Nyt rehellisiä mielipiteitä perhe-elämästä ja sen vaikutuksesta lapsiin kun avioliitto on "kaverisuhde"

Millä lailla sopuisa kaveruus tai suorastaan ystävyys on "kauhun tasapaino"? Jos kaksi aikuista pystyy elämään yhdessä yhteisessä kodissa yhteisistä lapsista huolehtien ja on hyvissä väleissä keskenään, niin eikö se ole onnellisen parisuhteen jälkeen paras vaihtoehto? Voihan ne seksuaaliset tarpeet hoitaa muualla kuin kotona, kunhan kumpikaan ei ole mustasukkainen.

Tappelitte ensin yli 10 vuotta ja sitten päätitte tehdä ensimmäisen lapsen... huh

Vierailija kirjoitti:

Minäkin yritin jaksaa suhteessa jossa ei enää ollut rakkautta eikä seksiä. Mies ei lyönyt että sikäli olisin voinut jäädä.

Mutta voin siitä ilmapiiristä niin huonosti että olin voimaton ja masentunut. Voi luulla että se ei näy ulos mutta kyllä se näkyy kaikille jotka on ympärillä. Eron jälkeen ihan puolitututkin pysähtyivät sanomaan että olen kuin eri ihminen. Olin lähellä sairastua fyysisesti ja henkisesti, joten siinä kohtaa tein valinnan että lapsi ei hyödy sairaasta äidistä, ja liitto sairastuttaa minut, joten minun on erottava.

Olen seurannut ystäväni kaveriliittoa vierestä todella pitkään. Hän näyttää nykyisin ulkoisestikin siltä, että on ikään kuin luovuttanut kaiken suhteen. Henkisesti voi huonosti ja on katkera, kovakin, puhuu myös rakkaudesta vähän halveksuvaan sävyyn. On esim. kateellinen muiden onnellisista suhteista. Hänellä on ollut liiton aikana sivusuhteita ja kova tarve olla muualla kuin kotona ja tämän lapsetkin ovat huomanneet ja selvästi pelänneet, että äiti lähtee eikä tule takaisin. Yksinkertaisesti hän on siis voinut erittäin huonosti suhteessa, vaikka itse todistelee voivansa hyvin ja kaikki sujuu ihan ok. Kaikki asiat, varsinkin lapsiin liittyvät asiat ovat hoitaneet hyvin, tunnetaso on sitten eri asia. Uskoo itse vakaasti siihen, että tämä riittää. Minusta hän ei itse kuitenkaan näe, miten tämä on vaikuttanut hänen aika herkkiin lapsiinsa, vaikka kaikki on periaatteessa "ihan hyvin" ja lapsilta ei ole koskaan puuttunut mitään. Hänen itsensäkin puolesta olen pahoillani, hän ei ole enää sama ihminen ollenkaan kuin joskus kauan aikaa sitten. Ei varmaan kukaan meistä ole, mutta hän ei ole vaikuttanut minusta onnelliselta pitkään aikaan. 

Itse olisin siis sitä mieltä, että jos sitä puolisoa voi todella rakastaa paljon ja kunnioittaa ystävänä, eikä kumpikaan kaipaa rakkautta tai seksiä, silloin tämä yhtälö voi ehkä jotenkin toimia. Ilmaisusi kauhun tasapaino ei vaan kuulosta minusta kovin hyvältä. Itse siis pelkäisin sitä, että vanhempien väliset turhautumiset ja tunnetaso välittyisivät lapsiin negatiivisella tasolla, niin kuin ystäväni tapauksessa. Vaikka kaikki olisi "hyvin" ja lapsia kohtaan osoitettaisiin tunteita ja huomiota.

Olen jotenkin nolo kun olen niin paljon rennompi ja onnellisempi uuden miehen seurassa kuin olin lapsen isän kanssa. Olin aina kireä ja onneton. Nyt hänen isänsä on katkera ja minä onnellinen uuden miehen kanssa jo monta vuotta. Tunnen syyllisyyttä lapsen takia että miten hän kokee sen että kyse oli kuitenkin hänen isästään. Toivon ettei kantaisi minulle kaunaa kuitenkaan etten pystynyt olemaan loppuikää hänen isänsä vaimo.

Itse en eroaisi vastaavassa tilanteessa. Jos hrki toimii, yhdessaolo on tasaisen mukavaa ja kumppanilla ei ole alko/vakivalta/mitalie-ongelmaa ja olette hyvia ystavia niin miksi ihmeessa erota. Deittimarkkinoilla liikkuu niin paljon sontaa ettei ole mitaan takeita etta uusi kumppani olisi edes entisen veroinen.

Voi olla etta olette menossa vain hankalan vaiheen yli. Minulla ja miehellani kavi nain ja aivan kuin tyhjasta sitten yhtakkia loysimme toisemme uudestaan vaikka olimme olleet yhdessa jo 5 vuotta. Pitkaaikainen sitoutuminen antaa aivan eri kikseja kuin tulinen huumaava romanssi, ja teilla on yhtalossa mukana myos viattomia sivullisia (lapset). Mielestani ehja koti on ehdottomasti parempi kuin ero/deitti/eksanyksarumba. Menitte miehen kanssa yhteen myos jostain syysta ja teitte lapsia yhdessa, joten jotain spesiaalia tuossa ihmisessa on ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä: mitä haittaa tuosta voisi lapsille olla?

Kuten AP sanoi ja kuten täälläkin on moneen kertaan todettu, niin lapset saavat täysin vääränlaisen kuvan parisuhteesta.

Meillä käytännössä sama tilanne ja samaa olen monet kerrat miettinyt. Jos menen halaamaan tai suutelemaan vaimoa, niin hän joskus vastaa halaukseen, mutta useiten jotenkin kavahtaa tilannetta. Arki rullaa ihan hyvin, emmekä me riitele yms., mutta ei meillä mitään parisuhdettakaan enää ole. 

Mutta sitten taas toisaalta: mä ja mies olemme edelleen 17v jälkeen rakastuneita toisiimme ja olemme onnellisia yhdessä ja tarkoitus olla yhdessä loppuelämän MUTTA kummallakaan ei ole taipumusta näyttää hellyyttä julkisesti, ja erittäin harvoin niin teemme, edes siis kotona lasten nähden. Se ei vaan ole meille luontevaa, vaikka meillä todellakin on romanttiseen rakkauteen perustuva parisuhde tässä meneillään. Onko tämäkin nyt sitten vahingollista lapsille jonkun mielestä?

Vierailija kirjoitti:

Ilmapiiri kotona on muuttunut miellyttäväksi, kukaan ei enää itke, huuda tai murjota, ja lapsetkin (4 ja 8 v.) voivat silminnähden hyvin kun äiti ja isi ei jatkuvasti tappele.

Kysymykseni on: mitä haittaa tästä tilanteesta on lapsille psykologisesti? Ymmärrän, että he saavat meidän parisuhteesta oudon kuvan ja väärän käsityksen avioliitosta, mutta kumpi painaa nyt vaa'assa enemmän? Se, että voimme tarjota heille toimivan ja mukavan arjen, jossa kaikki ollaan saman katon alla vs. se, että he näkevät romanttisen yhteyden vanhempiensa välillä?

Lapsena minua ällötti nähdä mitään romanttista yhteyttä vanhempieni välillä. Mieluusti olisin jättänyt sen kokonaan pois, vielä jos bonuksena olisin saanut pois riidat ja ajoittaisen väkivallan.

Kyllä sitä romanttista kuvaa avioliitosta on tarjolla ihan tuutin täydeltä muutenkin, tyttölapsille nyt varsinkin, vaikkeivät vanhemmat sitä näyttäisi. Vähemmän on näytillä sitä mallia, että avioliitossa tarvitaan myös kaveruutta, yhteisiä tavoitteita, neuvottelutaitoa.

Kodin pitäisi olla lapselle ennen muuta turvallinen paikka, ja vanhempien väliset riidat voivat nakertaa tätä turvallisuutta pahasti. Erittäin toissijaista on romantiikan opettaminen. Oikeastaan uskon, että lapsi senkin oppii parhaiten siten että itse saa lapsena fyysista hellyyttä; oppii hyväksymään hellyyden tarpeensa ja kokemaan itsensä arvokkaana ja että halaaminen on kivaa, niin osaa sitä myöhemmin parisuhteessaankin antaa ja vastaanottaa. 

Ei tuosta lapsille mitään haittaa ole jos välinne ovat lämpimät eivätkä viileät. Itse olen eronnut miehen peliriippuvuuden takia, sitä ennen suhde oli laimentunut seksuaalisesti mutta omasta mielestäni meillä oli hyvä suhde silti enkä olisi väljähtyneen parisuhteen takia koskaan eronnut, koska en olisi halunnut rikkoa lasten kotia. Raha- ja luottamusongelmat sitten pakottivat tekemään kovia ratkaisuja. 

Vierailija kirjoitti:

Annan oman näkemykseni. Sisarukseni kanssa ollaan nyt kolmekymppisiä. Vanhemmat erosivat heti kun viimeinenkin muutti pois kotoa. Ja me ei olla ymmärretty sisaren kanssa tätä ollenkaan. Olen itse päätynyt ainoastaan tuollaisiin ihan ok suhteisiin, ja vasta lähivuosina rupesin ymmärtämään että onhan sillä oltava tekemistä sen kanssa että olen saanut ihan vääränlaisen parisuhdemallin. Minulle se oli normaalia, että en osaa edes haluta mitään parempaa.

Toinen harmillinen juttu on se, että näin äidissäni kuinka hän muuttui silminnähden onnellisemmaksi kun löysi uuden parisuhteen. Vasta myöhemmin tajusin kuinka kireä hän oli loppujenlopuksi aina ollut. Isäni sen sijaan katkeroitui ja jäi yksin. Hän olisi halunnut jatkaa, joten en oikein pidä ajatuksesta että toinen pysyy lasten vuoksi suhteessa, tietäen että lähtee heti kun se "velvollisuus on hoidettu". Kannattaa ainakin varmistaa että molemmat tietävät missä mennään.

Yksi esimerkki loppuun: Äidin mies kerran sanoi jotain sen tyylistä, että voisimme näyttää läheisyyttä mieheni kanssa kyllä heidän nähdenkin. Tajusin kyllä heti että hän ei ole itse roikkunut missään kaverisuhteissa, jos omat lapsensa sellaiseen kykenevät.

Uskon että kaikille osapuolille olisi ollut parempi että vanhempani olisivat eronneet aiemmin. Jos saan lapsia, en aijo tehdä heille samaa. 

No eihän tuo nyt välttämättä johdu siitä, millaisen mallin olet nähnyt, vaan voi johtua myös siitä, että parempaa ei ole tullut vastaan. Jotenkin vaikeaa olisi kuvitella, että sinulla olisi ollut mahdollisuus myös sellaisiin selkeästi parempiin ja läheisempiin suhteisiin, mutta olisit ne hylännyt vain siksi, että olet saanut kotoa mallin huonommasta. 

Minä myös tunnistan oman tilanteeni tällaiseksi, että vanhempien liitosta puuttui läheisyys, mutta en kyllä ole ajatellut, että se olisi sabotoinut omia suhteitani. Omien suhteideni tunteettomuus johtuu oman käsitykseni mukaan siitä, että en vain löydä oikeaa kumppania, joka oikeasti välittäisi minusta ja kenestä minä välittäisin. 

Vierailija kirjoitti:

En muista ikinä nähneeni omien vanhempieni pussaavan tai halivan. Olivat kuitenkin yhdessä lähes 40 v ja se rakkaus kesti loppuun asti vaikka sairaus teki loppuelämästä helvettiä. Eikö tärkeämpää ole nähdä että vanhemmat kunnioittavat toisiaan, tekevät yhteisen hyvän eteen työtä ja elävät sovussa toistensa kanssa. Ei elämä ydinperheessä ole pelkkää pusuttelua ja halittelua. Eläkää kuten parhaaksi näette, älkää välittäkö muista. Perhe on vähän kuin firma ja se menestyy kun johto puhaltaa yhteen hiileen ja panostaa firman kehitykseen.

Mulla on juuri samanlainen kokemus omasta perheestäni. Se oli hyvä ja turvallinen perhe. ja siitä sain myös sellaisen perheen mallin, että perheessä on kaksi aikuista, jotka molemmat rakastavat lapsiaan ja haluavat olla näiden kanssa. Se on aika hiton tärkeä malli myös. 

Toisaalta jokainen tapaus on omanlaisensa. Hankalaa on muita neuvoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lasten tartte tietää, millaista vanhemmilla on seksuaalisesti tai makuuhuoneessa. En ole IKINÄ käsittänyt tätä ajattelua.

Eihän tässä puhuttu seksistä? Mutta jos lapset eivät milloinkaan näe, että vanhemmat halaavat tai osoittavat muuten hellyyttä, niin kyllähän siinä hieman vinoutunut roolimalli annetaan.

Millä tavalla se on vinoutunut malli parisuhteesta että puolisot ei halaa toisiaan?

Lasten kannalta minusta parasta olisi että heillä olisi erilaisia malleja normaaleista parisuhteista. Joissakin suhteissa sitä läheisyyttä on enemmän toisissa ei juuri ollenkaan. Joissakin nukutaan vierekkäin mutta yhtä sallittua ja normaalia on sekin että nukutaan eri huoneissa. Erilaisia parisuhdemalleja lapsi ehkä näkeekin kavereiden tai esim. sukulaisten luona vieraillessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras malli on se jossa molemmat vanhemmat näyttävät teoin ja sanoin kuinka hyvä on olla rakastavassa parisuhteessa. Hellyys, läheisyys toisen huomiointi sekä yhteen hiileen puhaltaminen. Vaihtamalla paranee.

No tätä tässä juuri tarkoitan. Eli tällaista mallia ei nyt lapsille anneta, mutta onko se tosiaan parempi että erotaan vaan sen takia että ehkä joskus kummatkin löydettäisiin uudet kumppanit, joiden kanssa sitten voisi tällaisen parisuhteen mallin lapsille antaa?

ap

EI. Lapsilla on oma itsenäinen suhteensa kumpaankin vanhempaansa. Ne suhteet ovat itsessään arvokkaita. Samoin nykyisen kodin kodikkuus ja turva. Lapsi saa toki vanhemmiltaan oppiakin, mutta se ei ole tärkein asia. Eroat ja löydät uuden miehen jonka kanssa lempi leiskuu niin voi olla että lapsi ei tykkää tästä miehestä ollenkaan, etenkin kun kokee että sen takia hänelle rakas isä on ajettu kotoa pois. Ei hän silloin opi myöskään arvostamaan välistänne romantiikkaa, vaan mahdollisesti jopa vihaa sitä.

Sitten tällainenkin tarina: meillä oli tosi pitkä "kuiva kausi", olimme kuin kämppikset vaikkakin tulimme hyvin toimeen. Olimme siis hyvät kämppikset. Mutta seksi ja hellyys puuttui VUOSIA. Ja nyt? Puolisen vuotta sitten ajauduimme kriisiin, menimme pariterapiaan, otimme yhteisksi tavoitteeksi pelastaa suhde ja perhe. Yllättäen läheisyys ja seksi alkoi "toimia" jopa tosi pian. Olen aivan hämmästynyt. Olemme paljon lähekkäin ja meillä menee seksikin oikeasti hyvin, vähän väliä teksii mieli! Että näinkin voi käydä, kun nostaa kissan pöydälle ja kumpikin toimii sen eteen että nyt muuten tilanne muuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Minä kaipaan niitä kahden kesken oltaessa, en lasten nähden tai muutenkaan julkisesti. Huoneella ei ole väliä. Ja olen kyllä myös saanut kaipaamani. Onneksi mies on samoilla linjoilla. Ehkä meidän lapset on siis kasvaneet ihan kieroon.

Katseista, toisen kuuntelusta, lähekkäin kulkemisesta voi kyllä ulkopuolinenkin päätellä, että olemme toisiamme kunnioittava ja rakastava pariskunta. 

Omat vanhempani erosivat, kun olin teini. Heidän välinsä eivät olleet kovin romanttiset. Kun äidilläni oli uusi mies, en kyllä yhtään halunnut nähdä heidän hellyydenosoituksiaan. En oikein ymmärrä, miksi pitäisi kotona näyttää, miten halataan ja pussataan. Kyllä minä ainakin tuon ikäisenä tiesin, mitä se on, vaikkei omat vanhempani sitä juuri tehneetkään ja olisin sen tiennyt, vaikkei äitini uutta miestä olisi löytänytkään. Jotkut asiat nyt idioottikin ennen pitkään tajuaa, vaikkei sitä heille erikseen käytännössä näytetä. Onko tässäkään nyt yhtään ihmistä, joka ei tiedä, mitä halaaminen tai pussaaminen on, kun vanhemmat eivät sitä heidän nähdensä tehneet? Tuskin. 

Tuollainen kaverisuhde voi olla myös tilapäinen ratkaisu. Kun tilanne ja tunteet rauhoittuvat, se toinen saattaa alkaa jälleen kiinnostaa myös parisuhdemielessä. Nykyään erotaan aivan liian helposti, jos ei hetkeen ole romantiikkaa niin sitten sitä lähdetään etsimään muualta. Monissa tapauksissa ero on hyvä vaihtoehto, en minä sillä, mutta ei kriisiin ajautuminen välttämättä ole parisuhteen loppu.

Ap tässä. 

Uskon, että vuosienkin "kuivien" kausien jälkeen voi rakastua uudelleen omaan puolisoon. Minulle näin kävikin n. 6 vuotta sitten kun avioero ensimmäistä kertaa oli tapetilla, mutta terapian kautta saatiin homma toimimaan. 

Nyt kuitenkin tilanne on hyvin eri kuin silloin, koska mies on tehnyt asioita/kohdellut minua tavalla, joita en voi unohtaa. Voin varmasti joskus antaa anteeksi, mutten unohtaa. Tämän olen hyväksynyt. Ja tästä syystä meillä ei ole enää mahdollisuutta "rakastua uudelleen", mikä onkin tämän viestiketjun keskeisin kysymys. Kyllä lapsetkin (2 poikaa) jossain vaiheessa tulevat tajuamaan, että äiti ja isi on vaan kavereita, mutta onko se tosiaan niin pahasta? Tässä ketjussa on tullut monta hyvää argumenttia eri kanteilta. Itse kallistun ainakin juuri nyt siihen että lapset tarvitset turvaa, rutiineja, kodikkuutta ja yhdessä tekemisen henkeä. Tätä kaikkea voimme mieheni kanssa heille nyt antaa, ja asettaa romanttiset parisuhdeajatukset sivuun. Tai ainakin minä voin asettaa romanttiset parisuhdeajatukset sivuun. Toivottavasti hänkin. Tästä pitää meidän pian vakavasti jutella ja pelkään pahoin että taas aukeaa portti helvettiin jossa vaan riidellään eikä kukaan enää voi edes lähimainkaan hyvin. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Minä kaipaan niitä kahden kesken oltaessa, en lasten nähden tai muutenkaan julkisesti. Huoneella ei ole väliä. Ja olen kyllä myös saanut kaipaamani. Onneksi mies on samoilla linjoilla. Ehkä meidän lapset on siis kasvaneet ihan kieroon.

Katseista, toisen kuuntelusta, lähekkäin kulkemisesta voi kyllä ulkopuolinenkin päätellä, että olemme toisiamme kunnioittava ja rakastava pariskunta. 

Mutta noitahan ei ole myöskään aloittajan parisuhteessa. 

Jotenkin vain koen asian niin, että on epäkohteliasta seurassa antaa erityistä huomiota yhdelle läsnäolijalle. Tai silloin voi, jos tällä on esim. oma merkkipäivä, ja lapset voivat joskus saada enemmän huomiota kuin aikuiset (lapselta ei voi edellyttää aikuisten tasoa huomiontarpeen tyydytyksen lykkäämisessä). Ja pariskunnan keskinäiset hellyydenosoitukset ovat sillä tavoin epäkohteliaita muita kohtaan, silloinkin jos seurue muuten koostuu "vain" omista lapsista.

Pahimmillaan kun eronnut vanhempi löytää uuden rakkauden, huomio kiinnittyy uuteen puolisoon ja lapsen tarpeet jäävät vähemmälle. On vain kiire päästä halimaan ja pusimaan uuden kumppanin kanssa. Lapsi voi tuntea pahastikin jäävänsä syrjään.

Kyllä lapset sen oppivat tietämään, että vanhempien välinen suhde on jotakin erityistä, vaikka sitä ei heille konkreettisesti näytettäisikään. Halatkaa ja hellitelkää ennen muuta niitä lapsianne. Toisianne, jos se tuntuu luontevalta, mutta jollei se lasten läsnä ollessa siltä tunnu, ei tarvitse pakottautua. Ja jos tuntuu että enemmän tekee mieli puolisoa halia kuin lasta, jättäkää enimmät makuuhuoneeseen. Lapsi on myös mustasukkainen vanhemmastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vähän surullisella mielellä luen ketjua, kun koskettaminen ja hellyys on joidenkin mielestä "lääppimistä" ja "kiehnäämistä". Itse kun on avioliitossa jossa vaimo ei koske, pussaa eikä kaupan päälle tunnu välittävän seksistäkään. Tajusin syyn (liian myöhään) vasta vuosien päästä kun huomasin, etteivät appivanhemmatkaan ikinä koske toisiinsa ainakaan julkisesti. En muista heiltä ensimmäistäkään halausta tai kosketusta nähneeni 20 vuoden aikana. Heidän koko elämänsä on jonkinlaista äärimmäisen arkisen realismin ja tavallisuuden yhdistelmää. Koko elämä menee tasaisen harmaana massana ilman yritystäkään muuhun. Eivät riitelekään kovin pahasti, mutta tiuskivat toisinaan, ja täsmälleen sama malli on vaimollanikin. Hänelle "parisuhteeksi" riittää se, että on joku jonka kanssa asua, kasvattaa lapset, hoitaa kotia ja viettää aikaa, mutta fyysisyyttä ei tarvitse olla. Minusta suhde ilman fyysistä ulottuvuutta on pelkkä kaverisuhde, tosin luulen että jotkut kaverisuhteetkin ovat intiimimpiä :(

 

Joten kyllä se malli näyttää siirtyvän jälkipolville, valitettavasti se siirtynee myös omille lapsillemme. Mutta minkäs teen, kun toisella ei ole halua eikä sisäistä tarvetta muutokseen. En minäkään kaipaa jatkuvaa lähelläoloa, halailua, pussailua ja jokapäiväistä tajunnan räjäyttävää seksiä. Mutta olisi todella ihanaa, kun edes kerran vuodessa toinen vain tulisi viereen istumaan, ja ottaisi kädestä kiinni. Minä pidän koskettamisesta, toisen ihon lämmöstä ja tuoksusta, mutta ei sitä yksipuolisena jaksa vuodesta toiseen.

Ja varmasti näkyy lapsille, että ainakin toinen vanhemmista on jatkuvasti onneton.

Mistä tiedät, millainen suhde appivanhemmillasi oli? Ehkä he eivät sinulle näyttäneet sitä hellää puolta ehkä se jäi kokonaan makuuhuoneen puolelle, missä peitto heilui  joka ilta. Olisitko ollut tyytyväisempi omaan parisuhteeseesi, jos appivanhemmat aina teillä käydessään olisivat kahdesti vuorokaudessa sulkeutuneet vessaan naimaan äänekkäästi osoittaakseen, että himot hyrräävät ja seksi sujuu ja siinä sivussa koko muukin elämä. Ja sen jälkeen julkisesti kähmineet toisiaan sohvalla vain näyttääkseen, että tämä on hyvä parisuhde, ei ihmeemmin aivoja, mutta alapäätä sitäkin enemmän.