudellinen sopimus, jossa on tietenkin eduksi elää sovussa, mutta haihattelu pusi-pusi -elämään on aika lailla turhaa. Lapsille se oma perhe on aina normaali, kun ei muuta tunne. Väkivaltaisissa  perheissä lapsille on ihan tavallista, että lyödään, ei sitä ihmetellä tai kyseenalaisteta, se kuuluu elämään. "Kaveriperheessä"lapset pitävät avioliittona sitä, että ollaan kavereita, eivät he oleta, että halileminen ja intohimoiset suudelmat olisivat tarpeen.

Uudella kumppanilla ei yllättäen anneta lapselle mallia onnellisesta avioliitosta, vaan siitä, millaista elämä on ilman omaa perhettä. Mikä edes takaa, että se intohimoinen uusi puoliso pätkääkään välittäsi lapsista. Hän saattaa päinvastoin tehdä kaikkensa, etteivät lapset olisi osa elämää. Sekö olisi kivaa?

Olen samaa mieltä. Oma tilanteeni on sellainen, että minun ja vaimoni parisuhde on aika lailla huonossa hapessa. Seksielämämme jäi pois parisen vuotta sitten. Osaksi se johtui siitä, että jouduin ottamaan vaimooni tunnetasolla etäisyyttä, koska en kestänyt enää hänen voimakasta ja ailahtelevaa temperamenttiaan. Emme kykene riitelemään rakentavasti vaan tilanne eskaloituu helposti vaimoni puolelta huutamiseksi ja rähjäämiseksi. Kuvassa on ollut myös toistuvaa avioerolla uhkailua ja julistamisia, että hän eroaa. Olen ymmärtänyt, että sellainen johtuu hänen epävarmuudestaan ja omista aiemmista hylkäämiskokemuksistaan. Hän on loukannut minua suuttuessaan niin monta kertaa ja sen verran pahasti, että suhdetta oli pakko jäähdyttää kaikkien osapuolten jaksamisen takia.  Nyt riitely on selvästi vähentynyt mutta liittomme on seksitön ja välimme ovat enimmäkseen asialliset ja riidanpoikaset hoidetaan nopeasti. Mikään ideaalinen tilanne tämä ei ole mutta hoidamme lapsen ja kotitalouden hyvin.

Meillä on alakouluikäinen lapsi ja ilman häntä olisin todennäköisesti jo lähtenyt. Lapsen takia eroaminen on paljon hankalampi juttu kuin ilman. Käsitykseni on, että olemme kumpikin saman katon alla asuen parempia vanhempia. Vaimoni on periaatteellisista syistä vuoroviikkoasumista vastaan, joten se ei tule kysymykseen. Käytännössä lapsi asuisi luonani luultavasti kaksi pitkää viikonloppua kuukaudessa ja puolet loma-ajoista. Tässä olisi huonona puolena se, että minä tiedän ja vaimonikin tietää, että hän olisi yksin lapsen kanssa väsyneempi, poissaolevampi ja huonommin lasta hoitava äiti kuin nyt, kun minä teen suuren osan kotitöistä ja hoidan lapsen ja hänen asiansa suurelta osin. Mutta en kykenisi itsekään huolehtimaan lapsesta yhtä hyvin yksin kuin hänen äitinsä kanssa yhdessä, joten en näe huoltajuudesta riitelemisessä mitään pointtia. Ajatus jostakin eron jälkeisestä uusperhesotkusta lähinnä kauhistuttaa.

Mikäli tämä liitto jossain vaiheessa päättyy eroon esimerkiksi lapsen itsenäistyttyä tai aikaisemmin, en aio enää uuteen parisuhteeseen ryhtyä. Haluan siinä tapauksessa elää loppuikäni mahdollisimman yksinkertaista, rauhallista ja ongelmatonta elämää mieluiten yksin omassa asunnossani. Ajatus jostain sivusuhteesta tai eron jälkeisestä uudesta vakavasta parisuhteesta lähinnä etoo. Jos vaimoni seestyy ikääntyessään siinä määrin, että alkaa kohdella minua kaikin puolin asiallisesti ja kunnioittavasti, en sulje pois mahdollisuutta elää loppuikääni hänen kanssaan. 

Vaikutatpa fiksulta mieheltä.

Meillä on aika samanlainen tilanne kuin teillä ja valitettavasti tunnistan itsestäni samoja piirteitä kuin vaimossasi on. Nämä kylläkin ovat tulleet pikkuhiljaa siutä, kun mieheni riitojen yhteydessä (eli usein nykyään!) nimittelee minua, haukkuu tyhmäksi, vähä-älyiseksi ja vaikka miksi. On loukannut minua niin pahasti kuin suinkin on keksinyt. Ei kadu koskaan eikä pyydä anteeksi.

Olen nyt sitten ihan avoimesti myöntänyt, että kadun naimisiinmenoa hänen kanssaan. Elän jatkuvasti varpaillani. Mies kun on sillä päällä niin saattaa puhua minulle todella rumasti niinkin että lapset kuulevat. Vielä aion heidät tästä pelastaa.

Minäkin haaveilen paremmasta elämästä, en ihan yksin vaan lasteni kanssa. Ajatuskin uudesta suhteesta tuntuu vastenmieliseltä.

Uskoisin että tärkeintä on ettei esitetä ja teeskennellä mitään. Ei siis teeskennellä lasten nähden mitään rakastavaa avioparia jos oikeasti ollaan kavereita. Lapset vaistoaa tällaisen teeskentelyn heti, mutteivat tajua mistä on kyse, mikä aiheuttaa mieleen hämmennystä ja sekaannusta ja vääristää ajatusmaailmaa. Ei tietenkään tarvitse puhua "me ei isän kanssa enää harrasteta seksiä!" mutta jos ollaan vain kavereita keskenään niin ei lasten nähden leikitä muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas luulen, että olet käsitellyt asioita siihen vaiheeseen, ettet enää välitä. En sano, että riitely ja rakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen, mutta olet ehkä alitajuisesti jo luovuttanut parisuhteenne kanssa, ja ero on vain ajan kysymys.

Sanon tämän ihan kokemuksella: kun välinpitämättömyys alkaa, tuho näyttää väistämättömältä.

Olet täydellisen oikeassa, meillä meni myös just näin! Siinä vaiheessa alkoi lopun alku kun kumpaakaan ei kiinnostanut riidellä ja toisen tekemiset oli yhdentekevää. Ero oli helpostus kaikille. Lapset oppi nopeasti viikko-viikko systeemin ja nyt heillä on kaksi rakastavaa kotia ja paljon uusia kavereita!

Avioeron jälkeen pitää joka tapauksessa varautua siihen, että vanhemmat erillisinä yksilöinä voivat rakastua, menettää työnsä, löytää uuden työn ja vaihtaa maisemaa. Hyvin suunniteltu lasten yhteishuolto ei enää toimikaan. Elämä eron jälkeen on muuttuvaisempaa kuin ennen sitä, tämä on hyvä pitää mielessä.

Olet oikeassa, mikäli ero on riitaisa tai toinen vanhemmista vaihtaa maisemaa kauas tms. niin kyllähän se tekee mutkia matkaan. Onneksi meillä meni kuin "oppikirjasta". Ei riitelyä, kuten ei ollut moneen vuoteen (se välinpitämättömyys), eroasiat (huoltajuus, ositus jne.) tehtiin hyvässä hengessä ilman sen kummempaa vääntöä. Molemmat oltiin ero käyty läpi mielessä jo monta vuotta sitten, ja kun H-hetki koitti oli se jotain älyttömän vapauttavaa. Voisin jopa sanoa että itkin onnesta. Me molemmat vanhemmat ollaan vastuullisia ja pidetään lapsista huolta, ja aina kun muksut vaihtaa toiseen kotiin on hymy herkässä... Onneksi ymmärrettiin erota, eikä odottaa siihen asti kun lapset lentää pesästä ulos.