Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?

Mä oon miettinyt, etten enää pyri saamaan uusia ystäviä. Kaverisuhteita voin muodostaa, mutten halua läheistä ystävää, jonka kanssa pitää olla tiiviisti tekemisissä. Ystäviksi kutsumani ihmiset ovat aina pettäneet minut. Aluksi ihanalta ja normaalilta vaikuttavasta ihmisestä kuoriutuu itsekäs ja ilkeilevä ahdasmielinen riippakivi.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon miettinyt, etten enää pyri saamaan uusia ystäviä. Kaverisuhteita voin muodostaa, mutten halua läheistä ystävää, jonka kanssa pitää olla tiiviisti tekemisissä. Ystäviksi kutsumani ihmiset ovat aina pettäneet minut. Aluksi ihanalta ja normaalilta vaikuttavasta ihmisestä kuoriutuu itsekäs ja ilkeilevä ahdasmielinen riippakivi.

Amen. Varsinkin riippakiville. Jotenkin aina tutustun näihin ja saan haukut vähäisestä yhteydenotosta. En välttämättä kaipaa tapaamista kuukaudenkaan sisällä, puhumattakaan viikosta. Kyllä minulle saa soitella ja viestitellä niin usein kuin haluaa. Yleensä vastaan heti tai soitan aina samana päivänä takaisin. Odotan vain, että minäkin saan toimia niin kuin hyvältä tuntuu.

Olen vähitellen jättämässä taakseni erään ystävyyssuhteen, joka on kestänyt parikymmentä vuotta. Alkuaikoina meillä oli paljonkin yhteistä: sama harrastus, ajatusmaailma ja olimme molemmat lahjakkaita koululaisia, jotka toivat koulusta kotiin kymppejä. Meillä kävi huumori yksiin ja pystyimme puhumaan keskenämme aika lailla kaikesta. Hän ei ollut ystävänä mikään täydellinen tyyppi kuitenkaan - myöhästeli tapaamisista joka ikinen kerta, joskus työnsi nenänsä asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Tavatessani hänet viimeisen kerran ennen muuttoani ulkomaille hän töksäytti että "kävin (tässä kaupungissa) ennen, mutta nytpä minulla ei ole sinne mitään asiaa".

Mutta jo useamman vuoden ajan tavatessani hänet minusta on alkanut tuntua, ettei hän pidä enää seurastani. Puhuessani hän toisaalta katsoo minua ärsyyntyneenä, niin kuin ei ymmärtäisi, mitä sanon tai kääntää päänsä töykeästi toiseen suuntaan. Joskus hän tiuskii ilman mitään syytä. En enää pitkään ole osannut olla oma itseni hänen seurassaan ja niinpä keskusteluistamme on tullut pinnallisia. Joskus, harvoin, on hetkiä, jolloin tuntuu, että oli kiva nähdä. Yhä useammin niin ei ole.

Viimeiseen viestiini hän jätti vastaamatta. En aio ottaa yhteyttä häneen enää.

Oon varmaan kertonut täällä tän pariinkin kertaan mut kerronpa vielä: hyvästä sydänyståvästä kuoriutui ketjupolttaja ja ryyppääjä kun rupesi seurustelemaan, samalla ne tyttöjen illat väheni ja väheni, lopulta alkoi aina piilovittuilee ja nälvimään asiasta kuin asiasta ja tyttöjen illassa aina naputti viestejä "kullalleen", ehkä 15 oli mun seurassa ja sit : kutsutaan (ystävän poikaystävä nimi) tänne,, sanoin et tän piti olla tyttöjen ilta, ja sit sanoin et ei tunnu kivalta muutenkaan olla kolmas pyörä jos (nimi) on täällä, et hän ei edes päivää sano kun mut näkee ja ignooraa..

No eipä ystävä ymmärtänyt ja sama meno jatkui, tupakalla ramppas puolen tunnin välein yms... Viimeisen kerran tavattiin kun olin muuttanut paikkakunnalta ja kutsuin hänet yökylään,, sama meno, tupakalla ramppas ja viestitteli koko illan vaan poikkiksensa kanssa... Ja sit jossain välissä rupes vielä haukkuu poikaystäväänsä ja mä vaivaantuneena et joo... En ole sen jälkeen ollut tekemisissä, lopulta jossain välissä laittoi mulle pitkän haukkumisviestin sekä omasta että sen poikkiksen profiilista,, en vastannut mitään,, itkin pitkään entisen ystäväni käytöksen ja luonteen muuttumisen takana,,

nyt 4 vuotta kulunut ja olo on helpottunut,, joskus olen ikävöinyt entisiä aikoja ennen kuin rupesi seurustelemaan ja muuttumaan ihan päinvastaiseksi ihmiseksi kuin ennen... Mut huomaan että parempi näin,, monet naiset tuntuu muuttuvan radikaalista kun rupeavat seurustelemaan...

olin entisen kaverini luona käymässä jolla oli pari pientä lasta, n. 3-5v. olivat villillä päällä ja juoksivat ympäri asuntoa. kaveri sanoi heille että" nyt jos ette ole kunnolla niin minä lyön heitä". tarkoitti siis minua. oli viimeinen kerta kun siellä kävin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista lukea muiden kommentointia ystävyydestä. Itse olen tullut masennuksen myötä pisteeseen, jossa haluaisin katkaista välit loppuihinkin (nykyisiin) ystäviin.

Nämä ovat hyviä heppuja, mutta itseä on alkanut häiritsemään suhteiden tietty yksipuolisuus. Minnekään ei koskaan kysytä mukaan ja omatkin ehdotukset saavat turhan usein kieltävän vastauksen. Pidemmän päälle tämä on aika perseestä, vaikka olen koittanut miettiä asiaa muidenkin kannalta. Parhaimpana pitämäni ystävä joskus sanoi, että juttuni ovat paikoin hyvin raskaita, minkä jälkeen olen yrittänyt pitää nuo tuskalliset jutut sisälläni. Mutta ei tuo ole paljoa vaikuttanut mihinkään. En varmasti ole ollut pitkän masennuksen vuoksi parhaimmillani, mutta jos en ole aivan sokea käytökselleni, niin olen pyrkinyt kohtelemaan ystäviäni parhaalla mahdollisella tavalla. Siksi kai tämä koko asia on tuntunut niin tuskalliselta viime vuodet.

Sitten taas kun tuolla toisinaan menen ihmisten ilmoilla, niin uudet tuttavuudet tuntuvat olevan alkuunsa hyvin innoissaan seurastani. Mutta tuota kestää aikalailla siihen asti, kun itse pyrin syventämään suhdetta niin sanotulta hölynpölyasteelta syvällisemmälle tasolle. Joten olenkin pohtinut, että ehkä ihmiset eivät vain kaipaa mitään kovin syvällistä suhteiltaan? Mutta, itse taas nautin syvällisyydestä ja pinnallinen koikkelehtiminen on vain vaihe ennen tuota syvällisyyttä.

Eli vaikeaa on tämä elo ja ihmisyys.

Masentunut saattaa oikeasti olla todella raskasta seuraa, kyse ei välttämättä ole siitä että haluttaisiin ainoastaan pinnallisia suhteita. Minulla on masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivä ystävä ja homma on mennyt todella hankalaksi. Aina kun kysyn kuulumisia niin tällä ystävällä menee huonosti, ihan normaalit arkielämän ongelmat ovat hänelle suunnilleen maailmanloppu. Jatkuvasti valittaa yksinäisyyttään vaikka hänellä on useita ystäviä joiden luona kyläillä ja viettää muuten aikaa. Asumme eri kaupungeissa ja jossain vaiheessa oli taas tarkoitus tavata, mutta nyt homma on mennyt siihen, että tämä kaveri ei haluaisi ollenkaan olla yksin, jatkuvasti kyselee minulta että olenko yksin ja ehdottelee että voisimme olla yksin kaksin. Viimeinen niitti oli, kun kaveri totesi että oikeastaan hän tarvitsee puolison, mutta mikä tahansa muukin seura kelpaisi. Ei todellakaan tule hyvä fiilis tuollaisesta. Ehkä olen itsekin huono ystävä, mutta jatkuva uikuttaminen ja ihme vonkaaminen ahdistaa.

Masentunut on todella raskasta seuraa. Sempä tähden myös masentuneen ystävän kannattaa tutustua oppaisiin, kuinka olla masentuneen tukena niin, että itse jaksaa ja ei kuormitu.

Sieltä saa myös vinkkejä, mistä erottaa milloin puhuu ystäväsi ja milloin puhuu sairaus, ei masennus. Muuten ei jaksa olla masentuneen tukena, erittäin tarkat omat rajat ja huolenpito omasta jaksamisesta tärkeää.

Masentunut kokee normaalit vastoinkäymisen isointa, kuten osuvasti sanoit. Se on sitä sairautta. On niin väsynyt ja loppu, että ei kestä mitään. Kuvittele, että yhättkiä kadottaisi kaikki lihaksesi. Sinun pitäisi nostaa nuppineulan lattialta- aivan mahdoton tehtävä. Ihmettelee ja valitat, kun nuppineulan nosto on niin kamala homma. Sivullinen tuijottaa sinua suu auki, eikä tajua, ettet saa sitä ylös ilman lihaksia. Tämä on se masentuneen tilanne, se ei vaan näy päälle.

Masentunut saattaa epätoivoissaan myös yrittää ripustautua muihin apua saadakseen, vaikka se tuhoaa suhteet. Ei tätä siinä tilassa välttämättä hoksaa itse. Hänen kokemus yksinäisyydestä voi olla tosi, vaikka näyttäsi olevan paljon kavereita. Masentunutta saattaa myös ahdistaa aika tavalla, ja siksi haluaa koko ajan olla jonkun kanssa, tai että joku olisi siellä hänen luonaan, jotta voitte olla yhdessä yksin. Hän yrittää vissiin hakea sinulta aika paljon apua ja tukea.

Ellet jaksa, sinulla on todella lupa suojata itsesi ja olla tapaamatta. Voit aina kertoa, että et itse nyt jaksa olla tukena hänelle. Toinen vaihtoehto on, että opettelet omia rajojasi suojaavan tavan olla sairaan ystäväsi kanssa tekemisissä. Tapaat vain, kun itselläsi on siihen voimia. Voit rajat myös kuuntelemista, että tapaat tietyn aikaa esim tunnin tai kaksi, minkä ajan nyt jaksatkaan.

Sen tajuaminen, että sairaus puhuu, ei ystäväsi on iso juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista lukea muiden kommentointia ystävyydestä. Itse olen tullut masennuksen myötä pisteeseen, jossa haluaisin katkaista välit loppuihinkin (nykyisiin) ystäviin.

Nämä ovat hyviä heppuja, mutta itseä on alkanut häiritsemään suhteiden tietty yksipuolisuus. Minnekään ei koskaan kysytä mukaan ja omatkin ehdotukset saavat turhan usein kieltävän vastauksen. Pidemmän päälle tämä on aika perseestä, vaikka olen koittanut miettiä asiaa muidenkin kannalta. Parhaimpana pitämäni ystävä joskus sanoi, että juttuni ovat paikoin hyvin raskaita, minkä jälkeen olen yrittänyt pitää nuo tuskalliset jutut sisälläni. Mutta ei tuo ole paljoa vaikuttanut mihinkään. En varmasti ole ollut pitkän masennuksen vuoksi parhaimmillani, mutta jos en ole aivan sokea käytökselleni, niin olen pyrkinyt kohtelemaan ystäviäni parhaalla mahdollisella tavalla. Siksi kai tämä koko asia on tuntunut niin tuskalliselta viime vuodet.

Sitten taas kun tuolla toisinaan menen ihmisten ilmoilla, niin uudet tuttavuudet tuntuvat olevan alkuunsa hyvin innoissaan seurastani. Mutta tuota kestää aikalailla siihen asti, kun itse pyrin syventämään suhdetta niin sanotulta hölynpölyasteelta syvällisemmälle tasolle. Joten olenkin pohtinut, että ehkä ihmiset eivät vain kaipaa mitään kovin syvällistä suhteiltaan? Mutta, itse taas nautin syvällisyydestä ja pinnallinen koikkelehtiminen on vain vaihe ennen tuota syvällisyyttä.

Eli vaikeaa on tämä elo ja ihmisyys.

Masentunut saattaa oikeasti olla todella raskasta seuraa, kyse ei välttämättä ole siitä että haluttaisiin ainoastaan pinnallisia suhteita. Minulla on masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivä ystävä ja homma on mennyt todella hankalaksi. Aina kun kysyn kuulumisia niin tällä ystävällä menee huonosti, ihan normaalit arkielämän ongelmat ovat hänelle suunnilleen maailmanloppu. Jatkuvasti valittaa yksinäisyyttään vaikka hänellä on useita ystäviä joiden luona kyläillä ja viettää muuten aikaa. Asumme eri kaupungeissa ja jossain vaiheessa oli taas tarkoitus tavata, mutta nyt homma on mennyt siihen, että tämä kaveri ei haluaisi ollenkaan olla yksin, jatkuvasti kyselee minulta että olenko yksin ja ehdottelee että voisimme olla yksin kaksin. Viimeinen niitti oli, kun kaveri totesi että oikeastaan hän tarvitsee puolison, mutta mikä tahansa muukin seura kelpaisi. Ei todellakaan tule hyvä fiilis tuollaisesta. Ehkä olen itsekin huono ystävä, mutta jatkuva uikuttaminen ja ihme vonkaaminen ahdistaa.

Masentunut on todella raskasta seuraa. Sempä tähden myös masentuneen ystävän kannattaa tutustua oppaisiin, kuinka olla masentuneen tukena niin, että itse jaksaa ja ei kuormitu.

Sieltä saa myös vinkkejä, mistä erottaa milloin puhuu ystäväsi ja milloin puhuu sairaus, ei masennus. Muuten ei jaksa olla masentuneen tukena, erittäin tarkat omat rajat ja huolenpito omasta jaksamisesta tärkeää.

Masentunut kokee normaalit vastoinkäymisen isointa, kuten osuvasti sanoit. Se on sitä sairautta. On niin väsynyt ja loppu, että ei kestä mitään. Kuvittele, että yhättkiä kadottaisi kaikki lihaksesi. Sinun pitäisi nostaa nuppineulan lattialta- aivan mahdoton tehtävä. Ihmettelee ja valitat, kun nuppineulan nosto on niin kamala homma. Sivullinen tuijottaa sinua suu auki, eikä tajua, ettet saa sitä ylös ilman lihaksia. Tämä on se masentuneen tilanne, se ei vaan näy päälle.

Masentunut saattaa epätoivoissaan myös yrittää ripustautua muihin apua saadakseen, vaikka se tuhoaa suhteet. Ei tätä siinä tilassa välttämättä hoksaa itse. Hänen kokemus yksinäisyydestä voi olla tosi, vaikka näyttäsi olevan paljon kavereita. Masentunutta saattaa myös ahdistaa aika tavalla, ja siksi haluaa koko ajan olla jonkun kanssa, tai että joku olisi siellä hänen luonaan, jotta voitte olla yhdessä yksin. Hän yrittää vissiin hakea sinulta aika paljon apua ja tukea.

Ellet jaksa, sinulla on todella lupa suojata itsesi ja olla tapaamatta. Voit aina kertoa, että et itse nyt jaksa olla tukena hänelle. Toinen vaihtoehto on, että opettelet omia rajojasi suojaavan tavan olla sairaan ystäväsi kanssa tekemisissä. Tapaat vain, kun itselläsi on siihen voimia. Voit rajat myös kuuntelemista, että tapaat tietyn aikaa esim tunnin tai kaksi, minkä ajan nyt jaksatkaan.

Sen tajuaminen, että sairaus puhuu, ei ystäväsi on iso juttu

Unohtui mainita, että laillisten lääkkeiden lisäksi ystävä lääkitsee itseään laittomilla aineilla. Tämä häiritsee itseäni todella paljon, ystävä ei näe asiassa mitään ongelmaa eikä ole halukas ratkomaan ongelmiaan muilla keinoilla :(

Mutta jos masentuneella on voimat vähissä, niin miksei ystävä jaksa tavata häntä? Aika paradoksaalista, että se osapuoli, joka on periaatteessa terve ja reipas, on juuri se osapuoli joka ei jaksa tapaamisia. Kuka onkaan lopulta sairas ja kuka terve.

Juu, niin on. Yleensähän homma on monimutkaisempi kuvio. Eikä ne "terveet ystävät" välttämättä ole terveitä itsekään, vaikkei diagnoosia vielä ole. 

Moni on masentunut siksi, että ihmissuhteissa on vaikeuksia. Lähtökohtaisesti on ystävystytty väärien tyyppien kanssa tai omat rajat on hukassa ja valitaan rajattomia ystäviä. Masennus usien johtuu useasta osatekijästä.

Yksi työkaveri joka vaikutti töissä mukavalta, mutta, kun aloimme pitää yhteyttä vapaa-ajalla, niin hän soitteli ja viestitteli jatkuvasti.

Ahdistavaa.

Toinen kaveri meni baari illan jälkeen tuoreen exäni kanssa sänkyyn ja kolmas varastelu meikkejä ja lainailu vaatteitani, eikä palauttanut.

Nykyään viihdyn yksin, enkä halua läheisiä naisystäviä!

Häpeä tunnustaa, mutta minulla ei ole ystäviä. Yhteydenpito on vain jäänyt. Pari ystävää on katkaissut välit minuun, koska olen ollut liikaa miehessäni/lapsissani kiinni. Muiden kanssa yhteydenpito on vain jäänyt pikkuhiljaa. En tykkää puhua puhelimessa, enkä jaksa töiden jälkeen organisoida tapaamisia. Olen juuri niitä, jotka vain odottavat, että kaveri ottaa yhteyttä. En tykkää avautua asioistani, joten ei ole mitään puhuttavaakaan kenenkään kanssa.

Ex kaveri tuli aina kännissä ja liian usein yöllä. Muutenkin käyttäytyi liian reteesti ollakseen kylässä. Selvisi lisäksi miten oltiin oltu heidän pilkan kohde, yhteydet katkesi kerrasta. Toisen kanssa elämä eteni eri tavoilla, kun harvoin kohdataan niin kumpikin selvästi katsoo toista eikä kumpikaan osaa lähestyä. Joku katkaisi yhteydet kun ei jaksanut olla terapeuttina jonka ymmärrän. Hänelläkään ei aina sujunut loistavasti ja olisi saanut kertoa niistä enemmän, eikö sitten ollut tarvetta en tiedä. Joku otti itse yhteyttä silloin kun hänellä oli vaikeaa saaden aina aikaa ja kun häneltä olisi todella tarvinnut olkapäätä niin niskoja nakellen oli kiire, pitäköön kiireensä. Ihastuksen kanssa jossa piti olla samaa häneltäkin olisin halunnut olla kahden, useimmiten ajeltiinkin mun autolla jossa istuin enimmän aikaa yksinään hänen juostessaan vähän väliä kameran kanssa jossakin ottamassa kuvia. Kun oltiin lähekkäin hän saattoi alkaa selostaa miten haluaisi jonkun jonka kanssa olla, jäi epäselväksi tarkoittiko se sitä etten ollut tarpeeksi usein paikalla vai mitä. Sitten hän kertoi pussanneensa jonkun kanssa joka oli houkutellut hänet siihen, en pystynyt sen jälkeen ottamaan yhteyttä enkä vastaamaan hänen viesteihinsä.

Jätin ystäväni, koska käytös joskus niin outoo.

Jotenkin piti minua alempiarvoisena.

Hyväksikäytetty olo. Teki juttuja, joita ihmettelin, kun yhdessä oltiin. Ei riitoja, Korkeintaan tervehdys nykyään.

No olen. Muutama ihan hirveä tapaus sattunut kohdalle ja sen verran oli "munaa" että katkaisin välit. Yksi vaati mua koko ajan pomppimaan pillinsä tahtiin eli matkustamaan pitkiä matkoja hänen luokseen ja hänen haluamiinsa aktiviteetteihin. Samalla koko ajan etsi musta vikoja ja korjattavaa ja sanoi ne töykeästi ääneen, komenteli ja käski, haukkui mun ehdotukset yms. Kun pelin henki tuli selväksi, sanoin hyvästit ja hyvät jatkot loppuelämälleen. 

Sitten on ollut pari erittäin nyreää, valittavaa ja kateellista kaveria, jotka on vuodattaneet kaikki ongelmansa mutta vastavuoroista se ei ollut koskaan. Jos kerroin hyvän asian elämästäni, niin kateus heräsi ja haukkuivat asian lyttyyn ja vaativat paljon huomiota ja kehuja itselleen että pääsivät mun elämän hyvästä asiasta "yli". Näihin etäännytin välit pikkuhiljaa, mutta vaikutti siltä, että ymmärsivät miksi niin tein. 

Vierailija kirjoitti:

Olen jättänyt entisen parhaan ystäväni kun viimein myönsin itselleni hänen olevan sairas narsisti. Tapasin vuosia myöhemmin testatakseni onko muuttunut. Ei ollut, sama sairas ihminen kuin ennekin. Katosin vain elämästä. Ei hän olisi hyväksynyt minkäänlaisia syitä koska vika on aina muissa. Hän on täydellinen.

Ei voi olla totta. Ihan kuin minä olisin tämän kirjoittanut! Samanlainen tarina täällä siis. Parhaita ystäviä olimme vuosikymmenen. On kyllä helpotuksen tunne, kun pääsee narskusta kokonaan eroon. Niitähän riittää...

Olen parikin kertaa katkaissut välit muutamaan ystävään. Ensimmäisellä kerralla tilanne oli vähän sekava, ja päädyin vahingossa "valitsemaan puoleni" muiden kavereiden keskinäisissä kärhämöissä. Käytännössä satuin seisomaan väärässä kohdassa väärään aikaan. Toisella kerralla sain tietää, että nämä ystäväni suunnittelivat juhlia jonkun yhteisen tuttavamme kanssa (joka ei ollut varsinaisesti kenenkään meistä kaveri ja josta kukaan meistä ei edes potänyt). Ei siinä mitään pahaa, mutta se, että he valehtelivat asiasta ja väittivät, etteivät he minnekään olleet menossa, oli liikaa. Minulla oli siis vankkoja todisteita siitä, että he valehtelivat. Silloin vain aloin vältellä, enkä enää puhunut sanaakaan.

Nykyään vähän kaduttaa, että pahoitin mieleni noin vähästä ja uhriuduin, mutta lohdutuksena voinemme pitää sitä, että yksi näistä ystävistäni on sittemmin palautunut parhaaksi ystäväkseni ja pari kuukautta sitten päädyin vaihtamaan viestitse kuulumisia kahden muunkin ex-ystävän kanssa, ja olemme taas väleissä, tai jotain.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon miettinyt, etten enää pyri saamaan uusia ystäviä. Kaverisuhteita voin muodostaa, mutten halua läheistä ystävää, jonka kanssa pitää olla tiiviisti tekemisissä. Ystäviksi kutsumani ihmiset ovat aina pettäneet minut. Aluksi ihanalta ja normaalilta vaikuttavasta ihmisestä kuoriutuu itsekäs ja ilkeilevä ahdasmielinen riippakivi.

Täytyy vaan löytää oikeita ystäviä. Itselleni ne on sellaisia, jotka seisoo vierelläni myötä-ja vastamäessä, ei käännä selkää, ei puukota selkään, laittaa toisen tarpeet omiensa edelle, pyrkii aina ymmärtämään, vaikka ihmisen ymmärrys onkin vajavaista. Rakastaa aidosti. Aina ei toki kaikista pysty nopeasti sanomaan intuitiivisesti, mikä tää tyyppi on, mutta ystävyyssuhteethan rakentuukin vasta ajan kanssa. Itselläni on elämässäni kolme tällaista, yksi heistä oma äitini.

Niitä aitoja ystäviä tarttuu elämän varrella mukaan. Minä kärsin vuosikausia yksinäisyydestä. Olin jättänyt koko entisen kaveriporukkani, kun huomasin, etteivät kunnioita minua pätkän vertaa. Mieluummin olen yksin kuin jossain epämääräisessä porukassa, jossa sain välillä kokea jopa halveksuntaa. Myös parhaaseen ystävääni meni myöhemmin välit, kun hänestä kuoriutui esiin hirveä, kylmä narsisti. En sano, että olisin mitenkään "parempi ihminen" kuin muut, mutta tunnen nykyään omat arvoni ja omaan itsekunnioituksen. Valitsen siis tarkkaan, kenen kanssa haluan olla läheisesti tekemisissä. Haluan suojella itseäni ja sitä, mikä on vuosien kovan työn tuotosta; olen löytänyt ihmisarvoni, jota minulla ei koskaan aiemmin ole ollut, ja tänä päivänä voin tuntea, etten ole ihan täysi nolla. On seuraa, mikä haavoittaa ja on seuraa, mikä rakentaa ja vahvistaa.

MInulla on loppunut kaikki ystävyys suhteet ja aloiteen tekijä lopetuksessa olen ollut minä. Olen tarkoituksellisesti potkinut elämästäni ihan kivoja ihmisiä koska en vain jaksa ihmisten seuraa. Olen mielelläni yksin eikä katkenneet ysävyys suhteet haittaa pätkän vertaa. Ystävät on AINA isompi tai pienempi taakka.

Jouduin katkaisemaan välit omaan siskoon koska tajusin hänen olevan vakavammin häiriintynyt, jopa väkivaltaisia yllykeitä ja satuttamisen halua fyysisestikin, todella sairasta ja järkyttävää joutua huomaamaan tuollaista omasta siskostaan. Naureskeli tuskalleni kun avauduin hänelle vaikka mitään en ollut hänelle tehnyt ja toivoin kaikkea hyvää, oli erittäin vahingoniloinen ja kateellinen vertaileva ihminen, ei ikinä osannut iloita toisen puolesta aidosti ja teki kaikkensa alistaakseen ja vähetelläkseen toista, jos onnistui saamaan pahanolon kuului äänestä suoranainen riemu. Sosiopaattinen jopa julma ihminen.

Minulla on jäänyt lukioajoilta neljän hengen kaveriporukka, jossa on yksi todella haastava ihminen, kutsutaan häntä tässä nimellä Hankala. Hankala on ailahteleva, huomionhakuinen, itsekäs, rakastaa olla keskipisteenä ja ajaa itsensä elämässään jatkuvasti hankaliin tilanteisiin. Häntä pitäisi ymmärtää loputtomiin. Erityisesti viime vuosien aikana, kun olemme kuitenkin jo kolmekymppisiä, tuo käytös on alkanut tympiä yhä enemmän. Tällä Hankalalla on aina ja jatkuvasti "rankkaa", ja sen rankkuuden varjolla voi käyttäytyä muita kohtaan miten välinpitämättömästi ja töykeästi tahansa. Muiden pitäisi aina tukea, ymmärtää ja antaa anteeksi. Mikään ei ole vuosien varrella muuttunut tämän Hankalan käytöksessä, oikeastaan hän menee vain pahempaan suuntaan koko ajan.

Sekä minulla että muilla porukan jäsenillä on monesti palanut pinna Hankalan käytökseen. Silti olen ainoa, joka oikeasti sanoo hänelle asiasta. En anna Hankalan kävellä enää ylitse. Kaksi muuta jupisevat ja jauhavat Hankalasta selän takana, mutta eivät uskalla koskaan sanoa henkilölle itselleen, mitä mieltä ovat tämän käytöksestä. Kaiken kukkuraksi somessa tulee jatkuvasti vastaan päivityksiä, jossa tämä Hankala ja porukan kaksi muuta kehuvat ja nuolevat toisaan kilpaa. Hetken päästä Hankalasta puhutaan taas selän takana, että hänen käytöksensä on niin kamalaa ja ei kyllä yhtään enää jaksaisi. Kaksinaamaista menoa.

Mittani on täynnä. Joskus olimme teinejä, emme enää. En jaksa tuollaista teinitasolle jäänyttä kaveriporukkaa, jossa ei voida olla aikuisia, puhutaan selän takana ja yhden Hankalan jatkuva huono käytös hiljaisesti hyväksytään. Olen ottanut reilusti etäisyyttä ja voi olla, että jossain vaiheessa ei olla enää ollenkaan yhteydessä.

Ystävä alkoi tekemään urakalla lapsia ja aina vaihtui myös mies. Ei myöskään ollut enää aikaa mihinkään

Vierailija kirjoitti:

Minulla on jäänyt lukioajoilta neljän hengen kaveriporukka, jossa on yksi todella haastava ihminen, kutsutaan häntä tässä nimellä Hankala. Hankala on ailahteleva, huomionhakuinen, itsekäs, rakastaa olla keskipisteenä ja ajaa itsensä elämässään jatkuvasti hankaliin tilanteisiin. Häntä pitäisi ymmärtää loputtomiin. Erityisesti viime vuosien aikana, kun olemme kuitenkin jo kolmekymppisiä, tuo käytös on alkanut tympiä yhä enemmän. Tällä Hankalalla on aina ja jatkuvasti "rankkaa", ja sen rankkuuden varjolla voi käyttäytyä muita kohtaan miten välinpitämättömästi ja töykeästi tahansa. Muiden pitäisi aina tukea, ymmärtää ja antaa anteeksi. Mikään ei ole vuosien varrella muuttunut tämän Hankalan käytöksessä, oikeastaan hän menee vain pahempaan suuntaan koko ajan.

Sekä minulla että muilla porukan jäsenillä on monesti palanut pinna Hankalan käytökseen. Silti olen ainoa, joka oikeasti sanoo hänelle asiasta. En anna Hankalan kävellä enää ylitse. Kaksi muuta jupisevat ja jauhavat Hankalasta selän takana, mutta eivät uskalla koskaan sanoa henkilölle itselleen, mitä mieltä ovat tämän käytöksestä. Kaiken kukkuraksi somessa tulee jatkuvasti vastaan päivityksiä, jossa tämä Hankala ja porukan kaksi muuta kehuvat ja nuolevat toisaan kilpaa. Hetken päästä Hankalasta puhutaan taas selän takana, että hänen käytöksensä on niin kamalaa ja ei kyllä yhtään enää jaksaisi. Kaksinaamaista menoa.

Mittani on täynnä. Joskus olimme teinejä, emme enää. En jaksa tuollaista teinitasolle jäänyttä kaveriporukkaa, jossa ei voida olla aikuisia, puhutaan selän takana ja yhden Hankalan jatkuva huono käytös hiljaisesti hyväksytään. Olen ottanut reilusti etäisyyttä ja voi olla, että jossain vaiheessa ei olla enää ollenkaan yhteydessä.

Oma kokemukseni on, että vaille jääminen lapsena ja muut narsistiset ongelmat alkavat häiritsevästi näkyä juuri 30- vuoden jälkeen. Miehillä ehkä vähän myöhemmin. Psyykkisesti vakavasti sairaan äidin kanssa lapsuutensa elänyt ja pari päihdeperheessä kasvanutta alkoivat oireilla todella rajusti kiukuttelemalla, manipuloimalla ja elämällä täysin omien sääntöjen mukaan. Tähän kuului jatkuva valehtelu ja rahan pummasminen sekä mahtailu. Yhdellä oli myös ihan omat työajat ja ” iki omat säännöt” töissäkin. Sitten osasivat olla hyvin takertuvia, sääliä kerjääviä ja vika oli aina muissa.

En usko, että kaverit pystyy näitä tapauksia hoitamaan. Tarpeet on niin loputtomat kun pitäisi olla paapomassa ja hännystelemässä 24/7 ja silti vauhti vaan kiihtyy ja jälki rumenee.

En varsinaisesti katkaissut välejä ala-asteen kaveriin, päätin kokeilla että tuleeko sieltä suunnalta yhtään vastakaikua, no kokeilu jatkunut 10 vuotta, eikä minkään sortin alotteita, yhden kerran aikuisiällä hän sai järkättyä peli-illan aikaiseen ja seoli siinä sitten...