Nyt rehellisiä mielipiteitä perhe-elämästä ja sen vaikutuksesta lapsiin kun avioliitto on "kaverisuhde"

Minun vanhempani olivat avioliiton alussa kyllä kovasti rakastuneita, mutta siinä vaiheessa kun me lapset kasvoimme ja osasimme avioliitosta jotain ajatella, he olivat edenneet sellaiseen kumppanuusvaiheeseen. En ikinä ajatellut, että tämä olisi jotenkin huono asia. Harvoin edes mietin sitä. Isä oli nuorempana pettänyt äitiä kun äiti oli raskaana, mutta äiti pysyi silti isän rinnalla ja antoi anteeksi. Mitään kummempia riitoja ei heidän välillään ollut, se oli sellaista arkista elämää ja yhteen hiileen puhaltamista. Äitini hoivasi isää tämän viimeisinä vuosina ja kun isä kuoli, silloin vasta tajusin että äiti rakasti häntä todella paljon, vaikka päälle päin ei mitään kummempaa hempeilyä näkynyt. Ja äiti kertoi, että isä oli vanhoilla päivillään katunut niitä nuoruuden hairahduksia kyyneleet silmissä ja äiti oli sanonut, että hänellä on silti ollut hyvä elämä isän rinnalla. 

Nyt kun oma avioliitto on tuossa kumppanuusvaiheessa, jossa kuitenkin on hellyyttä ja mukavaa yhdessäoloa vaikka seksiä ei niinkään, niin en mitenkään osaa nähdä tätä huonona asiana tai huonona esimerkkinä lapsellemme. Olemme miehen kanssa hyvä tiimi enkä voisi kuvitella itselleni parempaa puolisoa kuin hän. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En muista ikinä nähneeni omien vanhempieni pussaavan tai halivan. Olivat kuitenkin yhdessä lähes 40 v ja se rakkaus kesti loppuun asti vaikka sairaus teki loppuelämästä helvettiä. Eikö tärkeämpää ole nähdä että vanhemmat kunnioittavat toisiaan, tekevät yhteisen hyvän eteen työtä ja elävät sovussa toistensa kanssa. Ei elämä ydinperheessä ole pelkkää pusuttelua ja halittelua. Eläkää kuten parhaaksi näette, älkää välittäkö muista. Perhe on vähän kuin firma ja se menestyy kun johto puhaltaa yhteen hiileen ja panostaa firman kehitykseen.

Mulla on sekä firma että perhe. Jos joskus perhe on kuin firma, kokisin epäonnistuneeni kasvattajana ja puolisona.

Meillä on firma ja perhe ja olen kanssasi eri mieltä. Firmassa katsotaan yhdessä tulevaisuuteen, saatetaan tänään tehdä jotain hankalaa, jotta huomenna olisi paremmin (olla vaikka viikonloppu töissä, että saadaan tilaus aikataulussa tehtyä) ja pyritään siihen, että kaikki saavat kehittyä omana itsenään (firman/perheen hyödyksi). Jos firmassa toimitusjohtaja ja talouspäällikkö eivät kuuntele toisiaan, niin huonosti siinä käy. Samoin perheessä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä sama tilanne ja ongelma se tuntuu olevan enemmänkin muille kuin meille itselle. Eihän ne voi ymmärtää että joillekin on lapset tärkeämpiä kuin säännöllinen seksielämä :)

Meillä elämä kaverisuhteessa paljon parempaa kun ei tosiaan ole enää mitään riitoja. Ei tarvitse odottaa toiselta liikoja. Riittää kun hän on aidosti läsnä vanhempana. Matkustamme yhdessä, teemme asioita yhdessä. Ainoastaan saunomme ja nukumme erikseen.

Kyllä minullekin lapset ovat tärkeämpiä kuin säännöllinen seksielämä. Kaikki ei liity seksiin aina.

Itse vaan en usko voivani olla tuollaisessa suhteessa, en saisi siitä mitään irti. Ihan tunnetasolla tarkoitan. Voin itse huonosti, olisin mielummin vaikka yksin kuin tuollaisessa suhteessa.

Ehkä muut eivät sen takia ymmärrä valintojanne, sillä monelle ne tunteet ovat tärkeitä parisuhteessa. Vaikkakaan se ei muille kuulu mitä muut tekevät. Mutta jos itse tästä puhutte muille, niin yleensä siitä asiasta keskustellaankin yhdessä ja toiset sanovat epäilynsä ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Normaaliin arkeen voi kuulua vaikka se, että isä ei koskaan puhu äidistä epäkunnioittavasti tai että äiti tekee isän lempiruokaa, vaikka ei itse siitä pidä. Romanttiset eleet me olemme saaneet amerikkalaisista elokuvista - mikä ei tarkoita, etteivätkö ne joissain perheissä olisi arkea. Oma vajavainen havaintoni (neuvolan terveydenhoitajana) tosin on se, että mitä näkyvämmin arjessa halataan ja pussataan, sitä kovempi on nyrkki, kun sillä lyödään. Kun pariskunta kokee tarvetta julkisesti kisailla keskenään ja vaihtaa kielisuudelmia, niin hälytyskelloni alkavat aina soida.

Hyvä kun kerroit. Jatkossa lopetan hellyyden ositukset jos kukaan näkee. Ihmisethän luulee että hakkaan vaimoani!

Vierailija kirjoitti:

Kiitos hyvistä pohdinnoista. Itse en tällä hetkellä kaipaa sitä "romanttista" parisuhdetta josta jotkut puhuvat, koska olen niin helpottunut ja tyytyväinen tilanteeseen vuosikausien järkyttävän p*%skan jälkeen. Ja kyllä olen myös iloinen siitä, että pienempi lapsi ei enää joka päivä joudu kysymään "onko äiti tänään iloinen vai itkeekö äiti taas?". Ja tosiaan ero ei varmaankaan olisi mitenkään helppo prosessi...

ap

Nyt kun olette päässeet tuohon pisteeseen, että yhteiselämä sujuu ja keskitytte olemaan perhe ja pitämään lapsista huolta, niin mikäänhän ei estä sitä etteikö vuosien varrella saattaisi tulla ihan kunnollisia kiintymyksen tunteita ja sitä säpinääkin. Minä ainakin olen ajan kanssa oppinut todella paljon arvostamaan sitä, että mies on pysynyt rinnalla vaikka aina ei ole ollut niin ruusuista. 

Minäkin yritin jaksaa suhteessa jossa ei enää ollut rakkautta eikä seksiä. Mies ei lyönyt että sikäli olisin voinut jäädä.

Mutta voin siitä ilmapiiristä niin huonosti että olin voimaton ja masentunut. Voi luulla että se ei näy ulos mutta kyllä se näkyy kaikille jotka on ympärillä. Eron jälkeen ihan puolitututkin pysähtyivät sanomaan että olen kuin eri ihminen. Olin lähellä sairastua fyysisesti ja henkisesti, joten siinä kohtaa tein valinnan että lapsi ei hyödy sairaasta äidistä, ja liitto sairastuttaa minut, joten minun on erottava.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä samankaltaisia ajatuksia. Ja lapset kyselee, että onko pakko puusta silloin kun menee naimisiin. Ettei tässä nyt kovin normaali kuva kyllä tule parisuhteesta. Ja lapsia kohtaan siis osoitetaan hellyyttä paljonkin

Tuo lapsien kysely ei välttämättä johdu teidän tilanteestanne yhtään. Nimittäin kyllä minäkin lapsena mietin, pitääkö naimisiin mennessä pussata, vaikka vanhempani välillä pussasilivatkin 😅

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Normaaliin arkeen voi kuulua vaikka se, että isä ei koskaan puhu äidistä epäkunnioittavasti tai että äiti tekee isän lempiruokaa, vaikka ei itse siitä pidä. Romanttiset eleet me olemme saaneet amerikkalaisista elokuvista - mikä ei tarkoita, etteivätkö ne joissain perheissä olisi arkea. Oma vajavainen havaintoni (neuvolan terveydenhoitajana) tosin on se, että mitä näkyvämmin arjessa halataan ja pussataan, sitä kovempi on nyrkki, kun sillä lyödään. Kun pariskunta kokee tarvetta julkisesti kisailla keskenään ja vaihtaa kielisuudelmia, niin hälytyskelloni alkavat aina soida.

Ymmärrän hyvin. Mä ajattelen asiaa vähän toisin varmaan siksi, että omat vanhempani ovat olleet naimisissa jo 66 vuotta ja edelleenkin yhdeksänkymppisinä tapa, jolla he katsovat toisiaan, hymyilevät toisilleen ja  koskettavat lempeästi toisiaan, kuvastaa sellaista rakkautta ja vilpitöntä välittämistä, jota minä pidän parisuhteeseen kuuluvana. Mutta nykyaikana tietysti näin pitkät avioliitot, joissa rakkaus on säilynyt ja se edelleenkin näkyy, ovatkin harvinaisia.

Sinä näet katseet ja kosketuksen, ne ovat sinulle merkki siitä, että kaikki on hyvin. Yhtä lailla 66 yhteisen vuoden jälkeen välittämisestä voi kertoa se, että aikaisemmin heräävä keittää toiselle aamukahvit, vaikka itse ei kahvia juo tai antaa toisen aina lukea ensimmäisenä lehden ja kommentoida sen juttuja. Pariskunnilla on erilaisia tapoja osoittaa rakkauttaan, aina se ei meille muille näytä kovinkaan romanttiselta.

Juuri näin. Ja juuri tuosta syystä en voisi olla kovin kauaa parisuhteessa miehen kanssa, jolle parisuhteeksi riittää kämppäkaveruus. Jos en voi saada parisuhteelta sellaista rakkautta, mitä parisuhteelta kaipaan, olen mieluummin ilman koko parisuhdetta. Kuten olen viimeiset 24 vuotta ollutkin. Exäni oli juuri sellainen mies, jolle alkuihastuksen jälkeen olisi riittänyt kämppäkaveruus. Mulle ei riittänyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tämä kertookin, miksi nykyään erotilastot ovat niin suuret. Lasten jälkeen unohdetaan parisuhde ihan täysin.

No minä mieluumin unohdan sen parisuhteen kuin lapset. Ehkä sinulla on sitten toinen arvojärjestys. 

Miksi pitää valita toinen? Eikö parasta olisi hyvä ja rakastava parisuhde sekä lapset? En voi ymmärtää miksi noiden väliltä pitää valita. Lapset vaatii paljon huomiota sekä työtä, mutta niin tekee myös parisuhde.

Olen 16 vuotias nuori ja minun vanhempani ovat tällaisessa kaveriliitossa, paitsi että he kyllä riitelevät jatkuvasti. Ap:n kuvaama tilanne olisi minusta täydellinen näin lapsen kannalta. Aina olen tiennyt että vanhempani eivät rakasta toisiaan, mutta ymmärrän kyllä että useimmat avioliitot eivät ole tällaisia. Ainoat "traumat" mitä on jääny on vaan siitä tappelemisesta ja riitelemisestä, ei siitä että vanhemmat eivät rakasta toisiaan.

Mä olen tällaisten kaverusvanhempien kasvatti. He ovat olleet kuin kämppikset niin kauan kuin muistan. Juttelevat kyllä ja nauravat yhdessä kuin kaverukset mutta ei hellyydenosoituksia, ei kauniita sanoja, ei yhteistä makuuhuonetta, ei kahdenkeskistä aikaa, ei yhtään mitään, mikä kielisi vanhempieni rakastavan toisiaan. Yhden ainoan kerran olen nähnyt heidän vaihtavan nopean uudenvuodenpusun, olin silloin 5v ja se oli kertakaikkiaan omituinen näky.

En uskoakseni vahingoittunut tästä vanhempieni kaveruudesta kovinkaan paljoa. Omat parisuhteeni ovat olleet täynnä rakkautta ja hellyyttä, ei se ole sellainen asia mikä opitaan vanhempien parisuhteesta. Ainoa vaikutus on ehkä se, että koen julkiset hellyydenosoitukset vaivaannuttavina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuossa ole muuta ongelmaa kuin että lapsenne saavat saman mallin ja se taas voi vaikuttaa aikanaan heidän parisuhteisiinsa. Erityisesti jos sulla on poikalapsi, lapsesi saa teistä vanhemmistaan mallin, ettei parisuhteessa kuulukaan olla mitään romanttista eikä hellyyttä tai läheisyyttä. Hänelle riittää, että arki sujuu.  Jos taas tuleva miniäsi haluaisi parisuhteeltaan jotain enemmän, voi tulla ongelmia. Oma lapsesi on täysin tyytyväinen kaverisuhteeseen, mutta puolisonsa taas ei. Voi olla aika haastavaa löytää puoliso (erityisesti vaimo), jolle parisuhteeksi riittää kaverisuhde.

Mistä se lapsi tietää, onko vanhempien suhde kaverisuhde vai ei? Ei kaikki osoita romanttisia eleitä lasten edessä, vaikka makuuhuoneen puolella on kiihkeää.

Totta. Mutta tuo vanhempien esimerkki kuitenkin antaa mallin, jossa romanttiset eleet kuten halaukset, kädestä pitäminen, suukot edes poskelle tms ei kuulu normaaliin arkeen. Moni nainen kuitenkin kaipaa tällaisia hellyydenosoituksia muulloinkin kuin vain makuuhuoneessa. 

Normaaliin arkeen voi kuulua vaikka se, että isä ei koskaan puhu äidistä epäkunnioittavasti tai että äiti tekee isän lempiruokaa, vaikka ei itse siitä pidä. Romanttiset eleet me olemme saaneet amerikkalaisista elokuvista - mikä ei tarkoita, etteivätkö ne joissain perheissä olisi arkea. Oma vajavainen havaintoni (neuvolan terveydenhoitajana) tosin on se, että mitä näkyvämmin arjessa halataan ja pussataan, sitä kovempi on nyrkki, kun sillä lyödään. Kun pariskunta kokee tarvetta julkisesti kisailla keskenään ja vaihtaa kielisuudelmia, niin hälytyskelloni alkavat aina soida.

Ymmärrän hyvin. Mä ajattelen asiaa vähän toisin varmaan siksi, että omat vanhempani ovat olleet naimisissa jo 66 vuotta ja edelleenkin yhdeksänkymppisinä tapa, jolla he katsovat toisiaan, hymyilevät toisilleen ja  koskettavat lempeästi toisiaan, kuvastaa sellaista rakkautta ja vilpitöntä välittämistä, jota minä pidän parisuhteeseen kuuluvana. Mutta nykyaikana tietysti näin pitkät avioliitot, joissa rakkaus on säilynyt ja se edelleenkin näkyy, ovatkin harvinaisia.

Sinä näet katseet ja kosketuksen, ne ovat sinulle merkki siitä, että kaikki on hyvin. Yhtä lailla 66 yhteisen vuoden jälkeen välittämisestä voi kertoa se, että aikaisemmin heräävä keittää toiselle aamukahvit, vaikka itse ei kahvia juo tai antaa toisen aina lukea ensimmäisenä lehden ja kommentoida sen juttuja. Pariskunnilla on erilaisia tapoja osoittaa rakkauttaan, aina se ei meille muille näytä kovinkaan romanttiselta.

Sä annat mulle toivoa. Edellisessä liitossa mies ei edes syönyt mun ja lasten kanssa ikinä. Nykyinen mies herää aamulla ekana, hakee lehden ja tekee meille kaikille aamupalan ennen kuin alkaa herätellä. Ehkä tein jotain oikeinkin.

Itse olen sellainen ihminen, joka tarvitsee joko yksinäisyyden tai suhteen, jossa on rakkautta ja se osoitetaan. Silti mun mielestä tuokin on varsin toimiva vaihtoehto, jos molemmat aikuiset on oikeasti onnellisia ja sujut asian kanssa. Uskon tällöin myös lasten olevan onnellisia. Parisuhdemalleja on monenlaisia ja niitä näkee muuallakin, isompana lasten kanssa voi keskustella suoraankin, että vanhemmat teki tämmöisen ratkaisun. Olennaisempaa minun mielestä on se, että lapsille osoitetaan rakkautta ja niitä halaillaan jne.

Toki tuossa tilanteessa pitää hyväksyä se, että vaikka nyt asia toimii näin, jossain vaiheessa toinen saattaa ihastua johonkin muuhun ja kuviot muuttuu ja asumusero tulee. 

Mitä helvettiä? En ole koskaan nähnyt vanhempieni osoittavan toisilleen mitään romanttista rakkautta, halailevan lasten nähden yms. Jostain kummallisesta syystä sekä minä että sisarukseni silti olemme löytäneet onnellisia parisuhteita ja vanhempammekin ovat edelleen yhdessä vaikka nuorinkin sisaruksista lähti omilleen jo kymmenen vuotta sitten.

Mun mies on mun paras kaveri, eikä olla seurusteltu 20 vuotta eikä meillä ole lapsia... miksei se toinen voi olla sekä sitä, että rakastettu?

Kyllähän parisuhteessa tulee katveaikojakin, niin luulisi että se seksi nyt ei oo tärkeintä. Kunhan ei päästä itseään vieraantumaan toisesta ja on hyvä olla, niin luulisin että välittyy lapsillekin rakastava ilmapiiri. Voihan se lempi vielä uudestaan siitä leiskahtaa, kuten se monilla pareilla tekee kun katselee hetken toista "ulkopuolelta". :)

Vähän surullisella mielellä luen ketjua, kun koskettaminen ja hellyys on joidenkin mielestä "lääppimistä" ja "kiehnäämistä". Itse kun on avioliitossa jossa vaimo ei koske, pussaa eikä kaupan päälle tunnu välittävän seksistäkään. Tajusin syyn (liian myöhään) vasta vuosien päästä kun huomasin, etteivät appivanhemmatkaan ikinä koske toisiinsa ainakaan julkisesti. En muista heiltä ensimmäistäkään halausta tai kosketusta nähneeni 20 vuoden aikana. Heidän koko elämänsä on jonkinlaista äärimmäisen arkisen realismin ja tavallisuuden yhdistelmää. Koko elämä menee tasaisen harmaana massana ilman yritystäkään muuhun. Eivät riitelekään kovin pahasti, mutta tiuskivat toisinaan, ja täsmälleen sama malli on vaimollanikin. Hänelle "parisuhteeksi" riittää se, että on joku jonka kanssa asua, kasvattaa lapset, hoitaa kotia ja viettää aikaa, mutta fyysisyyttä ei tarvitse olla. Minusta suhde ilman fyysistä ulottuvuutta on pelkkä kaverisuhde, tosin luulen että jotkut kaverisuhteetkin ovat intiimimpiä :(

 

Joten kyllä se malli näyttää siirtyvän jälkipolville, valitettavasti se siirtynee myös omille lapsillemme. Mutta minkäs teen, kun toisella ei ole halua eikä sisäistä tarvetta muutokseen. En minäkään kaipaa jatkuvaa lähelläoloa, halailua, pussailua ja jokapäiväistä tajunnan räjäyttävää seksiä. Mutta olisi todella ihanaa, kun edes kerran vuodessa toinen vain tulisi viereen istumaan, ja ottaisi kädestä kiinni. Minä pidän koskettamisesta, toisen ihon lämmöstä ja tuoksusta, mutta ei sitä yksipuolisena jaksa vuodesta toiseen.

Ja varmasti näkyy lapsille, että ainakin toinen vanhemmista on jatkuvasti onneton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras malli on se jossa molemmat vanhemmat näyttävät teoin ja sanoin kuinka hyvä on olla rakastavassa parisuhteessa. Hellyys, läheisyys toisen huomiointi sekä yhteen hiileen puhaltaminen. Vaihtamalla paranee.

Anteeksi nyt, mutta missä, milloin koska ikinä joku lapsi on ollut mielissään siitä, että perusharmonin perhe-elämä hajotetaan, jotta lapset pääsee kattelemaan, kun äiti ja isi "näyttää normaalin parisuhteen mallia" uusien puolisoiden kanssa??

Asia on eri, jos ydinperheessä on myrkyllinen ilmapiiri, mutta jos asiat on kuten ap sanoo, se on ihan normaali ja hyvä tilanne lapsille.

Ymmärrättekö te edes oikeasti miten kiusallista ja ällöttävää lapsille, varsinkin teini-ikäisille on katsella vierestä, kun oma vanhempi on jossain ensirakastumisen kiima-huumassa uuden puolison kanssa? Mä kyllä muistan sen, ja just olin ikävä kyllä itsekin tilanteessa, jossa ystäväni makoili päällekkäin uuden miehensä kanssa pussailemassa, ja ystävän teini-ikäinen poika tuijottaa äärimmäisen kiusaantuneena telkkaria samassa huoneessa. EI ollut vaikeaa tunnistaa sen pojan ilmeistä ja kehonkielestä mitä se just silloin tunsi.

Tuohan on täysin eri tilanne. Mikäli olisi ollut teinin näkemys, jos kyseessä olisi ollut hänen äiti ja isä?

Tuohan on just se tilanne, joka ap:lla olisi edessä, jos hän eroaisi nyt. Vaihtoehdot ovat:

A) ei pussailuja lasten isän kanssa

B) pussailuja uuden miehen kanssa

Voihan kaveriakin halata. Mikä sen estäisi?

Vierailija kirjoitti:

Vähän surullisella mielellä luen ketjua, kun koskettaminen ja hellyys on joidenkin mielestä "lääppimistä" ja "kiehnäämistä". Itse kun on avioliitossa jossa vaimo ei koske, pussaa eikä kaupan päälle tunnu välittävän seksistäkään. Tajusin syyn (liian myöhään) vasta vuosien päästä kun huomasin, etteivät appivanhemmatkaan ikinä koske toisiinsa ainakaan julkisesti. En muista heiltä ensimmäistäkään halausta tai kosketusta nähneeni 20 vuoden aikana. Heidän koko elämänsä on jonkinlaista äärimmäisen arkisen realismin ja tavallisuuden yhdistelmää. Koko elämä menee tasaisen harmaana massana ilman yritystäkään muuhun. Eivät riitelekään kovin pahasti, mutta tiuskivat toisinaan, ja täsmälleen sama malli on vaimollanikin. Hänelle "parisuhteeksi" riittää se, että on joku jonka kanssa asua, kasvattaa lapset, hoitaa kotia ja viettää aikaa, mutta fyysisyyttä ei tarvitse olla. Minusta suhde ilman fyysistä ulottuvuutta on pelkkä kaverisuhde, tosin luulen että jotkut kaverisuhteetkin ovat intiimimpiä :(

 

Joten kyllä se malli näyttää siirtyvän jälkipolville, valitettavasti se siirtynee myös omille lapsillemme. Mutta minkäs teen, kun toisella ei ole halua eikä sisäistä tarvetta muutokseen. En minäkään kaipaa jatkuvaa lähelläoloa, halailua, pussailua ja jokapäiväistä tajunnan räjäyttävää seksiä. Mutta olisi todella ihanaa, kun edes kerran vuodessa toinen vain tulisi viereen istumaan, ja ottaisi kädestä kiinni. Minä pidän koskettamisesta, toisen ihon lämmöstä ja tuoksusta, mutta ei sitä yksipuolisena jaksa vuodesta toiseen.

Ja varmasti näkyy lapsille, että ainakin toinen vanhemmista on jatkuvasti onneton.

Niin tämä. Onhan se jo jossain todettu, että vanhempien toisilleen osoittama hellyys nostaa myös lapsen onnellisuustasoa.

Meillä on jo alusta asti tiedostettu, että molemmilla vanhemmat ovat näyttäneet huonoa mallia kotona (kumpikin eroperheestä, jossa on juuri ollut vaan tuota etäisyyttä ja tiuskimista) ja siksi pyritään ihan tietoisesti välttämään samaa käyttäytymistä. Mielummin sitten vaikka ollaan ällöttäviä julkisesti, kuin koskematta ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras malli on se jossa molemmat vanhemmat näyttävät teoin ja sanoin kuinka hyvä on olla rakastavassa parisuhteessa. Hellyys, läheisyys toisen huomiointi sekä yhteen hiileen puhaltaminen. Vaihtamalla paranee.

Anteeksi nyt, mutta missä, milloin koska ikinä joku lapsi on ollut mielissään siitä, että perusharmonin perhe-elämä hajotetaan, jotta lapset pääsee kattelemaan, kun äiti ja isi "näyttää normaalin parisuhteen mallia" uusien puolisoiden kanssa??

Asia on eri, jos ydinperheessä on myrkyllinen ilmapiiri, mutta jos asiat on kuten ap sanoo, se on ihan normaali ja hyvä tilanne lapsille.

Ymmärrättekö te edes oikeasti miten kiusallista ja ällöttävää lapsille, varsinkin teini-ikäisille on katsella vierestä, kun oma vanhempi on jossain ensirakastumisen kiima-huumassa uuden puolison kanssa? Mä kyllä muistan sen, ja just olin ikävä kyllä itsekin tilanteessa, jossa ystäväni makoili päällekkäin uuden miehensä kanssa pussailemassa, ja ystävän teini-ikäinen poika tuijottaa äärimmäisen kiusaantuneena telkkaria samassa huoneessa. EI ollut vaikeaa tunnistaa sen pojan ilmeistä ja kehonkielestä mitä se just silloin tunsi.

Tuohan on täysin eri tilanne. Mikäli olisi ollut teinin näkemys, jos kyseessä olisi ollut hänen äiti ja isä?

Teinin näkemys isästä ja äidistä makailemassa päällekkäin sohvalla pussailemassa olisi luultavasti se, että ällöttävää ja inhottavaa, katselisi varmaankin äärimmäisen kiusaantuneena telkkaria samassa huoneessa tai lähtisi äärimmäisen kiusaantuneena omaan huoneeseensa.

Annan oman näkemykseni. Sisarukseni kanssa ollaan nyt kolmekymppisiä. Vanhemmat erosivat heti kun viimeinenkin muutti pois kotoa. Ja me ei olla ymmärretty sisaren kanssa tätä ollenkaan. Olen itse päätynyt ainoastaan tuollaisiin ihan ok suhteisiin, ja vasta lähivuosina rupesin ymmärtämään että onhan sillä oltava tekemistä sen kanssa että olen saanut ihan vääränlaisen parisuhdemallin. Minulle se oli normaalia, että en osaa edes haluta mitään parempaa.

Toinen harmillinen juttu on se, että näin äidissäni kuinka hän muuttui silminnähden onnellisemmaksi kun löysi uuden parisuhteen. Vasta myöhemmin tajusin kuinka kireä hän oli loppujenlopuksi aina ollut. Isäni sen sijaan katkeroitui ja jäi yksin. Hän olisi halunnut jatkaa, joten en oikein pidä ajatuksesta että toinen pysyy lasten vuoksi suhteessa, tietäen että lähtee heti kun se "velvollisuus on hoidettu". Kannattaa ainakin varmistaa että molemmat tietävät missä mennään.

Yksi esimerkki loppuun: Äidin mies kerran sanoi jotain sen tyylistä, että voisimme näyttää läheisyyttä mieheni kanssa kyllä heidän nähdenkin. Tajusin kyllä heti että hän ei ole itse roikkunut missään kaverisuhteissa, jos omat lapsensa sellaiseen kykenevät.

Uskon että kaikille osapuolille olisi ollut parempi että vanhempani olisivat eronneet aiemmin. Jos saan lapsia, en aijo tehdä heille samaa.