Nyt rehellisiä mielipiteitä perhe-elämästä ja sen vaikutuksesta lapsiin kun avioliitto on "kaverisuhde"

Vierailija kirjoitti:

Eli meillä on miehen kanssa tilanne, jossa 20 vuoden yhdessäolon ja LUKUISTEN isojen ja pienten kriisien jälkeen ollaan löydetty avioliitossa eräänlainen kauhun tasapaino. Ei yritetä saada suhdetta paremmaksi (terapiat on koluttu jo moneen kertaan), mutta ei myöskään tapella. Ollaan kavereita, ellei jopa ystäviä.

Ilmapiiri kotona on muuttunut miellyttäväksi, kukaan ei enää itke, huuda tai murjota, ja lapsetkin (4 ja 8 v.) voivat silminnähden hyvin kun äiti ja isi ei jatkuvasti tappele.

Kysymykseni on: mitä haittaa tästä tilanteesta on lapsille psykologisesti? Ymmärrän, että he saavat meidän parisuhteesta oudon kuvan ja väärän käsityksen avioliitosta, mutta kumpi painaa nyt vaa'assa enemmän? Se, että voimme tarjota heille toimivan ja mukavan arjen, jossa kaikki ollaan saman katon alla vs. se, että he näkevät romanttisen yhteyden vanhempiensa välillä?

Nyt reilusti arvioita peliin kiitos, näen itse asian varmasti liian läheltä enkä tietenkään osaa olla objektiivinen.

Mun mielestä tuo kuulostaa hyvältä ja ihan toimivalta. Itse olen eronnut, oli kotona tosi kireä ilmapiiri ja riitoja, sellaisessa ei lapsen pidä elää. Lapsuudenkodissa oli vakaa ilmapiiri, ja selvästi vanhempien välillä toimiva tiimi ja työnjako. En tiedä enkä välitä oliko heillä seksielämää tai oliko sitä ollut vuosiin, lapselle on tärkeää että vanhemmat ja koti on ennakoitavia ja rauhallisia eikä kotona ole myrskyjä.

Tästä on tehty joku tutkimuskin. Lapset joita on aikuisena haastateltu ovat kokeneet ihan hyvänä perheen, jonka vanhemmat sanovat olleen lähinnä kämppissuhde vailla seksiä. Niin kauan kun se pystytään hoitamaan ilman kummempia riitoja, lapset on ihan ok.

Itse eronneena totean että pelkkä ero saa elämän ja vanhemman raiteiltaan varmaan noin kolmeksi vuodeksi ennen kuin kaikki tasaantuu. Ja minulla ei siinä edes tapahtunut muuta kuin mies muutti eri osoitteeseen. Ei lapsen muuttoa, taloudellisia ongelmia, huoltajuuskiistoja, kolmiodraamaa, uusperheitä.

Mun arvio on että ero voi olla väistämätön jos alkoholi yms kuviossa. Mutta jos pystyy olemaan melko sopuisasti saman katon alla, lasten takia pitäisi. Voi sitä erota sitten kun he ovat päässeet omilleen eikä se vaikuta heidän jokapäiväiseen arkeen.

Vaikka olen nyt vapaa ja onnellisempi ja hyvässä suhteessa, onneani varjostaa aina arjen repaleisuus ja lapsen kulkeminen ja säätäminen eksän ja nyksän välillä. Myöskään lapsi ja uusi mies lähinnä tulevat toimeen, ei erityisen läheistä suhdetta vaikka molemmat hyviä ihmisiä. Uusperhe vaan on tosi raskasta vaikka olisi suuri rakkaus.

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

En ole koskaan nähnyt vanhempieni pussaavan tai edes halaavan. Hyvä lapsuus oli. Se oli minulle normi, en koskaan miettynyt lapsena miksei vanhemmat halaa/pussaa tms. Kunhan halasivat minua niin se riitti.

En tiedä edelleenkään onko heidän suhde vain kaverillinen. Vielä ovat yhdessä vaikka lapset on muuttaneet pois aikaa sitten. Eipä se minulle kuulukaan, kunhan ovat tyyttyväisiä elämäänsä.

Ja edelliseen viestiin 44 vielä lisää: oma parisuhteeni on täynnä hellyyttä ja läheisyyttä, mutta olen kieltämättä hyvin yksityinen sen suhteen. En tykkää näyttää hellyyttä julkisesti tai puhua parisuhteestani paljoa muille. En näe sitä mitenkään pahana asiana, mutta ymmärrän että siitä voisi seurata ongelmiakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Niin minäkin. Ja mies oli kykenevä se oppimaan, vaikka ei sitä mallia kotoa saanutkaan.

Olen ollut ydinperheen tytär, sellaisen äiti ja nyt uusperheen äiti.

Kaikista rooleista käsin mun kokemus on ettei lapset ja teinit halua nähdä pusuttelua ja hinkkausta. Sen sijaan ohimenevistä hymyistä, suukoista ja pepulle taputtamisesta tulee se fiilis että vanhemmat/aikuiset pitävät toisistaan.

Erotessani omasta myrkyllisestä ensimmäisestä liitoistani huomasin että mulle oli tärkeää se muistikuva vanhemmista osoittamassa toisilleen keski-ikäisen seksittömän näköistä hellyyttä, kömpelöllä halauksella tai kuivalla pusulla partaan. Tavallaan se kertoi mulle että on mahdollista arvostaa ja kunnioittaa toisiaan pitkässäkin liitossa. Olennaista ei ollut tietää onko heillä seksiä, yök, vaan tärkeää oli nähdä että he puhuivat toisilleen nätisti, hymyilivät toisilleen ja huomioivat toisiaan. Mulla se kotoa tullut esimerkki tarkoitti, että mullakin on oikeus olla arjessa arvostettu ja huomioitu, ja kohdeltu kunnioittavasti.

Uskon, että mulle ja mun sisaruksille toi olisi ollut parempi kuin se mitä tapahtui eli ero, jatkuvat muutot, ilkeä isäpuoli ja jatkuvasti turvaton olo kotona. Mun molemmat sisarukset on kärsineet tästä tosi paljon (mä vähemmän) ja kukaan ei ole oikein luontevissa väleissä kumpaankaan vanhempaan.

Mutta onhan ero myös mahdollista hoitaa hyvin.

Mutta: ihmissuhde- ja perheasiat on todella yksilöllisiä ja vielä vaihtelevat samoilla ihmisillä elämänvaiheesta ja tilanteesta toiseen. Kukaan ei voi antaa yleisohjetta, jota noudattamalla kaikki tekevät parhaan valinnan. Ap, tehkää juuri niin kuin teistä tuntuu parhaalta ja sitten jos ei enää tunnu, niin tehkää uusia päätöksiä.

Mun miehen vanhemmat ovat aikoinaan olleet enempi kämppiksiä kuin pariskunta. Kyllä se jälkensä jättää. Miehelläni on vaikeuksia näyttää tunteitaan, eikä oikein osaa ottaa hellyyttä vastaan. Eikä tajua, että hyvä suhde tarvitsee vähän työtäkin. Toki miehen lapsuusperheessä on ollut muitakin ongelmia (isä alkkis, äiti narsistinen).

Jännää muuten pohtia tuota lapsen saamaa mallia parisuhteesta vanhemmiltaan. Itse olen sinkku, ja elänyt lapseni syntymästä asti vain hänen kanssaan kahdestaan. Toistaiseksi olen tavannut romanttisia suhteitani omalla ajallani enkä ole kokenut tarpeelliseksi tuoda niitä lapsen elämään.

Ap:n tilannetta kun mietin, niin eihän ylipäätään aikuisten parisuhteita muodosteta lapsia varten. Jos ap ja miehensä ovat tyytyväisiä tilanteeseen eikä kumpikaan (tai lapset) kärsi tai haikaile enempää, niin silloinhan heidän päätöksensä olla kaverisuhteessa on täysin fine.

Omalla kohdallani pisti vain mietityttämään, että lapseni ei ainakaan minun kanssani ole saanut vielä mitään erityistä mallia siitä, millaista on olla romanttisessa suhteessa. Osoitan hänelle itselleen kuitenkin joka päivä läheisyyttä ja rakkautta ja kohtelen kunnioittavasti. Toivoisin että hän omassa parisuhteessaan osaisi näiden mallien mukaan toimia, vaikkei kotona varsinaisesti parisuhteen mallia näekään. Kenties hän kokoaa mallinsa jostain muualta, jos hänen kasvuaikanaan en satu elämään parisuhteessa, jonka haluaisin tuoda kotiimme. Eikä tässä ole mielestäni mitään pahaa.

Jokainen tavallaan, ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa elää tätä elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Normaaliin arkeen voi kuulua vaikka se, että isä ei koskaan puhu äidistä epäkunnioittavasti tai että äiti tekee isän lempiruokaa, vaikka ei itse siitä pidä. Romanttiset eleet me olemme saaneet amerikkalaisista elokuvista - mikä ei tarkoita, etteivätkö ne joissain perheissä olisi arkea. Oma vajavainen havaintoni (neuvolan terveydenhoitajana) tosin on se, että mitä näkyvämmin arjessa halataan ja pussataan, sitä kovempi on nyrkki, kun sillä lyödään. Kun pariskunta kokee tarvetta julkisesti kisailla keskenään ja vaihtaa kielisuudelmia, niin hälytyskelloni alkavat aina soida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Niin minäkin. Ja mies oli kykenevä se oppimaan, vaikka ei sitä mallia kotoa saanutkaan.

En mä sanonutkaan, etteikö sitä voisi oppia tai että AINA tulisi ongelmia. Mutta joskus mies voi olla ihan tyytyväinen parisuhteeseen, jossa ei ole mitään arjessa näkyvää toisesta välittämistä, mutta nainen taas ei ole. Jos mies ei ole luonteeltaan mikään hellyyttä kaipaava, mies saattaa kokea naisen vaatimukset hellyydestä lähinnä rasittavina, eikä ymmärrä, miksi parisuhteessa pitäisi sellaista edes olla, koska eihän hänen vanhemmillaankaan ollut ja silti pysyivät yhdessä. 

Tämähän herättää keskustelua - hyvä niin. Jokainen parisuhde ja perhe on tietenkin yksilöllinen tapaus, niin tietenkin meilläkin. Olen vain yllättynyt miten jyrkästi todella moni ystäväni reagoi tähän minun mielestäni ainakin nyt toimivaan malliin. Heidän mielestään tällainen "parisuhde ei ole elämisen arvoista". Minun mielestäni jo se, että lapset ovat iloisia, nauravia, heidän kanssaan vietetään aikaa eikä koti ole taistelutanner on itsessään arvokasta. 

Pelkään vain että miehelleni tämä ei tule pidemmän päälle riittämään. Sitten onkin taas uuden pohdinnan paikka. Henkilökohtaisesti olen valmis keskustelemaan vaikka avoimesta suhteesta mikäli hän sellaista haluaisi. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Normaaliin arkeen voi kuulua vaikka se, että isä ei koskaan puhu äidistä epäkunnioittavasti tai että äiti tekee isän lempiruokaa, vaikka ei itse siitä pidä. Romanttiset eleet me olemme saaneet amerikkalaisista elokuvista - mikä ei tarkoita, etteivätkö ne joissain perheissä olisi arkea. Oma vajavainen havaintoni (neuvolan terveydenhoitajana) tosin on se, että mitä näkyvämmin arjessa halataan ja pussataan, sitä kovempi on nyrkki, kun sillä lyödään. Kun pariskunta kokee tarvetta julkisesti kisailla keskenään ja vaihtaa kielisuudelmia, niin hälytyskelloni alkavat aina soida.

Ymmärrän hyvin. Mä ajattelen asiaa vähän toisin varmaan siksi, että omat vanhempani ovat olleet naimisissa jo 66 vuotta ja edelleenkin yhdeksänkymppisinä tapa, jolla he katsovat toisiaan, hymyilevät toisilleen ja  koskettavat lempeästi toisiaan, kuvastaa sellaista rakkautta ja vilpitöntä välittämistä, jota minä pidän parisuhteeseen kuuluvana. Mutta nykyaikana tietysti näin pitkät avioliitot, joissa rakkaus on säilynyt ja se edelleenkin näkyy, ovatkin harvinaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras malli on se jossa molemmat vanhemmat näyttävät teoin ja sanoin kuinka hyvä on olla rakastavassa parisuhteessa. Hellyys, läheisyys toisen huomiointi sekä yhteen hiileen puhaltaminen. Vaihtamalla paranee.

No tätä tässä juuri tarkoitan. Eli tällaista mallia ei nyt lapsille anneta, mutta onko se tosiaan parempi että erotaan vaan sen takia että ehkä joskus kummatkin löydettäisiin uudet kumppanit, joiden kanssa sitten voisi tällaisen parisuhteen mallin lapsille antaa?

ap

Ette eroa sen takia, että voisitte myöhemmin antaa rakastavan parisuhteen mallia (ehkä), vaan siksi, että näytätte ettei pidä tyytyä pelkkään "kauhun tasapainoon" parisuhteessa. Ei ole oikein kenellekään, että kaksi ihmistä on pakosta yhdessä vain sen takia, että tuli tehtyä lapsia yhdessä. Haluatko opettaa lapsillesi, että noin kuuluu tehdä? Sen mallin sä näytät nyt.

Minä haluan kyllä opettaa lapsille mieluummin, että lastenhoito ja aikuisten velvollisuudet ja sen eteen työn tekeminen menevät koska tahansa jonkun romantiikan kaipuun ohi. Minusta on lapsellista, että eroa selitellään sillä, että lasten pitää nähdä joku romanttinen parisuhdemalli ja siinä sivussa voidaankin heittää ne vanhemmuuden velvoitteet ja järki romukoppaan. Eri asia sitten, jos siinä suhteessa on oikeasti paha olla ja yhteiselo on helvettiä, mutta pelkkä romantiikka ei kyllä minusta saa mennä muiden vastuiden edelle. 

Ja tämä kertookin, miksi nykyään erotilastot ovat niin suuret. Lasten jälkeen unohdetaan parisuhde ihan täysin.

No minä mieluumin unohdan sen parisuhteen kuin lapset. Ehkä sinulla on sitten toinen arvojärjestys. 

Mallin voi saada muualtakin kuin kotoa. Mun mielestä tämä pätee niin parisuhdemalliin, urahaaveisiin kuin siihen kuuluisaan miehen malliin. Teini tarkkailee maailmaa ja valitsee itselleen esikuvia, usein muualta kuin kotoa. Kaverin perhe voi näyttää kivalta, tai toisen kaverin koti, jonkun kaverin isä tai nuori setä sellaiselta jollaiseksi haluat kasvaa.

Minä huomaan tavoitelleeni yhtä kaverin kotia johon ihastuin teininä, ja oma kotini on aikuisena vähän sellainen. Pidin heidän perheen kulttuuria myös sellaisena minkä halusin, siitä ei kyllä tullut, mutta heidän äiti on jonkinlainen esikuva. Oma teinini näki yhdellä tutulla kodin, josta heti ilmoitti että sellaisen haluaa itselleen aikuisena.

Ei esikuvat löydy kotoa, tärkeetä on että kotona on tylsän turvallista miettiä kuka on ja kuka haluaa olla isona. Kotona ei saa olla niin ahdistavaa ja draamaa ettei sellaiselle ole tilaa eikä voimia.

Vierailija kirjoitti:

En muista ikinä nähneeni omien vanhempieni pussaavan tai halivan. Olivat kuitenkin yhdessä lähes 40 v ja se rakkaus kesti loppuun asti vaikka sairaus teki loppuelämästä helvettiä. Eikö tärkeämpää ole nähdä että vanhemmat kunnioittavat toisiaan, tekevät yhteisen hyvän eteen työtä ja elävät sovussa toistensa kanssa. Ei elämä ydinperheessä ole pelkkää pusuttelua ja halittelua. Eläkää kuten parhaaksi näette, älkää välittäkö muista. Perhe on vähän kuin firma ja se menestyy kun johto puhaltaa yhteen hiileen ja panostaa firman kehitykseen.

Mulla on sekä firma että perhe. Jos joskus perhe on kuin firma, kokisin epäonnistuneeni kasvattajana ja puolisona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Normaaliin arkeen voi kuulua vaikka se, että isä ei koskaan puhu äidistä epäkunnioittavasti tai että äiti tekee isän lempiruokaa, vaikka ei itse siitä pidä. Romanttiset eleet me olemme saaneet amerikkalaisista elokuvista - mikä ei tarkoita, etteivätkö ne joissain perheissä olisi arkea. Oma vajavainen havaintoni (neuvolan terveydenhoitajana) tosin on se, että mitä näkyvämmin arjessa halataan ja pussataan, sitä kovempi on nyrkki, kun sillä lyödään. Kun pariskunta kokee tarvetta julkisesti kisailla keskenään ja vaihtaa kielisuudelmia, niin hälytyskelloni alkavat aina soida.

Ymmärrän hyvin. Mä ajattelen asiaa vähän toisin varmaan siksi, että omat vanhempani ovat olleet naimisissa jo 66 vuotta ja edelleenkin yhdeksänkymppisinä tapa, jolla he katsovat toisiaan, hymyilevät toisilleen ja  koskettavat lempeästi toisiaan, kuvastaa sellaista rakkautta ja vilpitöntä välittämistä, jota minä pidän parisuhteeseen kuuluvana. Mutta nykyaikana tietysti näin pitkät avioliitot, joissa rakkaus on säilynyt ja se edelleenkin näkyy, ovatkin harvinaisia.

Sinä näet katseet ja kosketuksen, ne ovat sinulle merkki siitä, että kaikki on hyvin. Yhtä lailla 66 yhteisen vuoden jälkeen välittämisestä voi kertoa se, että aikaisemmin heräävä keittää toiselle aamukahvit, vaikka itse ei kahvia juo tai antaa toisen aina lukea ensimmäisenä lehden ja kommentoida sen juttuja. Pariskunnilla on erilaisia tapoja osoittaa rakkauttaan, aina se ei meille muille näytä kovinkaan romanttiselta.

Sellainenkin asia tuli vielä mieleen, että ei vanhempien onnellinen parisuhde välttättä tarkoita, että myös lapsella tulisi olemaan onnellinen suhde aikanaan. Jokainen on kuitenkin oma yksilönsä ja tekee omat ratkaisunsa, tuurillakin on osuutta asiaan.

Eräs tuttavani puhuu paljon vanhempiensa onnellisesta keskinäisestä parisuhteesta, eli sai erittäin hyvän ja turvallisen mallin kotoa. Ex-puolisonsa oli kuitenkin ihminen joka kohteli sekä häntä että heidän lapsiaan huonosti ja väkivaltaisesti.

Haen siis sitä, että vanhempien malli toki vaikuttaa, mutta ei se ole kaikki.