Aaaah viikonloppu "kotona". Hirveätä huomata miten tänne jääneet on yhä kiinni peruskoulun ja lukion aikaisissa kuvioissa

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan pidän kotipaikkakunnastani, mutta siellä vierailu on usein kamalan ahdistavaa. Ei pelkästään siksi, että itse suhtautuu asiaan ahdistuen vaan selkeästi vastaanottokin voi olla outoa. Esimerkiksi eräiden pyhien aikaan vierailin kotipaikallani ravintolassa. Siellä oli kokonainen rinki niitä peruskouluaikojen kasvatteja, jotka olivat jääneet asumaan. Läsnäoloani suoranaisesti ihmeteltiin ja pohditiin, mitä edes teen koko paikkakunnalla.

Eräs lapsuudenystäväni asuu edelleen siellä. Hän on työtön, ja jos en nyt aivan väärin tulkitse, niin varmasti ainakin jonkinasteista mt-ongelmaa on. Hän usein käyttää tapaamisemme siihen, että pohtii, mitä on menettänyt elämässään. Tyyliin "mieti, kuinka hyvin silläkin menee, se on samanikäinen kuin mä ja sillä on iso talo ja lapsia, eikä mulla oo mitään". Itse aina mietin samalla, että onneksi omat unelmat ovat täysin erilaisia, eikä tarvitse masentua tuollaisista maaseudun yhteisöllisistä paineista.

Muutenkin koko henkinen ilmapiiri on todella tasoa työväenluokka/alempi keskiluokka. Koko elämä tuntuu pyörivät jonkun asuntolainan, lapsien, koirien ja paratiisihotellin ympärillä.

Voisikohan olla niin, että se masennus ei ole tullut mistään yhteisöllisistä paineista, vaan siitä, että tämä ihminen ei ole oikeasti mielestään saanut aikaan yhtään mitään? Tai että nämä ovat tämän ihmisen omia toiveita? Miksi tuollainen ajatus on mielestäsi väärä? Jotenkin tuntuu, että väheksyt masennusta ja mielenterveysongelmia, ikään kuin ne olisivat vain väärien toiveiden aiheuttamia. 

Tiedän mitä ap tarkoittaa.

Itsekin järkytyin kun lauantai-iltana kotikylällä vanhat luokkakaverit edelleen ajoivat ympyrää samassa porukassa kuin 15 vuotta sitten ja hakkasivat samoja pelikoneita kaljat käsissään. Tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Oli hurjaa tajuta, miten näiden elämä oli edelleen sitä samaa kuin teininä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en oikein tiedä mitä sellaista on esim. Helsingissä, mitä vaikka jossain Lahdessa ei ole, mutta se on tietysti kiinni siitä mitä tarvitsee.

Jessus, jos ajattelu on tuolla tasolla niin kyllä ymmärtää pikkupaikkakuntalaisuuden. No, kait sitä Lahdessakin Henkkamaukka, mutta Helsingissä pitää mennä kauas lähiöön ennen kuin löytää Prisman ja voi tehdä bonusostoja. ....onhan sekin jollekin riittävä elänänsisältö.

Mutta silti et sillä omalla ajattelutasollasi pystynyt mainitsemaan yhtäkään esimerkkiä näistä hienoista elämänsisällöistä, joita löytyy ainoastaan Helsingissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan pidän kotipaikkakunnastani, mutta siellä vierailu on usein kamalan ahdistavaa. Ei pelkästään siksi, että itse suhtautuu asiaan ahdistuen vaan selkeästi vastaanottokin voi olla outoa. Esimerkiksi eräiden pyhien aikaan vierailin kotipaikallani ravintolassa. Siellä oli kokonainen rinki niitä peruskouluaikojen kasvatteja, jotka olivat jääneet asumaan. Läsnäoloani suoranaisesti ihmeteltiin ja pohditiin, mitä edes teen koko paikkakunnalla.

Eräs lapsuudenystäväni asuu edelleen siellä. Hän on työtön, ja jos en nyt aivan väärin tulkitse, niin varmasti ainakin jonkinasteista mt-ongelmaa on. Hän usein käyttää tapaamisemme siihen, että pohtii, mitä on menettänyt elämässään. Tyyliin "mieti, kuinka hyvin silläkin menee, se on samanikäinen kuin mä ja sillä on iso talo ja lapsia, eikä mulla oo mitään". Itse aina mietin samalla, että onneksi omat unelmat ovat täysin erilaisia, eikä tarvitse masentua tuollaisista maaseudun yhteisöllisistä paineista.

Muutenkin koko henkinen ilmapiiri on todella tasoa työväenluokka/alempi keskiluokka. Koko elämä tuntuu pyörivät jonkun asuntolainan, lapsien, koirien ja paratiisihotellin ympärillä.

Voisikohan olla niin, että se masennus ei ole tullut mistään yhteisöllisistä paineista, vaan siitä, että tämä ihminen ei ole oikeasti mielestään saanut aikaan yhtään mitään? Tai että nämä ovat tämän ihmisen omia toiveita? Miksi tuollainen ajatus on mielestäsi väärä? Jotenkin tuntuu, että väheksyt masennusta ja mielenterveysongelmia, ikään kuin ne olisivat vain väärien toiveiden aiheuttamia. 

Sen vuoksi olisi hyvä nähdä maailmaa vähän sen oman piirin ulkopuolella. Siellä voi huomata, että stereotyyppiset unelmat voivat vuosien päästä olla täysin yhdentekeviä, vaikka niitä olisi pitänytkin vielä pikkupaikkakunnalla asuessaan jonain elämän ohjenuorana.

Vierailija kirjoitti:

Pakko todeta , että tässä ketjussa vastakkain ovat pikkupaikkakunnalle jääneet amikset ja toisaalta isompiin kaupunkeihin päätyneet akateemiset.

Sieltä pikkupaikkakunnan kuopasta ei näe, että maailmaa on muuallakin. Akateemisen tornista näkee avarasti joka suuntaan ja aivan aiheesta voi kokea ylemmyydentunnetta vs. Koloissaan siilipuolustukseen vetäytyneet "maalaiset".

Tiedän erään alunperin maalta tulleen professorin, joka on matkustellut lähes kaikissa maailman valtioissa. Hänen avartumisensa on juuttunut 1800-luvulle. Käyttäytyy kuin siirtomaaisäntä ja luokittelee ihmisiä eri säätyihin ja katselee pitkin nenänvarttaan kaikkia alempiarvoisia. Maailmankuva on täsmälleen yhtä avara kuin se pohjalainen junttikylä mistä maailmalle lähti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan pidän kotipaikkakunnastani, mutta siellä vierailu on usein kamalan ahdistavaa. Ei pelkästään siksi, että itse suhtautuu asiaan ahdistuen vaan selkeästi vastaanottokin voi olla outoa. Esimerkiksi eräiden pyhien aikaan vierailin kotipaikallani ravintolassa. Siellä oli kokonainen rinki niitä peruskouluaikojen kasvatteja, jotka olivat jääneet asumaan. Läsnäoloani suoranaisesti ihmeteltiin ja pohditiin, mitä edes teen koko paikkakunnalla.

Eräs lapsuudenystäväni asuu edelleen siellä. Hän on työtön, ja jos en nyt aivan väärin tulkitse, niin varmasti ainakin jonkinasteista mt-ongelmaa on. Hän usein käyttää tapaamisemme siihen, että pohtii, mitä on menettänyt elämässään. Tyyliin "mieti, kuinka hyvin silläkin menee, se on samanikäinen kuin mä ja sillä on iso talo ja lapsia, eikä mulla oo mitään". Itse aina mietin samalla, että onneksi omat unelmat ovat täysin erilaisia, eikä tarvitse masentua tuollaisista maaseudun yhteisöllisistä paineista.

Muutenkin koko henkinen ilmapiiri on todella tasoa työväenluokka/alempi keskiluokka. Koko elämä tuntuu pyörivät jonkun asuntolainan, lapsien, koirien ja paratiisihotellin ympärillä.

Voisikohan olla niin, että se masennus ei ole tullut mistään yhteisöllisistä paineista, vaan siitä, että tämä ihminen ei ole oikeasti mielestään saanut aikaan yhtään mitään? Tai että nämä ovat tämän ihmisen omia toiveita? Miksi tuollainen ajatus on mielestäsi väärä? Jotenkin tuntuu, että väheksyt masennusta ja mielenterveysongelmia, ikään kuin ne olisivat vain väärien toiveiden aiheuttamia. 

Sen vuoksi olisi hyvä nähdä maailmaa vähän sen oman piirin ulkopuolella. Siellä voi huomata, että stereotyyppiset unelmat voivat vuosien päästä olla täysin yhdentekeviä, vaikka niitä olisi pitänytkin vielä pikkupaikkakunnalla asuessaan jonain elämän ohjenuorana.

Ei vaan tarkoitin sitä, että ehkä ongelma oli hänellä jossain muualla kuin "virheellisessä" ohjenuorassa. En kyllä usko, että kukaan oikeasti masentuu siitä, ettei saa omakotitaloa. Tuohan oli vain esimerkki, jos heitti jonkun kaverin nimen. Minäkin voisin sanoa, että oma paras ystäväni on työurallaan paljon menestyneempi kuin minä, mutta en minä silti hänen työtään sinänsä kadehdi. En ikipäivänä haluaisi tehdä samaa työtä kuin hän. Mutta silti olen jollain tavalla kateellinen, miten tehokkaasti hän on urallaan edennyt. 

Tuossa Hesarin julkaisemassa tutkimuksessa selvisi, että puolet Helsingissä syntyneistä asui muualla vuonna 2016. Tämä oli suurin luku Suomessa. Heistä 82% asui Uudellamaalla, jossain muussa kunnassa tosin.

Mutta tosiaan - vain puolet Helsingissä syntyneistä asuu yhä kotipaikkakunnallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan pidän kotipaikkakunnastani, mutta siellä vierailu on usein kamalan ahdistavaa. Ei pelkästään siksi, että itse suhtautuu asiaan ahdistuen vaan selkeästi vastaanottokin voi olla outoa. Esimerkiksi eräiden pyhien aikaan vierailin kotipaikallani ravintolassa. Siellä oli kokonainen rinki niitä peruskouluaikojen kasvatteja, jotka olivat jääneet asumaan. Läsnäoloani suoranaisesti ihmeteltiin ja pohditiin, mitä edes teen koko paikkakunnalla.

Eräs lapsuudenystäväni asuu edelleen siellä. Hän on työtön, ja jos en nyt aivan väärin tulkitse, niin varmasti ainakin jonkinasteista mt-ongelmaa on. Hän usein käyttää tapaamisemme siihen, että pohtii, mitä on menettänyt elämässään. Tyyliin "mieti, kuinka hyvin silläkin menee, se on samanikäinen kuin mä ja sillä on iso talo ja lapsia, eikä mulla oo mitään". Itse aina mietin samalla, että onneksi omat unelmat ovat täysin erilaisia, eikä tarvitse masentua tuollaisista maaseudun yhteisöllisistä paineista.

Muutenkin koko henkinen ilmapiiri on todella tasoa työväenluokka/alempi keskiluokka. Koko elämä tuntuu pyörivät jonkun asuntolainan, lapsien, koirien ja paratiisihotellin ympärillä.

Voisikohan olla niin, että se masennus ei ole tullut mistään yhteisöllisistä paineista, vaan siitä, että tämä ihminen ei ole oikeasti mielestään saanut aikaan yhtään mitään? Tai että nämä ovat tämän ihmisen omia toiveita? Miksi tuollainen ajatus on mielestäsi väärä? Jotenkin tuntuu, että väheksyt masennusta ja mielenterveysongelmia, ikään kuin ne olisivat vain väärien toiveiden aiheuttamia. 

Masennus syntyy siitä, ettei ihminen kykene ajattelemaan uudella tavalla, muttamaan suhtautumistaan asioihin ja hyväksymään tilannettaan. Sen vuoksi pikkupaikkakunta on huono mielenterveysongelmaiselle elää. Syrjäytyminen on käytännössä taattu, jos saa parikymppisenä jonkun diagnoosin ja jää kotipaikkakunnalleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan pidän kotipaikkakunnastani, mutta siellä vierailu on usein kamalan ahdistavaa. Ei pelkästään siksi, että itse suhtautuu asiaan ahdistuen vaan selkeästi vastaanottokin voi olla outoa. Esimerkiksi eräiden pyhien aikaan vierailin kotipaikallani ravintolassa. Siellä oli kokonainen rinki niitä peruskouluaikojen kasvatteja, jotka olivat jääneet asumaan. Läsnäoloani suoranaisesti ihmeteltiin ja pohditiin, mitä edes teen koko paikkakunnalla.

Eräs lapsuudenystäväni asuu edelleen siellä. Hän on työtön, ja jos en nyt aivan väärin tulkitse, niin varmasti ainakin jonkinasteista mt-ongelmaa on. Hän usein käyttää tapaamisemme siihen, että pohtii, mitä on menettänyt elämässään. Tyyliin "mieti, kuinka hyvin silläkin menee, se on samanikäinen kuin mä ja sillä on iso talo ja lapsia, eikä mulla oo mitään". Itse aina mietin samalla, että onneksi omat unelmat ovat täysin erilaisia, eikä tarvitse masentua tuollaisista maaseudun yhteisöllisistä paineista.

Muutenkin koko henkinen ilmapiiri on todella tasoa työväenluokka/alempi keskiluokka. Koko elämä tuntuu pyörivät jonkun asuntolainan, lapsien, koirien ja paratiisihotellin ympärillä.

Voisikohan olla niin, että se masennus ei ole tullut mistään yhteisöllisistä paineista, vaan siitä, että tämä ihminen ei ole oikeasti mielestään saanut aikaan yhtään mitään? Tai että nämä ovat tämän ihmisen omia toiveita? Miksi tuollainen ajatus on mielestäsi väärä? Jotenkin tuntuu, että väheksyt masennusta ja mielenterveysongelmia, ikään kuin ne olisivat vain väärien toiveiden aiheuttamia. 

Masennus syntyy siitä, ettei ihminen kykene ajattelemaan uudella tavalla, muttamaan suhtautumistaan asioihin ja hyväksymään tilannettaan. Sen vuoksi pikkupaikkakunta on huono mielenterveysongelmaiselle elää. Syrjäytyminen on käytännössä taattu, jos saa parikymppisenä jonkun diagnoosin ja jää kotipaikkakunnalleen.

Höpö höpö. Jos tuo olisi totta, kaikki mielenterveysongelmaiset laitettaisiin vain muuttamaan uudelle paikkakunnalle ja asia olisi hoidettu. Ei se nyt ihan noin mene. Eikä vika tuossa kohtaa ole siinä, että toivoo punaista tupaa ja perunamaata, vaan jossain ihan muussa, esim ihmissuhteissa, töihin lähtemisessä tai kouluttautumisessa tms. 

Vierailija kirjoitti:

Tuossa Hesarin julkaisemassa tutkimuksessa selvisi, että puolet Helsingissä syntyneistä asui muualla vuonna 2016. Tämä oli suurin luku Suomessa. Heistä 82% asui Uudellamaalla, jossain muussa kunnassa tosin.

Mutta tosiaan - vain puolet Helsingissä syntyneistä asuu yhä kotipaikkakunnallaan.

Niin. Minusta on kuitenkin käytännössä ihan sama, asuuko Helsingissä vai Espoossa, mutta ihan samalla tavalla nämäkin lasketaan pois muuttaneiksi. Itse kyllä ajattelen, että pitäisi muuttaa vähän kauemmas kuin naapuripitäjään. En minä Kurikasta Seinäjoelle muuttoakaan kovin kummoisena maailman näkemisenä pidä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on asia jota on vaikea selittää ihmiselle, joka on asunut koko elämänsä samassa pikkukaupungissa. Esim molemmat vanhempani ja molemmat veljeni on asunut samassa kaupungissa (kokoluokkaa Joensuu, ei kuitenkaan Joensuu) koko elämänsä. Sinänsä varmasti elämä ja siis arki ei eroa omastani,mutta tapa asioista ajatella on "joensuulainen". Tietyt asiat ovat tällaisia, tietyt ihmiset ovat sellaisia, elämää kuuluu elää tietyllä tavalla (esim. täytyy ottaa asuntolaina, täytyy hankkia omakotitalo..jne.) Tietynlainen "out of box" -ajattelukyky puuttuu. Jää paljon asioita oivaltamatta ja kokematta.

No entä jos asuu elämänsä aikana useassa saman kokoluokan kaupungissa. Vaihtuuko se ajatustapa ja elämänasenne sitten muka jotenkin? 

Ei vaihdu. Tavallinen elämä on tavallista elämää kaikkialla, ja asuinpaikasta riippumatta se on yleensä kodin ja työpaikan välillä kulkemista.

kun on yksin vieraassa kaupungissa niin se tunne... sitä ei vaan tiedä jos on asunut aina samassa paikassa.

Juuri tästä syystä säälin helsinkiläisiä. Suurin osa heistä ei koskaan uskalla asua muualla. Sen sijaan vaikkapa Joensuussa syntyneet ovat paljon pääkaupunkilaisia enemmän out of box elämänvalinnoissaan.

Uskalla? Kyse on todennäköisesti siitä ettei ole tarvetta työn tai muiden kaupunkielämysten takia. Monet stadilaiset käväisevät jossain ulkomailla töissä ennenkuin "vakiintuvat". Olen itsekin lähtenyt lapsuudenkodistani ulkomaille töihin ja sitten palattuani omaan asuntoon. Minkä ihmeen takia stadilainen asuisi jossain perähikiällä todistaakseen maailmalle, että uskaltaa asua muualla. Hih.

Tää on tätä.

Tytöt lähtevät kaupunkiin ja muutaman vuoden päästä palaavat kertomaan kuinka parempaa "siellä toisaalla" on.

Kymmenen vuoden päästä istuvat kotikylän kaupan rappusilla sukkahousut rikki, meikit poskella ja puoli kylää panneina. Noin karrikoiden.

Vierailija kirjoitti:

Tää on tätä.

Tytöt lähtevät kaupunkiin ja muutaman vuoden päästä palaavat kertomaan kuinka parempaa "siellä toisaalla" on.

Kymmenen vuoden päästä istuvat kotikylän kaupan rappusilla sukkahousut rikki, meikit poskella ja puoli kylää panneina. Noin karrikoiden.

Mistäs elokuvasta tämä onkaan? 

Vierailija kirjoitti:

Tää on tätä.

Tytöt lähtevät kaupunkiin ja muutaman vuoden päästä palaavat kertomaan kuinka parempaa "siellä toisaalla" on.

Kymmenen vuoden päästä istuvat kotikylän kaupan rappusilla sukkahousut rikki, meikit poskella ja puoli kylää panneina. Noin karrikoiden.

Outo ajatuskuvio. Sinä siis oletat, että kouluttautumaan lähtenyt palaa kotipaikkakunnalle, muuttuu juopoksi ja haluaa seksiä kaikkien kotipaikkakuntalaistensa kanssa? Erikoista.

Itsellä enemmän kokemusta tämänkaltaisesta kuviosta: kouluttautumaan lähtenyt matkustelee, harrastaa, kokee ja kokeilee, etsii ehkä itseään, hankkii uran ja kumppanin ja sitten palaa kotipaikkakunnalleen vakiintuneena nauttimaan maaseudun rauhasta ja luonnosta.

Kuulkaapas nyt mitä sanottavaa on vanhalla tädillä joka yli 20 vuotta sitten otti ja lähti oikeasti maailmalle. Lähdin melkein kahta kättä heittäen, ei ollut tietoa työpaikasta ei asunnosta. Työstäni otin vuoden virkavapaan ja ajattelin palata sitten takaisin. Toisin kävi. Maailma viekoitteli ja nyt asun kolmannessa maassa Suomesta lähdettyäni. Työtä olen ottanut ja saanut kun en ole liian valikoiva. Kieliä oppinut kun on pakko! Ystäviä vaikka missä ja vaikka minkä maalaisia. Ei tarvita muuta kuin rohkeutta ensimmäiseen askeleeseen, sen jälkeen kaikki menee omalla painollaan.

Omistan minimaalisesti tavaraa. Vuokraan pikku asunnon joka valmiiksi kalustettu. En tarvitse ylellisyyttä. Suurta omaisuutta en pysty keräämään enkä edes halua. Sen verran aina on että säästöönkin jää. En ole enää ihan nuori, mutta Suomeen en aio koskaan palata. En ole edes varma että tämä on viimeinen maa johon jään, mieli vetää edelleen maailmalle.

Minulle vapaus ja seikkailu, uuden näkeminen ja kokeminen on elämän tarkoitus. Vanhuus ei pelota, varmaan tulen kuolemaan onnellisena jossain lämpimässä, pikku majassa ystävällisten ja sydämellisten paikallisten ympäröimänä. Täällä pidetään huoli toisista!

Ei ole klisee että matkailu avartaa. Elämää on kuulkaapas valtavasti täällä Helsingin ulkopuolellakin, ihan valtavan paljon! Sanoisin kaikille nuorille; uskaltakaa ulos sieltä tynnyristä ja lähtekää kokemaan elämää ja maailmaa, edes hiukan! 

Vierailija kirjoitti:

Kuulkaapas nyt mitä sanottavaa on vanhalla tädillä joka yli 20 vuotta sitten otti ja lähti oikeasti maailmalle. Lähdin melkein kahta kättä heittäen, ei ollut tietoa työpaikasta ei asunnosta. Työstäni otin vuoden virkavapaan ja ajattelin palata sitten takaisin. Toisin kävi. Maailma viekoitteli ja nyt asun kolmannessa maassa Suomesta lähdettyäni. Työtä olen ottanut ja saanut kun en ole liian valikoiva. Kieliä oppinut kun on pakko! Ystäviä vaikka missä ja vaikka minkä maalaisia. Ei tarvita muuta kuin rohkeutta ensimmäiseen askeleeseen, sen jälkeen kaikki menee omalla painollaan.

Omistan minimaalisesti tavaraa. Vuokraan pikku asunnon joka valmiiksi kalustettu. En tarvitse ylellisyyttä. Suurta omaisuutta en pysty keräämään enkä edes halua. Sen verran aina on että säästöönkin jää. En ole enää ihan nuori, mutta Suomeen en aio koskaan palata. En ole edes varma että tämä on viimeinen maa johon jään, mieli vetää edelleen maailmalle.

Minulle vapaus ja seikkailu, uuden näkeminen ja kokeminen on elämän tarkoitus. Vanhuus ei pelota, varmaan tulen kuolemaan onnellisena jossain lämpimässä, pikku majassa ystävällisten ja sydämellisten paikallisten ympäröimänä. Täällä pidetään huoli toisista!

Ei ole klisee että matkailu avartaa. Elämää on kuulkaapas valtavasti täällä Helsingin ulkopuolellakin, ihan valtavan paljon! Sanoisin kaikille nuorille; uskaltakaa ulos sieltä tynnyristä ja lähtekää kokemaan elämää ja maailmaa, edes hiukan! 

Sinulla ei ilmeisesti ole lapsia. Tuohan on ihan mukava elämäntapa sellaiselle, joka ei edes haaveile lapsista, mutta aika monet kuitenkin lapsia tekevät. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan pidän kotipaikkakunnastani, mutta siellä vierailu on usein kamalan ahdistavaa. Ei pelkästään siksi, että itse suhtautuu asiaan ahdistuen vaan selkeästi vastaanottokin voi olla outoa. Esimerkiksi eräiden pyhien aikaan vierailin kotipaikallani ravintolassa. Siellä oli kokonainen rinki niitä peruskouluaikojen kasvatteja, jotka olivat jääneet asumaan. Läsnäoloani suoranaisesti ihmeteltiin ja pohditiin, mitä edes teen koko paikkakunnalla.

Eräs lapsuudenystäväni asuu edelleen siellä. Hän on työtön, ja jos en nyt aivan väärin tulkitse, niin varmasti ainakin jonkinasteista mt-ongelmaa on. Hän usein käyttää tapaamisemme siihen, että pohtii, mitä on menettänyt elämässään. Tyyliin "mieti, kuinka hyvin silläkin menee, se on samanikäinen kuin mä ja sillä on iso talo ja lapsia, eikä mulla oo mitään". Itse aina mietin samalla, että onneksi omat unelmat ovat täysin erilaisia, eikä tarvitse masentua tuollaisista maaseudun yhteisöllisistä paineista.

Muutenkin koko henkinen ilmapiiri on todella tasoa työväenluokka/alempi keskiluokka. Koko elämä tuntuu pyörivät jonkun asuntolainan, lapsien, koirien ja paratiisihotellin ympärillä.

Voisikohan olla niin, että se masennus ei ole tullut mistään yhteisöllisistä paineista, vaan siitä, että tämä ihminen ei ole oikeasti mielestään saanut aikaan yhtään mitään? Tai että nämä ovat tämän ihmisen omia toiveita? Miksi tuollainen ajatus on mielestäsi väärä? Jotenkin tuntuu, että väheksyt masennusta ja mielenterveysongelmia, ikään kuin ne olisivat vain väärien toiveiden aiheuttamia. 

Masennus syntyy siitä, ettei ihminen kykene ajattelemaan uudella tavalla, muttamaan suhtautumistaan asioihin ja hyväksymään tilannettaan. Sen vuoksi pikkupaikkakunta on huono mielenterveysongelmaiselle elää. Syrjäytyminen on käytännössä taattu, jos saa parikymppisenä jonkun diagnoosin ja jää kotipaikkakunnalleen.

Nytpä tuli Nobelin palkinnon arvoinen selitys masennukselle. :P

Olen itse kasvanut juuri tällaisessa pienessä kaupungissa, mistä moni nuori lähtee pois. Niin lähdin minäkin, heti täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Sillä tiellä olen edelleen, 13v myöhemminkin enkä kadu kyllä ollenkaan. Oli minulle ihan oikea ratkaisu ja en koskaan muuttaisi takaisin kotipaikkakunnalleni.

Moni sinne kuitenkin jäi. Alkuun ihmettelin tätä suunnattomasti, mutta näin aikuisempana ymmärrän tämän jo paljon paremmin. Kaikki ihmiset eivät nimittäin ole niin kokemushakuisia, vaan heille riittää elämässään se, että on kavereita, perhe ja työ. Ehkä joku kiva omakotitalo ja lomamatka silloin tällöin, mutta tykätään siitä, että ne elämän perusteet pysyy samoina. Sama kaupunki ja samat ihmiset tuo turvallisuuden tunnetta. Nautitaan siitä arkielämästä ja rutiineista. Siitä huolimatta ettei tämä ole lainkaan sitä mitä itse haluaisin, tavallaan jopa ihailen tällaisia ihmisiä. Elämässä monet asiat ovat ns. valmiita ja voi keskittyä vaan olemiseen ja elämästä nauttimiseen.

Itselleni tärkeintä on se, että pystyn katsomaan elämääni taaksepäin ja todeta, että on tullut elettyä, koettua ja kokeiltua. Koska kokeilemallahan monet asiat selviää. Monelle kuitenkin ajatus on se, että miksi lähtisi hyvää vaihtamaan - joten jos joku on tyytyväinen siihen elämään, mitä on elänyt aina ja ei halua muuta lähteä kokeilemaan, on se tärkeintä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa Hesarin julkaisemassa tutkimuksessa selvisi, että puolet Helsingissä syntyneistä asui muualla vuonna 2016. Tämä oli suurin luku Suomessa. Heistä 82% asui Uudellamaalla, jossain muussa kunnassa tosin.

Mutta tosiaan - vain puolet Helsingissä syntyneistä asuu yhä kotipaikkakunnallaan.

Niin. Minusta on kuitenkin käytännössä ihan sama, asuuko Helsingissä vai Espoossa, mutta ihan samalla tavalla nämäkin lasketaan pois muuttaneiksi. Itse kyllä ajattelen, että pitäisi muuttaa vähän kauemmas kuin naapuripitäjään. En minä Kurikasta Seinäjoelle muuttoakaan kovin kummoisena maailman näkemisenä pidä. 

Seinäjoki on vaan isompi Kurikka. Sen perusteella mitä työasioissa molemmissa olen kulkenut.

Fiksuja ja vähemmän fiksuja ihmisiä on niin pikkupaikoilla kuin kaupungeissakin. Fiksummat ja enemmän isommissa paikoissa - johtuu ihan koulutus- ja työpaikka-asioista.

Kurikassa ja Seinäjoella on asiallisia ja aikaansaavia ihmisiä, mutta mitään "äkykkökaupunkeja" ne eivät ole - Tampere ja kait Jyväskyläkin siinä lähimmät, joissa jo muukin kuin tekniikka, kauppa ja urheilu elämänsisältöä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa Hesarin julkaisemassa tutkimuksessa selvisi, että puolet Helsingissä syntyneistä asui muualla vuonna 2016. Tämä oli suurin luku Suomessa. Heistä 82% asui Uudellamaalla, jossain muussa kunnassa tosin.

Mutta tosiaan - vain puolet Helsingissä syntyneistä asuu yhä kotipaikkakunnallaan.

Niin. Minusta on kuitenkin käytännössä ihan sama, asuuko Helsingissä vai Espoossa, mutta ihan samalla tavalla nämäkin lasketaan pois muuttaneiksi. Itse kyllä ajattelen, että pitäisi muuttaa vähän kauemmas kuin naapuripitäjään. En minä Kurikasta Seinäjoelle muuttoakaan kovin kummoisena maailman näkemisenä pidä. 

Seinäjoki on vaan isompi Kurikka. Sen perusteella mitä työasioissa molemmissa olen kulkenut.

Fiksuja ja vähemmän fiksuja ihmisiä on niin pikkupaikoilla kuin kaupungeissakin. Fiksummat ja enemmän isommissa paikoissa - johtuu ihan koulutus- ja työpaikka-asioista.

Kurikassa ja Seinäjoella on asiallisia ja aikaansaavia ihmisiä, mutta mitään "äkykkökaupunkeja" ne eivät ole - Tampere ja kait Jyväskyläkin siinä lähimmät, joissa jo muukin kuin tekniikka, kauppa ja urheilu elämänsisältöä.

Niin, mutta kuten tuolla aikaisemmin kysyin, onko sinusta Kurikasta Seinäjoelle muuttanut nähnyt jotenkin enemmän maailmaa kuin henkilö, joka on asunut koko elämänsä Tampereella? Tämä ketju väittää, että asia on näin. Minä en kyllä sanoisi noin. Seinäjoki on toki isompi kuin Kurikka, mutta samanlaista junttikansaa siellä on kuin Kurikassakin.