Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katkaisin välit  hyvään kaveriini kun hän pani tyttöystävääni. Siinä ei paljon puheita tarvittu kun asia selvisi. Ei ole ollut 30 vuoteen jätkälle asiaa eikä tule.

Mitenkäs tyttöystävän kanssa kävi?

Ei oo isommin ollu sillekkään horolle asiaa.

Pari ystävyyssuhdetta lapsuudeta ja nuoruudesta vaan kuivettunut kasaan.

Mulla ei some sivuja niin en stalkkaakkaa näitä vanhoja ystävi.

Joo jossain vaiheessa tuli vaan se piste että riitti tämä ihmiskunta. Kun läheisin kaverikin jolle en koskaan ole huutanut ja aina kohdellut kunnioittaen vaan vuosia piruili ja lopulta huusi minulle päin naamaa. Kaikki vaan kettuilee ja ärsyttää.

Minulla oli nuoruudessa, jo ehkä 5-6 luokalta alkaen 3 v vanhempi kaveri jonka kanssa jostain syystä alettiin hengailemaan yhdessä. Ikäero oli tuolloin kai vähän outo, itse en sitä tajunnut mutta siihen aikaan 80 luvulla yleensä oltiin oman ikäisten kanssa. Meillä oli hauskaa, naurettiin paljon, mentiin ja tultiin, kokoajan tapahtui, tehtiin vaikka mitä älytöntä, hänen kanssaan pääsin paikkoihin mihin muuten en olisi päässyt. Hän oli hyvin päättäväinen, itsekeskeinen ja ehkäpä dominoivakin, en varmaan edes tajunnut sitä tai sivuutin sen, en osannut / uskaltanut pitää hanttiin vaikken ihan aina olisi halunnut tehdä kaikkea sitä mitä tehtiin tai missä liikuttiin. Tajusin jossain vaiheessa että olin liian nuori niihin juttuihin, tajusin että hänellä ei jostain syystä ole iläisiään kavereita, että hän manipuloi minua ja joissain asioossa käytti ehkä vähän hyväkseenkin. 

Aloin hakeutumaan muutamien muiden ikäisteni seuraan ja karistin hänet kannoiltani vain katoamalla fyysisesti paikalta, onneksi hän alkoi seurustelemaan ja pääsin ikäänkuin vapaaksi hänestä toki sittenkin usein keksimällä tekosyitä että olen kipeä tms. 

Olemme kuitenkin pitäneen jollain tapaa yhteyttä kolo ikämme, muutaman kerran vuodessa, adutaan eri puolella Suomea mutta tapaamme satunnaisesti muutamien tuntien ajan jos satumme samalle paikkakunnalle. Hän on yhä hauska, fiksua juttuseuraa (joskin puhuu yhteisestä ajasta 80%, minä 20%) mutta samat itseleskeiset, itsensä ja kumppaninsa varakkuutta ja erinomaisuutta korostavat sekä dominoivat piirteet löytyy yhä tai ehkä vieläpä korostuvat. 

Minä sain jäädä koska en suostunut tapaamisissa ja yhdessä tekemisissä enää kuskaamaan ystävääni (tuttavaani) ovelta ovelle koska hänellä on itsellään mahdollisuus käyttää niin autoa, kuin bussis, kuin fillaria tai vaikka ihan vaan kävellä lyhyitä matkoja. Hän piti oletusarvona sitä että palvelen häntä ihan ilman mitään vadtavuoroisuutta midtään. Hän teki myös muutenkin selväksi ettei auta minua tarvittaessa, ei edes kiinnosta tietää mitä asiaa minulla on. 

Se on moro, en muutenkaan jaksa tyhmiä ihmisiä yhtään. 

Vuosikymmenet tuntemani henkilö (olemme eri sukupuolta), jonka kanssa harrastettiin aikoinaan samaa lajia, ollaan oltu yhteyksissä ja kyselty kuulumisia ym ym aina kun on samalla paikkakunnalla oltu, käyty kahvilla tai muun yhteisen kaveriporukan kanssa syömässä, pidetty siis yhteyttä ja hän on pyytänyt estoitta jeesiä milloin mihinkin milloin keltäkin, aika usein. Eikä siinä mitään, osaan kyllä asettaa rajat kun "jeesaaminen" alkaa tuntua hyväksikäytöltä. Kaikki tuntemamme henkilöt ja hänen juttujensa mukaan muukin porukka, sukulaiset ja naapurit on jeesannut aika paljonkin häntä koska hän on ihann hauska, osaa esittää pyynnöt niin ettei ihmiset ilkeä kieltäytyä. 

 Hän lakkasi pitämästä mitään yhteyttä kun osti oman auton. Juu, hän ei ilmeisesti tarvitse minua enää mihinkään ja eräässä muussakin asiassa häntä palvelee nyt eräs muu tuttu ja sukulaiset. 

En voi muuta sanoa kuin että kyllä joillakin on pokkaa ja hiukan harmittaa se että hänkin osoittautui muiden hyväksikäyttäjäksi, toki ehkä siksi että me muut ollaan mahdollistettu se. 

Ystävyys loppui minun toimesta "henkisesti" siihen pisteeseen kun liki 10 v tuntemani minua reilusti vanhempi ystäväni oli avoimen vahingoniloinen päin naamaa kun minua kohtasi eräs hyvin ikävä elämänkäänne. En ole itse ollut hänelle koskaan ilkeä, pikemminkin sietänyt hänen loputonta itsekeskeisyyttä, kuunnellut itsekehuskelua, neuvomista joskus outoa käytöstä tms, kuskannut ja auttanut häntä. Tiesin kyllä että hänellä on taipumusta kateellisuuteen ja vahingonilohan kumpuaa siitä että ensin ollaan kateellisia jollekin ja kun tuolle jollekin sitten sattuu jotain ikävää vahingonilo pursuaa ulos. Olin aivan tyrmistynyt kuulemastani mutta jälkikäteen ymmärrän että hän on jo niin iäkäs että päästä alkaa suodatin kadota ja suusta pyrskähtelee ulos mitä sattuu. Myös voimakas minäkeskeisyys ja kyvyttömyys kuunnella muita on pursunnut estoitta esille.

Ollaan oltu hyvin harvoin tekemisissä mutta vain siksi ettei ole ollut sillä hetkellä muutakaan, itseasiassa minä en voi sietää häntä enää. 

Kyllä olen. Eräs naishenkilö oli vaan niin kauheen negatiivinen ja piikitteli minullekin. Niistä puheluista tuli aika huonot fiilikset. Sitten lopetin yhteydenpidot. Sitten erään toisen kanssa kun juttelee, niin tulee tosi mukavat fiilikset ja puhelut aina piristää. Se on oikeeta ystävyyttä.

Muutin 90 luvun puolivälissä pääkaupunkiseudulle asumaan ja ihan stumalta koiraa ulkoiluttaessani törmäsin samoilla huudeilla asuvaan ikäiseeni henkilöön jonka kanssa synkkasi heti. Olikohan jopa seuraava kerta kun tavattiin taas sattumalta lähimetsikössä ja todettiin että niin koirat kuin me tullaan hyvin juttuun ja sovittiin kimppalenkki.

Siitä alkoi liki 10 v tiivis ystävyy jota kaipaan edelleen. Hän oli fiksua, hauskaa ja todella välitöntä seuraa, hänen kanssaan ei todellakaan tarvinnut sievistellä eikä olla mitään muuta kuin mitä on. No, hän löysi miehen ja halusi lapsia, lapsi tuli ja minä sain jäädä. Yritin pitää satunnaisesti yhteyttä, vaikka minuakin uuden työn kuviot vei mennessään, yritin kuitenki käydä satunnaisesti pikaseen edes tervehtimässä, pyysin lenkille ym, hän ei ollut enää aktiivinen yhteydenpidossa. 

Huomasin ettei minulle ollut enää aikaa eikä kiinnostusta. Emme siis mitenkään riitaantuneet, mutta hän sai sen mitä halusi, lapset eikä hänellä ollut enää aikaa eikä jaksamista ystävällevaikka taisin olla ainoa. 

Olen monesti miettinyt että etsisinkö hänet ja ottaisinko yhteyttä mutta jotenkin en uskalla jos hän ei haluakaan enää olla mitenkään tekemisissä. Tämän tuttavuuden loppumista olen harmitellut.

Minut on ns jätetty monenkin kouluaikaisen / nuoruusvuosien ystävyyden jälkeen kun kaverit alkoi seurustella ja eteenkin kun he saivat 1. lapsen tai toisen. Minä kun en ole mikään lapsi-ihminen enkä ole kiinnostunut juttelemaan vain heidän lapsiperhearjesta, ladten sairauksista, lasten vaatteista, mitä hoidossa tapahtui mitä se lapsi teki, mitä hän teki, mitä mummi teki mitä isä ei tehnyt jne. En sopinut heidän sen hetkiseen tilanteeseen enää, he löysivät tärkeämpä puuhaa. Näinhän se elämä menee. Minä löysin muita sinkku ja lapsettomia ystäviä.

Meitä oli neljän naisen porukka, kokoonnuttiin säännöllisesti ja pidettiin mukavaa ja rentoa aikaa. Jokainen vuodatti syvimpiä tuntojaan rehellisesti ja muut tukivat ja auttoivat. Itse uin syvissä vesissä itseni kanssa ja luotin ystävien tukeen, olihan se vastavuoroista. mutta jossain vaiheessa huomasin että he jatkoivat tapaamisia ilman minua. Instassa oli kuvia ja “ihanaa nähdä pitkästä aikaa”, kutsu ei tullut minulle asti. 

Lähin ystäväni oli päättänyt sulkea minut pois, kaksi muuta jäivät elämääni mutta etäisempinä. Toinen näistä myönsi joskus viinipäissään, että minut oli koettu ”raskaana”, kun pyrin saamaan apuja syviin vesiini. Siinä oli peiliin katsomisen paikka, mutta myös ymmärsin tuon ystävyyden keveyden. Takaisin en pyrkinyt ja surusta pääsin yli. Jos apua tarvitseva voidaan dumpata asiasta puhumatta, en kaipaa sellaista.