Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?

Mä voisin melkein olla tuo tyyppi hankala, mut erona etten väkisin hankkiudu tilanteisiin mitkä tietää ongelmia,, elin narsistisen ja pelottavan isän vallassa, vanhempi sisko oli mun pahempia koulu kiusaajia, ei siis puolustanut mua jos joku poika alkoi ajamaan takaa ja tönimään

Lapsena vielä jaksoin olla suht iloinen ja kaikkien kaveri kaikesta huolimatta, olin kiltti ja lempeä myös yläasteella, mut 8 luokan jälkeen aloin olemaan jatkuvasti negatiivinen,, se alkoi siitä kun paras ja ainoa ystävä alkoi uskomaan ilkeän tytön keksittyjä juoruja et olisin esim haukkunut lesboksi häntä,, hylkäs mut totaalisesti eikä koskaan kysynyt olinko puhunut noin. Mua alkoi koko koulu kiusaamaan ja vetäydyin enemmän kuoreeni... Yritin ammattikoulussa tutustua muihin mut mua katsottiin kuin halpaa makkaraa ja ilmeet oli luokkaa et mitä toi tähän änkeää...

En ole oikeastaan koskaan saanut kavereita tai ystäviä, se yksi ainoa ystävä joka mulla nyt on 30 vuotiaana pelkään menettväni hänet jatkuvalla negatiivisuudella ja kiukuttelulla vaikka ei ole tarkoitus kiukutella, oikeastaan aloin oireilemaan kunnolla täytettyäni 20 vuotta ja jatkunut aina tähän päivään asti,, on sosiaalisten tilanteiden pelkoa yms, en käy baareissa, en tutustu ihmisiin koska tiedän tai tiedostan et ystävyys suhde ei kestä, varsinkin naiset on kettumaisia toisille ja loukkaantuvat ja pistävät välit poikki ihan pienestäkin syystä... Itsekin olen sortunut,, on päiviä että en vain jaksa muita ihmisiä ympärillä ja vihaan suorastaan muita,, maailmassa on tosi paljon pahaa yms

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on jäänyt lukioajoilta neljän hengen kaveriporukka, jossa on yksi todella haastava ihminen, kutsutaan häntä tässä nimellä Hankala. Hankala on ailahteleva, huomionhakuinen, itsekäs, rakastaa olla keskipisteenä ja ajaa itsensä elämässään jatkuvasti hankaliin tilanteisiin. Häntä pitäisi ymmärtää loputtomiin. Erityisesti viime vuosien aikana, kun olemme kuitenkin jo kolmekymppisiä, tuo käytös on alkanut tympiä yhä enemmän. Tällä Hankalalla on aina ja jatkuvasti "rankkaa", ja sen rankkuuden varjolla voi käyttäytyä muita kohtaan miten välinpitämättömästi ja töykeästi tahansa. Muiden pitäisi aina tukea, ymmärtää ja antaa anteeksi. Mikään ei ole vuosien varrella muuttunut tämän Hankalan käytöksessä, oikeastaan hän menee vain pahempaan suuntaan koko ajan.

Sekä minulla että muilla porukan jäsenillä on monesti palanut pinna Hankalan käytökseen. Silti olen ainoa, joka oikeasti sanoo hänelle asiasta. En anna Hankalan kävellä enää ylitse. Kaksi muuta jupisevat ja jauhavat Hankalasta selän takana, mutta eivät uskalla koskaan sanoa henkilölle itselleen, mitä mieltä ovat tämän käytöksestä. Kaiken kukkuraksi somessa tulee jatkuvasti vastaan päivityksiä, jossa tämä Hankala ja porukan kaksi muuta kehuvat ja nuolevat toisaan kilpaa. Hetken päästä Hankalasta puhutaan taas selän takana, että hänen käytöksensä on niin kamalaa ja ei kyllä yhtään enää jaksaisi. Kaksinaamaista menoa.

Mittani on täynnä. Joskus olimme teinejä, emme enää. En jaksa tuollaista teinitasolle jäänyttä kaveriporukkaa, jossa ei voida olla aikuisia, puhutaan selän takana ja yhden Hankalan jatkuva huono käytös hiljaisesti hyväksytään. Olen ottanut reilusti etäisyyttä ja voi olla, että jossain vaiheessa ei olla enää ollenkaan yhteydessä.

Oma kokemukseni on, että vaille jääminen lapsena ja muut narsistiset ongelmat alkavat häiritsevästi näkyä juuri 30- vuoden jälkeen. Miehillä ehkä vähän myöhemmin. Psyykkisesti vakavasti sairaan äidin kanssa lapsuutensa elänyt ja pari päihdeperheessä kasvanutta alkoivat oireilla todella rajusti kiukuttelemalla, manipuloimalla ja elämällä täysin omien sääntöjen mukaan. Tähän kuului jatkuva valehtelu ja rahan pummasminen sekä mahtailu. Yhdellä oli myös ihan omat työajat ja ” iki omat säännöt” töissäkin. Sitten osasivat olla hyvin takertuvia, sääliä kerjääviä ja vika oli aina muissa.

En usko, että kaverit pystyy näitä tapauksia hoitamaan. Tarpeet on niin loputtomat kun pitäisi olla paapomassa ja hännystelemässä 24/7 ja silti vauhti vaan kiihtyy ja jälki rumenee.

Mulla oli opiskeluryhmässä myös hyvin samantyylinen ihmisriekale, onneksi oli vain 2 vuotinen opiskelu, huhhuh jos olisi ollut joku 5vuotinen lääkärinkoulutus, oltaisiin varmaan alettu hänellä harjoittelemaan toimenpiteitä!

Tykkäsi todellakin olla huomion keskipisteenä ja fyysisestikkin hakeutui aina kaikkien keskelle esim luokassa kun valkattiin istumapaikkoja, niin oli vasemmalla porukkaa ja oikeella porukkaa, niin hän menee sit keskelle ja pitää mahdollisimman paljon mökää että kaikki varmasti häiriintyy hänestä ja alkaa valittamaan. Siis jos ei ollut hänellä mitään sanottavaa niin hän alko oikeesti rapisutteleen purkkapussia ja naseva kommentti että PIDETÄÄ HAMPAAT KUNNOS, ja voi helvetti kun sillä on vielä joku ihme oireilu että köhii niin saatanasti kun keskittyy johonkin, oli meinaan koetilanne jo voiny helvetti sitä köhää ja tuhinaa mitä joutu sietää prkl! Normaalisti köhii ehkä kerran puoles tunnis niin tää vetää minuutinvälein...

Ja hänellä vaihtus kännykkä parin kuukauden välein, ja aina se kallein mahdollinen, esitteli meille aina uutta 1300€ luuriansa, eikä ollu ees Apple. Applettajathan ny on ihan oma kategoriansa...

Esitteli aivan innoissaan että kuinka paljon muistia hänellä on siinä ja haahhaa mää ylikellotin tämän, ja mitä sittenvittusaatana, pelistriimivideoi se kuitenkin vaan sillä katselee kaiket päivät, eikä omistanut tietokonetta hän, aina yritti uhriutua mieluummin, ei voinut esim ottaa vaikka 500€ läppäriä ja 500€ luuri niin olis vähän järkevämpää? Onnistuis ne koulutehtävät ja työnhautkin paremmin...

Narsistipaska olihän!

Kertokaa pliis mitä järkevää yli tonnin luurilla voi tehdä mitä ei halvemmalla mallilla?

Ja valokuvaajat hankkii kuitenkin erilliset ammattilaistasonvälineet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on jäänyt lukioajoilta neljän hengen kaveriporukka, jossa on yksi todella haastava ihminen, kutsutaan häntä tässä nimellä Hankala. Hankala on ailahteleva, huomionhakuinen, itsekäs, rakastaa olla keskipisteenä ja ajaa itsensä elämässään jatkuvasti hankaliin tilanteisiin. Häntä pitäisi ymmärtää loputtomiin. Erityisesti viime vuosien aikana, kun olemme kuitenkin jo kolmekymppisiä, tuo käytös on alkanut tympiä yhä enemmän. Tällä Hankalalla on aina ja jatkuvasti "rankkaa", ja sen rankkuuden varjolla voi käyttäytyä muita kohtaan miten välinpitämättömästi ja töykeästi tahansa. Muiden pitäisi aina tukea, ymmärtää ja antaa anteeksi. Mikään ei ole vuosien varrella muuttunut tämän Hankalan käytöksessä, oikeastaan hän menee vain pahempaan suuntaan koko ajan.

Sekä minulla että muilla porukan jäsenillä on monesti palanut pinna Hankalan käytökseen. Silti olen ainoa, joka oikeasti sanoo hänelle asiasta. En anna Hankalan kävellä enää ylitse. Kaksi muuta jupisevat ja jauhavat Hankalasta selän takana, mutta eivät uskalla koskaan sanoa henkilölle itselleen, mitä mieltä ovat tämän käytöksestä. Kaiken kukkuraksi somessa tulee jatkuvasti vastaan päivityksiä, jossa tämä Hankala ja porukan kaksi muuta kehuvat ja nuolevat toisaan kilpaa. Hetken päästä Hankalasta puhutaan taas selän takana, että hänen käytöksensä on niin kamalaa ja ei kyllä yhtään enää jaksaisi. Kaksinaamaista menoa.

Mittani on täynnä. Joskus olimme teinejä, emme enää. En jaksa tuollaista teinitasolle jäänyttä kaveriporukkaa, jossa ei voida olla aikuisia, puhutaan selän takana ja yhden Hankalan jatkuva huono käytös hiljaisesti hyväksytään. Olen ottanut reilusti etäisyyttä ja voi olla, että jossain vaiheessa ei olla enää ollenkaan yhteydessä.

Oma kokemukseni on, että vaille jääminen lapsena ja muut narsistiset ongelmat alkavat häiritsevästi näkyä juuri 30- vuoden jälkeen. Miehillä ehkä vähän myöhemmin. Psyykkisesti vakavasti sairaan äidin kanssa lapsuutensa elänyt ja pari päihdeperheessä kasvanutta alkoivat oireilla todella rajusti kiukuttelemalla, manipuloimalla ja elämällä täysin omien sääntöjen mukaan. Tähän kuului jatkuva valehtelu ja rahan pummasminen sekä mahtailu. Yhdellä oli myös ihan omat työajat ja ” iki omat säännöt” töissäkin. Sitten osasivat olla hyvin takertuvia, sääliä kerjääviä ja vika oli aina muissa.

En usko, että kaverit pystyy näitä tapauksia hoitamaan. Tarpeet on niin loputtomat kun pitäisi olla paapomassa ja hännystelemässä 24/7 ja silti vauhti vaan kiihtyy ja jälki rumenee.

Olet varmasti oikeassa. Suurin osa meistä on kolmekymppiseksi mennessä käynyt elämässään läpi vaikeita asioita ja moni on jopa kamppaillut mielenterveytensä kanssa. Suurin osa ihmisistä silti ymmärtää ainakin ajan kanssa hakea apua ja ainakin pyytää anteeksi, jos on vaikeana hetkenä käyttäytynyt huonosti muita kohtaan.

Tämä ei päde Hankalan kohdalla, vaan hänellä on aina joku syy ja oikeus käyttäytyä, kuten käyttäytyy. Hän on mm. melko säännöllisesti oikeuden edessä vastaamassa teoistaan, mutta sekin on aina jonkun muun syy ja hän on mielestään uhri. Ammattiapua ei halua ottaa vastaan, vaikka aivan selvästi sen tarpeessa olisi.

T. Se Hankalan (entinen) ystävä

Mun entinen työkaveri, jota näin ehkä kerran 8kk enää.  Otin tarkoituksellakin etäisyyttä, kun olen joutunut toimimaan miessuhteiden selvittelijänä lähinnä. Ei oltu nähty melkein vuoteen ja yhtäkkiä kaveri kertoi olevansa raskaana. Noh, käytiin syömässä yhdessä ja näin hänen miehensä toista kertaa. Ei tunnettu siis entuudestaan hänen miehensä kanssa. Yhtäkkiä tuli tekstiviesti, että hänen mies oli valinnut minut mahdollisesti lapsensa kummiksi, jos kiinnostaa ja mun miesystävän (ei tuntenut kumpaakaan). Että sopiiko meille, kun me kuulutaan kai kirkkoon. Hänen sisarukset kun aikovat erota kirkosa lähiaikoina.

Öö, siis ensinnäkin kaveri oli pitkään exänsä kanssa, joka oli väkivaltainen. Sitten hän eksyi treffeille miehen kanssa, jolla on rikollistaustaa. Noh, nyt sitten vuoden suhteesta vauva, iso asunto on ostettu ja naimisiin ovat menneen. Itse olen aika jalat maassa henkilö ja harkitsevainen asioissa, siis ihan eri maata kuin kaverini, joka tekee extempore juttuja. Ei siinä kait mitään pahaa ole, että tekee, mutta kun ne ovat usein päätyneet huonosti ja mä sitten selvittelen niitä juttuja.  Lopulta en enää ole pitänyt yhteyksiä häneen.

Sitten toinen oli koulukaveri, joka puhui vain irtosuhteistaan, yhdenillanpanoista, penisten mitoista jne. En enää jaksanut tuommoisia juttuja ja pelkkää baareissa ravaamista. Kertoi kuinka oli suudellut kihloissa ja avoliitossa ollessa eri miesten kanssa yms. Etova tapaus! Onneksi nykyään on hyviä ystäviä, joille elämä ei ole pelkää miesten ja baarien perässä riekkumista.

Tyyppinäok kirjoitti:

Mä voisin melkein olla tuo tyyppi hankala, mut erona etten väkisin hankkiudu tilanteisiin mitkä tietää ongelmia,, elin narsistisen ja pelottavan isän vallassa, vanhempi sisko oli mun pahempia koulu kiusaajia, ei siis puolustanut mua jos joku poika alkoi ajamaan takaa ja tönimään

Lapsena vielä jaksoin olla suht iloinen ja kaikkien kaveri kaikesta huolimatta, olin kiltti ja lempeä myös yläasteella, mut 8 luokan jälkeen aloin olemaan jatkuvasti negatiivinen,, se alkoi siitä kun paras ja ainoa ystävä alkoi uskomaan ilkeän tytön keksittyjä juoruja et olisin esim haukkunut lesboksi häntä,, hylkäs mut totaalisesti eikä koskaan kysynyt olinko puhunut noin. Mua alkoi koko koulu kiusaamaan ja vetäydyin enemmän kuoreeni... Yritin ammattikoulussa tutustua muihin mut mua katsottiin kuin halpaa makkaraa ja ilmeet oli luokkaa et mitä toi tähän änkeää...

En ole oikeastaan koskaan saanut kavereita tai ystäviä, se yksi ainoa ystävä joka mulla nyt on 30 vuotiaana pelkään menettväni hänet jatkuvalla negatiivisuudella ja kiukuttelulla vaikka ei ole tarkoitus kiukutella, oikeastaan aloin oireilemaan kunnolla täytettyäni 20 vuotta ja jatkunut aina tähän päivään asti,, on sosiaalisten tilanteiden pelkoa yms, en käy baareissa, en tutustu ihmisiin koska tiedän tai tiedostan et ystävyys suhde ei kestä, varsinkin naiset on kettumaisia toisille ja loukkaantuvat ja pistävät välit poikki ihan pienestäkin syystä... Itsekin olen sortunut,, on päiviä että en vain jaksa muita ihmisiä ympärillä ja vihaan suorastaan muita,, maailmassa on tosi paljon pahaa yms

Lue kirja tunnelukoista ja käsittele ne. Siitä olisi sinulle paljon apua.

Miespuolinen kaveri, jonka kanssa oli pientä säätöä toistakymmentä vuotta sitten. Olimme silloin 17-vuotiaita. Minun silmiini tuolla ei ole yhtään mitään merkitystä ja luulin, että hän ajattelee samoin. Kerran sitten olimme yhteisen ystävän juhlissa ja mies alkoi ehdotella minulle intiimiä kanssakäymistä, koska olihan meillä silloin nuorenakin kivaa. Kieltäydyin ja juhlien jälkeen kävimme keskustelun, että tuollainen ehdottelu ei ole ok. Olin itse parisuhteessa, kaverimies ei. Hän oli pahoillaan ja lupasi, ettei käytös toistu. Pari vuotta menikin hyvin, kunnes taas eräissä juhlissa mies alkoi ehdotella seksiä ja suorastaan vonkasi minua jatkoille. Olimme molemmat tahoillamme parisuhteessa. Laitoin välit poikki.

Entinen ystävä ei jaksanut tukea minua tavoitteissani ja tuntui katsovan minua alaspäin koska en ollut päässyt korkeakouluun. Ei koskaan kertonut omista jutuistaan ja juoruili vaan muista, tuntui etten tuntenut häntä lainkaan. Tuntui että hänellä oli joku sisäinen kriisi jolle olisi kaivannut kuuntelijaa, ja purkasi turhautumistaan minuun ivailuna. Kyseli vielä vuosi sitten leffaan ja jotain kuulumisia mutta olin kiireinen, sitten kun aikaa olisi ollut niin olinkin vain ottamatta yhteyttä. En vain ikävöi häntä ja olo on kevyempi ilman sitä ihmistä.

Harkitsen katkaisemista, tavatessamme puskee omia asioita ja juttuja päälle kuin juna. Ei vastavuoroisuutta. Ohittaa puheenaiheeni hiljaisuudella ja jatkaa siitä, mistä haluaa puhua (omista asioistaan). Kysyy kahvilassa, otetaanko yhdessä puoliksi leivonnainen. Ei maksa puolikastaan, vaan antaa minun (taloudellisesti huomattavasti tiukemmassa tilanteessa olevan) tarjota. 

On jätetty ajan kanssa niin etteivät ole ottaneet mitään yhteyttä, mutta toisaalta hyvä koska ne on ollu aika mulkkuja. Oon itse jättänyt nettikaverin joka halusi vaan seuraajia.

Vierailija kirjoitti:

Harkitsen katkaisemista, tavatessamme puskee omia asioita ja juttuja päälle kuin juna. Ei vastavuoroisuutta. Ohittaa puheenaiheeni hiljaisuudella ja jatkaa siitä, mistä haluaa puhua (omista asioistaan). Kysyy kahvilassa, otetaanko yhdessä puoliksi leivonnainen. Ei maksa puolikastaan, vaan antaa minun (taloudellisesti huomattavasti tiukemmassa tilanteessa olevan) tarjota. 

Tuotanoin, mitä siis oikein odotat kun et ole jo katkaissut yhteyttä lokkiin?

Lapseni alkoi käyttää huumeita ja pilasi elämänsä.

Koin tietysti vanhempana valtavaa syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta. Häpesin sitä niin etten voinut puhua asiasta kenellekään ja muutin toiseen kaupunkiin, enkä ole siitä asti pitänyt yhteyttä kehenkään vanhaan ystävään. Myöskään tässä toisessa kaupungissa en ole uskaltanut tutustua ihmisiin ettei perheasiat tulisi puheeksi. Asiasta on jo yli 20 vuotta.

Varasti rahaa ja uhkasi tappaa.

Oltiin noin 30-vuotiaita, kun yksi ystäväni päätti hankkia lapsen. Hänellä ei ollut miestä, joten hän alkoi etsiä sellaista aktiivisesti Tinderistä. Ystäväni oli hyvin määrätietoinen, eikä antanut ystäviensä hidastaa tahtiaan. Hän saattoi lähteä kesken illallisen, drinkin tai mökkiviikonlopun tapaamaan jotain miestä. Nyt 38-vuotiaana yhden lapsen yh-äitinä hän yrittää pitää yhteyttä, mutta en ole jaksanut vastailla hänelle. Tiedän, että kun hän löytää seuraavan miehen, ystävät unohtuvat taas.

Kaveei suuttui ja käski poistua kesken kyläilyn. Tein työtä käskettyä ja olen pysynyt 10 vuotta poissa.

Yksi ystävä aikoinaan pohti minulle ääneen, ettei meidän enää kannata olla ystäviä. Sitten soitteli ja ihmetteli miksen soita. 😂

En ole niin pikkumainen, että ystävyyttä tuon takia olisin katkaissut, mutta luottamukseen tuli kyllä aika iso kolhu.

Ennemminkin käynyt niin, että vuosien varrella on molemmat muututtu eri suuntiin ja sitten vain yhtenä päivänä huomattu, että ystävyys ei enää toimikaan samalla tavoin kuin aikaisemmin. Yhteydenpito on siinä vaiheessa alkanut molempien puolelta harventua ja lopulta jäänyt kokonaan. Kaipa sitäkin voi kutsua eräänlaiseksi ystävyyden katkeamiseksi. Onneksi on myös heitä, joiden kanssa ystävyys jatkuu ja voi hyvin yhä tänäkin päivänä, vaikka on muututtu vuosien varrella hyvinkin eri suuntiin ja tehty elämässä päinvastaisia valintoja. Sen sijaan sellaisia tilanteita on kyllä tullut kohdalle, joissa potentiaalinen ystävyys on katkennut jo heti alkuvaiheessa, tai ei ole alkanut ollenkaan. Täältä löytyy hyvä ketju siitäkin aiheesta: Minkä takia et ole halunnut ystävystyä jonkun kanssa? https://www.vauva.fi/keskustelu/3981051/minka-takia-et-ole-halunnut-yst…

Mieheni, jonka kanssa olin ollut yhdessä 20vuotta kuoli äkillisesti ja täysin yllättäen Ystäväni mielestä hän pystyi täysin ymmärtämään mitä kävin läpi koska hän oli hänen mukaansa käynyt läpi saman kun hän erosi poikaystävästään joskun nuorena kun se olivat seurustelleet vuoden. Puoli vuotta mieheni kuoleman jälkeen, alkoi isäni palliatiivinen ja sen jälkeen saattohoito. Ystäväni oli saanut vauvan tässä välissä, tavatessamme hän hehkutti vauvaonnea ja ei siinä mitään, toki olin onnellinen hänen puolestaan, mutta minun tilanteeseeni hän sanoi, voi sellaista elämä on ja jatkoi vauvajutuilla. Kiitos minulle riitti.

Katkaisin välit erääseen ystävääni, koska minulle tuli vakava empatiauupumus. Vuosikaudet kuuntelin loputtomia sairauskertomuksia, ystävä kävi suunnilleen kaksi kertaa viikossa päivystyksessä mitä ihmeellisimpien vaivojen takia, eikä koskaan mitään todellista sairautta todettu. Samaan aikaan koin itse vakavan sairauskohtauksen ja jouduin sairaalahoitoon muutamaksi viikoksi. Tämän hän sivuutti tyylikkäästi, mutta jaksoi soitella sairaalaan minulle omista kivistyksistään yms. Siinä vaiheessa väsyin niin, että purskahdin aina itkuun hänen nimensä välkkyessä puhelimen ruudulla. Hoitajat ihmettelivät huonoa vointiani ja lopulta kerroin syyn. Jostakin sain voimaa (ehkä hoitajan neuvosta) ja kielsin enää koskaan ottamasta yhteyttä, oloni keventyi ja pystyin täysillä keskittymään omaan paranemiseeni, joka alkoi kävelemisen uudelleen opettelulla ja muulla toiminnalla.

Sain nuorena, alle parikymmpisenä aikuisena hyvän ystävän, kun muutin toiselle paikkakunnalle. Tämä tyyppi oli tosi menevä, railakas ja hänellä oli laaja tuttavapiiri. Mulla oli siinä masennusta, ahdistusta ja muitakin ongelmia kuten työttömyyttä. Vietettiin paljon aikaa yhdessä ja tämä ystävä osoittautui aika rajattomaksi siinä mielessä, että tuli esimerkiksi luokseni yöpymään ja kun en uskaltanut sanoa, että nyt hänen pitäisi lähteä, saattoi asua luonani yksiössä viikkokaupalla. Hän käytti hyväkseen kiltteyttäni, puhui minulle ikävästi ja jouduin jatkuvasti mukaan hänen elämänsä draamoihin, mitä runsas alkoholinkäyttö ja epämääräinen tuttavapiiri aiheutti. Lähinnä nuo hänen ilkeilynsä ja impulsiivinen käytöksensä aiheuttivat lisää ahdistusta. Kun muutin pois tuolta paikkakunnalta, tein todella hyvän päätöksen häivyttämällä tämän ihmisen pois elämästäni. Ei meillä ole mitään yhteistä. Facebookissa kaverikutsu on roikkunut taas vuosia, olen sen klikannut poiskin, mutta ilmestyy aina uudestaan.

Sain kuulla viestein kuinka olen ihan samallainen kuin uusin hullu ex-miehensä. Mies oli hakannut hyväksikäyttänyt jne. kaikki mahdolliset pahuudet. Minä olin tosin omien ongelmieni keskellä väsynyt ja sairaana. Eihän se mitään ois pitäny jaksaa olla terapeuttina taas tähänki hänen oaskaan suhteeseensa. Kun sanoin etten jaksa enkä pysty niin sain haukut päälleni. Myöskin yhden ystäväpiirin ongelmat jotka eivät minusta mitenkään johtuneet kaadettiin päälleni. Lopetin kuin seinään ja seuraavalla viikolla vaihdoin numeroni salaiseen ja muutin seuraavassa kuussa uuteen asuntoonkin. En ole katunut eikö ole ollu ikävä ja tähän toki lisään että on ystäviä ja sitte "ystäviä".